Minä metsän polkuja kuljen

Soitinnus: lauluääni, piano.

IAS 39 -standardin mukainen suojauslaskenta ja rahavirran suojaus suomalaisissa pörssiyhtiöissä

Tutkielman tavoitteena oli tutkia IAS 39 -standardin mukaista suojauslaskentaa ja rahavirran suojauksen soveltamista neljässä suomalaisessa pörssiyhtiössä kolmelta eri toimialalta. Tutkielman perusteella suojauslaskennan soveltamisessa ei havaittu suuria eroavaisuuksia eri toimialojen yhtiöiden välillä. Tutkielmassa päädyttiin johtopäätökseen, että suojauslaskennan soveltamiseen vaikuttaa enemminkin yhtiön liikevaihdon suuruus ja liiketoiminnan laajuus kuin esimerkiksi toimialan luonne. Suojauslaskennan mahdollistama tuloksen volatiliteetin tasaaminen on ensisijainen ja suurin hyöty. Tuloksiin kohdistunut huomio on nykypäivänä kasvanut, ja myös sen vuoksi tuloksen muutosten eliminointi ja suojauslaskenta on yhtiöiden mukaan tärkeää. Soveltamista harkittaessa prosessia tarkastellaan monesta eri näkökulmasta. Nykyisellä taloustilanteella on ollut vaikutuksia yhtiöiden liiketoimintaan ja suojauksiin, mutta suojauslaskentaan vain välillisesti.

”Se olin näin, se ei ollut näin, kaikki on niin kuin sanomme sen olleen” – Postmoderni uudelleenkirjoitus historian ja fiktion suhteiden problematisoijana José Saramagon romaanissa Jeesuksen Kristuksen evankeliumi

Portugalilaisen Nobel-kirjailija José Saramagon romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (O Evangelho segundo Jesus Cristo, 1991) herätti ilmestyessään niin suuren kohun, että Saramago muutti pois synnyinmaastaan Portugalista. Teoksen saama kiihkeä vastustus johtui lähinnä sen aiheesta ja kriittisestä sisällöstä; Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on postmoderni, kriittinen Raamatun evankeliumien uudelleenkirjoitus. Romaani kertoo kokonaisuudessaan uudestaan kanonisista evankeliumeista tutun Jeesuksen tarinan, mutta antaa useille Jeesuksen elämän vaiheille, sanoille ja teoille täysin päinvastaisen tulkinnan kuin kristinuskon perinteisessä tulkintatraditiossa. Pro gradu -työssäni tutkin paitsi sitä, miten Jeesuksen Kristuksen evankeliumi eroaa Raamatun evankeliumeista, ennen kaikkea sitä, miksi Saramagon romaani kertoo evankeliumeista tutun tarinan uudestaan. Tutkimukseni pääasiallisena teoreettisena viitekehyksenä käytän Linda Hutcheonin teoriaa historiografisesta metafiktiosta ja postmodernista taiteesta. Hutcheon kutsuu postmoderneja historiallisia aiheita käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia historiografisiksi metafiktioiksi. Historiografinen metafiktio on kriittistä, poliittista, ironista, parodista, paradoksaalista ja intertekstuaalista. Historiografisessa metafiktiossa pääpaino ei ole menneisyyden kuvaamisessa, vaan menneisyyden kuvaamiseen liittyvissä kysymyksissä ja ongelmissa. Historiografinen metafiktio osoittaa, että menneisyyteen ei ole suoraa pääsyä eikä sitä voi kuvata ”sellaisenaan”. Menneisyyden voi tavoittaa ainoastaan aiempien representaatioiden kautta. Hutcheonin mukaan kaikki representaatiot ovat subjektiivisia, ja sen vuoksi ne pitävät aina sisällään myös tietyn ideologian. Tutkimuksessani päädyn siihen, että Saramagon kanonisten evankeliumien postmodernin uudelleentulkinnan tarkoitus on historiografisen metafiktion tapaan problematisoida historian(kirjoituksen) ja fiktion suhteet. Historian ja fiktion suhteet problematisoidessaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumi kommentoi kanonisia evankeliumeja, moderneja Jeesus-romaaneja ja näiden perinteisiä tulkintatraditioita, sekä ilmentää postmodernille filosofialle ominaisia ajattelunvirtauksia. Saramagon kanonisten evankeliumien uudelleenkirjoitus kyseenalaistaa niin kanonisten evankeliumien kuin Jeesus-romaanien tulkintaperinteessä tyypillisen ajatuksen historiallisen totuuden olemassaolosta ja kiistää menneisyyden objektiivisen kuvauksen mahdollisuuden. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi osoittaa historiankirjoituksen fiktiivisyyden, mutta nostaa toisaalta esiin ajatuksen fiktion mahdollisuuksista kuvata tekstin ulkopuolista todellisuutta.

