Yhdenvertaisuuden toteutuminen ulosoton vapaakuukausi- ja rajoittamismenettelyssä

Tutkielma selvittää ulosoton vapaakuukausi- ja rajoittamismenettelyn yhdenvertaisuuden toteutumista velallisten välillä. Tutkielma vastaa siihen tehdäänkö ulosottomenettelyssä samanlaisia päätöksiä samanlaisissa tilanteissa ja ovatko velalliset keskenään yhdenvertaisessa ase-massa. Tämän lisäksi tutkielmassa tuodaan esille ehdotuksia toimista, joilla päätöksentekomenettelyn yhdenvertaisuutta voitaisiin parantaa. Yhdenvertaisuuden vaatimus kulkee koko ulosottoprosessin läpi ja se tulisi huomioida jokaisessa prosessin vaiheessa. Tässä tutkielmassa tutkimuksen kohteena on vain vapaakuukausi- ja rajoittamismenettely. Yhdenvertaisuutta tutkitaan muodollisen eli oikeudellisen yhdenvertaisuuden kannalta. Tällä tarkoitetaan samanlaisten tapausten samanlaista kohtelua. Teoreettisen toteutuksen lisäksi tutkielmaa varten on tehty empiiristä selvitystyötä. Tutkielmaa varten on tutkittu eri ulosottovirastojen päätöksentekomenettelyä tutustumalla niissä tehtyihin vapaakuukausi- ja rajoittamispäätöksiin. Päätöksiä on tutkittu yhteensä 200 kappaletta ja ne koostuvat Helsingin ulosottoviraston, Varsinais-Suomen ulosottoviraston, Pohjois-Savon ulosottoviraston, Oulun ulosottoviraston sekä Lapin ulosottoviraston päätöksistä vuosilta 2014–2015. Oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteutuminen ulosoton vapaakuukausi- ja rajoittamismenettelyn osalta on heikkoa. Kihlakunnanulosottomiesten harkintavalta on niin laajaa, että se mahdollistaa hyvinkin erilaisten päätösten tekemisen samanlaisissa tilanteissa. Vaikka kaikki tutkielmassa tarkastellut päätökset ovat lain mukaisesti tehtyjä, ei lainmukaisuus kuitenkaan tässä korreloi sen kanssa, että yhdenvertaisuus toteutuisi optimaalisella tavalla. Mikäli velallisen päätöstä peilataan toisten velallisten saamiin päätöksiin samanlaisissa tilanteissa, voidaan todeta, ettei velallisia kohdella yhdenvertaisesti. Nykykäytännön mukainen menettely ei palvele velallisten oikeuksia parhaalla mahdollisella tavalla. Säädöspohjaa vasten tulkittuna vapaakuukausi- ja rajoittamismenettelyssä toteutetaan lain säännöksiä ja lain vaatimuksia yhdenvertaisesta kohtelusta. Menettelyä tulisi kuitenkin parantaa yhdenvertaisuuden paremman toteutumisen turvaamiseksi. Tutkielmassa esitettyjen muutostoimien tarkoitus on osoittaa, että vaihtoehtoja yhdenvertaisuuden parantamiseksi vapaakuukausi- ja rajoittamismenettelyn osalta on olemassa ja niitä tulisi mahdollisuuksien mukaan tutkia lisää.

Vuorovaikutteinen suunnittelu ja osallistumisoikeuksien toteutuminen kaavoituksessa

Tutkielma tarkastelee vuorovaikutteista kaavoitusmenettelyä ja perustuslain turvaamien osallistumisoikeuksien toteutumista kaavoituksessa. Tutkielmassa selvittämään myös, millaisia ongelmia vuorovaikutteisessa suunnittelussa ja osallistumisessa ilmenee sekä mitkä tekijät vaikuttavat kaavoituksessa esiintyviin konflikteihin ja millä tavoin niitä voidaan hallita. Kaavoitusprosessin varhaisessa vaiheessa tapahtuvalla osallistumisella ja vuorovaikutuksella yritetään tehdä suunnittelusta, päätöksenteosta ja päätösten sisällöstä paremmin ymmärrettäviä niille, joita päätökset koskevat. Samalla pyritään saamaan kaavan valmisteluun mukaan asukkaiden paikallinen tieto. Laajalla osallistumisella ja vuorovaikutuksella tavoitellaan myös kaavoituspäätöksistä tehtävien valitusten vähentämistä. Perustuslain mukaan ihmisillä on oikeus saada olla osallisena ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. MRL:n vuorovaikutusta ja osallistumista koskevat säännökset konkretisoivat perustuslain 20 §:ää, jonka mukaan julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. MRL:lla on tärkeä merkitys ympäristöperusoikeuden mukaisen julkisen vallan turvaamisvelvollisuuden toteutumisen kannalta. MRL:n tavoitteet, kaavojen sisältövaatimukset sekä rakentamisen sääntely vaikuttavat siihen täyttääkö laki terveellistä ympäristöä koskevan perustuslain toimeksiannon

