Kohti täydellistä hengellisyyttä : Pyhiinvaellus imitaatioperformanssina kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen hagiografiassa

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen – Angela Folignolaisen (1248–1309), Dorothea Montaulaisen (1347–1394) ja Margery Kempen (1373–1440) – pyhiinvaelluksilla suorittamien ruumiillisten ja henkisten imitaatioperformanssien suhdetta julkiseen tilaan. Imitaatioperformansseilla viitataan kyseisten naisten harjoittamaan Kristuksen, Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan seuraamiseen. Tutkimuksessa pohditaan kirjallisten representaatioiden valossa performansseja seuranneiden aikalaisten mahdollisia reaktioita ja sitä, vakuuttivatko mystikkojen performanssit yleisönsä. Tutkimuskysymysten kautta valotetaan myös keskiaikaisia käsityksiä sukupuolesta ja sukupuolirooleista. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona käytetään kyseisten naisen pyhimyselämäkertoja. Niiden lisäksi tukeudutaan myös sellaiseen 1200–1400-luvuilla tuotettuun englannin-, ranskan- ja galician-portugalinkieliseen kaunokirjallisuuteen, josta löytyy kuvauksia naispyhiinvaeltajista. Teoreettisena lähtökohtana tutkimuksessa sovelletaan antropologista teoriaa pyhiinvaelluksesta julkisena performanssina, jonka tarkoituksena on rakentaa ja vahvistaa esittäjän identiteettiä. Mystikkonaisten performansseja analysoidaan lisäksi tilan teorioiden valossa. Pääasiallisesti kyseiset teoriat ovat sosiologisia ja antropologisia, joskin tutkimuksessa käytetään myös tutkijan omia julkista tilaa jäsentäviä termejä. Yhtä lailla hyödynnetään folkloristista teoriaa siirtymäriiteistä. Kirjallisten representaatioiden kohdalla analyysin työkaluina käytetään puolestaan kirjallisuustieteilijöiden satiirisen ironian mekanismeja ja funktioita käsitteleviä teorioita. Pro gradu -tutkielmassa päädytään kolmenlaisiin johtopäätelmiin. Ensinnäkin lähdeaineistosta käy ilmi, että Angela Folignolaisen, Dorothea Montaulaisen ja Margery Kempen performanssien suhde julkiseen tilaan oli looginen. Ulospäin näkyvät ruumiilliset performanssit suoritettiin usein sellaisessa julkisessa tilassa, jossa potentiaalista yleisöä oli tarjolla eniten. Ulospäin vain vähän näkyvät henkiset performanssit puolestaan tapahtuivat usein tilassa, jossa yleisön vähyyttä kompensoi vahva pyhyyden tuntu. Pyhiinvaellus tarjosikin naisille mahdollisuuden toteuttaa mystiikan nk. toista vaihetta, osittain myös kolmatta, ja vahvistaa siten täydelliseen hengellisyyteen pyrkivän hengellisen maallikkonaisen identiteettiä. Lähdeaineistosta käy toiseksi ilmi se, että nykytutkimuksessa on painotettu liian vähän ruumiillisuuden merkitystä naishengellisyydessä. Etenkin Dorothea Montaulainen seurasi Kristuksen ja Maria Magdaleenan esimerkkiä huomattavan usein kehossa asti tuntuvien performanssien avulla. Kolmas lähdeaineiston paljastama seikka liittyy yleisöön. On mahdollista, että mystikoiden ei onnistunut vakuuttaa performansseja seurannutta oppinutta, ”porvarillista” miesyleisöä. Kirjallisten representaatioiden valossa näyttää siltä, että se ei välttämättä hyväksynyt maskuliiniseksi koetussa julkisessa tilassa liikkunutta, sukupuolisia rajoja ylittänyttä naista. Mystikot saattoivat myös edustaa seksuaalista uhkaa, sillä yleisö yhdisti julkisessa tilassa liikkuneen naisen ruumiillisuuteen ja aistillisuuteen.

Environmental change and human history in the Jabal Harun area, Jordan

The research is related to the Finnish Jabal Harun Project (FJHP), which is part of the research unit directed by Professor Jaakko Frösén. The project consists of two interrelated parts: the excavation of a Byzantine monastery/pilgrimage centre on Jabal Harun, and a multiperiod archaeological survey of the surrounding landscape. It is generally held that the Near Eastern landscape has been modified by millennia of human habitation and activity. Past climatic changes and human activities could be expected to have significantly changed also the landscape of the Jabal Harun area. Therefore it was considered that a study of erosion in the Jabal Harun area could shed light on the environmental and human history of the area. It was hoped that it would be possible to connect the results of the sedimentological studies either to wider climatic changes in the Near East, or to archaeologically observable periods of human activity and land use. As evidence of some archaeological periods is completely missing from the Jabal Harun area, it was also of interest whether catastrophic erosion or unfavourable environmental change, caused either by natural forces or by human agency, could explain the gaps in the archaeological record. Changes in climate and/or land-use were expected to be reflected in the sedimentary record. The field research, carried out as part of the FJHP survey fieldwork, included the mapping of wadi terraces and cleaning of sediment profiles which were recorded and sampled for laboratory analyses of facies and lithology. To obtain a chronology for the sedimentation and erosion phases also OSL (optically stimulated luminescence) dating samples were collected. The results were compared to the record of the Near Eastern palaeoclimate, and to data from geoarchaeological studies in central and southern Jordan. The picture of the environmental development was then compared to the human history in the area, based on archaeological evidence from the FJHP survey and the published archaeological research in the Petra region, and the question of the relationship between human activity and environmental change was critically discussed. Using the palaeoclimatic data and the results from geoarchaeological studies it was possible to outline the environmental development in the Jabal Harun area from the Pleistocene to the present.It is appears that there was a phase of accumulation of sediment before the Middle Palaeolithic period, possibly related to tectonic movement. This phase was later followed by erosion, tentatively suggested to have taken place during the Upper Palaeolithic. A period of wadi aggradation probably occurred during the Late Glacial and continued until the end of the Pleistocene, followed by significant channel degradation, attributed to increased rainfall during the Early Holocene. It seems that during the later Holocene channel incision has been dominant in the Jabal Harûn area although there have been also small-scale channel aggradation phases, two of which were OSL-dated to around 4000-3000 BP and 2400-2000 BP. As there is no evidence of tectonic movements in the Jabal Harun area after the early Pleistocene, it is suggested that climate change and human activity have been the major causes of environmental change in the area. At a brief glance it seems that many of the changes in the settlement and land use in the Jabal Harun area can be explained by climatic and environmental conditions. However, the responses of human societies to environmental change are dependent on many factors. Therefore an evaluation of the significance of environmental, cultural, socio-economic and political factors is needed to decide whether certain phenomena are environmentally induced. Comparison with the wider Petra region is also needed to judge whether the phenomena are characteristic of the Jabal Harun area only, or can they be connected to social, political and economic development over a wider area.