Maj Lind 1968 : 1. erä [Vapaavuori, Siirala, Ylönen]

Digitoitu 1. 8. 2008.

[Maj Lind 1966] : [Ylönen, Jula]

Digitoitu 9. 6. 2008.

Maj Lind 1968 : 2. erä [Ylönen]

Digitoitu 6. 8. 2008.

La educación moral en la enseñanza obligatoria

Quien lea este libro, desde la introducción a las notas o quien conozca la trayectoria y ciertas publicaciones anteriores de su autor, sabrá que esta recensión ha sido escrita desde un lugar en el que la neutralidad y la imparcialidad resultan del todo improbables. La obra de Josep M.ª Puig objeto de la presente reseña tiene como referencia y marco de reflexión fundamentales los trabajos previos del GREM (Grup de Recerca en Educació Moral de la Universitat de Barcelona), equipo del que también forma parte el autor de esta reseña. Resulta asimismo que el autor de estas líneas hace más de veinte años que es amigo y colega del autor del libro. Y que, por si fuera poco, el autor del libro reconoce en su introducción una supuesta 'deuda especial' con el autor de la reseña. Con tales antecedentes, la credibilidad de esta recensión ha de quedar irremediablemente bajo mínimos. Por esta razón, voy a limitarme a señalar los defectos principales que a mi modo de ver tiene la obra.

Maj Lind 1968 : 1. erä [Ylönen, Bister]

Digitoitu 1. 8. 2008.

Kapillaarielektroforeesin soveltaminen uuttofaasin koostumuksen analysointiin

Työn tarkoituksena oli löytää kapillaarielektroforeesimenetelmä (CE), joka soveltuisi metallien neste-nesteuutossa käytettävien orgaanisten uuttofaasien koostumuksen analysointiin. Kapillaarielektroforeesissa käytetyn elektrolyyttiliuoksen analyytti-kohtaista optimointia ei tässä työssä tehty, vaan liikkeelle lähdettiin fenoleille tarkoitetulla menetelmällä. Tarkasteltavia uuttoreagenssiryhmiä olivat hydroksi-oksiimit sekä fosfiinihappo- ja fosforihappopohjaiset reagenssit. Tutkittavia kaupallisia laimentimia olivat Orfom SX 11 ja Shellsol D70. Lisäksi tutkittiin kahta modifiointiainetta, TOPOa (tri-n-oktyylifosfiinioksidi) ja TXIB:tä (2,2,4-trimetyyli-1,3-pentaanidiolidi-isobutyraatti). Työssä tavoiteltiin kapillaarielektroforeesin hyötyjä erityisesti hydrometallurgisessa teollisuudessa. Suurimpana hyötynä ennakoitiin mahdollisuus analysoida suuria molekyylejä, kuten uuttoreagenssi-metallikomplekseja, joita ei pystytä analysoimaan kaasukromatografilla (GC). Näytteet voidaan myös analysoida ilman hidasta ja usein ei-kvantitatiivista derivatisointia. Kirjallisuudesta ei löytynyt aiempia artikkeleita CE:n soveltamisesta kyseisille aiheille. Kapillaarielektroforeesianalyyseissa pystyttiin esimerkiksi havaitsemaan hydroksi-oksiimin kuparikompleksi orgaanisessa faasissa. Seulonta-ajoissa yleisenä ongelmana oli kuitenkin tulosten heikko toistettavuus. Kapillaari-elektro-foreesi-menetelmä tarjoaa selvästi mahdollisuuksia tulevaisuudessa, mutta vielä sillä ei päästy luotettavaan toistoon sähkökentän häiriöiden ja elektrolyyttiliuoksen riittämättömän optimoinnin vuoksi. Lisäksi teollisissa olosuhteissa käytetyille autenttisille hydroksioksiimi- ja fosfiinihapponäytteille tehtiin perinteisiä kaasukromatografia-analyysejä, joiden perusteella voitiin nähdä uuttofaasin koostumuksen muuttuneen prosessissa. Hapettuminen sekä eri hydrolyysireaktiot ovat tärkeimmät syyt reagenssien ja laimentimien muuttumiselle. Näitä hajoamistuotteita ei tässä työssä onnistuttu analysoimaan kapillaarielektroforeesilla.

