”HUVIN JA URHEILUN VUOKSI” Tyttöjunioreiden salibandyharrastuksen taustalla olevia tekijöitä

Tämän tutkimuksen tarkoituksensa oli selvittää, millaisia tekijöitä tyttöjunioreiden salibandyharrastuksen taustalla on. Lisäksi kartoitettiin, kuinka moni kyselyyn vastanneista junioreista oli harkinnut salibandyharrastuksensa lopettamista, ja millaisia tekijöitä lopettamisajatusten taustalla oli. Tavoitteena oli etsiä keinoja, joilla tyttöjuniorit saataisiin pidettyä harrastuksen parissa. Aineisto kerättiin Webropol –kyselyllä B- ja C-ikäisiltä tyttöjunioreilta, jotka pelasivat kaudella 2014-15 Suomen Salibandyliiton alaisissa sarjoissa. Kyselyn linkki lähetettiin seurojen yhteyshenkilöille sähköpostin välityksellä. Kyselyyn vastasi 165 tyttöjunioria. Kyselylomake sisälsi taustatietoja kartoittavia kysymyksiä, 75 salibandyharrastusta koskevaa väittämää, joihin vastattiin viisiportaisella Likert-asteikoilla sekä yhden avoimen kysymyksen. Väittämät rakennettiin pohjautuen aiempaan tutkimustietoon harrastuksen taustalla olevista tekijöistä. Tekijät jaoteltiin viiteen kategoriaan: psyykkiset, sosiaaliset, valmennukselliset, fyysiset ja olosuhdetekijät. Tulokset analysoitiin SPSS-tilastoanalyysiohjelmalla. Juniorit jaettiin kahteen ryhmään sen perusteella olivatko he harkinneet harrastuksen lopettamista kuluneen kauden aikana. Ryhmien vastausten keskiarvoeroja vertailemalla etsittiin lopettamisajatuksiin mahdollisesti yhteydessä olevia tekijöitä. Keskiarvovertailu toteutettiin sekä t-testillä, että epäparametrisella Mann–Whitneyn testillä. Tyttöjuniorit pitivät salibandyä lajina, jonka parissa voi pitää hauskaa ystävien kanssa, kehittyen ja kuntoa kohottaen. Tulosten mukaan kuitenkin neljännes junioreista oli harkinnut lopettavansa ja lopettamisajatukset olivat yleisempiä vanhempien junioreiden keskuudessa. Suurin osa tyttöjunioreista oli tyytyväisiä salibandyharrastukseensa, mutta lopettamista harkinneiden vastausten keskiarvot olivat jokaisessa väittämässä matalampia kuin niillä, jotka eivät olleet harkinneet lopettamista. Lopettamisajatusten taustalla oli useita tekijöitä, eikä mikään yksittäinen tekijä noussut toista selittävämmäksi. Saatujen tulosten pohjalta voidaan todeta, että jokaisella juniorilla on yksilölliset motiivit harrastaa. Seuratoimijoiden olisi tärkeää tiedostaa nämä motiivit ja ottaa ne huomioon toimintaa suunnitellessa ja jokaiselle pelaajalle tulisi luoda mahdollisuus harrastaa omista lähtökohdistaan. Suomen Salibandyliiton ja seurojen tulisi vastata tähän tarpeeseen kehittämällä edelleen monimuotoisia mahdollisuuksia harrastaa.

"Säilytetään kulttuuriperintöä tanssin avulla” : Paritanssiharrastajien jakamat erityisyydet, niiden motiivit ja merkitykset aineettoman kulttuuriperinnön jatkumossa

