Sakkomenettelyasian käsittely tavanomaisessa rikosprosessissa

Tutkielma tarkastelee uudistuvassa tuomioistuimen ulkopuolisessa rikosprosessilajissa alkaneen rikkomusasian tutkimista ja ratkaisemista normaalissa rikosasioiden käsittely-järjestyksessä. Opinnäytetyön tavoitteena on selvittää, miten tavanomaiseen menettelyyn siirtyneessä sakkomenettelyasiassa rikosoikeudellinen vastuu toteutuu ja millaisessa suhteessa sakkomenettely on rikosvastuun toteuttamisen välineenä muihin summaarisiin rikosprosessin menettelytapoihin. Rangaistus- ja rikesakkomenettelyt korvaavan sakkomenettelyn käyttäminen edellyttää sekä rikkomuksesta epäillyn että asianomistajan suostumusta. Suostumuksen puuttuessa asia ratkaistaan perusmuotoisessa rikosasioiden käsittelyjärjestyksessä. Asian alkuperä tuomioistuimen ulkopuolisessa menettelyssä vaikuttaa sakkomenettelyn epäonnistumisen jälkeen suoritettavaan esitutkintaan, syyteharkintaan ja oikeudenkäyntiin. Syyttäjä voi harkita entistä vapaammin toimintansa taloudellisuusvaatimuksen vuoksi tavanomaisen suullisen pääkäsittelyn lisäksi aiemmin käytännöllisistä syistä puuttunutta mahdollisuutta muiden suppeiden prosessilajien hyödyntämiseen. Jokin muu menettely voi olla normaalia oikeudenkäyntiä paitsi edullisempi myös rikosvastuun toteuttamiseksi tehokkaampi keino ratkaista asia. Opinnäytetyön päämetodi on lainoppi. Järjestelmällinen aiheen hahmottaminen aloite-taan erilaisten suppeiden menettelyvaihtoehtojen yksityiskohtien käsittelyllä. Prosessila-jien muodostaman säädöskokonaisuuden ja periaatteellisten lähtökohtien erittelyn jäl-keen tutkielmassa tutkitaan rikkomusasian kantajapuolen näkökulmasta sakkomenette-lyasian etenemistä esitutkinnasta ja syyteharkinnasta tuomioon asti. Opinnäytetyössä sovelletaan lainopillisen menetelmän lisäksi myös oikeuspoliittista ja oikeusvertailevaa metodia sakkomenettelyn kehittymisen arvioinnissa. Tutkimuksen tärkeintä aineistoa ovat kotimaiset virallislähteet. Keskeisiä kirjallisuuslähteitä ovat Jääskeläisen Syyttäjä tuomarina ja Raution Rangaistusmääräysmenettelystä. Opinnäytetyön tutkimustuloksena on sakkomenettelyasiaan liittyvien prosessin vaihei-den merkittävä sisällöllinen poikkeaminen tavanomaisessa oikeudenkäyntijärjestyksessä alkaneesta jutusta ja tästä johtuvan rakenteellisen rikosvastuun toteuttamisvaikeuden havaitseminen. Sakkomenettelyn parantamiseksi ehdotetaan muun muassa suostumuksen antamisajankohdan muuttamista, jotta suostumus ei vaikuttaisi asian esitutkintaan. Myös viranomaisten esitutkintayhteistyön lisäämistä pidetään tärkeänä rikosvastuun toteuttamisen varmistamiseksi ja prosessilajien kokonaisuuden hallitsemiseksi.

”Ei siellä käsitöitä tehty, nautimme auringonlämmöstä ja kaikista retkikohteista” Lomapäivän viettoa Espanjassa 1960- ja 1970-luvuilla.

