Harmoniaa ja riitasointuja : Yksilön ja yhteisön hyvinvointiin liittyvät ihanteet Syon Abbeyn luostarissa (1415-1539)

Tutkimus käsittelee hyvinvointiin liittyviä ihanteita yksilön ja yhteisön näkökulmasta Syon Abbeyn birgittalaisluostarissa myöhäiskeskiajalla. Vuonna 1415 perustettu Syon Abbey kuului Englannin varakkaimpien luostarien joukkoon. Se noudatti Birgitan (1302/1303–1373) luostarisääntöä (Regula Salvatoris) ja oli säännön mukaisesti kaksoisluostari, jossa eli nunnien lisäksi myös veljiä. Tutkimuksen päälähteinä käytetään Birgitan sääntöä täydentäviä Syon Abbeyn luostaria varten kirjoitettuja sääntölisäyksiä sekä kahta nunnia varten laadittua hengellistä opaskirjaa. Hyvinvointiin liittyvät ihanteet on tässä tutkimuksessa jaoteltu fyysiseen, sosiaaliseen ja henkis-hengelliseen osa-alueeseen. Fyysisen hyvinvoinnin osalta tarkastellaan luostarin omaisuutta ja työnjakoa sekä ravintoon, vaatetukseen ja terveyteen liittyviä kysymyksiä. Varakkaana luostarina Syon Abbey kykeni tarjoamaan asukkailleen tasokkaat elinolosuhteet. Luostaria johti abbedissa, joka jakoi harkintansa mukaan työtehtävät muille luostarin asukkaille. Nunnien vastuu luostarin talouden ja arkielämän järjestämisessä oli suuri. Veljien vastuulla oli sakramenttien toimittaminen, saarnaaminen ja hengellinen ohjaus. Monilla Syon Abbeyn asukkailla oli aristokraattinen syntyperä, ja tottumus korkeaan elintasoon näkyi muun muassa ruokahankinnoissa kalliina mausteina ja muina ylellisyystuotteina, vaikka ihanteena olikin kohtuullisuus. Fyysisiin tarpeisiin liittyviä säädöksiä perusteltiin terveellisyydellä ja tarkoituksenmukaisuudella. Nunnien henkinen työ edellytti, että he olivat hyvin ravittuja ja terveitä. Vaatetuksen tuli olla yhtenäinen, millä osoitettiin toisaalta yhteenkuuluvuutta, toisaalta erottauduttiin muista sääntökunnista ja maallikoista. Sosiaalinen hyvinvointi liittyy yksittäisen nunnan asemaan yhteisössä ja siihen, miten nunnien (sekä nunnien ja veljien) välistä kommunikaatiota säädeltiin. Lähteet osoittavat, että yhteisöelämän sujuvuutta pidettiin Syon Abbeyssä tärkeänä. Pahan puhuminen, toisten loukkaaminen, juoruilu, ylempien uhmaaminen ja puhuminen hiljaisuusaikoina oli kielletty. Toisia piti kohdella kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta kommunikointi olisi pitänyt rajoittaa välttämättömään. Kieltojen ja määräysten runsaslukuisuus nimenomaan kommunikointiin liittyen kertonee siitä, että näitä sääntöjä ei aina noudatettu. Erityisen tiukasti kontrolloitiin nunnien ja veljien keskinäistä yhteydenpitoa. Henkinen ja hengellinen hyvinvointi liittyy luostarin varsinaiseen tehtävään. Syon Abbeyllä oli maine oppineisuuden keskuksena. Kirjallisuuden rooli luostarin elämänihanteiden luojana oli merkittävä ja sen tarkoitus oli auttaa nunnia hoitamaan hyvin tärkeintä tehtäväänsä, yhteisten hetkipalvelusten toimittamista. Veljet ja ulkopuoliset käänsivät Syon Abbeyn nunnille kirjoja englanniksi, joten myös latinaa taitamattomilla oli mahdollisuus hankkia teologista tietämystä ja ymmärtää hetkipalvelusten sisältöä. Suuri kirjasto takasi hyvät lähtökohdat opiskelulle varsinkin, kun huomioidaan, että naisten mahdollisuudet saada opillista sivistystä olivat keskiajalla rajalliset. Yksilön hengellisen elämän tukeminen palveli yhteisöä, koska luostarin hengellinen työ nähtiin konkreettisena taisteluna pahaa vastaan. Vaikka luostari-ihanteet perusteltiin Syon Abbeyssä hengellisesti, myös maallisista tarpeista huolehdittiin, koska ne loppujen lopuksi palvelivat hengellisiä päämääriä.

Rauhallisen yhteiselämän ohjeet : Avioliitto ja puolisoiden roolit Plutarkhoksella ja Uuden testamentin ajan kristillisessä kirjallisuudessa

Plutarkhoksen ja Uuden testamentin ajan kristillisten kirjoittajien naiskuvaa ja näkemystä avioliitosta ei ole juurikaan vertailtu aiemmin. Molempien teokset on kirjoitettu suunnilleen samoihin aikoihin ja ne esittävät samanlaisen eettisen ideaalin avioliitosta ja puolisoiden rooleista siinä. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta näkyy selvimmin hänen teoksessaan Neuvoja vastanaineille. Myös muista Plutarkhoksen teoksista löytyy mainintoja avioliitosta ja puolisoiden rooleista. Uuden testamentin maininnat avioliitosta jakautuvat useisiin eri teksteihin. Evankeliumit käsittelevät avioeroa. Paavali käsittelee avioliittoa yleensä ja seksuaalisuutta avioliitossa. Uuden testamentin myöhemmät kirjeet, varsinkin niiden huoneentaulut, ja apostolisten isien tekstit keskittyvät eniten puolisoiden rooleihin avioliitossa. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta oli positiivinen. Tämä näkyy useissa hänen teoksistaan. Kristittyjen kirjoittajien näkemys avioliitosta ei ole niin yksiselitteisen positiivinen. Paavali ei perustele avioliittoa muuten kuin haureuden välttämisellä. Kuitenkin Efesolaiskirjeessä avioliitto käy metaforaksi Kristuksen ja kirkon suhteelle. Plutarkhos ja kristityt kirjoittajat eivät anna paljon ohjeita puolison valinnasta. Plutarkhoksen mukaan puolison valinnassa tulee katsoa hänen luonnettaan, ei varallisuutta tai ulkonäköä. Paavalin ja Ignatioksen mukaan on parempi, jos puoliso on myös kristitty. Kristityt antavat myös ohjeita seka-avioliittoon, jossa puoliso on ei-uskova. 1. Pietarin kirjeen mukaan vaimon tulee pysyä uskossaan, eikä pelätä miestään. Plutarkhoksen mukaan vaimon tulisi palvoa samoja jumalia kuin miehensäkin. Plutarkhos näyttää suhtautuvan naisten aloitteentekoon avioerossa kielteisemmin kuin miesten. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat avioeroon kielteisesti, vaikka lieventävätkin Jeesuksen avioerokieltoa. Plutarkhos ei hyväksy miehen aviollista uskottomuutta, mutta antaa miehelle kuitenkin myönnytyksen, jos tämä on liian heikko kontrolloimaan itseään. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat uskottomuuteen yksiselitteisen kielteisesti. Ohjeissa avioparille Plutarkhos korostaa avioliiton harmoniaa ja avioparin riitelemättömyyttä enemmän kuin kristityt kirjoittajat. Plutarkhoksen ja kristittyjen kirjoittajien ohjeet vaimolle ovat samanlaisia. Vaimon ihanteelliset ominaisuudet olivat samoja; naisen tuli olla siveellinen ja häveliäs sekä hiljainen. Sekä Plutarkhos että huoneentaulujen kirjoittajat olivat sitä mieltä, että naisen tulisi alistua miehelleen. Plutarkhos ei perustele alistumista mitenkään, kun taas kristityt kirjoittajat antavat aina jonkun perustelun. Yleisin perustelu on apologeettiset syyt. Myös miehelle annettavat ohjeet ovat samanlaiset. Miehen tulee hallita vaimoaan, mutta sekä Plutarkhos että kristityt kirjoittajat rajoittavat miehen hallintavaltaa. Mies toimii myös vaimonsa opettajana. Plutarkhos antaa enemmän ja yksityiskohtaisempia ohjeita seksistä kuin kristityt kirjoittajat. Kristityistä kirjoittajista ainoastaan Paavali paneutuu näihin kysymyksiin tarkemmin. Sekä Plutarkhoksen että Paavalin mukaan ihmisten piti suhtautua seksiin kunnioituksella ja välttää liiallista himoa.

