Luottokortti luotto- ja maksujärjestelynä

Suomessa on käytössä jo yli 13 miljoona maksukorttia, joista luottokorttien osuus on yli 5 miljoonaa. Vaikka korttien määrä ja niiden avulla suoritettujen ostojen määrä on lisääntynyt huomattavasti, on lainsäädännössä niiden huomioon ottaminen jäänyt puutteelliseksi. Kuluttajaa suojaa kuluttajansuojalainsäädäntö, joka säätelee korttiehtoja sekä luottokortin mainontaa. Suurimpana oikeudellisena problematiikkana voidaan nähdä korttien luvaton käyttö ja siitä seuraavat vastuunjako-ongelmat. Milloin kuluttajan on vastuussa kortilla tehdyistä oikeudettomista ostoista ja milloin vastuu jää myyjälle tai luottokorttiyhteisölle. Luottokorttijärjestelyssä on mukana kolme osapuolta: ostaja, myyjä ja luottokortin myöntäjä. Jos kuluttajan ostamassa tavarassa on virhe, on hänellä oikeus vaatia hyvitystä tai palautusta myyjältä. Luottokortilla ostaessa mukana on myös luottokorttiyhteisö. Korkein oikeus on ratkaisussaan vuodelta 2007 todennut, että luottokortin myöntäjällä on sama vastuu ostajaa kohtaan kuin myyjälläkin.

Ammattisotilaiden sotilaskurinpitomenettely ja virkamiesoikeudelliset sanktiot kaksoisrangaistuksen näkökulmasta

Tämän tutkimusmenetelmältään oikeusdogmaattisen tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen ulottuuko ne bis in idem - kielto, eli kielto rangaista kahdesti samasta asiasta sotilaskurinpitomenettelyn seurauksena määrättyihin kurinpitorangaistuksiin ja ammattisotilaan virkamiesoikeudellisiin sanktioihin virkarikosten, virkamieslain seuraamusten ja määräaikaisen erottamisen osalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sotilaskurinpitomenettelyssä ja sotilasoikeudenkäyntiasiana tuomittavia sotilasrikoksia (RL 45) ja rikosoikeudellisen virkavastuun perusteella tuomittavia virkarikoksia (RL 40) koskettaa ne bis in idem - kielto, vaikka tekoon voi syyllistyä sotilasrikosten osalta vain sotilaat ja virkarikosten osalta kaikki virkamiehet. Virkamieslain seuraamusten ja määräaikaisen erottamisen osalta tilanne on epäselvä, vaikkakin Korkein hallinto-oikeus on aiemmin päättänyt, että virkamiesoikeudelliset sanktiot, mukaan lukien määräaikainen erottaminen, eivät kuulu Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisalaan. Epäselvyyden aiheuttavat 1) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen muuttunut käytäntö koskien asian samuutta. 2) Virkamieslain muutos hallintolainkäyttölain suuntaan (virkamieslautakunnan lakkauttaminen) ja tätä lakimuutosta koskevat hallituksen esityksen perustelut. 3) Korkeimman oikeuden muuttunut ratkaisukäytäntö koskien asian samanaikaista vireilläoloa. 4) Korkeimman oikeuden tuomio, missä ammattisotilas jätettiin palvelusrikokseen (RL 45:1) tuomitsematta kohtuullistamisperusteilla (RL 6:7.1) saatuaan ensin virkamieslain 24 § varoituksen. Korkeimman oikeuden kanta virkamieslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteesta saadaan pian, sillä asia on korkeimman oikeuden käsittelyssä. Määräaikaisen erottamisen osalta ratkaisu saatanee samassa yhteydessä kun korkein oikeus ratkaisee virkamieslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteen. Mikäli näin ei käy, kannattaa ratkaisu tarvittaessa hakea aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta saakka. Tällöin riitauttaa kannattaa tapaus, missä määräaikaisen erottamisen perusteena on tosiasiallisesti ollut rikoslakirikoksen johdosta saatu tuomio.

Määräämisperiaate kuluttajaluottosopimuksissa

Siviiliprosessin johtavana periaatteena dispositiviisissa asioissa pidetään määräämisperiaatetta eli dispositiivista periaatetta. Määräämisperiaatteen mukaan asianosaisella on valta ratkaista, haluaako hän oikeussuojaa ja missä laajuudessa sekä mitä oikeussuojan mahdollisista muodoista hän käyttää. Asianosaiset määräävät vetoamillaan seikoilla tuomioistuimen tutkimisvallan rajat, joiden ulkopuolelle tuomioistuin ei saa tutkintaansa ja todistusharkintaansa ulottaa. Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus on siis dispositiivisissa riita-asioissa säädetty lähtökohtaisesti suppeaksi. Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuteen vaikuttavat kuitenkin nykyään Euroopan unionin kuluttajansuojalainsäädäntö ja erityisesti sopimusehtodirektiivi sekä direktiiviä koskeva unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö. EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan tuomioistuin on tietyissä tilanteissa viran puolesta velvollinen arvioimaan kuluttajaoikeudelliseen faktaperusteisiin nojautuvia vaateita, vaikkei asianosainen olisi vedonnut niihin. Myös korkein oikeus on hiljattain antanut ensimmäiset ratkaisunsa tuomioistuimen oma-aloitteisesta tutkimisvelvollisuudesta. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää ensinnäkin, miten määräämisperiaate ilmenee lainsäädännössä ja oikeudenkäyntimenettelyssä. Toiseksi tutkielmassa halutaan selvittää, mitä muita menettelysääntöjä määräämisperiaatteeseen liittyy, sillä määräämisperiaatteen mukaista asianosaisten aktiivisuutta on pyritty tehostamaan monin keinoin. Kolmanneksi tässä tutkielmassa tutkitaan, mitä kuluttajaluottosopimuksella tarkoitetaan ja miten kuluttajasopimusten ehtoja on mahdollista kohtuullistaa. Lisäksi tutkielman yhtenä tärkeänä tavoitteena on selvittää, millainen vaikutus EU-oikeudella on ollut määräämisperiaatteeseen erityisesti kuluttajaluottosopimusten osalta ja miten kuluttajaa suojaava näkökulma on näkynyt kansallisissa tuomioistuimissa. Tutkielman keskeisimpinä lähteinä on käytetty lain esitöitä sekä korkeimman oikeuden ja EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Tutkielman kannalta keskeisiä lakeja ovat oikeudenkäymiskaari ja kuluttajansuojalaki niihin myöhemmin tehtyine muutoksineen ja hallituksen esityksineen. Lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty aiheesta saatavilla olevaa kirjallisuutta sekä artikkeleita.

Tuomari Armas R. Taipale 12/11 1973

Kirje 12.11.1973

Mitä siirtoväellä on oikeus odottaa muulta Suomelta (radiopuhe 7.4.1940)

Puhe

"Demokraattinen oikeus kulttuuriperintöön"

Henrik Lilius