Hur och värför ändras Mumin med tiden? : Adaptationer i Tove Janssons muminböcker

Tutkimuksessa olen tarkastellut Tove Janssonin muumikirjojen adaptaatioita, eli uudelleen kirjoitettuja muumikirjoja. Työn tavoitteena on ollut selvittää, miten ja miksi Tove Jansson on muokannut alkuperäisiä muumikirjojaan. Lisäksi työssä on pohdittu, onko uudelleen kirjoittamisella ollut tietty tavoite eli, ovatko muutokset samansuuntaisia kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Aineistona minulla on ollut neljä Tove Janssonin alkuperäistä ja neljä uudelleenkirjoitettua muumikirjaa: Kometjakten (1946) ja uudelleen kirjoitettu Kometen kommer (1968), Trollkarlens hatt (1948, 1968), Muminpappans Bravader (1950) ja uudelleen kirjoitettu Muminpappans memoarer (1968) sekä Farlig midsommar (1954, 1969). Olen tarkastellut, millaisia kielellisiä ja kuvallisia eroja alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä on. Koska materiaali on niin laaja, olen rajannut tutkimustani. Uudelleen kirjoitetut Farlig midsommar (1969) ja Trollkarlens hatt (1968) eivät sisällä yhtä paljon adaptaatioita kuin kirjat Muminpappans memoarer (1968) ja Kometen kommer (1968). Sen vuoksi olen käyttänyt kirjojen analysoinnissa erilaista tutkimusmenetelmää. Kirjoja Farlig midsommarja Trollkarlens hatt olen tutkinut kokonaisuudessaan. Kirjojen Kometen kommer sekä Muminpappans memoarer kohdalla olen puolestaan käyttänyt kvalitatiivista metodia. Kyseisten kirjojen kohdalla olen ottanut otoksia kirjojen alusta, keskeltä ja lopusta. Kaikkien kielellisten adaptaatioden kuvaamisessa, vertailussa ja analysoimisessa olen käyttänyt apuna sanakirjoja ja aikasempaa tutkimusta. Kuvatutkimuksesa olen keskittynyt tarkastelemaan kuvien näkyvyyttä muumikirjoissa. Olen tarkastellut kuvien sijoittelua, kokoa, määrää ja osittain sisältöä alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä. Kielelliset adaptaatiot on jaettu niiden pituuden ja rakenteen mukaan kolmeen luokkaan: parafraasit, lisäykset ja poistot. Jaottelu perustuu osittain omiin havaintoihini materiaalista ja osittain aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Tove Jansson on tehnyt samankaltaisia muutoksia kaikissa uudelleen kirjoittamissaan muumikirjoissa. Kaikki uudelleen kirjoitetut kirjat sisältävät niin parafraaseja, lisäyksiä kuin poistojakin. Muutoksilla onmyös samankaltaisia funktioita kaikissa kirjoissa. Parafraasit tekevät kirjoista muun muassa ajanmukaisia ja helppolukuisia. Lisäyksillä on ennen kaikkea selittävä funktio. Poistojen avulla taas lastenkirjallisuuteen soveltumattomia sanoja ja tapahtumia on karsittu. Myös kuvien muutokset ovat samankaltaisia kaikissa uudelleenkirjoitetuissa muumikirjoissa. Ensinnäkin kuvien sijoittelun muutokset ovat parantaneet kuvan ja tekstin vuorovaikutusta kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Muokatuissa muumikirjoissa teksti ja kuvat ovat keskimäärin lähempänä toisiaan ja vastaavat tarkemmin toisiaan kuin alkuperäisissä muumikirjoissa. Toiseksi kuvien koon ja lukumäärään muutokset tekevät uudelleen kirjoitetut kirjat visuaalisesti nautittavammiksi kuin alkuperäiset kirjat. Kaiken kaikkiaan adaptaatiot uudenaikaistavat muumikirjoja ja tekevät ne uudelle kohderyhmälle paremmin soveltuviksi. Adaptaatioiden avulla Tove Jansson on luonut jatkumon muumikirjojensa välille, minkä ansiosta ensimmäiset muumikirjat ja myöhemmin kirjoitetut muumikirjat eivät ole ristiriitaisia, vaan ne ovat yhtenäisiä niin sisällön, henkilöiden, kirjoitustyylin ja kuvituksen suhteen. Vaikuttaa siltä, että adaptaatiot ovat hyvin yleinen kielellinen ilmiö. Lähes jokainen kirjoittaja joutuu jossain vaiheessa muokkaamaan omaa tekstiään. Uusien versioiden julkaiseminen on kuitenkin harvinaisempaa. Ottaen huomioon, kuinka kielteisesti adaptaatioihin yleisesti suhtaudutaan, on mielenkiintoista, että nimenomaan uudelleen kirjoitetut muumikirjat ovat saaneet "aitojen" muumikirjojen aseman. Moni ei todennäköisesti tiedä lukevansa muokattua muumikirjaa. Mielenkiintoista onkin, että suomenkieliset käännökset on käännetty ainoastaan alkuperäisistä muumikirjoista. Pohdittavaksi jääkin, millainen kuva suomenkielisellä lukijalla on esimerkiksi muumikirjojen yhtenäisyydestä. Kun jo lähdeteoksia on muokattu niin paljon kuin tämä työ on osoittanut, olisi ehkä käännöksiäkin jo korkea aika päivittää.

