Suomalaisen panssarintorjuntataktiikan kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Panssarintorjunnalla on erityisesti toisesta maailmansodasta lähtien aina kylmän sodan päättymiseen saakka ollut merkittävä rooli taistelukentillä. Syynä tähän on ollut panssarivaunujen ja muiden panssaroitujen ajoneuvojen voimakas tekninen kehitys ja massamainen käyttö. Panssarintorjuntataktiikan tutkimus on edellä mainituista syistä mielekäs osa muuta taktiikan tutkimusta ja välttämätön osa taktiikan kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Tutkimuksen pääkysymyksenä on selvittää suomalaisen jalkaväen panssarintorjuntataktiikan keskeiset periaatteet 1940–1980 luvuilla, eli toisen maailmansodan päättymisestä kylmän sodan päättymiseen saakka. Alakysymyksinä on selvittää miten panssarintorjuntaelimet oli organisoitu ja millainen aseistus niillä oli, mitkä olivat panssarintorjuntaelinten käyttöperiaatteet sekä miten panssarintorjunta liittyi muuhun toimintaan tai tulenkäyttöön. Tutkimus on aineistolähtöinen. Tutkimusote on kirjallisuusanalyysi. Tutkimuksen aineiston keräysmenetelmänä on asiakirja- ja kirjallisuustutkimus. Aineistoanalyysimenetelmänä on induktiivinen päättely, minkä perusteella saadaan vastaukset tutkimuskysymyksiin ja tehdään kokonaisuutta koskevat johtopäätökset. Tutkimuksen tärkeimmät lähderyhmät ovat arkistolähteet, ohjesäännöt ja aiempi tutkimus. Tärkeimpiä arkistolähteitä ovat Sotakorkeakoulun ja Taistelukoulun arkistot. Tärkeimpiä ohjesääntölähteitä ovat panssarintorjuntayksiköiden taistelua koskevat ohjesäännöt, jalkaväen taisteluohjesäännöt, kenttäohjesäännöt sekä yhtymän taistelua koskevat ohjesäännöt. Aiemman tutkimuksen arvo lähteenä on lähinnä muuta lähdemateriaalia vahvistava ja alkuperäislähteelle ohjaava. Panssarintorjuntataktiikan muotoutumiseen vaikuttivat erityisesti oletetun vastustajan, Neuvostoliiton, yhtymän kokoonpano ja taktiikka. Jatkosodan loppuvaiheessa ja pian sen jälkeen suomalaisen panssarintorjunta koki suuren murroksen. Sodan jälkeen taktiset havainnot koottiin panssarintorjunnan taktisiksi periaatteiksi. Panssarintorjunnan taktisina periaatteina korostettiin taistelumaaston oikeaa valintaa, painopisteen luomista ja keskitettyä tulenkäyttöä, torjunnan syvyyttä, aktiivisuutta, joustavuutta ja liikkuvuutta, riittävien reservien varaamista, suunnitelmallista yhteistoimintaa kaikkien aselajien kanssa, keskitettyä suunnittelua ja johtamista, sekä 1980-luvulta alkaen panssarintorjunnan etupainoisuutta. Lopputuloksen voidaan todeta olleen varsin onnistuneen, sillä taktisissa periaatteissa ei tapahtunut merkittäviä muutoksia koko tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Panssarintorjunnasta kyettiin luomaan kaikkia aselajeja koskeva suunnitelmallinen ja keskitetysti johdettu kokonaisuus. Panssarintorjuntaorganisaatioiden kehittäminen oli koko ajan alisteinen aseistuksen määrälle ja laadulle. Aseiden määrän ja laadun suhde oletettuun vastustajaan verrattuna vaihteli eri ajanjaksoina, mutta lähtökohtaisesti aseistus koettiin riittämättömäksi. Tästä syystä organisaatioiden kehittämistä ei kyetty tekemään vain taktisten ja taisteluteknisten näkemysten mukaisesti. Lopputuloksena oli eräänlainen kompromissi, jossa resurssit pyrittiin sopeuttamaan mahdollisimman hyvin taktisiin periaatteisiin. Panssarintorjuntaorganisaatioiden ja aseistuksen kehittämisen voidaan todeta näistä rajoitteista huolimatta olleen varsin onnistuneen. Organisaatiot mahdollistivat taktisten periaatteiden hyödyntämisen niin hyvin kuin se resurssien puitteissa oli mahdollista.