Intertekstuaalisuuden ja ironian lajit ja ilmaisukeinot Mikko Lehtosen kolumneissa

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani intertekstuaalisuuden ja ironian lajeja ja ilmaisukeinoja Mikko Lehtosen Opettaja-lehteen ja Helsingin Sanomiin kirjoittamissa kolumneissa. Nämä saman kirjoittajan kahdelle eri foorumille kirjoittamat tekstit ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde niiden välillä selvästi havaittavan sävyeron vuoksi: Opettaja-lehden kolumneihin ei sisälly ironiaa. Sekä intertekstuaalisuutta että ironiaa tutkittaessa on kiistelty siitä, mitkä ilmaisukeinot kuuluvat niiden piiriin, mitkä taas eivät. Intertekstuaalisten suhteiden tarkastelun peruslähtökohtana tässä tutkielmassa on Norman Fairclough’n jaottelu avoimeen intertekstuaalisuuteen ja interdiskursiivisuuteen. Viittaan myös Vesa Heikkisen ja Ulla Tiililän näkemyksiin intertekstuaalisuudesta. Työni kannalta relevantteja ironianselityksiä ovat Toini Rahdun koherenssiselitys ja siihen sisältyvä komponenttimääritelmä sekä Dan Sperberin ja Deidre Wilsonin ironian kaikuteoria. Mikko Lehtosen yleisimmin käyttämiä avoimen intertekstuaalisuuden ilmaisukeinoja ovat intertekstien suora nimeäminen, niiden referointi ja kuvailuesitys. Jonkin verran esiintyy myös lainausmerkkien käyttöä sekä sekaesitystä, joka rikkoo kirjakieleen vakiintuneita suoran ja epäsuoran esityksen normeja. Näillä keinoilla Lehtonen viittaa muun muassa erilaisiin mediateksteihin sekä tieteen ja koulutuksen teksteihin. Avointen tekstiviittausten avulla voidaan osittain luokitella myös ne diskurssit, joihin Lehtosen Opettaja-lehden kolumnit kytkeytyvät. Diskurssien hahmottamiseen vaikuttavat myös sananvalinnat. Alustavan hypoteesini mukaisesti intertekstuaalisuus on osoittautunut myös yhdeksi ironian ilmaisukeinoksi Lehtosen Helsingin Sanomien kolumneissa. Intertekstuaalisuuden lisäksi Mikko Lehtosen HS:n kolumneissa käyttämiä ironian ilmaisukeinoja ovat falskit illokuutiot, kärkevät väitteet, vähättely ja liioittelu. Liioittelun ja kärkevien väitteiden havaitsemista edistävät sananvalinnat, jotka kolumnien kokonaiskontekstissasaavat ironisen sävyn.