Kulttuuriperinnön pro gradu –tutkielmani käsittelee paritanssin harrastajien jakamia motivaatioita ja erityisyyksiä, joita määritän aineettoman kulttuuriperinnön näkökulmasta viimeisen sadan vuoden aikana. Tutkimukseni perustuu tarkastelun kautta hankittuihin aineistoihin, joissa olen perehtynyt kulttuuriperintö-, perinne- ja tanssitutkimuksiin sekä kirjallisuuteen. Tutkimuskohteeni on porilainen Happy Dance tanssikoulu, jonka sadan kyselyvastauksen avulla muodostan niitä johtopäätöksiä, joiden vuoksi harrastaminen koetaan merkittäväksi. Tutkimuksessa selvitän harrastamisen syitä, seurauksia ja merkityksiä, joiden välityksellä myös yhteiskunnallinen näkökulma korostuu. Kyselyvastausten analysointi pohjautuu laadulliseen tutkimusmenetelmään, jonka kautta määritän aineettoman kulttuuriperinnön liittyvän paritanssiharrastuksen jatkumoon. Vertaan saatuja tutkimustuloksia laadullisen tutkimusmetodin mukaisesti aikaisempiin teorioihin, joiden perusteella paritanssi on muuttunut juhla-, pyhä- ja arjenrytmittäjänä olleesta huvista, nykyisenlaiseksi jokapäiväiseksi harrastamiseksi. Paritanssin harrastajat määrittävät harrastamisen syiksi itsensä kehittämisen ja tanssikuvioiden oppimisen, jonka motivoivana tekijänä korostuu myös harrastuksen sosiaalisuus. Paritanssin sosiaalisuuden pääpaino on harrastajien keskinäisissä keskusteluissa ja tanssiparin koskettamisessa. Tutkimuksessa ovat esillä myös paritanssin liikunnallisuuden vaikutukset sekä yleiseen hyvinvointiin vaikuttavat yhteiskunnalliset näkökulmat. Tutkimuksen mukaan paritanssiharrastajat kohentavat omaa henkistä pääomaa tanssimalla, luoden samalla uutta aineetonta kulttuuriperintöä.

Turkulaisten kuudesluokkalaisten suomenkielisten ja S2-oppijoiden lounaismurteiden piirteet puheessa ja kirjoituksessa

Tutkin 21 turkulaisen S2-oppijan lounaismurteisia piirteitä puhutussa ja kirjoitetussa kielessä. Vertaan heitä 20:een suomea äidinkielenä puhuvaan informanttiin. Erityisenä kiinnostuksen kohteena tutkimuksessani ovat toisen kielen oppijoiden alueellisen variaation piirteet. Olen kerännyt aineiston kahdesta Turun alakoulusta kolmelta eri luokalta. Tutkimusmenetelmänä hyödynnän ensisijaisesti laadullista tutkimusta, mutta taustalla on myös määrällistä tutkimusta. Tutkimuksessani tarkastelen, millaisia Turun murteen ominaispiirteitä (Rapola 1969; Grönholm 1988) informantit käyttävät puheessaan ja kirjoituksessaan ja millaisia eroja tai yhtäläisyyksiä aineistojen välillä on. Lisäksi tarkastelen S2-informanttien kaksikielisyyttä Li Wein (2000: 6‒7) kaksikielisyyden määritelmien avulla. Aineistoni koostuu suullisesta ja kirjallisesta aineistosta. Aineistonkeruutehtäviin sisältyi kerrontatehtävä imperfektissä neljästä kuvasta sekä vapaamuotoinen kerronta menneestä tapahtumasta. Tutkimukseni yleisimmät imperfektiesiintymät ovat molemmilla informanttiryhmillä verbeissä katsoa, leikkiä, nukkua, istua, imuroida ja ruokkia kuvallisten aineistonkeruutehtävien vaikutuksesta. Eri informanttiryhmät käyttävät toisiinsa nähden lounaismurteiden si-imperfektiä puhutussa kielessä lähes saman verran. Suurin ero informanttiryhmien välillä onkin nimenomaan kirjallisen aineiston imperfektiesiintymissä, sillä S2-oppijat käyttävät kirjoituksessaan huomattavasti enemmän lounaismurteiden si-imperfektiä kuin S1-oppijat: S2-oppijoiden kirjallisessa aineistossa on yhteensä 33 lounaismurteiden si-imperfektiesiintymää, kun taas S1-oppijoiden aineistossa niitä on kaiken kaikkiaan vain 6. Eri ryhmien kirjallisessa aineistossa on kuitenkin selvä yhteneväisyys: lounaismurteiden si-imperfektiä käytetään eniten leikkiä-verbistä, mikä mielestäni viittaa S2-oppijoiden kohdalla Wein (2000: 6‒7) määrittelemään luontaiseen ja varhaiseen kaksikielisyyteen. Alueellisen variaation analyysini perusteella olen jakanut molemmat informanttiryhmät seuraavasti eri ryhmiin: suomenkieliset informantit yleiskielisiin (35 %) ja yleiskielen lisäksi lounaismurteiden piirteitä käyttäviin (65 %) sekä vastaavasti S2-informantit yleiskielisiin (24 %) ja yleiskielen lisäksi lounaismurteiden piirteitä käyttäviin (76 %). Vertikaalista kaksikielisyyttä (Wei 2000: 7) edustaa vain kaksi S2-oppijaa, sillä he käyttävät murrepiirteitä ainoastaan puheessaan. Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että turkulaisten kuudesluokkalaisten suomenkielisten ja S2-oppijoiden lounaismurteiden si-imperfekti kuuluu elävään puhekielisyyteen.