Siilasvuon joukkojen huollon järjestelyt Suomussalmella 1939-1940

Joulukuun alussa vuonna 1939 alkoivat talvisodan ehkä tunnetuimmat taistelut Suomussalmella. Tällöin osa Oulussa olleista eversti Hjalmar Siilasvuon vajaasti varustetuista joukoista saivat käskyn siirtyä Suomussalmelle. Perustetun prikaatin komentajaksi lähti eversti Siilasvuo mukanaan vain pieni esikunta, koska joukoista jäi vielä suuri osa Ouluun. Suomussalmella Siilasvuo taisteli kahta puna-armeijan divisioonaa vastaan. Vihollisen divisioonat saatiin tuhottua miltei kokonaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten Ryhmä Siilasvuon, joka joulukuussa kasvoi 9. Divisioonaksi, huolto järjestettiin Suomussalmen kaksoisoperaation aikana. Kysymykseen haetaan vastausta seuraavien apukysymysten avulla: oliko huoltohenkilöstöä ja huoltovälineitä riittävästi, miten huollon toteuttaminen suunniteltiin ja johdettiin, mitkä olivat suurimpia huollollisia haasteita, minkälaisia huoltojoukkoja Siilasvuolla oli käytettävissään ja vastasivatko huoltojoukot oppaiden ja ohjeiden mukaisia kokoonpanoja. Tämä tutkimus on asiakirjatutkimus ja menetelmänä on käytetty sisältöanalyysia. Keskeisimpinä lähteinä ovat Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen arkistot, joista mainittakoon Pohjois-Suomen Ryhmän, Ryhmä Siilasvuon ja 9. Divisioonan sekä näiden alajohtoportaiden materiaali. Työssä ei ole pyritty selittämään taistelutapahtumia, vaan on keskitytty siihen, miten huolto toteutettiin ja mitkä tekijät siihen vaikuttivat noin kuukauden kestäneiden taisteluiden aikana. Joulukuussa Siilasvuon pieneen esikuntaan kuului oleellisesti myös muutama huollon johtaja, joista vastuullisimman tehtävän sai huoltopäälliköksi valittu kapteeni Johannes Kalervo. Siilasvuo sai Suomussalmelle saavuttuaan käyttöönsä toiminta-alueella sodan alusta asti taistelleet joukot, mukaan luettuna huoltojoukot. Huoltopäällikön johdolla huoltojoukot perustivat huoltokeskuksen Hyrynsalmen alueelle, josta taisteluiden edetessä osa siirrettiin Suomussalmelle. Joulukuun lopussa Siilasvuo sai lisävahvistuksia ja uudeksi huoltopäälliköksi saapui kapteeni Yrjö Sairio. Tällöin huoltojoukot kasvoivat lukumäärältään ja suorituskyvyltään vastaamaan niitä tarpeita, joita noin 14 000 taistelijan yhtymä tarvitsee. Huollon toteuttaminen vaati toimijoita jokaiselle osa-alueelle, joista tärkeimmässä roolissa olivat ampumatarvike- ja lääkintähuolto. Yksittäiselle taistelijalle suureen osaan nousi myös henkilökohtainen huolto eli muonitus, vaatetus ja hygienia. Unohtaa ei sovi myöskään eläinlääkinnän tärkeyttä, koska hevosilla oli merkittävä osa huollon täydennysketjussa. Raatteen tien taisteluiden loputtua olivat huoltojoukot levittäytyneet noin 70 km:n laajuiselle alueelle tarjotakseen Siilasvuolle ja hänen joukoilleen voiton mahdollisuuden täyttämällä oman tehtävänsä.