Värinnimitysten synty suomalais-ugrilaisissa kielissä, lähtökohtana 'musta'

Työni käsittelee värinnimityksiä suomalais-ugrilaisissa kielissä. Aiheen laajuuden vuoksi olen ottanut käsittelyn alle erityisesti mustaa merkitsevät sanat. Pohdin syitä siihen, miksi nykyisissä suomalais-ugrilaisissa kielissä mustaa tarkoittavat sanat ovat keskenään lähinnä eri alkuperää, kun Berlinin ja Kayn teorian mukaan musta ja valkoinen ovat ensimmäiset värinnimitykset kielessä. Aloitan tutkimukseni esittelemällä Brent Berlinin ja Paul Kayn teorian värinnimitysten kehittymisestä maailman kielissä. Tutkimukseni on etymologinen, mutta jotta ymmärtäisin paremmin adjektiivien syntytapoja, olen tarkastellut myös kognitiivisen semantiikan ja ekspressiivisten sanojen tutkimuksen teorioita. Teoriaosuuden jälkeen tarkastelen eri suomalais-ugrilaisissa kielissä esiintyviä, mustaa tarkoittavia sanoja, jotka olen kerännyt eri kielten sanakirjoista. Esittelen niille erilaisia mahdollisia rekonstruktioita ja aiemmin esitettyjä etymologioita. Sen jälkeen esittelen mustalle läheisiä adjektiiveja ja substantiiveja, jotka ovat voineet joko olla mustan merkityksessä (esim. suomen sini) tai lähtökohta värinnimityksen synnylle (vanhat hiiltä tarkoittavat sanat). Lopuksi käyn läpi suomalais-ugrilaisten kielten vanhimpia värinnimityksiä ja vertailen niitä keskenään. Tarkastelen sekä niiden sanahahmoja että niistä löytyviä johdinaineksia. Tutkimuksessani olen havainnut, että näyttää siltä, toisin kuin on aiemmin esitetty, pimeä ei ole tarkoittanut mustaa. Musta mielletään ennemmin likaisuuteen kuin pimeään. On siis ollut alkuaan kaksi merkitysparia; pimeä valoisa ja likainen puhdas . Valkoinen on voitu mieltää kuuluvaksi molempiin pareihin, mikä voi selittää sen, miksi värillä valkoinen on useita vanhoja nimityksiä. Musta on mielletty vain merkitykseen likainen . Se voi siksi olla saanut nimityksensä luonnossa esiintyvästä mustasta, likaavasta aineesta eli hiilestä. Se on voitu jo varhain yhdistää pahaan ja siksi se on saatettu vaihtaa moneen kertaan, kuten tabusanoille usein on tehty.

Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa

Tässä työssä käsittelen kolmen läntisimmän (saame, itämerensuomi ja mordva) ja kolmen itäisimmän kielihaaran (mansi, hanti ja samojedi) ensitavun vokaalivastaavuuksia aineistonani Pekka Sammallahden sanalista artikkelista Historical phonology of the Uralic Languages (kirjasta The Uralic languages, 1988, toimittanut Denis Sinor). Keskiset kielihaarat marin, permin ja unkarin olen tässä työssä jättänyt systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle, koska pohjustustyön aikana selvisi kaksi tendenssiä: yhtäältä monella näiden kielihaarojen vokaaleista on taustallaan useita eri kantauralin vokaaleja, ja toisaalta monilla kantauralin vokaaleilla on jatkajinaan erilaisia vokaaleja kyseisissä kielihaaroissa. Lisäksi jättämällä näiden kielten vokaaliston systemaattisen selvittämisen myöhempiin tutkimuksiin minun on mahdollista koetella lopputyössä esittämiäni hypoteeseja. Tarkasteluni perusteella sana-aineisto antaa mahdollisuuden sellaiselle uudelleentulkinnalle, että kantauralin ensitavun vokaaliparadigma olisikin ollut aiemmin oletettua rikkaampi. Itäisissä kielihaaroissa on säilynyt enemmän distinktiivisiä vokaalifoneemeja kuin läntisissä, ja vaikka läntisissä kielihaaroissa vokaalifoneemien kokonaislukumäärä on lähtökohtaisesti pienempi, selittyvät eräissä sanaryhmissä esiintyvät vokaalivastaavuussarjat luontevimmin niin, että vokaalit ovat lännessä langenneet yhteen, mutta eri kielihaaroissa eri tavalla. Toisin sanoen itäisten kielihaarojen distinktiivisiä vokaaleja vastaavat systemaattisella tavalla läntisten kielihaarojen epäsäännöllisinä pidetyt vastaavuussarjat. Nähdäkseni tässä työssä esittämiäni seikkoja ei ole aikaisemmin havaittu johtuen menetelmän sisäänrakennetuista rajoituksista: yksittäisiä vokaaleja vertaamalla on mahdollista löytää säännölliset vastineet vain niin monelle vokaalille kuin löytyy kummastakin (tai jokaisesta) vertailtavasta kielestä. Pääsääntöisesti vertailu tavoittaa siis vain sen määrän distinktiivisiä yksiköitä kuin löytyy siitä kielestä, jossa yksikköjen lukumäärä on pienin. Tämän vertailevan menetelmän rajoituksen ylitettyäni esitänkin lopputyössäni kantauraliin kahta uutta vokaalia, jotka vastaavat uralistiikassa vanhastaan tunnettuja redusoituneita vokaaleja (etinen ja takainen labiaalisuudeltaan redusoitunut vokaali). Tarkastelussani perustelen myös, miksi äännetaso on luotettavin murteutumisen osoittaja ja että äänteellisin perustein ei ole löydettävissä tukea samojedihaaran varhaiselle erolle muun kielikunnan yhteydestä; pikemminkin samojedi jakaa eräitä äänteellisiä uudennoksia (sekä vokaaliston että konsonantiston osalta) ugrilaisten kielten kanssa. Lisäksi toisin kuin on perinteisesti ajateltu, yhteisen sanaston lukumäärä ei voi aukottomasti todistaa varhaisesta diakronisesta kuilusta kielihaarojen välillä: sanastoeroille on löydettävissä muitakin mahdollisia selityksiä, kuten vaikkapa tiiviit kielikontaktit. Sen sijaan äännetasoa voidaan pitää luotettavana silloin kun useat kielikuntaa jakavat äänteelliset isoglossit osuvat samaan kohtaan. Tällä perusteella näyttää alustavasti siltä, että varhaisin kantauralin jälkeinen murreraja osuisi suomalais-permiläisten ja ugrilais-samojedilaisten kielten väliin.

Päällekkäispuhunta suomalaisessa ja virolaisessa arkikeskustelussa: mitä, missä ja milloin