Matkakohteesta historian kaupungiksi – Historian ja matkakirjoittamisen suhde historioitsija John Andrewsin grand tour -oppaan Letters to a Young Gentleman, on His Setting out for France (1784) Pariisi-osuuksissa

Työni kohteena on ollut historiankirjoittaja John Andrewsin (n.1736–1809) grand tour -opas Letters to a Young Gentleman, on His Setting out for France (1784). Tutkielmassa olen tarkastellut sitä, millaiseen suhteeseen historia ja matkakirjoittaminen ovat teoksen Pariisi-osuuksissa asettuneet. Ilmiötä olen lähestynyt hyödyntämällä niin kutsuttua reframingin käsitettä, jolla historiantutkimuksessa on jäsennetty ajatusten kehystymistä eri konteksteissa – siis niille annettujen merkitysten muuttumista. Tämä käsite on mahdollistanut sellaisen tarkastelun, jossa huomio on kohdistunut historian oppaassa saamiin käyttöihin sekä sen merkitysten muotoutumiseen. Andrewsin oppaasta voi erottaa kaksi pistettä, joissa historia ja matkakirjoittaminen ovat kietoutuneet toisiinsa. Pisteistä ensimmäinen on kytkeytynyt nähtävyyksien kohtaamiseen, kun taas niistä jälkimmäinen on liittynyt Pariisin kulttuurisen aseman määrittelemiseen. Andrewsille historia onkin näyttäytynyt eräänlaisena välineenä, joka on paitsi ohjannut myös perustellut nähtävyyksien tarkastelemista. Samalla historia on jäsentänyt kaupungin suhdetta Ranskaan, Eurooppaan ja kristikuntaan – sekä muihin kansoihin ja eri kirkkokuntiin. Nämä pisteet eivät kuitenkaan ole jääneet irrallisiksi, sillä molemmissa yhteyksissä uskonnolliset erot ovat saaneet merkittävän sijan. Yhtäältä historia on tukenut näihin eroihin perustuneita vertailuasetelmia; toisaalta erot ovat muokanneet Andrewsin suhdetta nähtävyyksiin sekä niiden historiallisuuteen. Reframingin käsitteeseen perustuva erittely on osoittanut sen, että Andrewsin oppaassa historia ei ole ollut vain matkakirjoittamisen aihepiiri. Tekstissä historia onkin saanut myös toisenlaisia käyttöjä, minkä voi liittää matkakirjallisuuden konventioihin sekä aikakauden grand tour -keskusteluihin. Kyse on siitä, että Andrewsin matkakirjoittamista ovat ohjanneet lajityypin genrepiirteet sekä teoksen oletettu yleisö – siis grand tourille aikovat nuorukaiset. Nämä keskustelut ja konventiot ovat tarjonneet Andrewsille eräänlaisen kehyksen, joka on säädellyt hänen tekemiään valintoja. Samalla se on jäsentänyt historian oppaassa saamia merkityksiä.