Arkistojen hakemistopalveluhanke (AHAA)

Vili Haukkovaaran esitys KDK-kevätseminaarissa Helsingissä 30.5.2012.

Mädätysjäännöksen rakeistus, terminen kuivaus ja energiahyötykäyttö

Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa alueellisen jäteyhtiön Kymenlaakson Jäte Oy:n mahdollisuuksia rakeistaa ja termisesti kuivata mekaanisesti kuivattua mädätysjäännöstä sekä mahdollisuuksia toimittaa termisesti kuivattua materiaalia energiahyötykäyttöön. Tutkimuksessa selvitettiin myös kokemuksia lattialämmityksen käyttämisestä mädätysjäännöksen kuivaukseen. Tutkimuksessa perehdyttiin erilaisiin rakeistus- ja kuivausmenetelmiin sekä termisen kuivurin valintaan vaikuttaviin asioihin. Kuvaukset perustuvat kirjallisuudesta ja internetistä saatuihin tietoihin. Tekniikkakuvausten pohjalta lähdettiin kyselemään tarjouksia termisiä kuivauslaitteistoja myyviltä yrityksiltä. Tarjoukset pyydettiin kuiva-ainepitoisuuden muutokselle 30 %:sta 90 %:iin ja oletettiin, että kuivaukseen on käytettävissä lämpöä viideltä kaatopaikkakaasua käyttävältä mikroturbiinilta. Tutkimuksen aikana saatiin tarjous kuudelta yritykseltä. Saadut tarjoukset esiteltiin tiivistetysti raportissa ja kokonaisuudessaan ne sisällytettiin Kymenlaakson Jäte Oy:n laajempaan raporttiin, joka ei ole julkinen. Yritykset antoivat hyvin erilaisia tietoja siitä, mitä tarjoukseen sisältyy, joten tarjoukset eivät olleet suoraan vertailukelpoisia. Tarjouksista myös havaittiin, että jos Mäkikylän biokaasulaitokselta vastaanotettaisiin enimmäismäärä (19 500 t/a) mädätysjäännöstä, mikroturbiineilta saatava lämpömäärä ei riittäisi kuivaamaan kaikkea mädätysjäännöstä 90 % kuiva-ainepitoisuuteen. Tutkimuksen aikana huomattiin myös, että sitovan tarjouksen saamiseksi mädätysjäännös tulee toimittaa testattavaksi, jolloin saadaan vahvistus kuivausmenetelmän soveltuvuudesta kyseiselle materiaalille. Tutkimuksessa selvitettiin myös, minkälaisia kokemuksia löytyy lattialämmityksen käyttämisestä kuivaukseen niin Suomesta kuin maailmalta ja voiko menetelmää käyttää mädätysjäännöksen kuivaukseen. Kyseistä menetelmää on käytetty tehostamaan aurinkokuivausta, joten tutkimuksen aikana perehdyttiin erityisesti aurinkokuivaukseen liittyviin tieteellisiin artikkeleihin. Lattialämmityksen käytöstä löytyi niin heikkouksia kuin vahvuuksia. Suomessa aurinkokuivauksen ja lattialämmityksen yhdistelmä ei ole kuitenkaan päätynyt laajaan käyttöön ja syynä voidaan nähdä muun muassa kylmät ja pimeät vuodenajat sekä suuri pinta-alan tarve. Tutkimusraportissa selvitettiin lisäksi polttolaitosten edustajien kiinnostusta ja rajoituksia ottaa vastaan termisesti kuivattua mädätysjäännöstä. Tutkimuksen aikana otettiin yhteyttä alle 100 km etäisyydellä Kymenlaakson Jäte Oy:stä sijaitsevien jätteenpolttoluvan omaavien yritysten edustajiin. Saatuja vastauksia käsiteltiin tiivistetysti raportissa ja vastaukset sisällytettiin kokonaisuudessaan Kymenlaakson Jäte Oy:n laajempaan raporttiin, joka ei ole julkinen. Puhelinhaastattelujen pohjalta nähtiin, että yrityksillä on kiinnostusta materiaalia kohtaan, mutta samalla vastauksiin vaikuttavat mädätysjäännöksen analyysitulokset. Poltto-ominaisuuksiin liittyvät analyysit tullaan toteuttamaan vuoden 2012 aikana. Laitoksilla oli myös vaihtelevia rajoituksia materiaalia kohtaan, mutta analyysituloksista riippuen materiaalia voidaan hyödyntää energiana tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia tonneja vuodessa alle 100 km etäisyydellä Kymenlaakson Jäte Oy:stä.