Lapsen oikeus osallistua perus- ja ihmisoikeutena ja sen toteutuminen huostaanotossa

Tutkimukseni tarkoituksena on tarkastella lapsen oikeutta osallistua lapselle kuuluvana perus- ja ihmisoikeutena ja sen toteutumista huostaanotossa. Huostaanotto merkitsee puuttumista perhe-elämän suojaan lapsen edun perusteella. Lapsen etu ja lapsen oikeus osallistua liittyvät kiinteästi yhteen ja ovat tärkeitä lapsen oikeuksia. Lapsen oikeudella osallistua tarkoitetaan lapsen oikeutta vapaasti ilmaista näkemyksensä häntä koskevassa asiassa ja oikeutta saada myös nämä näkemykset huomioon otetuksi hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti. Lapsen oikeutta osallistua turvataan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa ja Suomen perustuslaissa. Lapsen oikeutta osallistua on turvattu lastensuojelulaissa useiden säännösten avulla, mutta ne on osittain sidottu ikärajoihin, mikä ei täysin vastaa perus- ja ihmisoikeuksien vaatimuksia lapsen osallistumisoikeuden osalta. Lastensuojelulaissa on säädetty lapsen mielipiteen selvittämisestä, jossa lapsen oikeutta osallistua ei ole sidottu lapsen biologiseen ikään. Sen sijaan lapsen kuulemista ja puhevallan käyttöä liittyvät säännökset on sidottu 12 vuoden ikään. Lapsen kuulemisen ja puhevallan käytön sitominen ehdottamaan 12 vuoden ikään ei ole lapsen perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta ongelmaton. Ikärajan asettaminen voi johtaa siihen, että alle 12-vuotiaita lapsia ei juurikaan huomioida. Lapsen kuulemisessa ja puhevallan käyttöä koskevassa sääntelyssä tulisikin luopua ehdottomasta ikärajasta ja huomioida säännöstasolla myös lapsen kehittymisen yksilöllisyys ja sen kautta lapsen kehitystaso. Tämä ei välttämättä edellytä lapsen kuulemisen ja puhevallan käytön osalta luopumista kokonaan ikärajoista, vaan kuulemisen joustavuutta lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.

Rikosprosessuaalinen vangitseminen ja vangittavaksi vaaditun oikeusturvan toteutuminen.

Tutkielmassa tarkastellaan rikosprosessuaalista vangitsemista sekä vangittavaksi vaaditun asemaa perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Pakkokeinolain kokonaisuudistuksen yhteydessä lainsäätäjän taholta on tullut kehotus arvioida lainsäädäntöuudistuksen toimivuutta. Valvonnassa huomio tulisi kiinnittää muun muassa pakkokeinojen käytöstä päättämiseen sekä asianosaisten oikeusturvan toteutumiseen. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millä edellytyksillä henkilön vapaus voidaan rikosepäilyn johdosta riistää. Tutkielmassa selvitetään tutkintavankeuden ajalliseen kestoon vaikuttavien seikkojen merkitystä vangitun perusoikeuksia rajoittavina tekijöinä. Aineellisten säännösten noudattamisen lisäksi vangittavaksi vaaditun oikeusturvan toteutuminen tuomioistuinkäsittelyssä edellyttää myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista. Tutkimus on luonteeltaan teoreettinen, jossa tärkeimpinä lähdeaineistoina on hyödynnetty lainsäädäntöä, lain esitöitä, oikeuskirjallisuutta sekä lisäksi kansallista ja kansainvälistä oikeuskäytäntöä. Vangittavaksi vaaditun oikeuksien rajoittamista ja oikeusturvan toteutumista arvioidaan myös empiirisissä tutkimusosuuksissa. Empiirinen tutkimus perustuu pääsääntöisesti kvantitatiivisen tutkimusmenetelmän keinoin tuotettuun tilastotietoon Pirkanmaan käräjäoikeuden vuonna 2015 tekemistä vangitsemispäätöksistä. Tärkeänä vertailuaineistona tutkimustulosten arvioinnissa on käytetty Heli Kainulaisen tutkimusraporttia ”Rikosprosessuaalinen vangitseminen tuomioistuinkäytännössä” vuodelta 1998. Tutkimuksessa tehdyn selvityksen perusteella oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin oikeusturvatakeet toteutuvat vangittavaksi vaaditun näkökulmasta suhteellisen hyvin. Lisäksi vangitun oikeusturvan kannalta parannuksia on tehty muun muassa säätämällä lain tasolla rangaistusasteikon lieventämisen huomioon ottamisesta, kontradiktorisuuden toteutumisesta sekä laajentamalla muutoksenhakua koskevaa säännöstä. Kehitettävää voidaan kuitenkin katsoa olevan. Tuomarin ennakkoasenne-esteellisyydestä vangitsemisasian ja pääkäsittelyn välillä voitaisiin yhdenmukaisen toimintamallin turvaamiseksi säätää lailla. Ennakollisen oikeusturvan toteutumiseksi avustajien tulisi osallistua aktiivisemmin syytteen nostamiselle asetetusta määräpäivästä käytävään keskusteluun. Salassapitomääräyksiin tulisi kiinnittää tarkempaa huomiota vaikeuttamisvaaratilanteissa. Lisäksi vangitsemisasian uudelleenkäsittelyn ja kantelun oikeaoppiseen soveltamiskäytäntöön olisi syytä kiinnittää huomiota.