Tutkielmassa perehdytään suomalaisessa ja virolaisessa arkikeskustelussa esiintyvään päällekkäispuhuntaan keskustelunanalyyttisella menetelmällä. Aineistona on käytetty tuttavien välisiä, kasvokkaisia arkikeskusteluja. Aineistoa on kolmesta suomalaisesta ja kolmesta virolaisesta keskustelusta yhteensä noin tunti kummallakin kielellä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää päällekkäispuhunnan esiintymistä yleisellä tasolla: mitä päällekkäin aloitetuilla vuoroilla tehdään ja millaisissa keskustelun tilanteissa päällekkäispuhuntaa käytetään, sekä missä kohden edellistä vuoroa päällekkäisenä alkava vuoro aloitetaan. Tutkielmassa myös vertaillaan suomalaista ja virolaista päällekkäispuhuntaa toisiinsa lähinnä laadullisesti. Tärkeiksi käsitteiksi nousevat vuoro, vuoron rakenneyksikkö, vuoronvaihdon mahdollistava kohta, keskustelun puhetila sekä vuorottelun sujuvuus. Päällekkäispuhuntana tuotetut vuorot jaetaan tutkielmassa kolmeen ryhmään, jotka esitellään omissa pääluvuissaan. Tutkimuksen mukaan osa päällekkäispuhunnasta on sellaista, jonka voi selittää vuorottelun ja vuorojen rakenteista käsin. Tällainen päällekkäisenä aloitettu seuraava vuoro alkaa hieman edellisen vuoron lopun päältä vuoron tullessa juuri valmiiksi eli vuoronvaihdon mahdollistavaan kohtaan. Vuoro voi alkaa jonkin verran aiemminkin, jolloin päällekkäisenä seuraavan vuoron aloittava puhuja näyttää ennakoivan, että edellinen vuoro on pian tulossa valmiiksi. Kolmas vuorottelun rakenteilla selittyvä päällekkäispuhunta liittyy tilanteeseen, jossa ketään ei ole valittu seuraavan vuoron käyttäjäksi. Tällöin kuka tahansa voi valita itsensä seuraavaksi puhujaksi, ja usein näin tekeekin useampi puhuja yhtä aikaa. Muiden päällekkäisyyksien analysoinnissa otetaan huomioon myös vuoron luonne ja tehtävä vuorovaikutuksessa. Nämä jaetaan edellä mainituin perustein kahteen ryhmään: osa päällekkäisyyksistä on luonteeltaan yhteistyöhakuisia, osa kilpailevia. Tässä jaottelussa keskeisenä tekijänä on se, pyrkiikö päällekkäin vuoronsa aloittava puhuja hallitsemaan keskustelun puhetilaa, vai tukeeko hän jonkun toisen puhujan puhetilan hallintaa. Toisen puhetilan hallintaa tukevia päällekkäisyyksiä on monentyyppisiä: kommentoivia dialogipartikkeleita, samanmielisyyden ja kiinnostuksen osoituksia, tarkistuskysymyksiä ja sanahaussa auttamista. Aineistosta löydetyt useat tiimiytymistapaukset osoittavat, että puhetilaa voidaan hallita myös yhdessä. Huumoriin ja nauruun liittyvät vuorot voivat olla sekä toisen puhetilan hallintaa tukevia että yhteisesti puhetilaa halliten tuotettuja. Sijaintinsa ja luonteensa perusteella kilpaileviksi määritellyt vuorot alkavat joko moniyksikköisen vuoron vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa taikka vuoron rakenneyksikön keskeltä. Kilpailevan vuoron käyttäjä pyrkii saamaan puhetilan hallitsijan aseman itselleen. Useiden kilpailevina tuotettujen vuorojen voidaan sanoa jollakin tavalla rikkovan vuorottelun perussääntöjä, mutta tutkielmassa havaitaan, että siitä huolimatta ne harvoin aiheuttavat vuorovaikutukseen ongelmia tai häiriöitä. Tutkielmassa todetaan, että päällekkäispuhunta on tutkituissa suomalaisissa ja virolaisissa keskusteluissa laadultaan pääosin hyvin samankaltaista. Aineiston perusteella näyttää kuitenkin siltä, että virolaisissa keskusteluissa päällekkäispuhuntaa esiintyy yleisesti ottaen jonkin verran suomalaisia keskusteluja enemmän, ja kilpailevaa päällekkäispuhuntaa esiintyy jopa huomattavasti enemmän. Tutkielmassa havaitaan, että valtaosa kaikesta päällekkäispuhunnasta on ongelmatonta, ja sen esiintymisessä ja rakentumisessa näkyy keskustelijoiden pyrkimys sujuvaan vuorotteluun. Päällekkäispuhunnan todetaan olevan keskustelussa taajaan esiintyvää ja ennen kaikkea järjestäytynyttä toimintaa.

ADHD-aikuisten psykologinen kuntoutus : Neljän uuden lyhytintervention tutkimus

ADHD (attention deficit hyperactivity disorder) is developmental neurobiological disability. In adults, the prevalence of ADHD has been estimated to be about 4 %. In addition to the difficulties of attention, the problems in executive functioning are typical. The psychiatric comorbidities are common. The most extensively studied treatments are pharmacological. There is also evidence about the usefulness of the cognitive-behavioural therapy (CBT) in the treatment of adults with ADHD. There are some preliminary results about the effectiveness of cognitive training and hypnosis in children, but there is no scientific proof in adults. This dissertation is based on two intervention studies. In the first study, the usefulness of the new group CBT (n = 29) and the maintenance of the symptom reduction in the follow-up of six months were studied. In the second study, the usefulness of short hypnotherapy (n = 9), short individual CBT (n = 10) and computerized cognitive training (n = 9) were examined by comparing groups with each other and to the control group (n = 10). The participation in the group CBT and the participants' satisfaction were good. There were no changes in self-reports during waiting period of three months. After the rehabilitation, the symptoms decreased. Participants having symptom reduction during rehabilitation maintained their benefit through 6-month follow-up period. In a combined ADHD symptom score based on self-reports, seven participants in the hypnotherapy, six in the CBT, two in the cognitive training and two controls improved. Using independent evaluations, improvement was found in six of the hypnotherapy, seven of the CBT, two of the cognitive training and three of the control participants. There was no treatment-related improvement in cognitive performance. Thus, in the hypnotherapy and CBT groups, some encouraging improvement was seen. In the cognitive training group, there was improvement in the trained tasks but no generalization of the improvement. The results support the earlier results from the usefulness of CBT in the treatment of adults with ADHD. Also the hypnotherapy seems a useful rehabilitation. More research is needed to evaluate the usefulness of cognitive training. These promising results warrant further studies with more participants and with longer treatment duration. Also different measures of cognitive functioning and quality of life are needed. It is important in addition to the medication to arrange psychosocial interventions for the ADHD adults.