Kulttuurinen muisti selviytymisen välineenä Louise Erdrichin romaanissa Love Medicine

Louise Erdrich (s. 1954) on yksi tunnetuimmista yhdysvaltalaisista Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvista kirjailijoista. Hänen juuriltaan saksalais-amerikkalainen sekä kuuluu chippewa-heimoon. Erdrichin esikoisromaani Love Medicine (1984) sijoittuu kuvitteelliseen chippewa-heimon reservaattiin Pohjois-Dakotassa. June Morriseyn kuoleman jälkeen hänen sukulaisensa kokoontuvat Kashpawien taloon muistelemaan häntä. Junen läheisten elämä avautuu lukijalle eri kertojien äänellä 1930-luvulta 1980-luvulle. Keskityn siihen, kuinka romaanin henkilöt selviytyvät valkoisen valtakulttuurin ja alisteisessa asemassa olevan chippewa-kulttuurin välitilassa. Tarkastelen erityisesti kulttuurisen muistin roolia henkilöiden selviytymisstrategioissa. Kulttuurinen muisti on sosiaalisesti muodostettua yhteistä tietoa menneisyyden tapahtumista ja ryhmää koossa pitävästä merkitysjärjestelmästä. Traditio ja yhteisöllisyys merkitsevät heimoyhteisölle voimaantumisen mahdollisuutta, toivoa kulttuurisen tyhjiön täyttämisestä ja katkenneiden sosiaalisten siteiden korjaamisesta. Kulttuurinen muisti tarjoaa romaanin henkilöille mahdollisuuden muodostaa yhteyden heimon kulttuuriperintöön. Erdrich hyödyntää romaanissaan monenlaisia viittauksia sekä chippewa-mytologiaan että valkoiseen kulttuuriin. Monet chippewa-perinteen ainekset, kuten trickster-hahmot, lemmenlääke ja laaja perhekäsitys, toimivat välineinä, joiden avulla romaanin henkilöt rakentavat identiteettiään ja pyrkivät löytämään paikkansa yhteisössä. Tarkastelen myös sitä, miten osa henkilöistä pyrkii assimiloitumaan ja saavuttamaan toimijuutta valkoisen valtakulttuurin keinoin. Yhteisöllisyyden ja kulttuurin eteenpäin siirtämisen voima mahdollistaa sen, että nuori sukupolvi löytää paikkansa ja asettuu osaksi heimon jatkumoa. Vaikka kolonisaatiota ja sen aiheuttamia tuhoja ei voi kumota, chippewa-traditio ei sammu, vaan Erdrichin romaani osoittaa, että selviytyminen on mahdollista.

Wood density of trees in black water floodplains of Rio Jaú National Park, Amazonia, Brazil

The Jaú National Park is the largest protected forested area in the world. The Vitória Amazônica Foundation is working towards understanding its ecosystem, to which this paper contributes. Wood density was analysed in 27 common tree species growing in the blackwater flood-plains of the Rio Jaú, an affluent of the Rio Negro (Amazonia, Brazil). Wood was sampled with an increment borer. Mean wood density of the analysed species ranged from 0.35 to 0.87 g cm-3. The mean of all sampled species was 0.67 g cm-3 (st. dev. 0.13). Lowest density was found for Hevea spruceana with 0.32 g cm-3 and highest for Crudia amazonica with 0.9 g cm-3.

Estudo antropométrico da população infantil da calha do Rio Negro, Amazonas, Brasil. III - parque nacional do Jaú

Foi realizado no Parque Nacional do Jaú (1999) estudo transversal, onde avaliou-se o estado nutricional de 49 pré-escolares e 130 escolares, adotando-se os critérios propostos pela OMS (1986). Segundo estes critérios, 23,9% dos pré-escolares e 9,4% dos escolares apresentavam inadequação no indicador "altura/idade" (desnutrição crônica). A inadequação no indicador "peso/altura" (desnutrição aguda) foi constatada em apenas 2,2% dos pré-escolares e 1,6% dos escolares. Estes resultados evidenciam as precárias condições de saúde e nutrição da referida população.