AHAA ja Finna

Kenneth Ahlforsin esitys Finnan toisen aallon kick off -tilaisuudessa Helsingissä 5.3.2013.

KDK-käytettävyystyö ja arkistojen asiakkaiden tarpeet – Mitä se käytettävyystyö on?

Heli Kautosen esitys Arkistosektorin KDK-yhteistyöverkoston seminaarissa 26.11.2012.

Rautatiekuljetusten toimeenpanosuunnitelmat ennen talvisotaa

Tarkasteltaessa yleisesikunnassa laadittuja 1920- ja 1930-luvun puolustussuunnitelmia, voidaan havaita, kuinka niiden taustalla oli lähes itsestäänselvyytenä ajatus rautateitse tapahtuvasta joukkojen keskittämisestä ja huoltamisesta. Rautatiekuljetuksilla ja niiden suunnittelulla oli siis keskeinen osa Suomen puolustusvalmisteluissa ennen talvisotaa. Markku Iskanius on tutkinut väitöskirjassaan toisen maailmansodan ajan kuljetuksia Suomessa ja heti sotien jälkeen Lauri Tuhkanen laati tutkielman rautatiekuljetuksista sotien aikana. Juuri tämän tutkielman aiheesta ei ole kuitenkaan aiemmin tehty tutkimusta. Pääkysymyksenä oli millaisia rautatiekuljetusten toimeenpanosuunnitelmia ja ohjesääntöjä niiden tekemiseksi laadittiin Rautatiehallituksessa ja yleisesikunnassa ennen talvisotaa. Työn avulla pyrittiin selvittämään, millaisilla rautatiekuljetusten toimeenpanosuunnitelmilla lähdettiin talvisotaan; miten suunnitelmat laadittiin, kuka niitä laati ja mitä niiden tekemiseen liittyi. Oleellista oli selvittää millaisia rautatiekuljetusjärjestelmän sotilaalliset käyttömahdollisuudet olivat. Keskeisinä lähteinä tutkimuksessa olivat yleisesikunnan kulkulaitostoimiston ja Rautatiehallituksen sotilastoimiston arkistot. Arkistokansiot olivat osittain huonosti järjestettyjä, mutta niistä löytyi riittävän kattavasti tietoa tämän tutkimuksen aihepiiristä. Lisäksi tutkimusta taustoitettiin aiemmin julkaistujen tutkimusten sekä sota- ja rautatiehistoriallisen kirjallisuuden avulla. Yleisesikunnan kulkulaitostoimisto ja sen seuraaja operatiivisessa osastossa olivat päävastuussa rautatiekuljetusten suunnittelussa sotien välisenä aikana. Kulkulaitostoimiston suunnitelmissa oli vahva rautatiepainotus; muilla kuljetusmuodoilla täydennettiin rautatiekuljetuksia. Yhtenä syynä tähän oli vuosina 1918–1937 toimistoa johtanut eversti Carl-Gustav von Kraemer, jolla oli rautatiealan koulutus Venäjän keisarillisesta armeijasta. Siinä missä yleisesikunnan kulkulaitostoimisto vastasi kuljetussuunnitelmien laatimisesta siten, että ne oli sovitettu yhteen operatiivisten ja huoltosuunnitelmien kanssa, oli sotilastoimiston roolina viedä suunnitelmat käytäntöön Rautatiehallituksen alaisille Valtionrautateille. Yhteistyösuhteet näiden kahden valtionhallintoon kuuluneen toimijan kesken vaikuttivat lähteiden perusteella toimineen hyvin. Rautatiehallituksen sotilastoimistoon nimetyt sotilaat vastasivat maanpuolustuksellisten asioiden huomioon ottamisesta rautateiden hallinnossa. Samalla sotilastoimisto tarjosi luontevan yhteistyökanavan Rautatiehallituksen ja yleisesikunnan välille.