Maritime Safety in the Gulf of Finland. Review on Policy Instruments

Suomenlahden lisääntynyt meriliikenne on herättänyt huolta meriliikenteen turvallisuuden tasosta, ja erityisesti Venäjän öljyviennin kasvu on lisännyt öljyonnettomuuden todennäköisyyttä Suomenlahdella. Erilaiset kansainväliset, alueelliset ja kansalliset ohjauskeinot pyrkivät vähentämään merionnettomuuden riskiä ja meriliikenteen muita haittavaikutuksia. Tämä raportti käsittelee meriturvallisuuden yhteiskunnallisia ohjauskeinoja: ohjauskeinoja yleisellä tasolla, meriturvallisuuden keskeisimpiä säätelijöitä, meriturvallisuuden ohjauskeinoja ja meriturvallisuuspolitiikan tulevaisuuden näkymiä, ohjauskeinojen tehokkuutta ja nykyisen meriturvallisuuden ohjausjärjestelmän heikkouksia. Raportti on kirjallisuuskatsaus meriturvallisuuden yhteiskunnalliseen sääntelyn rakenteeseen ja tilaan erityisesti Suomenlahden meriliikenteen näkökulmasta. Raportti on osa tutkimusprojektia ”SAFGOF - Suomenlahden meriliikenteen kasvunäkymät 2007 - 2015 ja kasvun vaikutukset ympäristölle ja kuljetusketjujen toimintaan” ja sen työpakettia 6 ”Keskeisimmät riskit ja yhteiskunnalliset vaikutuskeinot”. Yhteiskunnalliset ohjauskeinot voidaan ryhmitellä hallinnollisiin, taloudellisiin ja tietoohjaukseen perustuviin ohjauskeinoihin. Meriturvallisuuden edistämisessä käytetään kaikkia näitä, mutta hallinnolliset ohjauskeinot ovat tärkeimmässä asemassa. Merenkulun kansainvälisen luonteen vuoksi meriturvallisuuden sääntely tapahtuu pääosin kansainvälisellä tasolla YK:n ja erityisesti Kansainvälisen merenkulkujärjestön (IMO) toimesta. Lisäksi myös Euroopan Unionilla on omaa meriturvallisuuteen liittyvää sääntelyä ja on myös olemassa muita alueellisia meriturvallisuuden edistämiseen liittyviä elimiä kuten HELCOM. Joitakin meriturvallisuuden osa-alueita säädellään myös kansallisella tasolla. Hallinnolliset meriturvallisuuden ohjauskeinot sisältävät aluksen rakenteisiin ja varustukseen, alusten kunnon valvontaan, merimiehiin ja merityön tekemiseen sekä navigointiin liittyviä ohjauskeinoja. Taloudellisiin ohjauskeinoihin kuuluvat esimerkiksi väylä- ja satamamaksut, merivakuutukset, P&I klubit, vastuullisuus- ja korvauskysymykset sekä taloudelliset kannustimet. Taloudellisten ohjauskeinojen käyttö meriturvallisuuden edistämiseen on melko vähäistä verrattuna hallinnollisten ohjauskeinojen käyttöön, mutta niitä voitaisiin varmasti käyttää enemmänkin. Ongelmana taloudellisten ohjauskeinojen käytössä on se, että ne kuuluvat pitkälti kansallisen sääntelyn piiriin, joten alueellisten tai kansainvälisten intressien edistäminen taloudellisilla ohjauskeinoilla voi olla hankalaa. Tieto-ohjaus perustuu toimijoiden vapaaehtoisuuteen ja yleisen tiedotuksen lisäksi tieto-ohjaukseen sisältyy esimerkiksi vapaaehtoinen koulutus, sertifiointi tai meriturvallisuuden edistämiseen tähtäävät palkinnot. Poliittisella tasolla meriliikenteen aiheuttamat turvallisuusriskit Suomenlahdella on otettu vakavasti ja paljon työtä tehdään eri tahoilla riskien minimoimiseksi. Uutta sääntelyä on odotettavissa etenkin liittyen meriliikenteen ympäristövaikutuksiin ja meriliikenteen ohjaukseen kuten meriliikenteen sähköisiin seurantajärjestelmiin. Myös inhimilliseen tekijän merkitykseen meriturvallisuuden kehittämisessä on kiinnitetty lisääntyvissä määrin huomiota, mutta inhimilliseen tekijän osalta tehokkaiden ohjauskeinojen kehittäminen näyttää olevan haasteellista. Yleisimmin lääkkeeksi esitetään koulutuksen kehittämistä. Kirjallisuudessa esitettyjen kriteereiden mukaan tehokkaiden ohjauskeinojen tulisi täyttää seuraavat vaatimukset: 1) tarkoituksenmukaisuus – ohjauskeinojen täytyy olla sopivia asetetun tavoitteen saavuttamiseen, 2) taloudellinen tehokkuus – ohjauskeinon hyödyt vs. kustannukset tulisi olla tasapainossa, 3) hyväksyttävyys – ohjauskeinon täytyy olla hyväksyttävä asianosaisten ja myös laajemman yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna, 4) toimeenpano – ohjauskeinon toimeenpanon pitää olla mahdollista ja sen noudattamista täytyy pystyä valvomaan, 5) lateraaliset vaikutukset – hyvällä ohjauskeinolla on positiivisia seurannaisvaikutuksia muutoinkin kuin vain ohjauskeinon ensisijaisten tavoitteiden saavuttaminen, 6) kannustin ja uuden luominen – hyvä ohjauskeino kannustaa