"Mikä sinun on, meri? Miksi pakenet?" : Ugaritin Jammu ja meri Psalmien kirjassa

Tämän tutkielman aiheena on Psalmien kirjan meri ja sen suhde muinaisen Ugaritin teksteistä tunnettuun merenjumalaan tai antropomorfiseen mereen, Jammuun. Tutkielman tarkoitus on selvittää, voiko Vanhan testamentin psalmiteksteissä esiintyvän meren yhteydestä löytää jäänteitä Ugaritista tunnetusta Baal-jumalan länsiseemiläisestä vastustajasta, usein hirviömäiseksi kuvatusta Jammusta. Tutkimusmetodina on käytetty muotohistoriallista muoto- ja traditiokritiikkiä sekä ugaritinkielisen eeppisen runouden ja hepreankielisen psalmirunouden vertailevaa tutkimusta. Tutkielma jakaantuu kolmeen pääosaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan meren antropomorfista esittämistä psalmeissa. Monet meri-sanaan liitetyt verbit vaikuttavat inhimillistävän luonnonilmiötä, mutta monet antropomorfismit toimivat myös yksinkertaisesti kielikuvina. Joillakin tämän kategorian psalmeista saattaa olla temaattisia yhteyksiä Ugaritin teksteihin, mutta paralleelisia tekstikohtia ei löydy. Toisessa pääosassa tarkastellaan sitä, miten psalmien meri liittyy muinaisitämaiseen konfliktimyyttiin. Tässä yhteydessä käsitellään S?fin meren eli Kaislameren, meren halkaisemisen sekä mahdollisesti myyttisten suurten vetten tematiikkaa. Samassa pääkohdassa on käsitelty myös muita meri-sanan yhteydessä esiintyviä merihirviötä, kuten syvyys, Leviathan, Rahab, lohikäärme Tannin, käärme ja joki. Näistä osa vaikuttaa liittyvän myrskynjumalan ja antropomorfisen meren kamppailuun, osa puolestaan luojajumalan ja kaaoshirviön taisteluun. Traditiot ovat kuitenkin vaikeasti erotettavissa toisistaan, sillä luultavasti ne sekoittuivat jo ennen päätymistään hepreankielisten psalmien teksteihin. Selkeimmältä vaikuttavin yhtymäkohta Ugaritin teksteihin löytyy psalmeista, joissa meri mainitaan Leviatan-hirviön yhteydessä. Tekstuaalinen parallelismi Ugaritin Jammun ja Lotanin mainitseviin Ugaritin Baal-syklin kohtiin ei kuitenkaan ole täydellinen. Viimeisessä pääkohdassa käsitellään sitä, miten meren ja joen esiintyminen paralleelisissa psalmisäkeissä mahdollisesti liittyy muinaisseemiläiseen kuningasideologiaan. Ugaritin teksteissä Jammu esiintyy usein epiteettien “valtias meri, tuomari joki” muodossa. Konstruktio ei esiinny heprealaisissa psalmeissa, mutta Ugaritin tekstien tarjoama vertailumateriaali on usein huomioitu tarkasteltaessa psalmeja, joissa meri ja joki esiintyvät yhdessä. Varsinaisia tekstiparalleeleja ugaritinkieliseen myyttisuskonnolliseen runouteen ei näidenkään psalmien yhteydestä kuitenkaan löydy. Vaikka Ugaritin tekstien Jammun ja psalmien meren välillä on havaittu monenlaisia samankaltaisuuksia ja yhtäläisyyksiä, Psalmienkirjan meren yhteyttä länsiseemiläisen konfliktimyytin antropomorfiseen mereen ei kuitenkaan ole aukottomasti osoitettu toteen. Psalmien varhaiset sepittäjät ovat hyvinkin saattaneet käyttää tai lainata muinaista länsiseemiläistä myyttistä perinnettä, muokaten sitä oman yhteisönsä tarpeisiin sopivaksi. Heidän toimintansa on kuitenkin erotettava psalmien myöhempien välittäjien ja vakiinnuttajien toiminnasta, sillä näiden suhde mytologiseen perinteeseen on luultavasti ollut toisenlainen.

"Nyt mä oon suomalainen ... varmaan" : Nuoret maahanmuuttajat, etnisyys ja rasismi