Tutkimuksessa selvitetään suomalaisten lomapäivän ohjelmaa eli sitä, mistä lomapäivä koostui muisteluaineiston pohjalta 1960- ja 1970-luvuilla. Tutkimus rajautuu maantieteellisesti Espanjaan, josta muodostui 1960-luvulla Suomessa alkaneen massaturismin suosittu lomakohde. Espanja oli tuolloin profiloitunut rennoksi, aurinkoiseksi ja edulliseksi lomakohteeksi, jonne työväestö innostui matkustamaan. Muisteluaineistona käytetään Museoviraston vuonna 1981 järjestämän ”Lomamatka etelään tai yleensä ulkomaille” –kyselyn lomamatkaa muistelevien suomalaisten vastauksia. Tutkimuksen kohteena oli 70 vastausta, jotka koskivat nimenomaan Espanjaan suuntautuvia matkoja. Tutkimuksessa selvitetään lomapäivän suosituimpia aktiviteetteja. Lisäksi selvitetään, mikä kuului olennaisena osana lomailuun. Tutkimuksessa perehdytään myös seuramatkalaisten yhteisöllisyyteen ja sosiaalisuuteen, joka ilmeni suhteissa muihin matkailijoihin sekä matkaoppaaseen. Lomamatkoihin kiinteästi kuuluvien uusien makujen ja viinimaana tunnetun Espanjan anteihin suhtautuminen ilmenee myös tutkimuksesta. Tutkimus osoittaa, että erityisesti retkeily oli tärkeä osa lomaa ja valtaosa matkailijoista osallistui opastetuille retkille. Tuloksista ilmenee myös se, että erityisesti retkillä syntyi ryhmähenki, joka ilmeni yhteisöllisyytenä monissa tilanteissa.

Häiriökäyttäytyminen perusyksikössä - Mitä ja miten ennaltaehkäistään ja estetään?

Joukkueen kouluttaja havaitsee runsaasti varusmiestenkoulutuksessa häiriökäyttäytymistä. Runsaasta esiintymisestä huolimatta häiriökäyttäytymistä käsitellään puolustusvoimien johtajatehtäviin sijoitettavien koulutuksissa vähän. Kandidaatintutkielman tavoitteena on tuottaa vastaukset, miten joukkueen kouluttaja voi omalla toiminnallaan ennaltaehkäistä ja estää häiriökäyttäytymistä perusyksikössä sekä vastata siihen, mitä häiriökäyttäytyminen perusyksikössä on. Kouluttajan opas määrittää, kuinka joukkueen kouluttaja on vastuussa joukostaan (Halonen, Pulkka, Kärkkäinen & Saarelainen 2007). Tämän perusteella joukkueen kouluttajan tehtävänä on puuttua häiriökäyttäytymiseen, joka esiintyessään vaikuttaa ryhmähenkeen negatiivisesti. Tutkielman aineistona on käytetty esimerkiksi siviilitutkijoiden julkaisuja, oppikirjoja, esitutkintapöytäkirjoja, joukkueen kouluttajille suoritettuja avoimia haastatteluja ja viittauksia lakipykäliin. Tutkielma on tehty laadullisena eli kvalitatiivisena tutkimuksena. Rajauksen osalta tutkimus on suoritettu joukkueen kouluttajan näkökulmasta havaittavaan häiriökäyttäytymiseen perusyksikössä, ilman aselajien, saapumiserien tai joukkueen kouluttajan sotilasarvon vaikutusta häiriökäyttäytymisen esiintymiseen. Tutkimuksen mukaan päädytään häiriökäyttäytymisen diagnosoinnin olevan joukkueen kouluttajilla jokaisella personallista. Persoonallinen tapa diagnosoida vaikuttaa häiriökäyttäytymisen määrän havainnointiin. Tutkimuksen mukaan häiriökäyttäytymisen määrän on katsottu olevan kasvussa. Häiriökäyttäytymisen ennaltaehkäisynä toimii ensisijaisesti jo joukkueenkouluttajan läsnäolo. Kouluttajan tehtävänä on suunnitella koulutustilanteita mahdollisimman mielenkiintoiseksi, jälleen voidaan ennaltaehkäistä häiriökäyttäytymistä. Varusmiehet suhtautuvat joukkueen kouluttajaan merkittävänä auktoriteettina, jolla on mahdollisuudet rankoa tarvittaessa. Häiriökäyttäytymisen estäminen on tapahduttava välittömästi – näin varusmiehille luodaan kuva, että häiriökäyttäytyminen ei ole sopivaa ja säännöt ovat selvät. Estämisen keinoina on ryhmien muokkaaminen, opetustilanteista poistaminen ja tilanteeseen välitöntä puuttumista: puhuttelemalla tai käskemällä. Häiriökäyttäytymisen diagnosointi antaa joukkueen kouluttajalle työkalun ottaa häiriökäyttäytyjä huomioon suunnitellessaan koulutusta ja samalla kehittää ymmärrystä käyttäytymiseen aiheuttavista tekijöistä. Häiriökäyttäytyminen on tapauskohtaista – tämän takia ei voida kiteyttää tarkkaa ohjeistusta kuinka toimia täysin ennaltaehkäisevästi tai estävästi. Tutkimuksella kuitenkin on saavutettu ymmärrettävyyttä häiriökäyttäytymiselle ja esitetty joukkueen kouluttajien kokemuksia, kuinka ennaltaehkäisyä ja estämistä on toteutettavissa. Tutkimuksen mukaan joukkueen kouluttajien opiskelu- ja harjoitteluaikana olisi luotava yleiset perusteet toimia häiriökäyttäytymistä havaittaessa.

