Kokkolan saariston hoito- ja käyttösuunnitelma

Kokkolan kaupungin edustalla sijaitseva saaristoalue kuuluu Natura 2000 verkostoon ja osittain valtakunnalliseen rantojensuojeluohjelmaan. Kokkolan saariston keskeisimmät luontoarvot muodostuvat maankohoamisrannikon saariston luontotyypeistä ja lajeista. Noin puolet alueen pinta-alasta on yksityisomistuksessa, osakaskuntien omistamia maa- ja vesialueita. Huomattava osa vesialueista on valtion omistamia yleisiä vesialueita. Alueen suojelu toteutetaan luonnonsuojelulain mukaisilla yksityismaiden rauhoituksilla tai maakaupoilla. Alueeseen kohdistuu erilaisia käyttöpaineita kuten virkistyskäyttöä, kalastusta ja metsästystä. Alueen läpi kulkee vilkasliikenteinen laivaväylä Kokkolan satamaan, jonka yhteydessä sijaitsee merkittävä teollisuusalue. Myös puolustusvoimien vaara-alue ulottuu osalle suunnittelu-aluetta. Alueen suojelua, hoitoa ja käyttöä koskevista tavoitteista keskeisin on luonnon arvojen säilyttäminen ja monimuotoisuuden edistäminen Natura 2000 verkoston ja rantojensuojeluohjelman mukaisesti. Tämän lisäksi otetaan huomioon taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vaatimukset sekä alueelliset erityispiirteet. Hoidon- ja käytön suunnittelulla pyritään yhteen sovittamaan alueen käyttö luonnonsuojelun tavoitteisiin. Maankäytön aluejaon tarkoitus on ohjata alueen käyttöä tavoitetilan mukaiseksi, sekä selkeyttää luonnonsuojelun ja alueen muun käytön tavoitteita. Suunnitelmassa on myös esitetty tavoitteita ja toimenpiteitä luonnon suojelulle ja hoidolle, kulttuuriarvojen suojelulle sekä alueen eri käyttömuodoille kuten virkistyskäytölle, kalastukselle, metsästykselle, liikenteelle ja matkailulle. Myös toimenpiteiden vastaavat viranomaistahot on eritelty. Suunnitelma toimii ohjaavana asiakirjana alueen hoidolle ja käytölle ja se tulisi toimia aluetta koskevien viranomaispäätösten pohjana. Hoito- ja käyttösuunnitelmalla ei ole välitöntä oikeusvaikutusta. Suunnitelma on laadittu EAKR rahoittamana hankkeena osallistavan suunnitteluperiaatteen mukaan.