Tutkimuksessa on tarkasteltu nuorten maahanmuuttajien etnistä identifioitumista sekä sitä, miten he määrittelevät rasismin omien kokemustensa kautta. Analyysi jakautuu kahteen osaan: nuorten identteettipohdintoihin ja rasismin reflektoimiseen. Tutkimuksen kysymyksenasettelu nousee Karmela Liebkindin ja Inga Jasinskaja-Lahden vuonna 1997 tekemästä tutkimuksesta Maahanmuuttajien sopeutuminen pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksen mukaan syrjintä ja rasismi ovat merkittävällä tavalla yhteydessä maahanmuuttajien yleiseen psyykkiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi nuoret maahanmuuttajat (11-22-vuotiaat) ovat erityisen haavoittuvaisia sekä uuteen maahan tullessaan että siellä ollessaan. Empiirinen aineisto on kerätty teemahaastatteluiden avulla. Tutkimuksen 12 haastateltavaa (6 poikaa ja 6 tyttöä) kävivät haastatteluhetkellä helsinkiläistä lukiota ja olivat 16-19-vuoden ikäisiä. Haastateltavat ovat kotoisin entisen Neuvostoliiton alueelta (5), Somaliasta (4), Vietnamista (1), Hongkongista (1) ja Irakista (1) ja heidän Suomeen tuloikänsä vaihtelee 5-16-vuoden välillä. Haastattelukielioli suomi. Haastatteluaineisto on analysoitu teema-analyysin avulla. Aineistosta etsittiin kohtia, joissa nuoret puhuvat etnisestä identifioitumisestaan suhteessa sekä omaan taustaan että suomalaisuuteen. Lisäksi analyysissa kiinnitettiin huomiota siihen, millaisia näkemyksiä nuoret esittivät rasismista, maahanmuuttopolitiikasta ja ulkomaalaisasenteista ja miten nämä näkemykset ovat yhteneväisiä sekä miten ne eroavat toisistaan. Nuorten etnisyyspohdintoja kuvaavat toisaalta etnisyyden tilannesidonnaisuus ja toisaalta etnisyyden vahva yhteys syntyperään. Etnisyyden saama merkitys vaihtelee sosiaalisten ympäristöjen vaihtuessa. Pohtimalla suomalaisuuden ja suomalaisten tyypillisiä piirteitä nuoret pystyivät helpommin jäsentämään myös omaa kuulumistaan tiettyyn ryhmään. Varsinkin silloin kun suomalaisuus ymmärrettiin kansalaisuudeksi, sitä pidettiin lähes poikkeuksetta syntyperäisten suomalaisten etuoikeutena. Tunnepitoinen ja jopa vereen sidottu etnisyys korostui ennen kaikkea niissä aineiston kohdissa, joissa nuoret pohtivat suomalaiseksi muuttumista ja tulemista. Kukaan haastateltavista ei uskonut muuttuvansa kunnon suomalaiseksi, mikä edellyttäisi toisaalta kokemuksen suomalaisuudesta ja toisaalta hyväksynnän ulkoapäin. Haastateltavat pohtivat vastahakoisesti suomalaisuuden ja suomalaisten negatiivisia piirteitä. Monet mainitsivat asenteellisen ja rasistisen suhtautumisen ulkomaalaisiin, maahanmuuttajiin ja vähemmistöjen edustajiin, kun he puhuivat niistä tilanteista, joissa he häpeävät suomalaisia. Rasismia ei kuitenkaan haluttu yleistää suomalaisten ryhmäominaisuudeksi, vaan sitä pidettiin "poikkeuksellisten" suomalaisten (esimerkiksi skinien) ominaisuutena. Arjen rasistisista selkkauksista puhuttaessa nuoret vähättelivät tapahtumien vakavuutta ja pyrkivät ymmärtämään rasistista käyttäytymistä ja pitivät sitä luonnollisena. Joissakin tapauksissa haastateltavat sanoivat olevansa liian herkkiä rasismille ja päättelivät, etteivät vihamielisyydet alunperin olleet tarkoituksellisia. Rasismin ristiriitaisuutta uhrin kannalta kuvaa tutkimuksessa se, että rasismikokemuksia pidettiin nöyryyttävinä ja hävettävinä, ja sen takia niistä myös vaiettiin kotona. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että rasismi on ymmärrettävä tapahtumaketjuna eikä yksittäisinä ja erillisinä tapauksina. Tutkimuksessa ilmeni, että nuorten rasismia koskeviin pohdintoihin vaikuttaa se, millä tavoin yhteiskunnan yleinen ja virallinen ilmapiiri reagoi rasismiin. Rasismin ja syrjinnän hiljainen hyväksyminen saattaa vaikuttaa siihen, että myös uhrit vähättelevät rasismikokemuksia. Avainsanat: Nuoret maahanmuuttajat, etnisyys, kulttuuri, rasismi, teemahaastattelu

Ennaltamäärätty kääntymys: Predestinaatio ja vapaan tahdon ongelma Jonathan Edwardsin teologiassa

Tämän tutkielman tehtävänä on ollut selvittää onko ihmisellä vapaata tahtoa Jonathan Edwardsin mukaan. Lähteenäni minulla on ollut Edwardsin Freedom of the Will -teos sekä Miscellaneous- sarjasta Concerning the Divine Degrees -kirjoitus. Metodina minulla on ollut systemaattinen analyysi. Edwardsin taustana oli puritanismi. Esimerkiksi sakramenteilla ei ollut puritanismin piirissä samaa ratkaisevaa merkitystä uskon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa oli ollut. Puritanistien keskeinen armonväline oli saarna. Saarnalla pyrittiin vaikuttamaan ihmisen tahtoon antamalla rationaalisia perusteita Raamatun pelastustapahtumasta. Tämä on nähtävissä myös Jonathan Edwardsin teologiassa. Deismi ja valistus vaikuttivat myös Edwardsin aikaiseen ajatteluun voimakkaasti. Edwardsin Berkeleytä muistuttava idealismi kuitenkin takasi sen, että Jumala ei irronnut maailmasta vaan oli kaikessa koko ajan läsnä. Erityisesti Locke Newtonin luonnontieteiden filosofina vaikutti Edwardsin filosofiseen ajatteluun tahdon vapaus -kysymyksen osalta. Edwards pyrki Locken ja Newtonin avulla puolustamaan perinteistä kalvinistista kristillisyyttä. Tämän kilpailijaksi puritanismin piirissä oli tullut ajan henkeen sopiva järkiperäinen arminiolaisuus, joka edusti myös anti-revivalismia. Tähän arminiolaisuuteen liittyi perinteisistä kristillisistä opeista luopuminen. Tämä arminiolaisuus oli kehittynyt antropologisempaan suuntaan Remonstranssin ajoista korostaen ihmisen vapaita tahdon akteja. Näin ihminen pystyi päättämään uskoiko hän vai ei. Edwardsille usko ja pelastuminen perustuivat Jumalan valintaan, jossa kolmiyhteinen Jumala otti ihmisen yhteyteensä. Tämä kääntymys ilmeni kommuuniona ja uniona Kristuksen kanssa. Edwardsin ajattelua tahdon vapauden osalta avaa kompatibilismi. Kompatibilismin mukaan ennaltamäärääminen ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa, vaan päinvastoin sen lähtökohta ja perusta. Kääntymissä olemme eri näkökulmista täysin passivisia ja täysin aktiivisia. Kompatibilismin myötä Edwardsin kirjoitusten pohjalta pystytään johtamaan ennalta määrätty uskonratkaisu. Myöhemmin Edwardsin seuraajat New Lights harppasivat ironisesti arminiolaiseen suuntaan korostaen juuri uskonratkaisua. Vaikka Jumalalla on sanan varsinaisessa merkityksessä vapaa tahto, niin silti Hän toimii välttämättä pyhästi. Samoin Jeesus Kristus on linkkinä ihmisten välttämättömälle, mutta vastuulliselle toiminnalle. Jeesuksen valinta on kaikkien pyhien valinnan perusta. Ne, jotka Jumala hylkää helvettiin saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen, koska Jumala rankaisee heissä itsessään olevaa pahaa. Se, miksi Jumala valitsee toiset ja hylkää toiset, kuuluu Jumalan salattuun tahtoon. Jumalan ilmoitetun tahdon mukaan Hän tahtoo kaikkien pelastuvan. Arminiolaiset hylkäävät ennaltamääräämisen, mutta hyväksyvät ennalta tietämisen. Edwardsille nämä ovat sama asia. Edwardsin mukaan välttämättömyys ei ole ristiriidassa vapauden kanssa. Luonnollisella ja moraalisella välttämättömyydellä on yhteys. Arkikielessä moraalista välttämättömyyttä ei oleteta. Koko tahdon vapaus -kysymys on pitkälti kielellinen. Arkikielessä ja filosofisessa kielessä on ero. Tahto ei ole agentti, joka voi valita itsenäisesti. Vapaus on ihmisen, ei tahdon ominaisuus. Siksi kysymys tahdon vapaudesta tulisi esittää onko ihminen vapaa. Edwards ja arminiolaiset ymmärtävät vapauden eri tavoin. Edwardsin mukaan tahdolla on oltava alku, eikä tahto voi koskaan arminiolaisten tavoin neutraali. Arminiolaiset hylkäävät perisyntiopin klassisessa merkityksessä, mistä seuraa erilainen lähtökohta. Sellaisena kuin arminiolaiset esittävät vapaan tahdon, meillä ei sitä Edwardsin mukaan ole. Vaikka kaikki tapahtuu Edwardsin mukaan välttämättä, niin silti olemme vastuullisia moraalisia agentteja.