kokeilemaan uusia ratkaisuja ja kehittämään toimintaa. Meriturvallisuutta koskevaa sääntelyä on paljon ja yleisesti ottaen merionnettomuuksien lukumäärä on ollut laskeva viime vuosikymmenien aikana. Suuri osa sääntelystä on ollut tehokasta ja parantanut turvallisuuden tasoa maailman merillä. Silti merionnettomuuksia ja muita vaarallisia tapahtumia sattuu edelleen. Nykyistä sääntelyjärjestelmää voidaan kritisoida monen asian suhteen. Kansainvälisen sääntelyn aikaansaaminen ei ole helppoa: prosessi on yleensä hidas ja tuloksena voi olla kompromissien kompromissi. Kansainvälinen sääntely on yleensä reaktiivista eli ongelmakohtiin puututaan vasta kun jokin onnettomuus tapahtuu sen sijaan että se olisi proaktiivista ja pyrkisi puuttumaan ongelmakohtiin jo ennen kuin jotain tapahtuu. IMO:n työskentely perustuu kansallisvaltioiden osallistumiseen ja sääntelyn toimeenpano tapahtuu lippuvaltioiden toimesta. Kansallisvaltiot ajavat IMO:ssa pääasiallisesti omia intressejään ja sääntelyn toimeenpanossa on suuria eroja lippuvaltioiden välillä. IMO:n kyvyttömyys puuttua havaittuihin ongelmiin nopeasti ja ottaa sääntelyssä huomioon paikallisia olosuhteita on johtanut siihen, että esimerkiksi Euroopan Unioni on alkanut itse säädellä meriturvallisuutta ja että on olemassa sellaisia alueellisia erityisjärjestelyjä kuin PSSA (particularly sensitive sea area – erityisen herkkä merialue). Merenkulkualalla toimii monenlaisia yrityksiä: toisaalta yrityksiä, jotka pyrkivät toimimaan turvallisesti ja kehittämään turvallisuutta vielä korkeammalle tasolle, ja toisaalta yrityksiä, jotka toimivat niin halvalla kuin mahdollista, eivät välitä turvallisuusseikoista, ja joilla usein on monimutkaiset ja epämääräiset omistusolosuhteet ja joita vahingon sattuessa on vaikea saada vastuuseen. Ongelma on, että kansainvälisellä merenkulkualalla kaikkien yritysten on toimittava samoilla markkinoilla. Vastuuttomien yritysten toiminnan mahdollistavat laivaajat ja muut alan toimijat, jotka suostuvat tekemään yhteistyötä niiden kanssa. Välinpitämätön suhtautuminen turvallisuuteen johtuu osaksi myös merenkulun vanhoillisesta turvallisuuskulttuurista. Verrattaessa meriturvallisuuden sääntelyjärjestelmää kokonaisuutena tehokkaiden ohjauskeinoihin kriteereihin, voidaan todeta, että monien kriteerien osalta nykyistä järjestelmää voidaan pitää tehokkaana ja onnistuneena. Suurimmat ongelmat lienevät sääntelyn toimeenpanossa ja ohjauskeinojen kustannustehokkuudessa. Lippuvaltioiden toimeenpanoon perustuva järjestelmä ei toimi toivotulla tavalla, josta mukavuuslippujen olemassa olo on selvin merkki. Ohjauskeinojen, sekä yksittäisten ohjauskeinojen että vertailtaessa eri ohjauskeinoja keskenään, kustannustehokkuutta on usein vaikea arvioida, minkä seurauksena ohjauskeinojen kustannustehokkuudesta ei ole saatavissa luotettavaa tietoa ja tuloksena voi olla, että ohjauskeino on käytännössä pienen riskin eliminoimista korkealla kustannuksella. Kansainvälisen tason meriturvallisuus- (ja merenkulku-) politiikan menettelytavoiksi on ehdotettu myös muita vaihtoehtoja kuin nykyinen järjestelmä, esimerkiksi monitasoista tai polysentristä hallintojärjestelmää. Monitasoisella hallintojärjestelmällä tarkoitetaan järjestelmää, jossa keskushallinto on hajautettu sekä vertikaalisesti alueellisille tasoille että horisontaalisesti ei-valtiollisille toimijoille. Polysentrinen hallintojärjestelmä menee vielä askeleen pidemmälle. Polysentrinen hallintojärjestelmä on hallintotapa, jonka puitteissa kaikentyyppiset toimijat, sekä yksityiset että julkiset, voivat osallistua hallintoon, siis esimerkiksi hallitukset, edunvalvontajärjestöt, kaupalliset yritykset jne. Kansainvälinen lainsäädäntö määrittelee yleiset tasot, mutta konkreettiset toimenpiteet voidaan päättää paikallisella tasolla eri toimijoiden välisessä yhteistyössä. Tämän tyyppisissä hallintojärjestelmissä merenkulkualan todellinen, kansainvälinen mutta toisaalta paikallinen, toimintaympäristö tulisi otetuksi paremmin huomioon kuin järjestelmässä, joka perustuu kansallisvaltioiden keskenään yhteistyössä tekemään sääntelyyn. Tällainen muutos meriturvallisuuden hallinnassa vaatisi kuitenkin suurta periaatteellista suunnanmuutosta, jollaisen toteutumista ei voi pitää kovin todennäköisenä ainakaan lyhyellä tähtäimellä.