Man and the Milieu: Ecocritical analysis of Ernest Hemingway’s “Big Two-Hearted River” and “Indian Camp

Pro Gradu -tutkielmassani tarkastelen Ernest Hemingwayn alun perin vuonna 1925 julkaistuja kahta novellia ”Big Two-Hearted River” ja ”Indian Camp”. Molemmat teokset kuuluvat Nick Adams -tarinoihin, jotka ovat kokoelma novelleja, joissa Hemingway kuvaa Nick Adamsin elämää pojasta mieheksi. Nick Adams on usein tulkittu Hemingwayn alter egoksi ja monet tapahtumat ovatkin suoraa heijastusta Hemingwayn elämästä. Päähenkilön lisäksi monia Nick Adams -tarinoita yhdistää luonnon vahva läsnäolo ja Hemingwayn kuuluisan maalauksellinen miljöön deskriptiivisyys. Käyttämäni ekokriittisen teorian avulla pyrin osoittamaan tutkielmassani, että Nick Adamsin hahmo peilautuu miljöökuvauksessa syventyen dynaamiseksi hahmoksi ja että Hemingwayn luonto- ja ympäristökuvaus peilaa hahmon sisäistä maailmaa hyvinkin läheisesti. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys, ekokritiikki, on kirjallisuudentutkimuksen suuntaus, joka tutkii ihmisen ja fyysisen ympäristön suhdetta toisiinsa. Lisäksi hyödynnän tutkielmassani dikotomioita, joiden avulla tarkastelen ja analysoin novelleista nousevia aiheita. Esimerkiksi seuraavat dikotomiat ovat keskeisiä molemmissa novelleissa: kulttuuri vs. luonto, pastoraali vs. erämaa, matka vs. oleskelu, keho vs. mieli, vesi vs. maa, tuli tai valo vs. vesi ja elämä vs. kuolema.