Kiirastorstai-ilta yläsalissa : Kirkon viestintä pääsiäiseen valmistavissa jumalanpalveluksissa Leif Åbergin viestintäajattelun mukaan

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Leif Åbergin viestintäajattelun valossa, miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko viestii pääsiäiseen valmistavien jumalanpalvelusten otsikoissa, pyhäpäivän kuvauksissa ja evankeliumiteksteissä. Åbergin tulosviestinnän mallissa perustoimintojen tuki on viestinnän tärkein tehtävä. Se on viestintää, jonka avulla asiat saadaan sujumaan. Jumalanpalveluksen otsikko ja päivän kuvaus antavat mahdollisuuden tarvittaessa kertoa jumalanpalveluksen kulusta, vaikkakin otsikko ja päivän kuvaus ovat lähinnä materiaalia liturgille. Useimmiten päivän kuvaus kertoo ja kehottaa seurakuntaa ajattelemaan tai uskomaan tietyllä tavalla. Toinen Åbergin tulosviestinnän mallin ulottuvuus on informointi. Yhteisö tarvitsee tiedon siitä, mitä sille tapahtuu juuri nyt ja tulee tapahtumaan. Erityisesti syvän paastonajan jumalanpalveluksiin valitut tekstit valmistavat tulevaan ja antavat välineitä kohdata haasteita. Otsikot ja päivän kuvaukset ovat viestinnän kannalta selvästi niukempia, hiljaisella viikolla vain ydintapahtuman toteavia otsikoita. Joinakin pyhinä kirkko menee informoinnissaan pitkälle ja kertoo tapahtumien lopputuloksen. Silloin se vie kuulijalta mahdollisuuden omaan tulkintaan ja oivallukseen. Kolmas tulosviestinnän mallin elementti on kiinnittäminen. Kiinnittäminen on kirkon tapauksessa vuosituhansien perspektiivissä onnistunut. Kirkko on onnistunut luomaan maailmanlaajat symbolit ja niille merkityksen, joka joka kantaa kirkon keskeistä sanomaa ja joita vahvistetaan jokaisessa jumalanpalveluksessa. Kristittyjen yhteisö kautta maailman hyväksyy ehtoollisenvieton koodin ja siihen liittyvät merkit, leivän ja viinin. Neljäs Åbergin tulosviestinnän mallin elementti on profilointi. Se on yhteisökuvan pitkäjänteistä rakentamista ja sisältää yhteisön perusviestit. Jumalanpalvelukset viestivät kirkon ydinsanomaa, mutta tutkimusaineistoon kuuluvien pyhien otsikoiden ja kuvausten ja evankeliumitekstien välillä on ristiriitoja. Ymmärrettävyys on viestinnän onnistumisen kannalta oleellinen tekijä. Kirkko käyttää monissa pyhän otsikoissa ja kuvauksissa Raamatun kieltä ja evankeliumien tapahtumien aikaan sijoittuvia mielikuvia. Ymmärrettävämpää viestintää olisi käyttää kuulijoiden elämänpiiriin kuuluvia kuvia. Vuorovaikutteisuus on viestinnän tehokkuuden näkökulmasta merkittävä tekijä. Kysymysten ja vastausten – kommunikaation – myötä sanoma tavoittaa vastaanottajan tehokkaammin. Monet kirkon valitsemat evankeliumitekstit kuvaavat vuorovaikutteisia tilanteita, mutta otsikot ja päivän kuvaukset eivät rohkaise jumalanpalveluksen toimittajia ja seurakuntaa pohdintaan ja vuorovaikutukseen.

Kohtaamisia Santiagon tiellä pyhiinvaellus matkana ja spirituaalisena kokemuksena

Pyhiinvaellustutkimuksen tavoitteena on kuvata, analysoida ja ymmärtää pyhiinvaeltajien kokemuksia ja erityisesti spirituaalisia tai sellaisiksi tulkittuja kokemuksia. Tutkimuskysymys voidaan muotoilla myös kysymällä, missä on vaeltajien mahdollisesti kokema pyhiinvaelluksen pyhä . Pyhiinvaellus suuntautuu Santiago de Compostelan kaupunkiin. Kuvattu pyhiinvaellusreitti alkaa Ranskan ja Espanjan rajalta ja kulkee Espanjan luoteiskulmassa noin 800 kilometrin päässä olevaan määränpäähän. Tutkimuksen aineistona on sähköpostikyselyn vastaukset, jotka on saatu kahdeltakymmeneltäkahdelta keväällä 2006 Santiagoon jalkaisin vaeltaneilta pyhiinvaeltajilta. Tutkimusaineistona ovat myös tutkijan omat havainnot ko. pyhiinvaellukselta. Tutkijan havainnoista on kirjoitettu kuvaus Santiagon tien pyhiinvaelluksesta ja matkan arkisista käytännöistä. Sähköpostikyselyn vastaukset, vaeltajien spirituaaliset kokemukset, on analysoitu laadullista sisällön analysointia käyttäen. Kuudesta vastauksesta on kirjoitettu myös pyhiinvaeltajan henkilökohtainen tarina. Narratiivisuus, kerronnallisuus, on tässä tutkimuksessa yksi tapa esittää, kuvata ja ymmärtää tutkimustuloksia. Tutkimus on liitetty fenomenologiseen viitekehykseen. Spirituaalisia kokemuksia on lähestytty mm. pyhiinvaellustradition, pyhän käsitteen ja uskonnollisten kokemusten näkökulmasta. Spiritualiteetin käsitettä ja spirituaalisen kokemuksen kuvaamisen mahdollisuuksia on myös pohdittu tutkimuksessa. Pyhiinvaelluksen spirituaaliset kokemukset on tutkimusraportissa jaoteltu seitsemään ryhmään: kävely, ihmiset, vapaus, luonto, rukous, kirkot ja Santiago. Lisäksi on esitetty matkaan lähdön motiiveja sekä pyhiinvaelluksen vaikutuksia elämässä. Käveleminen oli pyhiinvaelluksen ydinkokemus. Käveleminen mahdollisti meditaation tai rukoilemisen. Se aiheutti myös kärsimystä ja oli keskeinen ihmisiä yhdistävä teema. Pyhiinvaellus irrotti ihmiset erittäin hyvin arjen rutiineista ja jokapäiväisestä normaalista elämästä. Pyhiinvaelluksella vapauden tunne olikin merkittävä spirituaalinen kokemus ja ajan käsitys saattoi saa uuden ulottuvuuden. Luonto näyttäytyi merkittävänä spirituaalisen innoituksen lähteenä ja usein myös yksinolon paikkana. Kaikki pyhiinvaeltajat vierailivat kirkoissa ja katedraaleissa ja useimmat myös messuissa ja pyhiinvaeltajille järjestetyissä rukoushetkissä. Pyhiinvaelluksen uskonnollinen ulottuvuus oli kaikille läsnä myös Santiagon messussa. Kristillinen tulkintakehys kokemuksille oli koko ajan pyhiinvaeltajalle tarjolla. Kuitenkaan Santiagon vaellukseen ei välttämättä liittynyt mitään omaa spirituaalista kokemusta. Pyhiinvaelluksen merkittävät spirituaaliset kokemukset liittyivät yhteisöllisyyteen ja jaettuihin kokemuksiin. Tyypillinen moderni pyhiinvaeltaja etsi itseään pyhiinvaelluksella. Yllätyksekseen hän saattoi löytää jotain silloin kun hän antautui avoimeen vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Lähes kaikki tutkimuksen osallistuneet pyhiinvaeltajat pitivät hyvin tärkeänä toisia pyhiinvaeltajia ja sitä, mitä he saivat toisilta ihmisiltä. Pyhiinvaellusta leimaa poikkeuksellisen avoin vuorovaikutus ja elämän jakaminen. Pyhiinvaellukseen liittyy monia individualistisia piirteitä. Spirituaalisten kokemusten näkökulmasta individualismi ei kuitenkaan saa tukea tutkimuksesta, koska yhteisöllisyys näyttää niin merkittävältä spirituaalisten kokemusten kannalta. Pyhiinvaelluksen yhteisöllisyys on avointa, vapaaehtoista ja usein myös hetkellistä. Moderni pyhiinvaeltaja näyttää uskovan enemmän omiin kokemuksiinsa ja myös toisten kokemuksiin kuin minkään kirkon opilliseen auktoriteettiin.