Challenges and Means for the Front End Activities of Software Development

The front end of innovation is regarded as one of the most important steps in building new software products or services, and the most significant benefits in software development can be achieved through improvements in the front end activities. Problems in the front end phase have an impact on customer dissatisfaction with delivered software, and on the effectiveness of the entire software development process. When these processes are improved, the likelihood of delivering high quality software and business success increases. This thesis highlights the challenges and problems related to the early phases of software development, and provides new methods and tools for improving performance in the front end activities of software development. The theoretical framework of this study comprises two fields of research. The first section belongs to the field of innovation management, and especially to the management of the early phases of the innovation process, i.e. the front end of innovation. The second section of the framework is closely linked to the processes of software engineering, especially to the early phases of the software development process, i.e. the practice of requirements engineering. Thus, this study extends the theoretical knowledge and discloses the differences and similarities in these two fields of research. In addition, this study opens up a new strand for academic discussion by connecting these research directions. Several qualitative business research methodologies have been utilized in the individual publications to solve the research questions. The theoretical and managerial contribution of the study can be divided into three areas: 1) processes and concepts, 2) challenges and development needs, and 3) means and methods for the front end activities of software development. First, the study discloses the difference and similarities between the concepts of the front end of innovation and requirements engineering, and proposes a new framework for managing the front end of the software innovation process, bringing business and innovation perspectives into software development. Furthermore, the study discloses managerial perceptions of the similarities and differences in the concept of the front end of innovation between the software industry and the traditional industrial sector. Second, the study highlights the challenges and development needs in the front end phase of software development, especially challenges in communication, such as linguistic problems, ineffective communication channels, a communication gap between users/customers and software developers, and participation of multiple persons in software development. Third, the study proposes new group methods for improving the front end activities of software development, especially customer need assessment, and the elicitation of software requirements.

Turun yliopiston kirjasto 1970-luvulta 2000-luvulle

Turun Suomalaisen Yliopistoseuran syntysanat lausuttiin 29.4.1917. Seuran tärkeimpiin tavoitteisiin kuului alun alkaen tieteellisen kirjaston aikaansaaminen. Jo hoitokunnan ensimmäisessä kokouksessa 25.11.1917 asetettiin kirjastovaliokunta, joka sai tehtäväkseen kerätä kirjallisuutta sekä hoitaa seuran kirjastoa, arkistoa ja kokoelmia. Turun Suomalaiselta Yliopistoseuralta osoitti hämmästyttävää kaukokatseisuutta ja ripeyttä aikataulu, jossa se päätti ja toteutti Turun yliopiston kirjaston perustamisen. Vuonna 1920, suurinpiirtein samaan aikaan, kun oli päätetty yliopiston perustamisesta, yliopistoseura päätti ryhtyä toimiin kirjaston järjestämisen aloittamiseksi. 20.11.1920 valittiin yliopiston kirjaston väliaikaiseksi kirjastonhoitajaksi – ja 1922 vakinaiseksi - FK Volter Kilpi, joka alkoi hoitaa Turun yliopiston kirjastoa 1.1.1921. Kirjasto avasi ovensa yleisölle 27.6.1922, samana päivänä jolloin Turun suomalainen yliopisto aloitti toimintansa. Turun yliopiston kirjaston varsinaisena perustamisvuotena pidetään kuitenkin vuotta 1921. Turun suomalainen yliopisto, vuodesta 1927 Turun yliopisto oli vuoteen 1974 saakka yksityinen yliopisto. Turun yliopiston valtiollistamista koskeva laki tuli voimaan 1.8.1974. Turun yliopiston kirjaston ensimmäinen historiikki koskee vuosia 1917-1969 (Laurikkala & Neuvonen, 1970). 2000-luvun alussa Turun yliopiston kirjasto asetti tavoitteeksi, uuden 90-vuotishistoriikin kirjoittaminen. Tätä tehtävää varten palkattiin syksyksi 2005 kirjastonhoitaja Liisa Hilander. 2006 myös haastateltiin eräitä kirjaston aikaisempia työntekijöitä. Tämä aineisto on tallennettu erikseen kirjaston arkistoon. Alkuperäinen tavoite 90-vuotishistoriikin julkaisemisesta vuonna 2011 kuitenkin muuttui, kun päätökset Turun yliopistosta ja Turun kauppakorkeakoulusta muodostuvasta Turun yliopistosta tehtiin uuden yliopistolain yhteydessä, joka astuu voimaan 1.1.2010. Yliopisto muuttuu samalla valtion yliopistosta julkisoikeudelliseksi yliopistoksi. Kirjaston tilanne ja asema oli pitkään epäselvä ja vasta vuoden 2009 lopussa yliopisto teki päätöksen Turun yliopiston kirjaston ja Turun kauppakorkeakoulun kirjastojen yhdistämisestä (uudeksi) Turun yliopiston kirjastoksi 1.1.2010 lähtien. Samalla kirjasto asema muuttui yliopiston erillislaitoksesta yliopiston hallinnon organisaatioon – yliopistopalveluihin - kuuluvaksi yksiköksi. Sekä yliopiston että sen kirjaston aseman muuttuminen sai aikaan tarpeen aikaistaa Turun yliopiston kirjaston historiikin julkaisemisen vuoden 2009 lopussa. Historiikki kuvaa kirjaston kautta 1970-luvun alusta 2000-luvun loppupuolelle. Historiikin julkaisemisen aikaistamisen vuoksi 2000-luvun viimeisten vuosien tapahtumiin lähinnä on vain viittauksia.