Nuoren vastaajan oikeusturvan toteutuminen – havaintoja pääkäsittelystä

Alle 18-vuotiaat rikoksesta epäillyt ovat rikosprosessissa haavoittuvassa asemassa, joten heidän oikeusturvansa toteutumiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Koska avustajalla on keskeinen merkitys nuoren rikoksesta epäillyn oikeusturvan toteutumisen kannalta, tulee nuorelle pääsääntöisesti määrätä puolustaja rikosasian käsittelyyn, ellei se ole ilmeisen tarpeetonta. Mikäli nuorella ei ole avustajaa, nuoren oikeusturvasta vastaavat muut rikosprosessin toimijat, kuten nuoren huoltaja, edunvalvoja ja muu laillinen edustaja sekä sosiaaliviranomaisen edustaja. Lisäksi oikeusturvasta huolehtivat syyttäjä ja viimekädessä tuomioistuin. Tutkielmani päätutkimuskysymyksenä on tutkia nuoren vastaajan oikeusturvan toteutumista rikosprosessissa. Koska nuoren oikeusturvan toteutumiseen vaikuttaa keskeisesti se, onko nuorella avustajaa vai ei, olen jakanut tutkimustehtäväni kahteen alakohtaan: Ensinnäkin tutkin, miten puolustaja turvaa nuoren vastaajan oikeusturvan toteutumista rikosprosessissa. Toiseksi tutkin, miten nuoren vastaajan oikeusturva toteutuu, jos nuorella ei ole puolustajaa. Tutkielmani hypoteesina on, että tuomioistuimessa käsiteltävissä nuorten rikoksissa puolustaja on nuorelle aina tarpeellinen. Testatakseni hypoteesiani, havainnoin Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa nuorten vastaajien pääkäsittelyjä. Lisäksi haastattelin nuoria. Tutkielmani on laadullinen, eli kvalitatiivinen tutkimus, mutta tutkielmani sisältää myös perinteistä lainoppia. Tutkielmani keskeiset tutkimustulokset ovat seuraavat: Nuorella saattoi olla avustaja (oikeudellisesti arvioituna) sekä vaikeissa että helpoissa rikosasioissa. Avustaja oli nuoren oikeusturvalle välttämätön niin sanotuissa vaikeissa rikosasioissa. Vastuu ilman asvustajaa olevan nuoren oikeusturvan toteutumisesta oli tuomarilla. Saattoi kuitenkin olla, että nuoren rikosasia käsiteltiin hyvin rutiininomaisesti sakko kouraan – periaatteella. Vaikka käsittely saattoi objektiivisesti täyttää oikeusturvan vaatimukset, ei se välttämättä täyttänyt subjektiivisen oikeusturvan vaatimuksia. Puolustajan määrääminen myös niin sanottuihin helppoihin rikosasioihin ei kuitenkaan välttämättä ole ratkaisu edellä mainittuun ongelmaan. Ennemminkin tulee panostaa käsittelyn materiaaliseen, eli sisällölliseen puoleen ja käsittelyn ymmärrettäväksi tekemiseen.