Itä-Suomen ESR-ohjelman 2007-2013 välikertomus

Raportti on välikatsaus Itä-Suomen ESR-toimintaan ohjelmakaudella 2007–2013 ja se on kirjoitettu alueella rahoitusta välittävien tahojen, ELY-keskusten ja maakuntien liittojen, yhteistyönä. Suomessa ESR-toimintaa ohjaava Manner-Suomen ESR-ohjelma 2007–2013 on jaettu neljään eri suuralueeseen. Yksi näistä on Itä-Suomen suuralue, joka muodostuu Etelä-Savon, Kainuun, Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon maakunnista. Raportti keskittyy Itä-Suomen ohjelmakauden tuloksien tarkasteluun tuoden niitä esille hanke-esimerkkien sekä indikaattoritietojen kautta. Ohjelman kehittämis-toimet on jaettu neljään eri toimintalinjaan ja toimintalinjojen sisällä on määritelty erityisiä kehittämistavoitteita. Itä-Suomen suuralueen hankkeille on myönnetty 290 miljoonaa euroa ESR-rahoitusta. Lisäksi kunnat ja muut julkiset toimijat sekä yritykset ovat osallistuneet hankkeiden rahoitukseen 72 miljoonalla eurolla. Itä-Suomi on pysynyt kansallisessa vertailussa rahoituksen kohdistamisessa hankkeisiin hyvällä tasolla. Euroopan sosiaalirahaston rahoitus (ESR) on Itä-Suomessa merkittävä, muttei ainut, alueen elintasoa ja kilpailukykyä kohottava rahoitusväline. Muista rahoitusmuodoista Euroopan aluekehitysrahaston (EAKR) sekä maaseuturahastojen alueellinen merkitys korostuvat etenkin yritysten kilpailukyvyn ja maaseudun toimintaedellytysten kehittämisessä Itä-Suomessa. Vaikuttavuus on noussut keskeiseksi hanketyötä ohjaavaksi tekijäksi. Hankkeita ei toteuteta ohjelman vuoksi, vaan niillä täytyy olla aina alueellinen vaikuttavuusnäkökulma ja selkeä päämäärä. Mitä vahvempi hankeorganisaation ja toimijoiden sitoutuminen on, sitä parempia tuloksia saadaan aikaan. Erilaisten rahoitusvälineiden yhteensovitus, viestinnällinen osaaminen ja sitä kautta syntyvä tehokkuus korostuvat tuloksekkaiden hankkeiden toteutuksissa. Alueen mikro- ja pk-yritysten osaamisen kehittäminen, osaamistarpeisiin vastaaminen sekä yritysten kansainvälistyminen vahvistavat Itä-Suomen hyvinvointia myös tulevaisuudessa. Indikaattoritiedot Itä-Suomen suuralueen ESR-ohjelman toteumasta puhuvat paljon puolestaan; 89 600 hankkeissa aloittanutta henkilöä, 343 000 lyhytkestoisissa toimenpiteissä ja tiedotustilaisuuksissa ollutta, lähes 18 000 hankkeisiin osallistunutta yritystä ja 5 600 muuta organisaatiota, 1 245 000 koulutus- ja henkilötyöpäivää. Uusia työpaikkoja on syntynyt noin 3 400 ja uusia yrityksiä lähes 2 600 kappaletta. Väliraportin indikaattoritietiedoissa ja hankelistauksissa on mukana projektipäätöksen saaneet hankkeet ohjelmakauden alusta vuoden 2012 loppuun. Tulosten tulkinnassa tulee huomioida erilaiset rahoitus- ja kehittämiskytkökset sekä alueelliset ESR-rahoituksen painotukset maakunnittain. Tarpeet ja alueelliset painotukset ovat vaihdelleet maakunnittain – on haluttu ja myös saatu erilaisia tuloksia. Hankkeilla on kehitetty yritysten henkilöstön osaamista eri toimialoilla ja erityisesti on haluttu kehittää maakuntien kannalta keskeisiä vahvuusaloja. Toimilla on pyritty edistämään työelämän kehittymistä joustavammaksi sekä parantamaan työssä jaksamista ja tuottavuuskehitystä, unohtamatta myöskään yrittäjyyden tukemista ja uusien yrityksien synnyttämistä. Rahoitusta on suunnattu toimiin, jotka parantavat alueen huoltosuhdetta ja pyrkivät korjaamaan rakennetyöttömyyttä. Ohjelma-asiakirjassa mainittuja tavoitteita on edistetty kehittämällä työmarkkinoiden toimintaa sekä erityisesti nuorten sijoittumista työelämään ja koulutukseen. Myös äkillisen rakennemuutoksen kouriin joutuneet alueet ovat saaneet merkittäviä resursseja muutosten hallintaan ja uusien työurien edistämiseen. Itä-Suomessa merkittävänä osa-alueena on myös elinkeinorakenteen uudistaminen ja kehittäminen, mikä on näkynyt panostuksina uusille osaamisalueille erityisesti korkeakoulujen yhteydessä. Myös ammatillisen koulutuksen työelämäyhteyksien kehittämistä on tuettu. Kehittämistoimien tavoitteena on lisäksi ollut kansainvälisyyden sekä työperäisen maahanmuuton edistäminen. Kesken ohjelmakauden tulleen taloudellisen taantuman vuoksi työperäistä maahanmuuttoa edistävät toimet ovat jääneet suunniteltua vähäisemmiksi.

Época de aplicación y toxicidad varietal del herbicida amicarbazone en la caña de azúcar, en Veracruz, México

Durante el ciclo primavera-verano 2005, se establecieron tres experimentos en Úrsulo Galván, Ver., México, con el objetivo de determinar la mejor época de aplicación del herbicida amicarbazone en la caña de azúcar en condiciones de riego e identificar la susceptibilidad de las tres principales variedades cultivadas en el estado a este herbicida. En un experimento, se evaluó el control de malezas con amicarbazone a 0,7, 1,05 y 1,4 kg ha‑1 aplicado en cuatro épocas: preemergencia antes del riego de germinación, preemergencia después del riego de germinación, postemergencia temprana y postemergencia tardía. En los otros experimentos, se evaluó la toxicidad de amicarbazone a 0, 0,7, 1,4 y 2,1 kg ha-1, aplicado en preemergencia y postemergencia en las variedades de caña de azúcar Mex 69-290, CP 72‑2086 y Mex 79-431. El quelite rastrero (Amaranthus lividus) fue mejor controlado con aplicaciones postemergentes de amicarbazone, a partir de 0,7 kg ha-1. Por su parte, el control del zacate Guinea (Megathyrsus maximus) fue bajo en todas las épocas de aplicación. En aplicaciones preemergentes, el amicarbazone hasta 2,1 kg ha-1 fue altamente selectivo a todas las variedades evaluadas, mientras que, cuando fue aplicado en postemergencia, ocasionó ligera toxicidad a las tres variedades de caña de azúcar, la cual fue mayor conforme se incrementó la dosis. Sin embargo, los daños desaparecieron entre los 30 y 45 días después de la aplicación y no ocasionaron reducción permanente en la altura de las plantas.