Conversioni al cattolicesimo a Roma tra Sei e Settecento. La presenza degli scandinavi nell’Ospizio dei Convertendi.

In my PhD dissertation, I have examined a group of people of Scandinavian origin received by Ospizio dei Convertendi. This group has been hitherto largely unknown to historical research. The Ospizio was an institute founded by the Oratorian Congregation in Rome in 1673 to provide religious instruction and material aid to both recent and aspirant converts to Roman Catholicism. My research traces the profile of converts and a typology of motives, examining different factors which influenced the conversion process. I show that the key factors were often of a social rather than a religious nature. Moreover, I have analyzed the hospice in the context of Counter-Reformation charity as well. In terms of numbers, the Scandinavians formed a somewhat marginal yet not insignificant group within the Roman hospice. Out of a total of 2203 guests received between 1673 and 1706, 4.6 % were Scandinavians: 74 Swedes (including Finland and Livonia) and 27 Danes (including Norway). They came from a rigorously Protestant region which reacted to Catholicism with severe legislative measures. Converts to Catholicism risked confiscation of their goods, expulsion or even capital punishment. Since both Sweden and Denmark were practically impenetrable to Catholicism at the time and clandestine missionary attempts often failed before they had even properly started, the Roman Catholic Church shifted its interest towards Northerners arriving in Rome, a preferred destination for young noblemen, artists and migrant craftsmen. The material related to Ospizio dei Convertendi, conserved in the Vatican archives, is a scarcely known yet unusually rich source, not only for the religious history of our continent, but also for social history and the study of migration in early modern Europe. It contains a wealth of information about members of the subordinate classes, of their travels and lives in Europe. The profile delineated in these documents is of individuals who had a wide range of different professions and different aspirations. These documents encompass a vast social spectrum that was highly mobile on a continent which by that time had become pluriconfessional. Therefore, these migrants faced the complex religious reality in their everyday life. The principal corpus of my research consists of two types of manuscript sources created for administrative and in a way also for apologetic purposes of the Roman Catholic Church. My starting point is the Primo registro generale of Ospizio dei Convertendi. This is a volume in which the following information about each guest was registered: name, nationality, city of origin, age, sex, profession, confession professed before converting, date of arrival, departure, abjuration and baptism. Typically, the convert was male, originating from Stockholm or Copenhagen, from 21 to 30 years of age. The biggest occupational groups in descending order were soldiers, noblemen, craftsmen and sailors. Thus the data reflects a multiform reality of interurban and long distance migration, ideals regarding the education of young noblemen and gentry as well as the need of European armies to hire foreign mercenaries in their various campaigns. Against this background the almost total absence of women is hardly surprising: there is only one woman in the material I have studied. The second main source, Nota degl’ospiti ricevuti e spese fatte per essi, sheds more light on the choices of the converts, their motivations and their lives outside Scandinavia before reaching Rome. This narrative material permits an analysis which completes but also goes far beyond the columns of the Institute’s general register. This material consists of reports written by Catholic priests based on an interview conducted upon each guest’s arrival. The material frequently includes information on what the converts would do following their departure from the Institute as well. These sources have a specific narrative form and contain short biographies, list reasons for converting and information about the journey from the North to the Mediterranean - a journey which in many cases took several years. Moreover, they show that certain unorthodox practices such as calling on the saints and pleading for help from them were not uncommon in the Protestant popular religion. The recording of information on conversions from Protestantism to Catholicism reflects both religious and social interest on the part of the receiving institute. The information obtained was used for the purposes of religious teaching, for finding adequate ways of inserting the convert into Italian society so that he could earn a living, and to find effective methods to convert others with a similar cultural and geographical background. The stories recorded were based on interviews with the newly-arrived, information obtained from a travel companion or fellow countrymen, or from written documents the aspirant converts carried with them. These sources illustrate, although sometimes in rather simplified ways, the circumstances and motivations which were relevant to the choice of changing one’s confession. In addition, I have examined petitions addressed to the hospice and other Roman authorities in order to get financial aid. These petitions were written by Italian scrittori, and they contain certain conventions and topoi of presenting the conversion with the purpose of improving the chances of obtaining financial aid. It is through these filters, which may seem initially almost invisible, that the remote voice of the converts reaches us. The results of the analysis are particularly interesting because they disagree with some of the principal conclusions of previous work on the subject. First, earlier research has focused almost exclusively on the conversions of noblemen, and has argued, second, that the Queen Christina of Sweden was the driving force behind their change of confession. The sources examined for this dissertation present a profile of long-distance migrants, many of them members of the subordinate classes, who were looking for ways to make their living in Europe. These people had in many cases left their country of origin several years earlier and not for religious reasons, so, crucially, we are not dealing with confessional migration in these cases. Rather, conversion was a complex process, intricately tied up with strategies of survival, integration and upward social mobility. At the same time, while these components are significant on their own right, they do not necessarily point to the absence of motivations of a more clearly religious nature.