Venäjän sotilaspolitiikka Etelä-Kaukasiassa

Venäjän sotilaspolitiikka on kokonaisuus toimintaa, tavoitteita ja keinoja ensisijaisesti sotilaallisten uhkien torjunnassa ja kansallisen turvallisuuden takaamisessa. Sotilaspolitiikan yhteistoiminta ja sidonnaisuus muiden politiikan lajien kanssa antaa sille käyttöön laajan keinovalikoiman ja mahdollistaa sotilaspolitiikan käyttämisen välineenä kansallisten intressien tavoittelussa. Venäjän sotilaspolitiikka voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan, sotilaallisiin, sotilaspoliittisiin ja muihin. Etelä-Kaukasian sotilaspolitiikan keskeisiä tekijöitä ovat sen sotilastukikohdat, sotilaspoliittinen yhteistyö sekä asekauppa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää miten ja millaisista kokonaisuuksista Venäjän sotilaspolitiikan konstruktio muodostuu. Työn keskeinen tutkimuskysymys on: Miten Venäjän sotilaspolitiikan konstruktio muodostuu ja miten se ilmenee Etelä-Kaukasian kontekstissa? Tutkimuksen metodina oli yhdistelmä konstruktivismin, kuvitteellisen maantieteen ja muuttuvan geopolitiikan lähestymistavoista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui näiden lisäksi venäläisestä kulttuurisemioottisesta tilakäsityksestä, identiteetistä ja periferisistä uhkista käsitteineen, joiden näkökulmasta Etelä-Kaukasian roolia ja merkitystä Venäjän sotilaspolitiikan kontekstissa tutkitaan. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tapaustutkimuksena, jossa teemahaastatteluilla täydennettiin tutkimuskirjallisuuden informaatiota. Haastateltavat olivat Venäjän sotilaspolitiikan ja Etelä-Kaukasian alueen asiantuntijoita. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa muodostetaan tutkimuksellinen Venäjän sotilaspolitiikan konstruktio, toimintaympäristö sekä viitekehys. Sen avulla selvitetään miten virallisissa asiakirjoissa ja sotilaspoliittisen johdon lausunnoilla muodostetaan sotilaspolitiikkaa, asetetaan tavoitteita ja uhkakuvia sekä käsitellään eri keinoja. Toisessa osiossa testataan konstruktion ilmenemistä ja muodostetaan johtopäätökset. Tutkimuksen keskeisinä tuloksina voidaan pitää sotilaspolitiikan kokonaisuuden määrittelyä ja konstruktion muodostamista. Keskeinen havainto on, että sotilaspolitiikan konstruktio – käsitys sotilaspolitiikasta ilmiönä ja sen nimitys – muodostuu yhteisten ymmärrysten ja sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Tapaustutkimuksena toteutettu konstruktion testaus osoitti, että vain osa Venäjän sotilaspolitiikan yleisestä ja laajasta konstruktiosta ilmenee Etelä-Kaukasiassa. Tutkimuksellisesti tämä nosti esiin uusia merkittäviä sotilaspoliittisia kokonaisuuksia, joista keskeinen ilmiö on alueiden ”venäläistäminen”. Tutkimuksellisena haasteena voidaan pohtia sitä, onko Venäjän sotilaspolitiikka olemassa ja määriteltävissä oleva ilmiö, vai tekeekö kontekstisidonnaisuus yksittäisestä, mistä tahansa toimesta sotilaspolitiikkaa? Tutkimuksen perusteella voidaan osoittaa Venäjän pyrkimykset Etelä-Kaukasian alueen hallintaan ja vaikutusvallan tavoitteluun. Etelä-Kaukasia saattaa symboloida Venäjälle suurvaltojen välistä kamppailua. Tutkimuksen perusteella on huomioitava myös mahdollisuus, että Venäjän sotilaspoliittiset toimet Etelä-Kaukasiassa eivät välttämättä johdu alueen tapahtumista tai merkityksestä, vaan Venäjän toimien todelliset motivaattorit voivat olla muualla.