Temporal acuity in developmental dyslexia across the life span : Tactile, auditory, visual, and crossmodal estimations

Taustaa Kehityksellinen dysleksia (lukivaikeus) on erityinen lukemaan oppimisen vaikeus, johon liittyy usein myös vaikeuksia kirjoittamaan oppimisessa. Lukivaikeuden oletetaan useissa tapauksissa johtuvan vaikeudesta käsitellä kielen äännerakenteita (fonologinen prosessointi). Tämä poikkeavuus voi olla joko lukivaikeuden perimmäinen syy tai vaihtoehtoisesti ongelmat äänteiden käsittelyssä voivat heijastaa jotain vielä perustavamman tason vaikeutta. Eräs tällainen ehdotettu perustavan tasoin syy on poikkeavuus aistien toiminnoissa, erityisesti aistien aikatarkkuudessa. Aikatarkkuudella tarkoitetaan kykyä ja rajoja siinä, kuinka nopeasti esitettyä aistitiedon virtaa henkilö kykenee vastaanottamaan ja käsittelemään. Monet arjen toiminnot lukemisen rinnalla edellyttävät aistien erittäin tarkkaa ajallista erottelukykyä (esimerkiksi kuulo puheen ymmärtämisessä, tunto pintamateriaalin tunnistamisessa). Aikatarkkuusvaikeuksien esiintyvyyttä lukivaikeudessa on tutkittu aiemminkin, mutta yksimielisyyteen ei ole päästy siitä, onko kaikilla lukivaikeuksisilla näitä ongelmia tai mihin aisteihin vaikeudet mahdollisesti rajoittuvat. Myöskään ei tiedetä, havaitaanko aikatarkkuuden ongelmia kaiken ikäisillä lukivaikeuksisilla vai vaihteleeko mahdollinen ongelmien kuva iän mukana. Lisäksi on epäselvää, kuinka aikatarkkuuden ongelmat itseasiassa ovat yhteydessä kielen käsittelyn ja varsinaisen lukemisen vaikeuksiin. Tutkimussarjan aihe Tässä tutkimussarjassa aikatarkkuutta tutkittiin kolmessa yksittäisessä aistissa, joita olivat tunto, näkö ja kuulo, sekä kolmessa aistien välisessä yhdistelmässä, joita olivat audiotaktiilinen (kuulo-tunto), visuotaktiilinen (näkö-tunto) ja audiovisuaalinen (näkö-kuulo). Aikatarkkuutta arvioitiin kahdella eri menetelmällä, jotta saataisiin lisää tietoa siitä, missä tietyssä aikatarkkuuden osa-alueessa lukivaikeuksisilla mahdollisesti on vaikeuksia. Ensimmäisessä tehtävässä tutkittavan tuli arvioida, ovatko esitetyt ei-kielelliset ärsykkeet samanaikaisia vai eriaikaisia. Toisessa tehtävässä koehenkilön tuli arvioida esitettyjen ei-kielellisten ärsykkeiden esitysjärjestys. Molemmissa tehtävissä määriteltiin millisekuntitasolla (sekunnin tuhannesosa) se esitysnopeus, jolla koehenkilö kykeni arvioimaan ärsykkeiden ajalliset suhteet oikein. Englanninkielinen demonstraatio aikatarkkuustehtävistä löytyy internetistä (http://www.helsinki.fi/hum/ylpsy/neuropsy). Itse aikatarkkuustehtävien lisäksi tutkimussarjassa arvioitiin tutkimushenkilöiden päättelykykyä, kielellisiä toimintoja ja lukemista. Tutkimushenkilöt Tutkimuksiin osallistui 53 lukivaikeuksista ja 66 sujuvaa lukijaa, jotka oli jaettu kolmeen pääikäryhmään: lapset (8-12 vuotta), nuoret aikuiset (20-36 vuotta) ja ikääntyneemmät aikuiset (20-59 vuotta). Ikääntyneempien aikuisten ryhmä oli edelleen jaettu ikävuosikymmenluokkiin, mikä mahdollisti sen tutkimisen, vaikuttaako lisääntyvä aikuisikä lukivaikeuksisten aikatarkkuuteen (20-29, 30-39, 40-49 ja 50-59 -vuotiaat). Tutkimussarjan tulokset Aikatarkkuuden ongelmat lukivaikeuksisilla olivat yleistyneitä yli iän, aistien ja tehtävien Lukivaikeuksiset kaikissa pääikäryhmissä (lapset, nuoret aikuiset, ikääntyneemmän aikuiset) tarvitsivat samanikäisiä sujuvia lukijoita hitaamman esitystahdin, jotta he kykenivät arvioimaan ei-kielellisten ärsykkeiden ajallisen esitystavan oikein. Tämä aikatarkkuuden ongelma havaittiin lukivaikeuksisilla kaikissa aisteissa (tunto, kuulo, näkö) ja niiden yhdistelmissä (audiotaktiilinen, visuotaktiilinen, audiovisuaalinen). Lukivaikeuksisten aikatarkkuusongelmat ilmenivät edelleen molemmissa tehtävätyypeissä (samanaikaisuuden ja järjestyksen arvioinnissa). Aikatarkkuus ja sen ongelmat olivat yhteydessä äänteiden käsittelyyn Aikatarkkuus oli yhteydessä äänteiden käsittelykykyyn (fonologiseen prosessointiin), niin lapsilla kuin aikuisillakin, kaikissa aisteissa, niiden yhdistelmissä ja tehtävätyypeissä. Yhteys ei-kielellisen aikatarkkuuden ja kielellisten toimintojen välillä oli kuitenkin selkeämpi lukivaikeuksisilla kuin sujuvilla lukijoilla. Tämä tarkoittaa, että etenkin lukivaikeuksisilla ryhmätason huono aikatarkkuus oli yhteydessä huonoon äänteiden käsittelyyn (fonologiseen prosessointiin) ja päinvastoin. Suoraa yhteyttä lukemisen ja aikatarkkuuden välillä ei kuitenkaan havaittu. Lisääntyvä aikuisikä heikensi lukivaikeuksisten aikatarkkuutta suhteettoman paljon Tiedonkäsittelyn nopeuden on toistuvasti osoitettu hidastuvan normaalissa ikääntymisessä. Lisääntyvä aikuisikä (20-59 -vuotiailla) heikensikin sekä sujuvien että lukivaikeuksisten aikatarkkuutta. Toisin sanoen, mitä iäkkäämmästä aikuisesta oli kysymys, sitä hitaammin hänelle tuli esittää ärsykkeet, jotta hän kykeni arvioimaan niiden ajalliset suhteet oikein. Tämä ikään liittyvä tavanomainen hidastuminen oli kuitenkin yllättäen suhteettoman nopeaa lukivaikeuksisilla. Toisin sanoen, jo nuorilla lukivaikeuksisilla havaittu aikatarkkuuden vaikeus (ryhmäero verrattuna sujuviin lukijoihin) ei pysynyt saman suuruisena, vaan ryhmien ero kasvoi aikuisiän lisääntyessä. Tulosten merkitys Lukivaikeuden osoitettiin tässä tutkimussarjassa olevan yhteydessä yleistyneeseen vaikeuteen käsitellä ajassa nopeasti muuttuvaa ei-kielellistä aistitietoa (yli aistien ja niiden yhdistelmien, tehtävätyyppien, tutkittavien iän). Tämä osoittaa, että lukivaikeus ei ole ongelma, joka rajoittuu vain kielellisen materiaalin käsittelyn vaikeuksiin (äänteiden käsittely, lukeminen, kirjoittaminen). Nyt havaitut vaikeudet eivät myöskään rajoittuneet vain niihin aisteihin, jotka selkeimmin liittyvät lukemiseen (näkö) ja puhuttuun kieleen (kuulo); Ongelmia esiintyi myös muissa aisteissa (tunto). Lukivaikeuksisten lukijoiden ryhmätasolla havaittu aikatarkkuuden ongelma ei kuitenkaan heijastunut yksilötasolle; Jokainen lukivaikeuksinen ei ollut huono aikatarkkuustehtävissä. Näin ollen ei siis voida väittää, että kaikkien lukivaikeuksisten äänteiden käsittelyn tai lukemaan oppimisen vaikeudet voisivat selittyä aistien toimintojen poikkeavuudella. Aikatarkkuuden ongelmat eivät olleet yhteydessä varsinaiseen lukemiseen. Sekä lukivaikeuksisilla lapsilla että aikuisilla todettiin kuitenkin selkeä yhteys aikatarkkuuden ongelmien ja lukemaan oppimisen keskeisen ennakkoehdon, fonologisen prosessoinnin, välillä. Saattaa siis olla, että synnynnäinen aistien toimintojen poikkeavuus vaikuttaa yksilön suoriutumiseen jo ennen varsinaista lukemaan oppimista, kun ne taidot kehittyvät (fonologinen prosessointi), joille myöhempi lukemaan oppiminen perustuu. Ikäännyttäessä havaittu lukivaikeuksisten suhteettoman nopea aikatarkkuuden heikkeneminen osoittaa, että lukivaikeus ei voi olla ongelma, joka koskee vain lapsuusikää, tai vaikeus, joka johtuu vain kehityksen viivästymästä joka kurottaisiin iän myötä umpeen. Tulosten ymmärtämiseksi onkin muistettava kaksi seikkaa. Lukivaikeus on ensinnäkin yhdistetty synnynnäisiin, pieniin, poikkeavuuksiin aivojen rakenteissa ja toiminnoissa. Toisaalta tavanomaiseen ikääntymiseen liittyy se, että aivot kykenevät yhä huonommin korjaamaan ja kiertämään (kompensoimaan) pieniä vaurioita. Tämän perusteella tutkimussarjan tuloksista voidaan päätellä, että lukivaikeuksisten jo synnynnäisesti heikentyneet aivojen kompensointimahdollisuudet eivät ole yhtä tehokkaita puskuroimaan ikääntymisen tavanomaisia vaikutuksia kuin sujuvilla lukijoilla. Yllättävää kuitenkin on, että tämä korostunut heikkeneminen havaittiin jo suhteellisen nuorilla, työikäisillä, lukivaikeuksisilla, ennen 60 ikävuotta. Samanlaista ikäännyttäessä korostuvaa vaikeutta ei lukivaikeuksilla kuitenkaan havaittu päättelyssä, kielellisissä toiminnoissa tai itse lukemisessa. Vaikuttaakin siis siltä, että ne toiminnot, joita on harjaannutettu aktiivisesti, eivät heikkene kasvavan aikuisiän myötä yhtä suhteettomasti. Alkuperäiset artikkelit Laasonen M, Tomma-Halme J, Lahti-Nuuttila P, Service E, and Virsu V (2000) Rate of information segregation in developmentally dyslexic children, Brain and Language, 75(1), 66-81. Laasonen M, Service E, and Virsu V (2001) Temporal order and processing acuity of visual, auditory, and tactile perception in developmentally dyslexic young adults, Cognitive, Affective, and Behavioral Neuroscience, 1(4), 394-410. Laasonen M, Service E, and Virsu V (2002) Crossmodal temporal order and processing acuity in developmentally dyslexic young adults, Brain and Language, 80(3), 340-354. Laasonen M, Lahti-Nuuttila P, and Virsu V (2002) Developmentally impaired processing speed decreases more than normally with age, NeuroReport, 13(9), 1111-1113.

