En resa i Finland. : Första serien. ... : Text af Z. Topelius.

Engraved illustrations are based on the original oil paintings of several Finnish artists: A. v. Becker, A. Edelfelt, R. W. Ekman, W. Holmberg, K. E. Jansson, O. Kleineh, J. Knutson, B. Lindholm, H. Munsterhjelm och B. Reinhold.

Finland framstäldt i teckningar. : Texten af Z. Topelius. Plancherna från Adler & Dietz i Dresden.

Lithographs from: Johan Knutson, Magnus v. Wright, Lennart Forstén, Pehr Adolf Kruskopf, F. J. Westerling, Adolf Wilhelm Lindeström, and J. Boström, and two lithographs without the artistʼs name.

Suomi : kuvia Suomen maasta ja kansasta : etevimpäin kotimaisten taiteilijain maalausten mukaan. : Tekstin kirjoittaja K. Suomalainen.

Digital reproduction, The National Library of Finland, Centre for Preservation and Digitisation, Mikkeli

Euroalueen ja muiden ulkomaisten keskuspankkien julkaisut

Kokoelma sisältää euroalueen keskuspankkien ja muiden ulkomaisten keskuspankkien julkaisemia tilastojulkaisuja, vuosikertomuksia ja lehtiä rahapolitiikasta, rahoitusmarkkinoista, finanssivalvonnasta, rahahuollosta ja pankkitoiminnasta. Julkaisuissa on tilastotietoa kyseisistä maista ja katsauksia taloudelliseen tilanteeseen ja rahapoliittisiin toimenpiteisiin. Tilastot ovat yleensä maan omassa valuutassa. Julkaisuja on n. 3890 nimekettä 1800 -luvulta lähtien. Kokoelman julkaisut ovat enimmäkseen englanninkielisiä, mutta julkaisuja on myös kansallisilla kielillä. Keskuspankkikokoelma kasvaa painetuilla vuosikertomuksilla, tilastoilla ja raporteilla. Osa tilastojulkaisuista sekä lehdistä on verkkojulkaisuina keskuspankkien sivuilla. Kokoelman vanhin aineisto on Ruotsin ja Englannin keskuspankkien lainsäädäntöä 1800-luvun puolivälistä. Euroalueelta kokoelmassa on Alankomaiden, Belgian, Espanjan, Irlannin, Italian, Itävallan, Kreikan, Kyproksen, Luxemburgin, Maltan, Portugalin, Ranskan, Saksan, Slovakian, Slovenian, ja Viron keskuspankkien julkaisuja. Suomen Pankin julkaisut on käsitelty omana alueenaan. Kokoelmassa on myös Argentiinan, Australian, Brasilian, Bulgarian, Intian, Islannin, Ison-Britannian, Israelin, Japanin, entisen Jugoslavian, Kanadan, Kiinan, Latvian, Liettuan, Puolan, Romanian, Ruotsin, Sveitsin, Tanskan, Tsekin, entisen Tsekkoslovakian, Turkin, Ukrainan, Unkarin, Uuden Seelannin, Venäjän ja Yhdysvaltojen keskuspankkien julkaisuja. Painettua kokoelmaa säilytetään varastokokoelmassa, ja se on saatavana pyynnöstä käyttöön ja kopioitavaksi.