Regionalismin narratiivi Suomen puolustusyhteistyössä

Tämän tutkimuksen tiedonintressi syntyy ajatuksesta, että kylmän sodan jälkeisen Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puolustusyhteistyö on sirpaloitunut fyysisesti ja funktionaalisesti laajalle. Tällöin hyötyjen ja haittojen sekä haasteiden ja mahdollisuuksien hahmottaminen on hankalaa. Tutkimuksen referenssinä toimii tutkimusprosessin aikana helmikuussa 2015 julkaistu kokonaisselvitys Suomen turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä. Tämän selvityksen laatiminen kuvastaa Suomen valtiojohdon ymmärrystä tilanteen jonkinlaisesta hajanaisuudesta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan puolustusyhteistyötä Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ilmiönä. Tällöin hahmotellaan sen ajatuksellista kehittymistä kylmän sodan päättymisestä tähän päivään. Tämän historiallisen kehityksen kautta luodaan näkymä tulevaisuuden haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Ilmiötä tarkastellaan teoreettisesti konstruktivistisen regionalismin näkökulmasta, jolloin tutkimusaineisto jäsennellään ”uuden regionalismin” keskeisistä tekijöistä muodostettujen teemojen avulla. Metodologisesti aineistoa tarkastellaan narratologian eli kertomuksellisuuden näkökulmasta. Tällöin ymmärretään, että poliittinen puhunta muodostaa historiallisia tarinoita, joiden kautta voidaan muodostaa Suomen puolustusyhteistyön regionalismin narratiivi. Tutkimuksen tutkimusongelmana on selvittää, miten ja miksi Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puolustusyhteistyön regionalismin narratiivissa alueet muodostuvat? Tutkimusongelmaan vastattaessa on nähty alueiden muodostuvan tutkimuksen kysymyksenasettelun kautta. Tällöin alueet ovat näkökulma, joka palvelee sekä teoreettisia että poliittisia tarpeita. Regionalismi on ideoiden, arvojen ja konkreettisten tavoitteiden kokonaisuus, joka ohjaa alueiden muodostumista, ylläpitoa ja muuttamista. Narratologian puolesta taas tutkimuksen keskiössä ei siis ole narratiivi itsessään, vaan sen seuraukset sekä tutkijoille että toimijoille. Tutkimusaineistona ovat Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot vuodesta 1995 vuoteen 2012 sekä tasavallan presidenttien Ahtisaari, Halonen ja Niinistö turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa käsitelleet puheet. Presidenttien puheet täydentävät selontekojen välisiä aikoja lisäten kerronnallisuutta ja historiallisuutta tarinoihin ja narratiiviin. Tutkimuksessa havaittiin, että alueet muodostuvat kansallisen puolustuksen valintojen määrittämänä puolustusyhteistyön tämän hetken toimijoiden sekä tehtyjen merkittävien materiaalihankkeiden lähtömaiden ympärille poliittisesti riittävän ympäripyöreästi. Ympäripyöreys mahdollistaa politiikan tarkentamisen ja suuntaamisen tilanteen muuttuessa, mutta se myös vaatii jatkuvaa alueellistamista eli aktiivista poliittista puhuntaa. Tutkimusaineistosta oli myös löydettävissä epäjohdonmukaisuuksia suhteessa politiikkaan. Näistä merkittävimmät ovat Suomen jatkuvasti muuttuva suhde Euroopan unioniin puolustuksen ulottuvuudessa, muun alueellisuuden epäselvä suhde turvallisuuden saralla puolustusyhteistyöhön sekä Suomen suhde Baltian maihin yhdistettynä puolustusyhteistyön toimijoihin kuten Natoon ja EU:in. Tarkasteltaessa historiallista poliittisen puhunnan kehitystä suhteessa uusimpaan poliittiseen asiakirjaan on puolustusyhteistyössä havaittavissa kasvava epäsuhta politiikan ja käytännön välillä. Tällöin syvenevä yhteistyö vaatii uudenlaisia käytäntöön meneviä poliittisia ratkaisuja. Tästä näkökulmasta historiallinen puhe esimerkiksi mahdollisen avun vastaanottamisen näkökulmasta näyttäytyy ristiriitaisena, kun Suomi ei itse ole poistanut lainsäädännöllisiä esteitä vastavuoroiseen avun antamiseen.

Näkyväksi kirjoitettu elämä. Kertomukseksi muodostetut kokemukset Kirsti Teräsvuoren (1899–1988) nuoruuden päiväkirjoissa

Tarkastelen tässä tutkielmassa sitä, miten Kirsti Teräsvuori (1899–1988) rakensi itsestään, elämästään ja kokemuksistaan kertomusta nuoruuden päiväkirjoissaan. Tutkimukseni sijoittuu historiallisen elämäkerrallisen tutkimuksen kenttään ja kohdistuu menneeseen elämään omaelämäkerrallisen aineiston eli Kirstin päiväkirjojen kautta. Kertomuksen käsitettä lähestyn hermeneutiikan ja ontologian kentistä käsin, jolloin kertominen ja elämä lomittuvat perustavanlaatuisesti yhteen. Näin ollen käsitän Kirstin päiväkirjan kirjoittamisen ja sitä kautta muodostuneen kertomuksen hänelle olennaiseksi osaksi elämää, olemassaoloa ja itsensä todentamista. Kokemuksen ja kertomuksen välistä suhdetta tutkimuksessani lähestyn siitä hermeneuttisesta näkökulmasta, jonka mukaan kokemusten kerronnallistaminen on ihmisen olemista määrittävää, jolloin kokemus itsessään on jo välillistä, kertomusten määrittämää ja läpäisemää. Kirsti koki jo hyvin nuoresta asti ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, melankoliaa, vääryyttä ja joukkoon kuulumattomuutta. Häneltä puuttui kokemus nähdyksi ja kuulluksi sekä hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemisesta jo elämänsä alusta alkaen. Katson, että päiväkirjasta muodostui Kirstille tärkeä paikka, jossa hän sai tehdä itsensä näkyväksi ja kuulluksi. Päiväkirja oli myös eräänlainen kirjallisen kokeilun ja toimijuuden kenttä, jossa Kirsti pystyi rakentamaan minuuttaan ja identiteettiään kertomalla sekä reflektoimalla itseään suhteessa kirjoittamaansa. Kertomus itsestä muodostui päiväkirjan sivuille lähes pakonomaisen kirjoittamisen tuotoksena, ja sitä muokkasivat erilaiset teemat, kuten ihmissuhteet, ympäristö sekä psyykkinen ja fyysinen sairastuminen. Kaiken kaikkiaan näen, että Kirstin kohdalla elämä, kokemus ja kertomus kietoutuivat toisiinsa päiväkirjan sivuilla perustavanlaatuisella tavalla. Itsestä, elämästä ja kokemuksista muodostettu kertomus kertoi eletystä elämästä sekä yksinäisyyden ja väärinymmärryksen kautta syntyneestä pakottavasta tarpeesta muodostaa itseään näkyväksi, kiinnittyä elämään sanojen kautta. Kirsti kirjoitti elämänsä aikana yhteensä kymmeniä tuhansia sivuja päiväkirjatekstiä, joten hänen päiväkirjansa tarjoavat ainutlaatuisen aineiston myös erilaisia jatkotutkimuksia ajatellen. Kirstiä tai hänen päiväkirjojaan ei ole aiemmin tutkittu.