Suomen ev-lut. kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön käsitys ihmisestä

Tutkielmassa selvitetään Suomen ev-lut. kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön käsitys ihmisestä systemaattisen analyysin metodilla. Lähteitä ovat vuosina 2003-2005 julkaistut kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyötä määrittävät linjaukset: Kirkko kaikille. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vammaispoliittinen ohjelma , Kirkon päihdestrategia , Usko, toivo ja rakkaus voimavaraksi vanhuudessa. Kirkon vanhustyön strategia 2015 ja Vastuun ja osallisuuden yhteisö. Diakonia- ja yhteiskuntatyön linja 2010 . Tutkielma jakaantuu johdantoon, taustalukuun, kahteen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitellään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus siihen, millä tavalla diakonian ihmiskäsitystä on määritetty suomalaisessa diakonian teologiassa. Luvussa tulee ilmi, että ihmistä on pidetty ennen kaikkea Jumalan ihmisenä, Jumalasta määräytyy, mitä ihminen on. Erityisesti on painotettu ihmisen luotuisuutta Jumalan kuvaksi. Toinen painotus on erityisesti viime aikoina ollut se, että ihminen tulee diakoniassa kohdata kokonaisvaltaisena olentona, hänen kaikki tarpeensa huomioon ottaen. Tähän liittyen diakonian ihmiskäsitykseen ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat monien tieteiden, mm. hoitotieteen ja psykologian ihmiskuvat. Tämän tutkimuksen lähteissä ihminen nähdään ensinnäkin Jumalan kuvaksi luotuna, ehdottoman arvokkaana olentona. Toiseksi ihminen on koinonian, yhteisön jäsen, ja koinoniassa hän tulee myös autetuksi. Näitä kahta teemaa käsitellään luvuissa kolme ja neljä. Se, että ihminen on Jumalan kuva tarkoittaa lähteissä sitä, että ihmisellä on aina ja kaikissa olosuhteissa ehdoton arvo. Hän on ominaisuuksistaan riippumatta tasavertainen kaikkien muiden ihmisten kanssa. Lähteiden mukaan uusliberalismi uhkaa tätä ihmisen ehdotonta arvoa, sillä uusliberalismissa ihmisen arvo määräytyy hänen hyödyllisyytensä perusteella. Jumalan kuvaksi luodulla ihmisellä on myös itsemääräämisoikeus, hän ei saa olla pakkoauttamisen kohde. Lisäksi hänellä on vastuu itsestään, toisista ja ympäristöstä. Edelleen ihminen on kokonaisvaltainen olento monenlaisine tarpeineen, ja sellaisena häntä tulee diakoniassa myös auttaa. Luvun neljä alkuosassa analysoidaan lähteille keskeistä käsitettä koinonia , yhteys, osallisuus. Koinonia diakonia- ja yhteiskuntatyön visiona tarkoittaa lähteissä seurakuntapainotteista diakoniaa, jossa tärkeää on yhteisöllisyys ja osallisuus, seurakunnan kokeminen omaksi yhteisöksi. Koinonia-teologiaan kuuluu myös yhteisöllisyyden merkityksen korostaminen muissa yhteisöissä. Tämänlainen yhteisöllisyyden korostus on lähellä monia muita seurakunnan ja yhteisöllisyyden merkitystä korostavia diakonian malleja. Koinonia-teologia tulee diakonia- ja yhteiskuntatyöhön ekumeenisista keskusteluista, mutta sillä on myös paljon yhteyksiä mm. luterilaiseen diakonian teologiaan, jossa kommuuniolla, yhteisöllä, on keskeinen rooli. Tällainen koinonia-teologia olettaa ihmisen olevan yhteisöllinen olento, jota ei niinkään nähdä yksilönä, vaan yhteisön jäsenenä. Parantavassa yhteisössä hän tulee myös parhaiten autetuksi. Koinoniassa jako diakoniatyön subjekteihin ja objekteihin katoaa, sillä koinonian idea on, että kaikki auttavat vuorollaan toinen tosiaan, ja kaikki ihmiset ovat sekä antavia että saavia osapuolia.

Eläinsuojelu elämänpolitiikkana : Tutkimus eläinasialiikkeestä ja Eläinsuojeluliitto Animalian jäsenistä

Tutkielmassa tarkastellaan perinteiseen, maltilliseen eläinsuojelujärjestöön kuuluvien eläinsuojelijoiden elämänpolitiikkaa ja suomalaista eläinasialiikettä, joka aikaisemmin on hahmotettu lähinnä uuden, radikaalin eläinoikeusaktivismin kautta. Uskontososiologian ja -antropologian alaan sijoittuva tutkimus ottaa osaa sosiologi Anthony Giddensin elämänpolitiikan käsitteestä käytyyn keskusteluun empiirisestä näkökulmasta. Tutkimusongelma on kaksitasoinen.Yksilön tasolla tarkastelu kohdistuu Eläinsuojeluliitto Animaliassa aktiivisesti toimivien eläinsuojelijoiden elämäntapoihin, mielipiteisiin, arvoihin ja ihanteisiin. Liikkeen tasolla tarkastellaan eläinasialiikettä ja sen oletettua jakautumista eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeisiin. Tutkimuksen taustateorioina ovat Giddensin teoria elämänpolitiikasta sekä filosofi Peter Singerin ja filosofi Tom Reganin teoriat eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista. Suomalaista näkökulmaa eläinasian teoriaan edustavat filosofi Leena Vilkan pohdinnat. Tutkimuksen primääriaineiston muodostavat 12 eläinsuojelijan yksilö- ja ryhmähaastatteluina toteutetut teemahaastattelut sekä 22 eläinsuojelijan lomakekyselynä kerätyt taustatiedot. Sekundääriaineisto koostuu eläinsuojelijoille tehdyistä taustatieto- ja sähköpostihaastatteluista, havainnointiin perustuvasta kenttäpäiväkirjasta, eläinasialiikkeen kirjallisesta materiaalista sekä tutkimusaiheeseen liittyvästä aikaisemmasta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Tutkimuksen perusteella elämänpolitiikan teoria on käyttökelpoinen arvotutkimuksessa. Eläinsuojelijoiden elämänpolitiikkaa luonnehtivat reflektiivisyys; elämäntavan käyttäminen vaikutuskeinona puoluepolitiikan ohella; yhteiskuntatieteilijä Ronald Inglehartin määrittelyn mukaiset post-materialistiset arvot; tilanne- ja tuotekohtaisesti kontrolloitu tapa kuluttaa; argumentoiva ja vaativa suhtautuminen traditioihin; pyrkimys eroon hierarkioista; paikallisuus toiminnassa ja tavoitteissa; pyrkimys vaikuttaa ihmisten, eläinten ja ympäristön tulevaisuuteen ja kaksijakoinen suhtautuminen asiantuntijoihin. Tutkimuksessa asetetaan kyseenalaiseksi kahden erillisen, suomalaisen eläinasialiikkeen olemassaolo ja osoitetaan, että Suomessa voidaan puhua eläinasialiikkeestä, jossa eri aikakausina, yksilö- ja järjestökohtaisesti, painotetaan aiheittain joko maltillisia tai radikaaleja näkökulmia. Avainsanat: elämänpolitiikka, eläinsuojelu, eläinasialiike, elämäntapa, mielipiteet, arvot, ihanteet