St. Petersburg Court Chant and the Tradition of Eastern Slavic Church Singing

The present study examines the repertory of liturgical chant known as St. Petersburg Court Chant which emerged within the Imperial Court of St. Petersburg, Russia, and appeared in print in a number of revisions during the course of the 19th century, eventually to spread throughout the Russian Empire and even abroad. The study seeks answers to questions on the essence and composition of Court Chant, its history and liturgical background, and most importantly, its musical relationship to other repertories of Eastern Slavic chant. The research questions emerge from previous literary accounts of Court Chant (summarized in the Introduction), which have tended to be inaccurate and generally not based on critical research. The study is divided into eight main chapters. Chapter 1 provides a survey of the history of Eastern Slavic chant and the Imperial Court Chapel of St. Petersburg until 1917, with special emphasis on the history of singing traditional chant in polyphony, the status of the Court Chapel as a government authority, and its endeavours in publishing church music. Chapter 2 deals with the liturgical background of Eastern chant, the chant genres, and main repertories of Eastern Slavic chant. Chapter 3 concentrates on chant sources: it introduces the musical notations utilised, after which a typology of chant books is presented. The discussion continues with a survey of the sources of Court Chant and their content, the specimens selected for closer analysis, the comparative materials from other repertories, and ends with a commentary on some chant sources that have been excluded. The comparative sources include a specimen from around the beginning of the 12th century, a few manuscripts from the 17th century, and printed and manuscript chant books from the early 18th to early 20th century, covering the geographical area that delimits to the western Ukraine, Astrakhan, Nizhny Novgorod, and the Solovetsky Monastery. Chapter 4 presents the approach and methods used in the subsequent analytical comparisons. After a survey of the pitch organization of Eastern Slavic chant, the customary harmonization strategy of traditional chant polyphony is examined, according to which a method for meaningful analysis of the harmony is proposed. The method is based on the observation that the harmonic framework of chant polyphony derives from the standard pitch collection of monodic chant known as the Church Gamut, specific pitches of which form eight harmonic regions that behave like the usual tonalities of major and harmonic minor. Because of the considerable quantity of comparative chant forms, computer-assisted statistical methods are applied to the analysis of chant melodies. The primary chant forms and their respective comparative forms have been pre-processed into reduced chant prototypes and divided into redactions. The analyses are carried out by measuring the formal dissimilarities of the primary chant forms of the Court Chant repertory against each comparative form, and also by measuring the reciprocal dissimilarities of all chant versions in a redaction, the results of which are subjected to agglomerative hierarchical clustering in order to find out how the chant forms relate to each other. The dissimilarities are determined by applying a metric dissimilarity function that is based on the Levenshtein Distance. Chapter 5 provides the melodic and harmonic analyses of generic chants (chants used for multiple texts of different lengths), i.e., chants for stichera samoglasny and troparia, Chapter 6 of pseudo-generic chants (chants that are used for multiple texts but with certain restrictions), i.e., chants for heirmoi, prokeimena, and three other hymns, and Chapter 7 of non-generic chants, covering nine chants that in the Court repertory are not shared by multiple texts. The results are summarized and evaluated in Chapter 8. Accordingly, it can be established that, contrary to previous conceptions, melodically, Court Chant is in effect a full part of the wider Eastern Slavic chant tradition. Even if it is somewhat detached from the chant versions of the Synodal square-note chant books and the local tradition of Moscow, it is particularly close to chant forms of East Ukraine and some vernacular repertories from Russia. Respectively, the harmonization strategies of Court Chant do not show significant individuality in comparison with those of the available polyphonic comparative sources, the main difference being the part-writing, which generally conforms to western common practice standard, whereas the deviations from this tend to be more significant in other analysed repertories of polyphonic chant. Thus, insofar as the subsequent prevalence of Court Chant is not based on its forceful dissemination by authorities (as suggested in previous literature but for which little tangible evidence could be found in Chapter 1), in the present author’s interpretation, Court Chant attained its dominance principally because musically it was considered sufficiently traditional, and as a chant body supported by the government, was conveniently available in print in serviceable harmonizations.