Dinastíneos (Coleoptera, Scarabaeidae, Dynastinae) do parque nacional do Jaú, Amazonas, Brasil

Besouros dinastíneos foram coletados no Parque Nacional do Jaú, Estado do Amazonas, entre julho de 1993 a junho 1996, em dias de Lua minguante e nova, em 5 localidades diferentes, abrangendo principalmente a região dos baixos cursos dos rios Jaú, Carabinani e Unini. Utilizou-se para as coletas luz mista de mercúrio de 250 W e duas lâmpadas ultra-violeta, black-light (BL) e black-light blue (BLB), sobre um lençol branco em períodos diários de 12 horas consecutivas. Foram identificadas 34 espécies de 14 gêneros, sendo as espécies da tribo Cyclocephalini as mais representadas (19 espécies), seguidas por Oryetini (6 spp.), Phileurini (4 spp.), Pentodontini (3 spp.) e Dynastini com 2 espécies.

Esfingofauna (Lepidoptera: Sphingidae) do Parque Nacional do Jaú e arredores, Amazonas, Brasil

A fauna de esfingídeos (Lepidoptera, Sphingidae) foi estudada no Parque Nacional do Jaú e arredores, Amazonas, Brasil, durante o período de julho de 1993 a junho de 1996. O método empregado para as coletas foi luz mista de mercúrio e luz negra UV montadas sobre um lençol branco em períodos de 12 horas consecutivas. Foram coletados 2362 espécimes de 25 gêneros e 79 espécies, com a predominância de espécies das tribos Dilophonotini (45 espécies), seguida por Sphingini (13 spp.), Macroglossini (8 spp.), Philampelini (7 spp.) e Ambulycini (6 spp.). Os dados são comparados a outras áreas da Amazônia brasileira: Município de Itacoatiara (AM), Ilha de Maracá e Pacaraima (RR). Apresenta-se uma lista das espécies de esfingídeos incluindo 16 registros novos para o Estado do Amazonas e igualmente para todas as localidades em que foram coletadas.

Composição da comunidade de diatomáceas periféricas do rio Jaú, Amazonas, Brasil

Foi realizado um estudo da flora perifítica de diatomáceas (Bacillariophyceae) existente no Rio Jaú, tributário do Rio Negro, Amazônia (2º57'S e 61º49'W). As coletas foram realizadas manualmente nas cheias de 1995, 1996 e 1997, e as lâminas permanentes encontram-se depositadas no Herbário FLOR, Universidade Federal de Santa Catarina. Foram identificados 60 táxons específicos e infra-específicos, distribuidos em 16 gêneros e 13 famílias. Eunotiaceae foi a família melhor representada, com 43,3% do total dos táxons inventariados, seguida de Pinnulariaceae com 21,6% e Surirellaceae com 11,6%. O gênero Eunotia destacou-se dentre os demais com 20 táxons. Eunotia e Pinnularia foram os gêneros mais abundantes da flora diatomológica e os que apresentaram maior variação morfológica. Para cada táxon identificado foi feita uma revisão de literatura que incluem diversos aspectos ecológicos.

Hybotinae (Diptera, Hybotidae) do Parque Nacional do Jaú, Amazonas, Brasil, com descrição de cinco espécies novas de Syneches Walker

A composição de Hybotinae do Parque Nacional do Jaú foi estudada. Dezesseis espécies de Hybotinae são registradas e cinco espécies novas de Syneches Walker são descritas e ilustradas: Syneches hispidus sp. nov., S. jauensis sp. nov., S. longiflagellatus sp. nov., S. rafaeli sp. nov. e S. vidali sp. nov.