Concordia-lehti Lutherin ja luterilaisen ortodoksian teologian tulkitsijana 1994-2003

Concordia-lehti alkaessaan ilmestyä 1994 herätti ristiriitaisia reaktioita esimerkiksi SLEY:n henkilöstön keskuudessa. Alusta alkaen avainhenkilöitä ovat olleet Hannu Lehtonen, Hannu Halonen, Simo Kiviranta ja Sakari Korpinen. Ekumeniaan Concordia on suhtautunut kriittisesti arvioidessaan Porvoon sopimusta ja Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta. Keskeisiä teemoja tässä lehdessä ovat olleet tutkittavana aikana yleinen ja uskon kautta tapahtuva vanhurskauttaminen, Raamatun arvovallan korostaminen, sakramenttien merkityksen esillä pitäminen ja tietyt moraaliset ja eettiset periaatteet ja näkökulmat. Concordiassa on esiintynyt runsaasti sitaatteja Martti Lutherin teoksista, melko paljon myös luterilaisen ortodoksian edustajilta, kuten Martin Chemnitziltä ja Johann Gerhardilta. Ylivoimaisesti eniten artikkeleja kymmenen vuoden aikana on tehnyt päätoimittaja, pastori Hannu Lehtonen. Kirjoittajien joukossa maallikkojen osuus on ollut huomattava. Karismaattisia ilmiöitä arvioitaessa nähtiin osan armolahjoista kuuluneen ennen kaikkea alkukirkon aikaan, vaikka samalla todettiin ihmeitä voivan tapahtua nykyaikanakin. Concordian kirjoittajat eivät hyväksyneet läheskään kaikkia Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tapahtuneita päätöksiä, asioita ja ilmiöitä. Voimakkaasti todettiin, että kirkossa ei tulisi samanaikaisesti sallia sekä totuutta että erilaisia harhaoppeja. Myös evankelisen liikkeen tai muiden herätysliikkeiden toimintaa ei aina pidetty tarpeeksi rohkeana, vaan katsottiin niiden mukautuneen liikaa yhteiskuntaan ja yleiseen ja valtaa pitävään kirkollisuuteen. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa käytettyä historiallis-kriittistä metodia parempana metodina pidettiin historiallis-dogmaattista. Opetusta maailman syntymisestä pitkän evoluutio-prosessin seurauksena ei Concordiassa hyväksytty, vaan opetettiin Jumalan luoneen maailman kuudessa päivässä. Concordiassa kirjoittajina on esiintynyt myös useita tunnustuksellisen luterilaisuuden edustajia lähinnä Yhdysvalloista ja Pohjoismaista. Tutkitun lehden merkitys kirkollisessa kentässä ei ole tilaajamäärän pienuuden vuoksi kovin merkittävä, mutta eräänlaisena taustalla vaikuttajana ja keskustelun herättäjänä vaikutus on ollut suurempi. Concordian näkemyksen mukaan suuri enemmistö ei läheskään aina ole ollut oikeassa hengellisissä kysymyksissä. Evankeliseen liikkeeseen Concordian kirjoittajilla on ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde, vaikka se on ollut monen kirjoittajan hengellinen koti. Lehdessä esiintynyttä pietismin arviointia tutkimus ei ole kovin paljon käsitellyt, koska se ei olisi kovin hyvin sopinut eri lukujen otsi- koiden alle. Helluntailaisuuden eri opinkäsityksiä Concordia on myös pyrkinyt kumoamaan. Lehti on halunnut koko ajan perustella opetuksensa selkeillä raamatunkohdilla ja edistää näin luterilaisen uskon ja opin tuntemusta. Tässä tutkimuksessa on ollut tietoinen valinta käyttää samoja raamatunkohtia lähteenä, joita Concordian kirjoittajat ovat itse käyttäneet. Kirkkohistoriaan kuuluvassa opinnäytteessä ei ole yleensä tyypillistä käyttää näin paljon viittauksia Raamattuun, mutta tällainen dogmatiikan mukaan ottaminen on perusteltua, koska se on niin olennainen osa Concordia-lehden teologiaa ja tapaa tuoda esille asioita. Tiivistetysti todeten ihmisten ainoa vapahtaja ja pelastaja on ollut tutkitun lehden mukaan ja on edelleen Jeesus Kristus.

Ihmisen kokoinen tehtävä : Tutkimus lähetysharrastuksesta ja lähetyskasvatuksesta Opiskelijain Lähetysliitossa (OL)