Kotivarkaus naisten asemaa koskevan julkisen keskustelun sytyttäjänä

Kirjallisuusarvostelu

Uskonnolliset herätykset ja kulttuurinen sopeutuminen

Kirjallisuusarvostelu

Historiantutkijat muuttuvan maailman kintereillä

Kirjallisuusarvostelu

Kotivarkaita ja muita 1800-luvun maalaisnaisia

Kirjallisuusarvostelu

Kättelyn merkitykset suomalaisessa tapakulttuurissa 1800-luvulta 2000-luvulle

Tutkimuksen aiheena on kättely suomalaisessa tapakulttuurissa 1800-luvulta 2000-luvulle. Tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää, mitä kättely on suomalaisille tutkimusajankohtana merkinnyt. Kättelyä suomalaisessa tapakulttuurissa on tarkasteltu muistitietoaineiston avulla.Ensisijainen aineisto sisältää kättelyyn liittyviä ajatuksia ja kokemuksia yli tuhannelta suomalaiselta. Aineiston käsittely ei kuitenkaan perustu niiden määrälliseen tutkimiseen, vaan tutkimusmenetelmänä on käytetty laadullista tutkimusotetta, jonka ytimessä on merkitysten tulkinta. Väitöskirjassa kättelyä lähestytään kulttuurihistoriallisena, monitasoisena ilmiönä, josta on erotettavissa kestoltaan eripituisia historiallisuuden tasoja. Myös väitöskirjan rakenne seuraa tätä historiallisen monikerroksellisuuden ajatusta. Ensiksi kättelystä on erotettavissa biologiaan perustuva niin kutsuttu syvän historian taso, joka tekee kättelystä merkityksellisen luottamuksellisten suhteiden ja yhteistoiminnan alueella. Toiseksi kättelystä voidaan erottaa rakenteiden tasolla ilmenevä ja hitaasti muuttuva tapakulttuurin taso. Mutta vaikka tapakulttuurin säännöt osaltaan vaikuttavat siihen, miten henkilö tietyssä tilanteessa käyttäytyy, on toimija kättelytilanteessa kuitenkin valintoja tekevä yksilö. Kolmas tutkimuksessa erotettu taso onkin tapahtumahetken taso, jolla historiallinen toimija suorittaa valintojaan oman henkilöhistoriansa ja elämänkokemuksensa avulla. Historialliseen monikerroksellisuuteen liittyvän ajattelun kautta tutkimus osoittaa kättelyn monisyiseksi ilmiöksi, joka vaikuttaa inhimilliseen vuorovaikutukseen olennaisella tavalla. Tutkimusote myös nivoo ihmisen kehityshistorian opittuun tapakulttuuriin sekä tapahtumahetken aktiiviseen kättelytoimijuuteen. Tuloksista voidaan päätellä, ettei kättely ole suomalaisille merkityksetön toiminto, vaan tärkeä sosiaalinen väline, jonka syvempi ymmärtäminen vaatii kaikkien historiallisten tasojen tarkastelua. Eri historian kerrokset voivat olla yksittäisessä kättelytapahtumassa kaikki läsnä. Julkisessa keskustelussa kättely on ollut esillä epähygieenisyytensä vuoksi. Väitöskirjatutkimuksessa pohditaan myös kättelyn suhdetta mikrobien leviämiseen. Tutkimus osoittaa, että kättelyllä on kahtalaisia turvallisuuteen liittyviä merkityksiä: toisaalta se on lääketieteellinen riski, mutta toisaalta se saa sellaisia tapoihin ja hyvinvointiin liittyviä merkityksiä kuten yhteisöllisyys ja luottamus. Pohdittaessa kättelyn ja käsihygienian suhdetta tulevaisuudessa nämä seikat tulisi tiedostaa ja tuoda selkeästi esiin.

An overview of invasive plants in Brazil

Alien plants are known to occur in Brazil since the 18th century when African grasses started to be recorded in pastures near Rio de Janeiro. In the beginning of the 19th century two royal decrees (July, 1809 and July, 1810) offered grants and tax exemption to everyone who would introduce plants of economic value. Nowadays, there are 117 plant species recognized as invasive or established and with invasive potential in Brazil and an unknown number of introduced plant species. Some of the most pervasive invasive species are Artocarpus heterophyllus Lam. and Hedychium coronarium König in tropical ombrophilous forest, Hovenia dulcis Thunb. in subtropical ombrophilous forest and subtropical semi-deciduous forest, Pinus taeda L. and Pinus elliottii Engelm. in subtropical ombrophilous forest and steppe, Prosopis juliflora (Sw.) DC. in stepic-savanna, Tecoma stans (L.) Juss. ex Kunth in tropical and subtropical semi-deciduous forest, Melinis minutiflora P. Beauv. in the Brazilian savannas, and Eragrostis plana Nees in the steppe. The purpose of this article is to fill a knowledge gap on alien species that are invasive in Brazil and where they are invading by summarizing data obtained by joint efforts of the Hórus Institute for Environmental Conservation and Development, The Nature Conservancy (TNC), the Inter-American Biodiversity Information Network (IABIN) invasive species thematic network (I3N), and the Brazilian Ministry of Environment (MMA) in the last six years.