Quantum dynamics of the parabolic model

Kvanttimekaniikan teoriassa suljettuja, ympäristöstään eristettyjä systeemejä koskevat tulokset ovat hyvin tunnettuja. Eräs tärkeä erityispiirre tällaisille systeemeille on, että niiden aikakehitys on unitaarista. Oletus siitä, että systeemi on suljettu, on osaltaan tietysti vain yksinkertaistus. Käytännössä kaikki kvanttimekaaniset systeemit vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa ja tästä johtuen niiden dynamiikka monimutkaistuu oleellisesti. Kuitenkin tietyissä tapauksissa systeemin aikakehitys voidaan ratkaista, ainakin approksimatiivisesti. Tärkeimpinä esimerkkeinä on ympäristön joko nopea tai erittäin hidas muutos kvanttisysteemin ominaiseen aikaskaalaan verrattuna. Näistä erityisesti jälkimmäinen on käyttökelpoinen oletus monissa fysikaalisissa tilanteissa. Tällöin voidaan suorittaa niin sanottu adiabaattinen approksimaatio. Sen mukaan systeemi, joka on aikakehityksen generoivan Hamiltonin operaattorin ominaistilassa, pysyy vastaavassa ominaistilassa ympäristön muuttuessa äärettömän hitaasti, mikäli systeemin eri energiatasot eivät leikkaa toisiaan. Todellisissa tilanteissa muutos ei tietenkään voi olla äärettömän hidasta ja myös energiatasojen leikkaukset ovat mahdollisia, jolloin tapahtuu transitio eri ominaistilojen välillä. Energiatasojen leikkauksilla on oleellisia vaikutuksia erittäin monissa fysikaalisissa prosesseissa ja niitä kuvaamaan on luotu monia malleja kvanttimekaniikan alkuajoista lähtien aina tähän päivään saakka. Nykyinen teknologinen kehitys on avannut uudenlaisen mahdollisuuden ilmiön kokeelliseen varmentamiseen ja hyödyntämiseen. Tämän vuoksi kyseisten mallien dynamiikan ja erityisesti energiatasojen useiden peräkkäisten leikkausten aiheuttamien koherenssi-ilmiöiden selvittäminen on tärkeää. Tässä työssä käsitellään kvanttimekaanisia kaksitasosysteemejä, joissa esiintyy energiatasojen leikkauksia sekä niiden pitkän aikavälin dynamiikkaa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin kahteen tiettyyn malliin. Näistä ensimmäinen, Landau-Zener -malli, on tunnetuin ja sovelluksissa käytetyin malli. Kuitenkin erityisen mielenkiinnon kohteena on niin kutsuttu parabolinen malli, jolle johdetaan eri approksimaatioita käyttäen asymptoottiset transitiotodennäköisyydet eri tilojen välille. Näitä verrataan numeerisiin tuloksiin.