Määräaikaisen työsopimuksen joustavat perusteet: Työelämän joustojen rajapinnoista määräaikaisen työsopimuksen kohdalla

Tutkielmassa tarkastellaan työsopimuslain mukaista määräaikaista työsopimusta erityisesti sen joustavien perusteiden näkökulmasta. Tavoitteena on ensinnäkin selvittää, onko määräaikaisen työsopimuksen avulla mahdollista toteuttaa määrällisiä joustopyrkimyksiä. Toisaalta samassa yhteydessä tarkastellaan myös määräaikaiselle työsuhteelle asetettuja tavoitteita, tutkitaan sen normiformulaatiota sekä analysoidaan tätä oikeudellista konstruktiota koskevaa oikeustilaa huomioiden samalla myös työoikeuden yleiset periaatteet ja lähtökohdat. Näkökulma suunnataan myös määräaikaisen työsopimuksen soveltamisympäristöön, jota muutostendenssi hallitsee. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan ns. työllistämissopimusta, jonka osalta arvioitavaksi tulevat sen merkitys, vaikutus sekä suhde perustuslakiin ja Euroopan unionin määräaikaista työsuhdetta koskevaan sääntelyyn. Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattisen tutkimusotteen lisäksi instrumentalistista ja oikeusteoreettista ajattelutapaa sekä piirteitä lainsäädäntötutkimuksesta. Käsitys vallitsevasta oikeustilasta luodaan ensisijassa korkeimman oikeuden, työtuomioistuimen sekä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä analysoimalla ja tulkitsemalla. Tätä näkökulmaa täydennetään tarkastelemalla työsopimuslain määräaikaista työsuhdetta koskevaa sääntelyä instrumenttina, toisin sanoen tutkitaan määräaikaiselle työsuhteelle asetettuja tavoitteita. Tutkielmassa todetaan, että tavoitteet ohjaavat normiformulaation valintaa sekä edelleen vaikuttavat siihen, miten normia on tarkoitus tulkita. Samalla tiedonintressi ulottuu myös lain elinkaariajatteluun, jossa lakien laadinta ja siitä seuraavat vaikutukset nähdään prosessimaisena kehityskulkuna. Sosiologinen näkökulma tulee esille tavassa suhteuttaa oikeudellisen tarkastelun perusteella muodostunut käsitys määräaikaisesta työsuhteesta sovellutusympäristöönsä sekä tavassa tutkia sen ilmenemismuotoja tässä todellisuudessa. Tutkimuksen perusteella on mahdollista todeta, että kriteerit määräaikaisen työsuhteen hyödyntämiselle määrällisen jouston välineenä on asetettu korkealle. Määräaikaiseen työsuhteeseen sisältyvä joustavuus on ennemminkin joustavuutta normiformulaatiossa kuin joustavuutta soveltamistilanteissa. Tutkielmassa havaitaan, että määräaikaisen työsuhteen sallittavuuden arviointi on kuitenkin siirtymässä yksittäisistä perusteista kohti yleisluontoisempia harkintakriteereitä, jotka saavat sisältönsä erityisesti tilapäisen työvoiman tarpeen edellytyksen reunaehdoista. Tarkastelun perusteella on mahdollista todeta, että työntekijän suojelun periaate on tulkintakäytäntöä ohjaava periaate, eikä esimerkiksi reaalisille tavoiteargumenteille, ymmärrettynä ne varsinkaan työnantajan tarpeina, anneta juuri painoarvoa. Suunnattaessa katse tulevaisuuteen on nykyiseen oikeustilaan kuitenkin odotettavissa muutoksia, mikäli ns. työllistämissopimus astuu voimaan esitetyssä muodossaan. Tällöin edellytyksiä määräaikaisen työsuhteen solmimiselle väljennettäisiin merkittäväksi. Tämä vahventaa samalla käsitystä määräaikaista työsuhdetta koskevan sääntelyn instrumentalistisesta luonteesta. Keskeisinä lähteinä tutkielmassa on hyödynnetty muun muassa Markus Sädevirran väitöskirjaa A Comparative Study of the Regulation Governing the Use of Fixed-Term Contracts in three EU Member States (2013) sekä Jyrki Talan teoksia Lakien vaikutukset: Lakiuudistusten tavoitteet ja niiden toteutuminen lainsäädäntöteoreettisessa tarkastelussa (2001), Lakien laadinta ja vaikutukset (2005) sekä Kirjoituksia sääntelytarkkuudesta (2014). Oikeusteoreettisten päätelmien osalta on nojattu Raimo Siltalan teokseen Oikeustieteen tieteenteoria (2003). Tämän lisäksi määräaikaista työsuhdetta on tarkasteltu keskeisesti Kari-Pekka Tiitisen ja Tarja Krögerin teoksen Työsopimuslaki (2012) sekä Martti Kairisen, Seppo Koskisen, Ahti Laitisen, Jukka Niemelän ja Heikki Uhmavaaran teoksen Työelämän muutossuunnat (2003) kautta.