Laboratoriohoitaja- ja sairaanhoitajakoulutuksen antamat valmiudet kliinisen mikrobiologian näytteenottoon

Tutkimuksen tavoitteena on ollut kuvata pian valmistuvien sairaanhoitaja- ja laboratoriohoitajaopiskelijoiden teoreettista työnhallintaa kliinisen mikrobiologian alaan kuuluvien potilasnäytteiden ottamisessa. Tutkimuksessa haluttiin selvittää, miten peruskoulutus ja työelämän harjoittelujaksot ovat vaikuttaneet näytteenottovalmiuksien syntymiseen sekä minkälainen käsitys valmistuvilla hoitajilla on omista mikrobiologisista näytteenottotaidoistaan. Syy tutkimuksen tekemiseen oli tarve arvioida ammatillisen koulutuksen tuloksellisuutta sekä hakea mikrobiologian opetusalueelta tutkimustietoa opetuksen kehittämiseen ja sisältöjen suuntaamiseen. Tutkimukseen osallistui 21 laboratoriohoitajaopiskelijaa ja 27 sairaanhoitajaopiskelijaa. Opiskelijat olivat viimeiseltä lukukaudelta ja valmistuivat keväällä 1998. Tiedonkeruumenetelmänä oli kyselylomake, jonka alkuosa koostui neljästä mikrobiologisesta näytteenottotilanteesta. Opiskelija vastasi toimintatapansa kertoen ja perustellen, miten hän ottaisi näytteet näissä tilanteissa. Vastaukset ryhmiteltiin käyttäen luokitteluun mukaeltua Solo-taksonomiaa. Koulutusta ja opiskelijan käsityksiä kartoittavat kysymykset olivat joko puolistrukturoituja tai avoimia. Laboratoriohoitajaopiskelijoiden tiedollinen työnhallinta sijoittuu tulosten perusteella tyydyttävän ja hyvän välimaastoon. Sairaanhoitajaopiskelijoiden tietotaso oli heikko ja osin hyvin heikko. Laboratoriohoitajaopiskelijat arvioivat koulutuksen antamia mikrobiologisen näytteenoton valmiuksia pääasiassa hyviksi tai tyydyttäviksi; sairaanhoitajaopiskelijat pitivät opetuksesta saamiaan valmiuksia heikkoina. Näytteenoton arvostusta pidettiin kaiken kaikkiaan matalana, ja tietoa laadukkaasta näytteenotosta arvioitiin puuttuvan työelämässä laajasti. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, ettei valmistuvilla sairaanhoitajilla ole tiedollisia ja taidollisia valmiuksia suoriutua edes perusnäytteenotosta niin, että saatu näyte edustaisi laadukkaasti potilaan tilaa näytteenottohetkellä. Näytteenotto on koko laboratoriotyön prosessin kriittisin vaihe. Jos näyte on otettu, säilytetty tai kuljetettu väärin, paraskaan analyysitekniikka ei pysty tuottamaan siitä potilaan hoitoa oikeaan suuntaan ohjaavaa tulosta. Kaikkien laboratorionäytteiden oton siirtäminen laboratoriohoitajille ja runsaan lisäkoulutuksen anto tälle ammattiryhmälle voisi tuottaa parannuksen vallitsevaan tilanteeseen. Avainsanat: ammattitaito, osaaminen, ammatillinen koulutus, kliinisen mikrobiologian näytteenotto, tiedollinen työnhallinta Keywords: occupational skills, competence, vocational education, collecting of specimen in clinical microbiology, conceptual mastery of work