Tutkimus koskee lähetystyöhön liittyvää vapaaehtoistyötä lähetysharrastuksen ja lähetyskasvatuksen ilmentäjänä. Tutkimuskontekstina on kristillinen opiskelijajärjestö Opiskelijain Lähetysliitto (OL). Tutkimuskysymykset ovat: Millainen lähetysharrastuksen konteksti OL on ollut vuosina 1972–2000? Millaista on OL:n antama lähetyskasvatus? Miksi nuorena aikuisena on toteutettu lähetysharrastusta OL:ssä? Miten tavoitteisuus ja intentionaalisuus ilmenevät OL:n vapaaehtoisilla? Tutkimusaineistona ovat OL:n arkisto- materiaalista toimintakertomukset ja jäsenanomukset, sekä haastattelut, joihin osallistuivat vuosien 1972–2000 kaikki 25 OL:n entistä puheenjohtajaa. Haastatteluista 20 oli teemahaastattelua ja viisi suoritettiin sähköpostitse. Arkisto- ja haastatteluaineisto analysoitiin laadullisella ja määrällisellä sisällönanalyysillä aineisto- ja teorialähtöisesti. Analysoinnin apuna käytettiin Atlas-ti ja Excel-tietokoneohjelmia. Tutkimuksen uskonnon- pedagogisina lähtökohtina ovat tilannesidonnainen oppimiskäsitys, erityisesti Laven ja Wengerin (1999) teoria sekä tavoitteisuuden ja intentionaalisuuden käsitteet Kansasen (1981, 2004) määritteleminä. Analysointirunkona koetellaan kasvatusmenetelmien yhteydessä Jonassenin (1995) mielekkään oppimisen kriteereitä ja osallistumissyiden kohdalla Yeungin (2004) vapaaehtoismotivaation mallia. Arkistoaineiston analyysi osoitti, että OL järjestönä muistuttaa seurakuntien lähetystoimintaa toimintaan osallistuvien määrien ja toimintamuotojen osalta, mutta poikkeaa siitä jäsenistön ikärakenteen puolesta. Haastatteluaineiston pohjalta tutkimuksessa luotiin OL:n lähetyskasvatuksen malli, jossa OL esiintyy oppimis- ympäristönä arvomaailman, kasvatustavoitteiden ja kasvatusmenetelmien näkökulmista. OL:n arvomaailmaa kuvaa post-moderni sekä-että -eetos, mikä näkyy ekumeenisena kristillisyytenä sekä kokonaisvaltaisena lähetyskäsityksenä. OL:n lähetyskasvatuksen mallin ytimen muodostavat tavoitteet. Päätavoitteena on lähetys- harrastuksen synty ja syveneminen, jonka alatavoitteita ovat: lähetyskipinän syttyminen, lähetysidentiteetin kehittyminen ja lähetystyöstä vastuunkantaminen jo nyt. Päätavoite sisältää siten emotionaalisen, kognitiivisen ja pragmaattisen ulottuvuuden. Sivutavoitteista horisontaalisia ovat omaan yhteisöön ja globaaliin maailmaan sosiaalistuminen, vertikaalisia taas ovat kristillisen spiritualiteetin kehittyminen ja uskonnollisen toiseuden kohtaamisen oppiminen. Pää- ja sivutavoitteet kuuluvat yhteen, sillä sivutavoitteiden tarkoitus on tukea päätavoitteen toteutumista. Tutkimus esittää, että tavoitteet kuvaavat yleisemminkin lähetyskasvatuksen tavoitteita, ja että niiden kautta voidaan hahmottaa lähetyskasvatuksen suhdetta missiologiaan ja piirteitä uskontokasvatuksen alueena. Mielekkään oppimisen kriteereistä tärkeimmiksi nousivat kontekstuaalisuus ja transfer. Kontekstuaalisuus merkitsi esimerkiksi lähetystyön konkreettista tukemista. Sen sijaan eri kulttuurien ja uskontojen konteksteissa lähetystyön tekemiseen tutustuminen tapahtui lähinnä asiantuntijaluennoilla. Kriteerien parempaan toteutumiseen havaittiin tarvittavan tiedostavampaa ohjausta ja tavoitteiden hahmottamista OL:n vastuunkantajien, asiantuntijoiden ja osallistujien parissa. OL:ään osallistumissyyt olivat haastatteluaineistossa yhtä moninaisia kuin muissakin vapaaehtoistyön tutkimuksissa, ja toisaalta niissä korostuivat nuorille ja nuorille aikuisille tyypilliset piirteet. Vertailemalla painotuksia Yeungin ja OL:n lähetyskasvatuksen mallien kautta muodostettiin OL:ään liittyvät lähetysharrastuksen orientaatiot, joita ovat: oman spiritualiteetin kehittäminen, yhdessä tekeminen, yhteisön kehittäminen ja lähetysprofessio. Orientaatiot ilmentävät lähetysharrastuksen vertikaalisesti ja horisontaalisesti sekä ulos- ja sisäänpäin suuntautuneita elementtejä. Tutkimuksen mukaan vahvasti sitoutuneilla vapaaehtoisilla näyttää olevan selkeä käsitys kasvatustoiminnan tavoitteisuudesta. Intentionaalisuudessa havaittiin eroja sekä sisällössä että määrässä. Osalle kasvatukselliset päämäärät ovat olleet vahvemmin osana vapaaehtoistyötä, kun taas osalla painopiste on ollut enemmän omassa osallistumisessa. Paljon intentionaalisuutta ilmeni yhteisön kehittämisen orientaatiossa. Lähetysprofession orientaatiossa tuotiin esille evankeliointia ja/tai lähetyskasvatusta sekä OL:ssä että OL:n ulkopuolella. Avainsanat: lähetysharrastus, lähetyskasvatus, lähetystyö, vapaaehtoistyö, opiskelijajärjestö

Naiset, luonto ja uskonto : Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä

Tutkielmassa tarkastellaan ekofeminismiä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia uskonnollisten luontodiskurssien tutkimiselle. Ekofeminismi on saavuttanut Suomessa yllättävän vähäistä kiinnostusta siitäkin huolimatta, että sekä feministisellä tutkimuksella että toisaalta uskontoekologialla on jalansijansa suomalaisessakin uskontotieteessä. Tutkielman tehtävänä onkin osaltaan paikata tätä tyhjiötä ja paitsi esitellä keskeisiä ekofeministisiä teorioita, niin myös näiden pohjalta kehitellä uudenlaista näkökulmaa uskontotieteelliseen, ihmisen ja luonnon suhdetta koskevaan tutkimukseen. Metodologisena viitekehyksenä tutkielmassa on käytetty sekä van Dijkin kriittisen diskurssianalyysin että Chris Weedonin kuvaileman jälkistrukturalistisen teorian perusperiaatteita, vaikkei diskurssianalyysi olekaan tutkielman pääasiallinen tavoite. Vaikka tutkielmassa sitoudutaan avoimesti ekofeministiseen projektiin, on näkökulma myös käytettyyn tutkimuskirjallisuuteen kriittinen: yhtäältä ekofeminististä näkökulmaa esitetään vaihtoehdoksi ns. perinteisille uskonnontutkimuksen teorioille, toisaalta tarkastellaan itseään ekofeminismiä ja sen lähtökohtia itsekriittisesti. Tutkielmassa käytetty uskonnon määritelmä nojaa Clifford Geerzin määritelmään uskonnosta symbolijärjestelmänä, joka osaltaan muokkaa yhteiskunnallista järjestystä sekä yhteiskunnan jäsenten syvimpiä arvoja ja asenteita. Näin nähtynä uskonnolla on tärkeä asema myös luontodiskurssien muodostamisessa ja ylläpitämisessä, eikä sitä näin ollen ole syytä jättää ekofeministisen tarkastelun ulkopuolelle. Ekofeminismi on 1970-luvulla syntynyt feminismin haara, jonka perustana on ajatus, että kaikki alistamisen muodot ovat verkkomaisessa suhteessa toisiinsa ja niiden taustalla toimivat samat mekanismit, oli kyseessä sitten rotuun, luokkaan, sukupuoleen tai lajiin perustuva sortaminen. Sorron taustalla toimivan ideologian ydin on käsitys järjen vallasta luonnon yli, jolloin alistetut ryhmät sekä naisellistetaan että naturalisoidaan. Tämän käsityksen perustan muodostavat länsimaista ajattelua jäsentävät dualismit kuten järki/tunne, mies/nainen, mieli/ruumis, yhteiskunta/luonto. Myös ympäristökriisin katsotaan nousevan näistä dualismeista, joten niiden tarkastelu, esiinkaivaminen ja purkaminen ovat yksi tärkeä osa ekofeminististä projektia. Näin ollen myös tässä tutkielmassa on kiinnitetty erityishuomio dualismeihin käyttäen apuna Val Plumwoodin teoriaa dualistisista mekanismeista ja toisaalta Karen Warrenin teoriaa dualismeihin nojaavasta herruuden logiikasta. Tutkielmassa luodaan myös katsaus länsimaisen, dualismeille pohjaavan luontosuhteen syntyyn niin filosofiassa, tieteessä kuin kristinuskossakin siten, kuin se ekofeminismin parissa yleisesti käsitetään. Tutkielmassa keskitytään kahteen ekofeministiseen pääsuuntaukseen, materiaaliseen ja kulttuuriseen ekofeminismiin. Näistä ensimmäisen taustalla ovat erilaiset sosialistiset ja marxilaiset teoriat: painotus on biologisesti ja sosiaalisesti sukupuolittuneessa työn jakautumisessa sekä naisen asemassa uusintavan työn tekijänä ja välittäjänä kulttuurin ja luonnon välissä. Kulttuurinen ekofeminismi puolestaan näkee ongelmien juuret enempi kulttuurisina, jolloin pääpaino on patriarkaalisen kulttuurin tavassa väheksyä kaikkea feminiiniseksi luokiteltua ja siten sekä naisia että luontoa. Tutkielmassa nämä kaksi näkökulmaa yhdistetään, sillä symbolis-materiaalisen sortokäsityksen mukaisesti huomio tulee kiinnittää yhtä lailla sorron materiaaliseen kuin kulttuuriseenkin puoleen. Tämän yhdistämisen tuloksena muodostuu uudenlainen näkökulma: ekofeministinen holismi. Ekofeministisen holismin teorian juuret ovat paitsi yllä mainituissa ekofeminismin muodoissa, niin myös pyrkimyksessä ylittää ekofeministisen ajattelun sisäiset dualismit. Teoria nojaa yhtäältä ns. ekologiseen hoivaetiikkaan ja toisaalta ajatukseen ekologisesta holismista: kokonaisuus hahmotetaan osiensa kautta, ja pääpaino on erilaisten suhteiden verkkomaisessa ymmärtämisessä. Huomio kiinnitetään yhtä lailla materiaaliseen kuin diskursiiviseenkin todellisuuteen, sillä valtarakenteet muotoutuvat näiden kahden vuorovaikutuksesta. Ekofeministinen holismi tarjoaakin uskonnollisten luontodiskurssien kriittiseen tarkasteluun monipuolisen näkökulman, jonka avulla on mahdollista paljastaa näiden diskurssien taustalla vaikuttavia dualistisia rakenteita samalla, kun huomioidaan myös näiden rakenteiden materiaaliset ja sosiaaliset vaikutukset. Kasaantuvien ekologisten ja sosiaalisten ongelmien edessä tällainen näkökulma puoltaa paikkaansa myös uskontotieteessä. Avainsanat: ekofeministiset teoriat - länsimainen luontosuhde - dualismit - ekologinen holismi - ekologinen hoivaetiikka - uskonnollinen luontodiskurssi