Daily birth numbers in Passo Fundo, South Brazil, 1997-1999: trends and periodicities

Between October 6, 1997 and April 30, 1999, 5011 births (mean: 8.76 per day) were registered in the city of Passo Fundo, South Brazil. The sequence of 572 daily birth numbers was not random (iteration test). Neyman distribution (m = ¥) showed the best fit. Clusters of days with higher birth numbers alternated with days with low numbers of births. Periodogram analysis revealed a significant periodicity of 6.98 days. The cosinor regression, testing 10 a priori supposed period lengths, found significant seasonality peaking in August-September and significantly highest birth numbers on Thursdays. Among the lunar and solar rotation cycles, the tropic lunar cycle and its 4th harmonic were most pronounced, in agreement with results concerning natality in Germany obtained by Svante Arrhenius in the 19th century. These findings confirm Derer-Halberg's concept of multiseptans. In addition to cycling, a significantly increasing linear trend with a daily increase of 0.0045 births was encountered. This documents a growth of the population in agreement with national statistical data.

Sanomalehtikeskustelua maaseudun naisten oikeuksista 1800-luvulla

Kirjallisuusarvostelu

Postimerkit merisotataidon dokumentteina : Britannian ja Saksan laivastojen varustelu maailmansotien välisenä aikana

Merisodassa tapahtunut muutos – erityisesti konevoiman syrjäyttäessä purjeet ja raudan korvatessa puumateriaalin 1800-luvun loppupuolella – johti nykypäivänäkin merkittäviin merisodan teoreettisiin tarkasteluihin. Teorioihin pohjautuneet merisotataidon yleisperiaatteet saivat ensimmäisen maailmansodan aikana käytännön testauksensa. Voittajat ja häviäjät analysoivat taistelut sekä maailmalla vallinneen ripeän teknisen kehityksen, minkä seurauksena laivastojen varustelu kiihtyi uudestaan valtapolitiikan tueksi. Maailmansotien välisenä aikana pyrittiin kansainvälisin sopimuksin säätelemään suurten laivastojen, kuten Britannian, Ranskan, Italian, Japanin ja Yhdysvaltojen varustelukilpailua. Versaillesin rauhansopimus rajoitti samanaikaisesti Saksan merivoimien kokoa. Tässä työssä tutkitaan Britannian ja Saksan merivoimien varustelua ja merisotataidon kehittymistä maailmansotien välisenä aikana. Merisotataidon kehittymisen tarkastelu tapahtuu postimerkkien avulla. Postimerkki syntyi Englannissa vuonna 1840 ja sen käyttö yleistyi ympäri maailman lähes samanaikaisesti konevoimaa käyttäneiden laivojen kanssa. Postimerkkien kuva-aiheet olivat aluksi valtioiden päämiehiä, heraldiikkaa, maisemia tai abstrakteja aiheita. Vasta 1900-luvun alkupuolella kuva-aiheina saattoi olla lähes mitä vain, myös sotalaivojen kuvia. Postimerkkikokoelmastani erottuu tutkimusaiheeseen 335 merkkiä. Britannian ja Saksan kansallisarkistojen alkuperäislähteiden ja tutkimuskirjallisuuden dokumenttianalyysiin perustuvaa merisotataidon moninaista kehitystä verrataan tutkimuksessani postimerkkien kuva-aiheisiin ja niiden yksityiskohtiin 3 300 kertaa. Tällä menettelyllä pyrin selvittämään voiko postimerkkejä käyttää ja pitää merisotaidon kehityksen kattavina dokumentteina. Postimerkeissä satunnaisiksi jääneet virheet tai propaganda eivät vähennä merisotataidon kehityksen kuvaamisen dokumenttiarvoa. Postimerkkien sotalaivoihin liittyvät kuvat kattavat muutamaa laivaluokkaa lukuunottamatta molempien maiden kaikki taistelualuslajit- ja luokat. Postimerkeistä voidaan nähdä vanhat sotalaivat, niiden peruskorjaukset ja uudet luokat lentotukialuksista sukellusveneisiin. Alusten kuvat voidaan liittää Britannian kansainyhteisön muuttuneisiin strategisiin ja taktisiin tavoitteisiin niin Atlantilla kuin Kaukoidässä. Saksan merivoimien nousu Versaillesin rauhanehtojen rajoituksista ja lopulta pyrkimys Britannian kauppamerenkulun tuhoajaksi välittyy myös postimerkeistä. Yleinen sotatekninen kehitys, lentoneiden tulo merisotanäyttämölle ja aikanaan kansainvälisten tonnistorajoitusten poistuminen näkyvät postimerkeissä. Kokopostimerkin historian aikana vuoteen 2012 mennessä purjeettomien, nykyaikaisten sotalaivojen kuvia on julkaistu noin 3 350 postimerkillä, jotka on koottu Maailman suurin laivasto-osasto -postimerkkikokoelmaani noin 35 vuoden aikana