Erityisopetus muutoksen kynnyksellä - tilastollinen kuvaus erityisopetusjärjestelmästä ja sen määrällisestä kehityksestä 1970-luvun lopulta vuoteen 2008

The number of Finnish pupils attending special education has increased for more than a decade (Tilastokeskus 1999, 2000, 2001, 2003, 2004, 2005a, 2006b, 2007b, 2008b, 2008e, 2009b; Virtanen ja Ratilainen 1996). In the year 2007 nearly third of Finnish comprehensive school pupils took part in special needs education. According to the latest statistics, in the autumn of 2008 approximately 47 000 pupils have been admitted or transferred to special education and approximately 126 000 pupils received part-time special education during the 2007 - 2008 academic year. (Tilastokeskus 2008b, 2009b.) The Finnish special education system is currently under review. The Reform, both in legislation and in practice, began nationwide in the year 2008 (e.g. Special education strategy document, November 2007 and the development project Kelpo). The aim of the study was the statistical description of the Finnish special education system and on the other hand to gain a deeper understanding about the Finnish special education system and its quantitative increase, by analysis based on the nationwide statistical information. Earlier studies have shown that the growth in special education is affected by multiple independent variables and cannot be solely explained by the pupil characteristics. The statistical overview and analysis have been carried out in two parts. In the first part, the description and analysis were based on statistical time series from the academic year 1979 -1980 until 2008. While, in the second, more detailed description and analysis, based on comparable time series from 1995 to 2008 and from 2001-2002 to 2007-2008, is presented. Historical perspective was one part of this study. There was an attempt to find reasons explaining the observed growth in the special needs education from late 1960s to 2008. The majority of the research was based on the nationwide statistics information. In addition to this, materials including educational legislation literature, different kind of records of special education and preceding studies were also used to support the research. The main results of the study, are two statistical descriptions and time series analysis of the quantitative increase of the special needs education. Further, a summary of the plausible factors behind the special education system change and its quantitative increase, is presented. The conclusions coming from the study can be summarised as follows: the comparable statistical time series analysis suggests that the growth in special education after the year 1999 could be a consequence of the changes in the structure of special education and that new group of pupils have been directed to special needs education. Keywords: Special education, comprehensive school, description, statistics, change

Taxonomy, distribution and ecology of Zoysia macrantha desv., an Australian native species with turf breeding potential

Only three of the 11 species in the genus Zoysia Willd. have thus far contributed to commercially available turfgrass varieties. One of the neglected taxa is Z. macrantha Desv., an Australian native species further divided into two subspecies. The coarser Z. macrantha subsp. macrantha occurs on sand dunes, headlands and tidal areas along eastern and southeastern coasts from about 23 to 38°S latitude. The shorter, denser-growing Z. macrantha subsp. walshii M.E. Nightingale is found on the southern mainland (South Australia and Victoria from longitude 137° to 148°E and at latitudes higher than 36°S), adjacent offshore islands, and northern, eastern and central Tasmania to 43°S growing on the edges of coastal, sub-coastal and even inland salt lakes, in riverine environments, and from moist grassy depressions (both coastal and inland) to rocky headlands. The latter subspecies has the more discontinuous and specialised distribution, largely determined by the need for an appropriate level of peat, clay or silt in the soil to maintain adequate moisture during the dry summers in southern Australia while at the same time avoiding anything more than temporary waterlogging. It grows on low fertility soils ranging from strongly acid to neutral or mildly alkaline, and is often very closely grazed by marsupials. Both subspecies are salt and drought tolerant, but not notably shade tolerant. Their potential to add greater drought tolerance in particular to the Asian Zoysia material in current use through future breeding programs is discussed.

Expression of cytochrome P450 enzymes and metabolism of timolol in human ocular tissue

Glaucoma is a group of progressive optic neuropathies causing irreversible blindness if not diagnosed and treated in the early state of progression. Disease is often, but not always, associated with increased intraocular pressure (IOP), which is also the most important risk factor for glaucoma. Ophthlamic timolol preparations have been used for decades to lower increased intraocular pressure (IOP). Timolol is locally well tolerated but may cause e.g. cardiovascular and pulmonary adverse effects due to systemic absorption. It has been reported that approximately 80% of a topically administered eye drop is systemically absorbed. However, only limited information is available on timolol metabolism in the liver or especially in the human eye. The aim of this work was to investigate metabolism of timolol in human liver and human ocular tissues. The expression of drug metabolizing cytochrome P450 (CYP) enzymes in the human ciliary epithelial cells was studied. The metabolism of timolol and the interaction potential of timolol with other commercially available medicines were investigated in vitro using different liver preparations. The absorption of timolol to the aqueous humor from two commercially available products: 0.1% eye gel and 0.5% eye drops and the presence of timolol metabolites in the aqueous humor were investigated in a clinical trial. Timolol was confirmed to be metabolized mainly by CYP2D6 as previously suggested. Potent CYP2D6 inhibitors especially fluoxetine, paroxetine and quinidine inhibited the metabolism of timolol. The inhibition may be of clinical significance in patients using ophthalmic timolol products. CYP1A1 and CYP1B1 mRNAs were expressed in the human ciliary epithelial cells. CYP1B1 was also expressed at protein level and the expression was strongly induced by a known potent CYP1B1 inducer 2,3,7,8-tetrachlorodibenzo-p-dioxin (TCDD). The CYP1B1 induction is suggested to be mediated by aryl hydrocarbon receptor (AHR). Low levels of CYP2D6 mRNA splice variants were expressed in the human ciliary epithelial cells and very low levels of timolol metabolites were detected in the human aqueous humor. It seems that negligible amount of CYP2D6 protein is expressed in the human ocular tissues. Timolol 0.1% eye gel leads to aqueous humor concentration high enough to achieve therapeutic effect. Inter-individual variation in concentrations is low and intraocular as well as systemic safety can be increased when using this product with lower timolol concentration instead of timolol 0.5% eye drops.