Päästä meidät pelosta : hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin pitkäkestoisen hengellisen väkivallan esiintymistä uskonnollisissa yhteisöissä sekä yhteisöjen jäsenten että ryhmien hengellisten auktoriteettien kautta. Tutkielmassa tutkittiin sitä, millaisissa muodoissa ja miksi pitkäkestoista jopa vuosikymmeniä kestävää mielenhallintaa, manipulointia ja kontrollointia ilmeni uskonnollisten yhteisöjen vallankäytössä. Lisäksi analysoitiin kyseisten yhteisöjen vallankäyttäjien profiileja ja selvitettiin heidän auktoriteettiasemaansa suhteessa yhteisön jäseniin. Tutkimus toteutettiin sähköpostihaastatteluina. Aineistoa kerättiin lehti- ja Internet-ilmoitusten avulla. Ensisijaisena tutkimusaineistona oli 49 kirjettä. Kirjeitä saapui yhteensä 17 eri yhteisöstä. Informantteina oli sekä lahkoistaan irtautuneita että yhä mukana olevia jäseniä. Yhtä yhteisöä lukuun ottamatta vastaukset saapuivat kristillisistä tai kristillisperäisistä yhteisöistä. Primääriaineiston lisäksi tutkimuksessa käytettiin jonkin verran erilaisiin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluneiden henkilöiden elämäkerrallisia teoksia sekä muutamia lainauksia tutkimuksen teemoihin liittyviltä Internet-sivustoilta. Työn viitekehyksenä käytettiin Hannu Lauerman kokoamaa yhteenvetoa uskonnollisten lahkojen vaarallisiksi katsotuista piirteistä. Lauerma muotoili kyseisen aineiston Uskontojen uhrien tuki ry:n luettelon pohjalta täydentämällä sitä omilla havainnoillaan sekä muista lähteistä saaduilla esimerkeillä. Lisäksi työssä käytettiin Suomen Mielenterveysseuran työryhmän laatimaa luetteloa uskonnollisten yhteisöjen eettisistä periaatteista. Väljästi käytettynä teoreettisena viitekehyksenä sovellettiin Leon Festingerin kognitiivisen dissonanssin teoriaa. Festingerin teorian pääsisältönä oli toteamus, että ihminen pyrkii tasapainoon ja välttämään ristiriitaa karttamalla tai vähättelemällä sitä aiheuttavia ihmisiä, tapahtumia, asenteita ja informaatiota. Analyysiluvut jakautuivat kolmeen aihepiiriin. Ensimmäisessä tulosluvussa käsiteltiin kontrollointia ja jäsenten manipulointia käytöksen, ajatusten, tunteiden sekä informaation kautta. Toisessa tulosluvussa kuvattiin auktoriteetin alaisuudessa elämistä ja nostettiin esille teemoja, joiden kautta manipuloinnin esiintyminen informanttien yhteisöissä selkeimmin näkyi. Kolmas tulosluku keskittyi yhteisöjen vallankäyttöön sekä anonyymin auktoriteetin että yhteisöjen näkyvien vallanpitäjien kautta. Aineistosta oli selvästi havaittavissa, että pitkäkestoista uskonnollisten yhteisöjen säännöistä ja oppirakenteista lähtöisin olevaa kontrollointia ja manipulointia esiintyi jokaisen informantin kirjeessä. Osassa yhteisöjä kontrollointia oli vain pienessä sektorissa kun se toisissa kattoi lähes kaikki elämän alueet. Kontrolloinnin välineitä olivat syyllistäminen, pelottelu sekä opit, joiden kyseenalaistaminen tuotti jäsenille ahdistavia ristiriitaisia kokemuksia. Leon Festingerin teoriaa soveltamalla voitiin havaita, että tarkoituksella tai tarkoituksettomasti luodut oppirakenteet olivat tehokas väline yksilön sitomiseksi kontrolloivaan yhteisöön. Informanttien joukossa oli useita henkilöitä, jotka kokivat syvää ahdistusta yhteisöissään. Osa informanteista havaitsi ryhmän harjoittaman mielenhallinnan vasta yhteisöstä irtauduttuaan. Jotkut eivät kyenneet pelkojensa takia irtautumaan lahkosta, vaikka oireilivat psyykkisesti ja pahimmassa tapauksessa heillä oli jopa itsetuhoisia ajatuksia. Yleisesti informantit olivat sitä mieltä, että hengellistä väkivaltaa harjoittavien yhteisöjen aktiivijäsenet eivät kyenneet näkemään ongelmia. Sen sijaan irtautuneita syyllistettiin, painostettiin ja tuomittiin.