Fenologia de espécies arbóreas em floresta de planície litorânea do sudeste do Brasil

O presente estudo visou determinar os padrões fenológicos reprodutivos e vegetativos para espécies arbóreas da floresta superúmida de planície litorânea e relacionar os padrões observados com os fatores próximos (abióticos) e os evolutivos (bióticos). O estudo foi realizado no Parque Estadual da Serra do Mar, Núcleo Picinguaba, Ubatuba, SP (23°22'30"S; 44°46'-44°51'45"W). O clima da região é tropical chuvoso, com precipitação alta e bem distribuída ao longo do ano todo. Observações fenológicas foram realizadas mensalmente, de julho de 1993 a junho de 1994 em 290 indivíduos pertencentes a 46 espécies arbóreas. A fenofase queda de folhas não foi sazonal (teste Rayleigh não significativo), enquanto as demais fenofases foram pouco sazonais (teste Rayleigh significativo, mas com valores baixos de r). A floração e o brotamento foram mais intensos nos meses mais úmidos, de novembro a fevereiro, enquanto a frutificação ocorreu ao longo do ano todo. Cerca de 90% das espécies não são decíduas, com predomínio da dispersão por animais (87%). A floresta de planície mostrou padrões fenológicos pouco sazonais, bastante distintos dos observados para as florestas semidecíduas do interior do estado de São Paulo.

Influência da flora das florestas Amazônica e Atlântica na vegetação do cerrado sensu stricto

A contribuição das floras Atlântica e Amazônica foi analisada em doze localidades no bioma do cerrado. Um total de 290 espécies de arbustos e árvores foram registradas nas localidades de cerrado. Deste total 41,1% ocorreram apenas no cerrado, sendo provavelmente endêmicas e 58,9% ocorreram nas florestas Atlântica e Amazônica. Para as espécies não endêmicas, a contribuição da floresta Atlântica foi maior (44,8%) do que a da floresta Amazônica (1,4%), com as 12,7% de espécies restantes ocorrendo nos dois biomas florestais. A proporção de espécies com centro de distribuição na floresta Atlântica e Amazônica mostraram um pequeno decréscimo em direção ao centro do bioma do cerrado. Para o primeiro, a distância explicou apenas 30% da variação na proporção de espécies, por um modelo polinomial ajustado aos dados e, para o último, um modelo linear explicou 78% da variação. A proporção de espécies com centro de distribuição na floresta Atlântica mostrou um pequeno aumento com a altitude, mas um modelo polinomial explicou apenas 18% dessa variação. Inversamente, ocorreu um decréscimo linear na proporção de espécies com a altitude para aquelas com centro de distribuição na floresta Amazônica; o modelo explicou 31% da variação. As diferenças na contribuição das floras da floresta Atlântica e Amazônica para a fisionomia de cerrado é discutida com relação às mudanças climáticas durante o Quaternário e diferenças na tolerância entre espécies às queimadas e baixas temperaturas no bioma do Cerrado.

Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki: romaani

Lisäpainokset: 2. p. 1922, (290 s.).

Photochemistry and photobiology of actinic erythema: defensive and reparative cutaneous mechanisms

Sunlight is part of our everyday life and most people accept it as beneficial to our health. With the advance of our knowledge in cutaneous photochemistry, photobiology and photomedicine over the past four decades, the terrestrial solar radiation has become a concern of dermatologists and is considered to be a major damaging environmental factor for our skin. Most photobiological effects (e.g., sunburn, suntanning, local and systemic immunosuppression, photoaging or dermatoheliosis, skin cancer and precancer, etc.) are attributed to ultraviolet radiation (UVR) and more particularly to UVB radiation (290-320 nm). UVA radiation (320-400 nm) also plays an important role in the induction of erythema by the photosensitized generation of reactive oxygen species (singlet oxygen (1O2), superoxide (O2.-) and hydroxyl radicals (.OH)) that damage DNA and cellular membranes, and promote carcinogenesis and the changes associated with photoaging. Therefore, research efforts have been directed at a better photochemical and photobiological understanding of the so-called sunburn reaction, actinic or solar erythema. To survive the insults of actinic damage, the skin appears to have different intrinsic defensive mechanisms, among which antioxidants (enzymatic and non-enzymatic systems) play a pivotal role. In this paper, we will review the basic aspects of the action of UVR on the skin: a) photochemical reactions resulting from photon absorption by endogenous chromophores; b) the lipid peroxidation phenomenon, and c) intrinsic defensive cutaneous mechanisms (antioxidant systems). The last section will cover the inflammatory response including mediator release after cutaneous UVR exposure and adhesion molecule expression