"Rakkaat poikaiset!". Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina (1858-1887)

Kustavilainen talonpoikaislaivuri Simon Jansson ja hänen vaimonsa Wilhelmina o.s. Widbom kävivät kolmenkymmenen vuoden ajan kirjeenvaihtoa kouluun ja yliopistoon lähetettyjen poikiensa Waldemar, Evald ja Emil Jahnssonin kanssa. Lähes 150 suomen- ja ruotsinkielistä kirjettä on säilynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa ja Turun maakunta-arkistossa. Lähiluvun kautta kirjeistä muodostuu yksityiskohtainen lähde saaristolaisperheen elämäntapaan, arkeen ja työhön sekä saaristoyhteisön sosiaalisen kanssakäymisen muotoihin. Ne kertovat myös ensimmäisen polven oppisivistyneistön synnystä ja niistä resursseista, joita hyödyntäen koulua käymättömät vanhemmat saattoivat kouluttaa lapsensa. Tutkimus liittyy suomalaisten 1800-luvun itseoppineiden kirjoittajien tekstien ja maaseudun kirjallistumisen tutkimukseen. Keskeinen käsite on egodokumentti, jolla tarkoitetaan kirjeitä ja muita tekstejä, joissa kirjoittaja kertoo itse omasta elämästään. Hollantilainen ja ranskalainen egodokumenttien tutkimus on pyrkinyt haastamaan uudenlaisten lähdeaineistojen kautta käsityksiä menneisyydestä sekä nostamaan esiin muun muassa yksilöllisen kokemuksen, kirjoittamisen kulttuurin ja dokumenttien materiaalisuuden. Janssonin perheen kirjeet poikkeavat monin tavoin 1800-luvun säätyläisten kirjeistä. Niiden funktio oli hyvin käytännöllinen ja arkinen, mutta ne olivat myös vanhempien keino tukea perheen yhteistä sosiaalisen nousun projektia. Kustavia koskevan tiheän uutisoinnin kautta ne pyrkivät pitämään kaupunkilaistuvat pojat osana vanhaa yhteisöään. Perheen isä vastasi suurelta osin kirjeenvaihdosta ja siihen liittyvästä huolenpidosta, mikä kertoo sukupuolittuneen työnjaon joustavuudesta saaristossa. Tutkimus osoittaa, ettei isän ammattiin perustuva yliopisto-opiskelijoiden tutkimus ole tavoittanut sitä naisten kautta välittyvää sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joka saattoi olla ratkaiseva perheiden kouluttaessa lapsiaan. Kirjeiden analyysi tarkentaa kuvaa perinteisen talonpoikaispurjehduksen sopeutumisesta vuosisadan loppupuolen uudistuksiin.