Päämajan ja merivoimien suhde rannikolla suoritettujen operaatioiden suunnittelussa ja toimeenpanossa jatkosodassa

Jatkosodassa merivoimat osallistui merellisten operaatioiden lisäksi tiiviisti myös rannikon sotatoimiin. Tässä tutkimuksessa selvitetään, minkälainen oli päämajan ja merivoimien suhde rannikolla suoritettujen operaatioiden suunnittelussa ja toimeenpanossa. Tutkimuskysymykseen vastaamiseksi perehdytään operaatioiden suunnitteluun toimeenpanoon Hangon rintamalla sekä Kannaksen alueella hyökkäyksessä vuonna 1941 ja suurhyökkäyksen torjunnassa vuonna 1944. Lisäksi selvitetään päämajan ja merivoimien operatiivisen toiminnan henkilöt ja organisaatiot. Tutkimusmenetelmänä on käytetty perinteistä historiantutkimusta. Tärkeimmän osan lähdeaineistoa ovat muodostaneet sotapäiväkirjat sekä operatiiviset arkistot vuosilta 1941 ja 1944. Sekundaarilähteinä on käytetty aiempia aihepiiriä käsitteleviä ja sivuavia tutkimuksia sekä esitelmiä, elämänkertoja ja tietokirjallisuutta. Tärkeimmistä operatiivisista asioista sovittiin Mannerheimin ja Valveen välillä suoraan. Merivoimilla ei ollut päämajassa omaa vakiintunutta edustusta, joka olisi keskittynyt merivoimien operatiivisiin asioihin. Valveen siirtymistä päämajaan oli esitetty useasti ennen jatkosotaa, jotta hän ei jäisi syrjään sotatoimien kokonaisuutta koskevista päätöksistä. Merivoimat oli ensimmäisen sotavuoden aikana yhteydenpidossa ja operatiivisessa toiminnassa päämajan kanssa aloitteellisempi osapuoli. Valve halusi merivoimille aktiivisempaa osallistumista sotatoimiin. Hangon meriyhteydet piti katkaista ja merivoimat liittää Kannaksen hyökkäykseen. Nämä tavoitteet törmäsivät kuitenkin ylipäällikön vastustukseen. Merivoimat ei ollut päämajan johtamassa suunnittelussa tiiviisti mukana. Vuonna 1944 asemasotavaiheen aikana toiminnan muovaamat organisaatiot ja johtosuhteet olivat voimassa ja operatiivisen alan toimijat päämajasta, Merivoimien esikunnasta ja Laivaston esikunnasta osallistuivat suunnitteluun. Merivoimilla oli suurhyökkäyksen alkaessa päämajan hyväksymä toimintasuunnitelma vihollisen mereltä suuntautuvan hyökkäyksen torjumiseksi. Meripuolustusvastuunsa johdosta merivoimat jäi Kannaksella maavoimat ja ilmavoimat käsittäneen operatiivisen johtoportaan ulkopuolelle. Päämajan ja Merivoimien esikunnan välisen etäisyyden takia merivoimien toiminta oli kaksijakoista. Päämaja antoi merivoimille itsenäisiä tehtäviä, mutta yhteistoiminnan koordinointi muiden puolustushaarojen kanssa oli vajavaista. Operaatioiden toimeenpanossa Merivoimien esikunta ohitti usein alajohtoportaita, mikä johtui päämajan käyttämästä lyhytjänteisestä ja kontrolloivasta johtamisesta.