Factors associated with the development of renal complications of diabetes mellitus in São Paulo city

The incidence of diabetic end-stage renal failure (ESRF) varies worldwide and risk factors have been demonstrated in several populations. The objective of the present study was to identify possible factors associated with the risk of development of ESRF in patients with diabetes mellitus (DM). Two groups of diabetic subjects were included in a case-control study: 1) one group was submitted to renal replacement therapies, attending dialysis centers in São Paulo city and 2) the same number of controls without clinical nephropathy (two negative dipstick tests for urine protein), matched for duration of DM, were obtained from an outpatient clinic. A standardized questionnaire was used by a single investigator and additional data were obtained from the medical records of the patients. A total of 290 diabetic patients from 33 dialysis centers were identified, and 266 questionnaires were considered to contain reliable information. Male/female ratios were 1.13 for ESRF and 0.49 for the control group. A higher frequency of men was observed in the ESRF group when compared with controls (53 vs 33%, P<0.00001), although logistic regression analysis did not confirm an association of gender and diabetic nephropathy (DN). Similar proportions of non-white individuals were found for both groups. Patients with insulin-dependent diabetes mellitus (IDDM) were less common than patients with non-insulin-dependent diabetes mellitus (NIDDM), particularly in the control group (3.4 vs 26.3%, P<0.00001, for controls and ESRF patients, respectively); this type of DM was associated with a higher risk of ESRF than NIDDM, as determined by univariate analysis or logistic regression (OR = 4.1). Hypertension by the time of the DM diagnosis conferred a 1.4-fold higher risk of ESRF (P = 0.04), but no difference was observed concerning the presence of a family history. Association between smoking and alcohol habits and increased risk was observed (OR = 4.5 and 5.9, respectively, P<0.001). A 2.4-fold higher risk of ESRF was demonstrated in patients with multiple hospitalizations due to DM decompensation, which suggested poor metabolic control. Photocoagulation and neuropathy were found to be strongly associated with ESRF but not with macrovascular disease. Data collected in our country reinforce the higher risk attributable to IDDM and the association between hypertension and the progression of DN. Indirect evidence for an association with metabolic control is also suggested

A micromethod for quantitation of debrisoquine and 4-hydroxydebrisoquine in urine by liquid chromatography

We describe a new simple, selective and sensitive micromethod based on HPLC and fluorescence detection to measure debrisoquine (D) and 4-hydroxydebrisoquine (4-OHD) in urine for the investigation of xenobiotic metabolism by debrisoquine hydroxylase (CYP2D6). Four hundred µl of urine was required for the analysis of D and 4-OHD. Peaks were eluted at 8.3 min (4-OHD), 14.0 min (D) and 16.6 min for the internal standard, metoprolol (20 µg/ml). The 5-µm CN-reverse-phase column (Shimpack, 250 x 4.6 mm) was eluted with a mobile phase consisting of 0.25 M acetate buffer, pH 5.0, and acetonitrile (9:1, v/v) at 0.7 ml/min with detection at lexcitation = 210 nm and lemission = 290 nm. The method, validated on the basis of measurements of spiked urine, presented 3 ng/ml (D) and 6 ng/ml (4-OHD) sensitivity, 390-6240 ng/ml (D) and 750-12000 ng/ml (4-OHD) linearity, and 5.7/8.2% (D) and 5.3/8.2% (4-OHD) intra/interassay precision. The method was validated using urine of a healthy Caucasian volunteer who received one 10-mg tablet of Declinax®, po, in the morning after an overnight fast. Urine samples (diuresis of 4 or 6 h) were collected from zero to 24 h. The urinary excretion of D and 4-OHD, Fel (0-24 h), i.e., fraction of dose administered and excreted into urine, was 6.4% and 31.9%, respectively. The hydroxylation capacity index reported as metabolic ratio was 0.18 (D/4-OHD) for the person investigated and can be compared to reference limits of >12.5 for poor metabolizers (PM) and <12.5 for extensive metabolizers (EM). In parallel, the recovery ratio (RR), another hydroxylation capacity index, was 0.85 (4-OHD: SD + 4-OHD) versus reference limits of RR <0.12 for PM and RR >0.12 for EM. The healthy volunteer was considered to be an extensive metabolizer on the basis of the debrisoquine test.