Seuraajasuunnittelu julkisella sektorilla Vertaileva tutkimus johtajuusresurssien turvaamisesta neljän kaupungin välillä

Riittävän johtamisosaamisen turvaaminen on avainasemassa, jotta julkisten organisaatioiden on mahdollista saavuttaa niille asetetut tulevaisuuden tavoitteet ja jotta ne kykenevät toteuttamaan niille asetettuja strategisia päämääriä. Julkiset organisaatiot ovat tulevaisuudessa entistä suuremman haasteen edessä pyrkiessään turvaamaan johtajuusresurssejaan. Suurten ikäluokkien eläköityminen ja alati muuttuva toimintaympäristö asettavat organisaatiot tilanteeseen, jossa poistuvan tiedon ja osaamisen korvaamisen lisäksi tarvitaan uudenlaista johtamisosaamista. Johtajuusresurssien turvaamiseen liittyvien haasteiden hallinnan yhdeksi ratkaisumalliksi on esitetty seuraajasuunnittelua, jonka päämääränä on varmistaa, että organisaatiossa toimii oikeanlaisia johtajia oikeantyyppisissä työtehtävissä oikeaan aikaan. Tässä laadullisin menetelmin toteutetussa tutkimuksessa valitsin tarkastelun kohteeksi julkiselta sektorilta Helsingin, Espoon, Vantaan ja Turun kaupunkiorganisaatiot. Tämä tutkimus vastaa seuraaviin tutkimuskysymyksiin. Minkälaisilla menetelmillä julkisen sektorin organisaatioissa varmistetaan, että sen johdossa toimii oikeanlaisia johtajia oikeantyyppisissä työtehtävissä oikeaan aikaan? Millaisia haasteita ja mahdollisuuksia julkisen sektorin seuraajasuunnitteluun liittyy? Missä määrin julkisen sektorin organisaatioiden johtajuusresurssien turvaaminen eroaa toisistaan? Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu tutkimuskaupunkien olemassa olevista dokumenteista, kuten strategioista ja henkilöstöraporteista/-kertomuksista sekä tutkimusta varten haastattelemalla kerätystä aineistosta. Tutkimushaastatteluissa haastateltiin tutkimuskaupunkien henkilöstöjohtajia. Haastattelut toteutin pääosin puolistrukturoituina ja osin teemahaastattelun menetelmin. Aineiston jäsentelyä ja analysointia ohjasi teoreettinen esiymmärrys. Hyvän johtamisen ja johtajuusresurssien turvaamisen merkitys oli tunnistettu kaikissa tutkimuskaupungeissa. Organisaatioissa oli panostettu johtajuusresurssien turvaamiseen, mutta johtajuusresurssien kehittämistä toteutettiin lähinnä yleisellä tasolla eikä kuten seuraajasuunnitteluprosessissa, jossa on tyypillisempää keskittyä valikoituihin johto- ja avaintehtäviin. Johtajuusresurssien turvaamiseen liittyvässä riskien hallinnassa, kuten äkillisissä johtajavaihdostilanteissa, tutkimuskaupungeissa hyödynnettiin korvaajasuunnittelua seuraajasuunnittelun sijaan. Julkisen sektorin seuraajasuunnittelun keskeisimmiksi haasteiksi nousi virkojen julkinen hakumenettely ja vallitseva organisaatiokulttuuri. Toisaalta seuraajasuunnitteluun liitettiin myös mahdollisuuksia, kuten pätevien hakijoiden turvaaminen kaikkiin johto- ja avaintehtäviin sekä naisjohtajien määrän kasvattaminen.