Pathophysiological factors of irritable bowel syndrome, and the effects of probiotic supplementation

Gastrointestinal symptoms and impaired quality of life caused by irritable bowel syndrome (IBS) affect up to 20% of the adult population worldwide. The exact aetiology and pathophysiology of IBS are incompletely understood. Clinical studies suggest that supplementation with certain probiotics may be beneficial in IBS, but there is not enough evidence to make general recommendations. The aim of this thesis was to investigate microbiota- and mucosa-associated pathophysiological factors of IBS, and to evaluate the long-term effects of multispecies probiotic supplementation on symptoms, quality of life, intestinal microbiota and systemic inflammatory markers in IBS. The intestinal microbiota composition in IBS patients and healthy control subjects was analysed by quantitative polymerase chain reaction (qPCR). Significantly lower counts for the Clostridium coccoides and the Bifidobacterium catenulatum groups were found in IBS compared to controls. Quantitative differences also appeared in subgroup analysis based on the predominant bowel habit: diarrhoea patients harboured significantly lower numbers of Lactobacillus spp. than the constipation-predominant patients, while higher counts for Veillonella spp. were detected in constipation-predominant patients compared to healthy controls. Analysis of mucosal biopsies by a metabolomic approach revealed multiple differences between patients and controls. The most prominent finding was an upregulation of specific lipid species, principally lysophosphatidylcholines and ceramides, in IBS. The effects of multispecies probiotic supplementation with Lactobacillus rhamnosus GG, Lactobacillus rhamnosus Lc705, Propionibacterium freudenreichii subsp. shermanii JS, and Bifidobacterium breve Bb99 or Bifidobacterium animalis subsp. lactis Bb12 was evaluated in two, randomised, double-blind, placebo-controlled trials. Compared to placebo, the probiotic supplementation significantly reduced the total symptoms of IBS. No effects on bowel habit were seen. Health-related quality of life (HRQOL) is reduced in patients with IBS in comparison with the Finnish population on the whole. The probiotic supplementation improved one IBS-specific domain of quality of life (bowel symptoms), whereas no other effects on HRQOL were seen. The probiotics had no major effects on the predominant microbiota as measured by qPCR, but a microarray-based analysis suggested that the probiotic consumption stabilised the microbiota. No effects on serum sensitive-CRP or cytokines were detected. In conclusion, alterations in the microbiota composition and in the mucosal metabolite profile are potential pathophysiological factors of IBS. Multispecies probiotic supplementation alleviates the gastrointestinal symptoms of IBS, and improves the bowel symptoms domain of HRQOL. Probiotic supplementation in IBS is associated with a stabilisation of microbiota, but it does not influence systemic inflammatory markers.

Bivalves for the remediation of prawn farm effluent: identification of some potentially useful species in Southern Queensland

Several species of oysters, clams and mussels are currently being used around the world to create extra profits and help remediate waste-waters from mariculture operations. To identify opportunities and potentially suitable species of bivalves for remediation of prawn farm effluent in Australia, recent literature dealing with bivalve filtration is reviewed, and species occurring naturally in a banana prawn, Penaeus (Fenneropenaeus) merguiensis, grow-out pond and effluent streams at the Bribie Island Aquaculture Research Centre (BIARC) were collected, identified and assessed in terms of their tolerance of high silt loadings over 3 months. Three bivalve species predominated in the BIARC case study. These were the mud ark, Anadara trapezia, the rock oyster, Dendostrea folium, and the pearl shell, Pinctada maculata. The mud ark demonstrated the highest tolerance of silt loading (99% survival), followed by pearl shells and rock oysters (88 and 63% survival respectively).

Oral Immune Defense against Chronic Hyperplastic Candidosis

Candida yeast species are widespread opportunistic microbes, which are usually innocent opportunists unless the systemic or local defense system of the host becomes compromised. When they adhere on a fertile substrate such as moist and warm, protein-rich human mucosal membrane or biomaterial surface, they become activated and start to grow pseudo and real hyphae. Their growth is intricately guided by their ability to detect surface defects (providing secure hiding , thigmotropism) and nutrients (source of energy, chemotropism). The hypothesis of this work was that body mobilizes both non-specific and specific host defense against invading candidal cells and that these interactions involve resident epithelial cells, rapidly responding non-specific protector neutrophils and mast cells as well as the antigen presenting and responding den-dritic cell lymphocyte plasma cell system. It is supposed that Candida albicans, as a result of dar-winistic pressure, has developed or is utilizing strategies to evade these host defense reactions by e.g. adhering to biomaterial surfaces and biofilms. The aim of the study was to assess the host defense by taking such key molecules of the anti-candidal defense into focus, which are also more or less characteristic for the main cellular players in candida-host cell interactions. As a model for candidal-host interaction, sections of chronic hyperplastic candidosis were used and compared with sections of non-infected leukoplakia and healthy tissue. In this thesis work, neutrophil-derived anti-candidal α-defensin was found in the epithelium, not only diffusely all over in the epithelium, but as a strong α-defensin-rich superficial front probably able to slow down or prevent penetration of candida into the epithelium. Neutrophil represents the main host defence cell in the epithelium, to which it can rapidly transmigrate from the circulation and where it forms organized multicellular units known as microabscesses (study I). Neutrophil chemotactic inter-leukin-8 (IL-8) and its receptor (IL-8R) were studied and were surprisingly also found in the candidal cells, probably helping the candida to keep away from IL-8- and neutrophil-rich danger zones (study IV). Both leukocytes and resident epithelial cells contained TLR2, TLR4 and TLR6 receptors able to recognize candidal structures via utilization of receptors similar to the Toll of the banana fly. It seems that candida can avoid host defence via stimulation of the candida permissive TLR2 instead of the can-dida injurious TLR4 (study V). TLR also provides the danger signal to the immune system without which it will not be activated to specifically respond against candidal antigens. Indeed, diseased sites contained receptor activator of nuclear factor kappa B ligand (RANKL; II study), which is important for the antigen capturing, processing and presenting dendritic cells and for the T lymphocyte activation (study III). Chronic hyperplastic candidosis provides a disease model that is very useful to study local and sys-temic host factors, which under normal circumstances restrain C. albicans to a harmless commensal state, but failure of which in e.g. HIV infection, cancer and aging may lead to chronic infection.