Suusyöpäpotilaiden puheterapeuttisen kuntoutuksen toteutuminen

Suu- ja nielusyöpä hoitoineen aiheuttavat useimmille potilaille puheen tai nielemisen ongelmia. Syöpäpotilaiden puhetta ja nielemistä kuntouttaa puheterapeutti, mutta kuntoutukselle ei ole kansallisia käytänteitä. Tutkielman tavoitteena oli kartoittaa Turun yliopistollisen keskussairaalan Korva- ja suutautien osaston suu- ja nielusyöpäpotilaiden puheterapeuttista kuntoutusta. Tarkasteluun valittiin kansainvälisen tautiluokituksen syöpädiagnoosin C01–C06 tai C09–C14 saaneet, vuosina 2009–2014 osastolta kotiutetut potilaat. Tutkielmaa varten haettiin tutkimuslupa (nro T239/2014), joka mahdollisti potilaiden sukupuolen, iän, diagnoosipäivän, diagnoosin, hoidon tavoitteen, hoitotavan ja -ajan, syövän levinneisyyden, puheterapeuttiseen kuntoutukseen ohjautumisen syiden sekä kuntoutuksen tavoitteiden määrittämisen potilastietorekisteristä. Tietojen perustella verrattiin kuntoutusta saaneiden potilaiden ryhmää kuntoutusta ilman jääneisiin potilaisiin taustamuuttujien sekä syöpää määrittävien tunnuslukujen perusteella. Potilaista (N=374) sai puheterapeuttista kuntoutusta 30 %, joista oli naisia enemmän (54 %) kuin puheterapiaan ohjautumattomissa (37 %, p=0.002). Kuntoutusta saaneella ryhmällä oli enemmän kieli-, ien-, sekä suupohjan syöpää, mutta vähemmän kielen tyven sekä nielurisojen syöpää kuin ohjautumattomissa (p=0.001). Kuntoutetuissa oli enemmän edenneen syövän sairastavia (p=0.023), potilaita, joilla oli trakeostomia (p<0.001) sekä leikkaus- (p<0.001) ja yhdistelmähoitoa saaneita potilaita (p=0.002), mutta vähemmän definitiivistä sädehoitoa saaneita (p<0.001). Toisaalta ryhmät eivät eronneet iän (p=0.597) tai syövän paikallisen levinneisyyden (p=0.724) suhteen. Toisessa vaiheessa selvitettiin kuntoutukseen ohjautuneiden osalta puheterapian määrä, ajoitus suhteessa lääketieteellisiin hoitoihin, kuntoutukseen ohjautumisen syyt sekä kuntoutuksen tavoitteet. Kuntoutukseen ohjautuneet 113 potilasta kävivät 488 kertaa kuntoutuksessa, terapiakertoja oli potilasta kohti 1–16. Ennen leikkausta tapasi puheterapeutin vain 12 % potilaista, ennen definitiivistä sädehoitoa kaksi potilasta. Pääsääntöisesti kuntoutus toteutui hoitojen jälkeen. Yleisin puheterapiaan ohjautumissyy oli nielemistoimintojen arviointi tai kuntoutus (49 %) ja kuntoutuksen tavoitteissa nielemisen (35 %) sekä oraalimotoriikan kuntoutus (26 %). Turun yliopistollisessa keskussairaalan Korva- ja suutautien osastolla puheterapia ajoittuu hoitojen jälkeen, terapiaan ohjautuu naisia, sekä paikallista syöpää sairastavia leikkauspotilaita. Kuntoutetuista yli puolet tapasi terapeutin vähintään kolme kertaa, kuntoutustavoitteista yleisin oli nielemistoimintojen kuntoutus, mutta sisällöstä saatiin potilastietorekisterin perusteella rajoitetusti tietoa. Tulosten perusteella sädehoitoa saaneiden (mies)potilaiden kuntoutusta sekä ennen hoitoja toteutettavaa puheterapeuttista arviointia tulisi kehittää.

USKONNONOPETUS UUDEN EDESSÄ? Evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen toteutuminen turkulaisissa alakouluissa