Panssarijoukkojen taktinen johtaminen jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941

Kesäkuun lopussa vuonna 1941 antoi Saksan Maavoimien Esikunta Päämajalle ehdotuksen Suomen armeijan päähyökkäyksen suuntaamisesta. Tätä tehtävää varten perustettiin Laatokan pohjoispuolelle Karjalan Armeija, jonka tehtävänä oli hyökkäyksellä saavuttaa Syväri. Hyökkäyksen edetessä Tuulosjoelle saakka, perustettiin eversti Ruben Laguksen komentaman 1. Jääkäriprikaatin ympärille Osasto Lagus. Tähän osastoon liitettiin myös Panssaripataljoona. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten Osasto Laguksen taisteluosastojen komentajat johtivat heille alistettuja panssariyksiköitä jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Aiemmat kokemukset taisteluista olivat talvisodasta, eikä sen taistelun lopputulos tehnyt oikeutta panssarijoukkojen nykytilalle. Välirauhan aikana olivat joukot keskittyneet omien aselajien koulutuksen kehittämiseen. Yhteistoimintaharjoituksia oli ollut muutamia, mutta niiden varaan ei kannattanut laskea. Hyökkäyksen nopea eteneminen pakotti johtajat omaksumaan käyttöön tulleen hyökkäystaktiikan varsin nopeasti. Sekä joukot, että kalusto joutuivat henkisten, fyysisten ja teknisten ongelmien eteen toteuttaessaan annettuja vaatimuksia ja käskyjä. Lisärasitteena toimivat pitkät johtamisyhteydet, huoltoyhteyksien epävarmuus, sekä tuntematon maasto. Taisteluosastojen komentajat olivat kokeneita sotilaita ja he olivat ehtineet saamaan havainnon vihollisen toimintatavoista jo ennen panssareiden mukaantuloa. Panssarimiehet puolestaan astuivat ensimmäistä kertaa taistelukentälle Tuulosjoen läpimurtohyökkäyksessä. Nyt heillä oli siis mahdollisuus lunastaa paikkansa yhtenä aselajina. Tämä tutkimus on asiakirjatutkimus ja menetelmänä on käytetty sisältöanalyysia. Keskeisimpinä lähteinä ovat Kansallisarkiston arkistot, joista mainittakoon Osasto Laguksen, Panssaripataljoonan, sekä näiden alajohtoportaiden materiaali.

Avoin tieto kirjastojen, arkistojen ja museoiden mahdollisuutena

Minna Karvosen esitys Kirjastoverkkopäivillä 24.10.2013 Helsingissä.

Tietovarantojen yhteentoimivuus - Lähtökohtana harmonisointi

Lauri Harvilahden esitys Finna-päivässä 22.10.2013 Helsingissä.

Finna – tietoa tarvitseville ja elämyksiä etsiville

Kristiina Hormia-Poutasen esitys Finna-päivässä 22.10.2013 Helsingissä.