Näkyväksi kirjoitettu elämä. Kertomukseksi muodostetut kokemukset Kirsti Teräsvuoren (1899–1988) nuoruuden päiväkirjoissa

Tarkastelen tässä tutkielmassa sitä, miten Kirsti Teräsvuori (1899–1988) rakensi itsestään, elämästään ja kokemuksistaan kertomusta nuoruuden päiväkirjoissaan. Tutkimukseni sijoittuu historiallisen elämäkerrallisen tutkimuksen kenttään ja kohdistuu menneeseen elämään omaelämäkerrallisen aineiston eli Kirstin päiväkirjojen kautta. Kertomuksen käsitettä lähestyn hermeneutiikan ja ontologian kentistä käsin, jolloin kertominen ja elämä lomittuvat perustavanlaatuisesti yhteen. Näin ollen käsitän Kirstin päiväkirjan kirjoittamisen ja sitä kautta muodostuneen kertomuksen hänelle olennaiseksi osaksi elämää, olemassaoloa ja itsensä todentamista. Kokemuksen ja kertomuksen välistä suhdetta tutkimuksessani lähestyn siitä hermeneuttisesta näkökulmasta, jonka mukaan kokemusten kerronnallistaminen on ihmisen olemista määrittävää, jolloin kokemus itsessään on jo välillistä, kertomusten määrittämää ja läpäisemää. Kirsti koki jo hyvin nuoresta asti ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, melankoliaa, vääryyttä ja joukkoon kuulumattomuutta. Häneltä puuttui kokemus nähdyksi ja kuulluksi sekä hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemisesta jo elämänsä alusta alkaen. Katson, että päiväkirjasta muodostui Kirstille tärkeä paikka, jossa hän sai tehdä itsensä näkyväksi ja kuulluksi. Päiväkirja oli myös eräänlainen kirjallisen kokeilun ja toimijuuden kenttä, jossa Kirsti pystyi rakentamaan minuuttaan ja identiteettiään kertomalla sekä reflektoimalla itseään suhteessa kirjoittamaansa. Kertomus itsestä muodostui päiväkirjan sivuille lähes pakonomaisen kirjoittamisen tuotoksena, ja sitä muokkasivat erilaiset teemat, kuten ihmissuhteet, ympäristö sekä psyykkinen ja fyysinen sairastuminen. Kaiken kaikkiaan näen, että Kirstin kohdalla elämä, kokemus ja kertomus kietoutuivat toisiinsa päiväkirjan sivuilla perustavanlaatuisella tavalla. Itsestä, elämästä ja kokemuksista muodostettu kertomus kertoi eletystä elämästä sekä yksinäisyyden ja väärinymmärryksen kautta syntyneestä pakottavasta tarpeesta muodostaa itseään näkyväksi, kiinnittyä elämään sanojen kautta. Kirsti kirjoitti elämänsä aikana yhteensä kymmeniä tuhansia sivuja päiväkirjatekstiä, joten hänen päiväkirjansa tarjoavat ainutlaatuisen aineiston myös erilaisia jatkotutkimuksia ajatellen. Kirstiä tai hänen päiväkirjojaan ei ole aiemmin tutkittu.