Monikulttuurisuuden kasvu ja maallistuminen ovat tuoneet haasteita uskonnonopetuksen järjestämiseen viime vuosikymmenten aikana. Uskonnonopetus järjestetään Suomessa erillisissä ryhmissä oppilaan uskonnollisen taustan mukaan. Oppilaiden jaottelu, opetuksen järjestämisen ylimääräiset kulut ja uskonnonopetuksen yksinäkökulmaisuus ovat aiheuttaneet kiivasta keskustelua mediassa. Katsomusaineiden opetussuunnitelmat, moninäkökulmainen opetus ja uskonnonvapauslaki eivät välttämättä toteudu sellaisenaan koulujen katsomusaineiden oppitunneilla. Hull (2002) on määritellyt uskonnonopetuksen pedagogiset lähestymistavat oppia uskonto, oppia uskontoa ja oppia uskonnosta. Perusopetuksen muiden uskontojen opetussuunnitelmien perusteissa (2006) määritellään kaikille uskontosidonnaisille ryhmille yhteiset tavoitteet. Kaikille uskontosidonnaisille ryhmille sopivan uskonnonopetuksen määritellään tässä tutkimuksessa olevan lähestymistavaltaan oppia uskontoa tai oppia uskonnosta sekä yhteisiä tavoitteita noudattavaa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää havainnoimalla opettajien (N = 29) uskonnonopetuksen toteutumista turkulaisissa alakouluissa vuosiluokilla 4 ja 5. Oppitunneilla tehdyt havainnot luokiteltiin edellä mainittujen uskontopedagogisten lähestymistapojen ja opetussuunnitelman tavoitteiden mukaisesti, ja luokitteluja vertailtiin taustatekijöiden mukaan muodostettujen opettajaryhmien välillä. Noin 89,6 prosenttia kaikista havainnoiduista minuuteista kuului pedagogiselta lähestymistavaltaan kaikille uskontosidonnaisille ryhmille sopivaan kategoriaan. Kaikki oppitunneilla havainnoitu uskontoon liittyvä toiminta voitiin sisällyttää opetussuunnitelmassa määriteltyihin eri uskontojen yhteisiin tavoitteisiin. Noin 67,5 prosenttia uskontoon liittyvästä opetuksesta keskittyi yksinomaan suomalaiseen evankelis-luterilaiseen uskontoon. Uskontosidonnaiseen ryhmään kuulumattomien opettajien opetuksessa havaittiin poikkeuksellisen paljon, noin 30,4 prosenttia, lähestymistapaa oppia uskonnosta. Uskonnonopetuksen järjestämisen haasteisiin on esitetty vastaukseksi muun muassa eri uskontosidonnaisten ryhmien uskonnonopetuksen yhdistämistä kokonaan tai osittain yhdeksi yhteiseksi katsomusaineeksi. Tämä tutkimus antaa tietoa evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen oppituntien sopivuudesta myös evankelis-luterilaiseen uskontosidonnaiseen ryhmään kuulumattomille. Tulokset tukivat uskonnonopetuksen yhdistämisen mahdollisuutta turkulaisissa alakouluissa.

Yhteistoiminnallinen hoitotyö

Opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää, mitä on yhteistoiminnallinen hoitotyö. Opinnäyteytössä määritellään yhteistoiminnallisen hoitotyön käsite ja sisältö. Työssä on tarkasteltu yhteistoiminnallisuutta selittäviä käsitteitä. Opinnäytetyö on osa laajempaa projektia, jossa on mukana HUS:n Psykiatriakeskus, Helsingin kaupungin terveyskeskuksen psykiatrian osasto sekä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia. Projekin tarkoituksena on kehittää psykiatrisen hoitotyön käytäntöä yhteistoiminnalliseksi. Opinnäytetyö on tehty soveltaen systemaattisen kirjallisuuskatsauksen mallia. Aineisto koostuu yhteensä kolmestatoista lähteestä. Mukana on väitöskirjoja, pro gradu- tutkielmia sekä tutkimusartikkeleita, jotka on julkaistu hoitotieteellisissä julkaisuissa. Kirjallisuuskatsauksen tuloksina nousi esiin, että yhteistoiminnallinen hoitotyö on potilaan ja hoitajan välistä yhteistyötä. Se on potilaslähtöinen tapa tehdä hoitotyötä, jossa otetaan huomioon potilaan voimavarat ja tarpeet. Potilas on vastuullinen osallistuja. Jokainen hoitoon osallistuva määrittelee hoidon tavoitteen ja kukin osallistuu siihen tasavertaisesti. Yhteistoiminnallisuuteen kuuluu molemminpuolinen luottamus. Kaikki osapuolet vaikuttuvat toisistaan ja dialogisuuden avulla voidana löytää uusia näkökulmia hoitoon. Yhteistoiminnallisuus on uusi käsite hoitotyössä. Sen ymmärtäminen ja toteutuminen vaatii hoitotyön tekijöiden perehdyttämistä syvällisemmin aiheeseen. Se vaatii potilaalta mahdollisuutta osallistua voimavarojensa mukaan hoitoon. Yhteistoiminnallisen hoitotyön avulla voidaan motivoida potilasta aktiivisempaan rooliin omassa hoidossaan.