Ring Dark Solitons in Toroidal Bose-Einstein Condensates

In this Thesis, we study various aspects of ring dark solitons (RDSs) in quasi-two-dimensional toroidally trapped Bose-Einstein condensates, focussing on atomic realisations thereof. Unlike the well-known planar dark solitons, exact analytic expressions for RDSs are not known. We address this problem by presenting exact localized soliton-like solutions to the radial Gross-Pitaevskii equation. To date, RDSs have not been experimentally observed in cold atomic gases, either. To this end, we propose two protocols for their creation in experiments. It is also currently well known that in dimensions higher than one, (ring) dark solitons are susceptible, in general, to an irreversible decay into vortex-antivortex pairs through the snake instability. We show that the snake instability is caused by an unbalanced quantum pressure across the soliton's notch, linking the instability to the Bogoliubov-de Gennes spectrum. In particular, if the angular symmetry is maintained (or the toroidal trapping is restrictive enough), we show that the RDS is stable (long-lived with a lifetime of order seconds) in two dimensions. Furthermore, when the decay does take place, we show that the snake instability can in fact be reversible, and predict a previously unknown revival phenomenon for the original (many-)RDS system: the soliton structure is recovered and all the point-phase singularities (i.e. vortices) disappear. Eventually, however, the decay leads to an example of quantum turbulence; a quantum example of the laminar-to-turbulent type of transition.

Lyhyesti

Universumin ensi hetket ; Heureka juhlii ; Uusia kirjoja ; Kielikellon arkistot auki ; SISu-tietokanta ; Uusi Luonnonvarakeskus ; Suomen Akatemiaa koskeva laki ; Tutkimus ja -innovaationeuvoston arviointi ; Millennium -teknologiapalkinto.

Kouluammuntojen kehittyminen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä

Vuonna 1918 armeijan ensimmäisiksi tehtäviksi tuli puolustaa valtakuntaa, poistaa varusmieskoulutuksessa ilmenneet puutteet ja yhtenäistää asevoimien koulutus. Koulutuksen antamista hankaloitti se, ettei käytössä ollut koulutusta koskevia ohjesääntöjä ja kouluttajien taso oli kirjavaa. Ampumakoulutus, ja kouluammunnat osana sitä, on ollut itsenäisyyden alkuajoista lähtien yksi puolustusvoimien varusmieskoulutuksen tärkeimpiä osa-alueita. Tutkimus tarkastelee sitä, miksi ja miten kiväärillä suoritetut kouluammunnat ovat kehittyneet itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä vuosien 1918–1939 välisenä aikana. Tutkimus luo laadullisen aineistolähtöisen sisältöanalyysin avulla yleiskuvan kouluammuntojen käynnistymisestä ja kouluammunnoissa tapahtuneista muutoksista tutkittavalla ajanjaksolla. Keskeistä on myös selvittää mitä tavoitteita muutoksille on asetettu. Tätä kautta arvioidaan kouluammuntojen kehittymistä. Tutkimus pohjautuu primäärilähteisiin, joita ovat koulutusta ohjanneiden sotaväen esikunnan koulutusosaston ja jalkaväen tarkastajan arkistot sekä tutkittavana ajanjaksona julkaistut ampumaohjelmistot. Alkuvaiheessa kouluammuntojen käynnistämisen perustana toimivat jääkäreiden tuottama Suomalainen sotilaskäsikirja ja von Gerichin Ampumaoppi. Itsenäisen puolustuslaitoksen ensimmäinen, ennen sotia ainoaksi jäänyt ampumaohjesääntö ilmestyi vuonna 1923. Kouluammuntoja ohjaavia ampumaohjelmistoja oli julkaistu jo tätä ennen, ensimmäisen kerran vuonna 1918 ja tämän jälkeen vuosina 1919, 1921, 1922, 1926, 1929 ja 1933. Kouluammuntojen tavoitteena on ollut perusampumataidon luominen sotilaalle, mikä ei ole tutkittavalla ajanjaksolla ratkaisevasti muuttunut. Kouluammuntojen kehittämisessä tapahtuneita keskeisimpiä muutoksia ovat vuodesta 1919 alkanut ammuntojen jaottelu alku- ja pääharjoituksiin, vuodesta 1920 alkanut ammuntojen aselaji- ja toimialakohtaistuminen, vuonna 1921 kenttäammuntojen mukaantulo ampumaohjelmistoihin ja vuonna 1926 pienoiskivääriammuntojen lisääminen kivääriampumakoulutukseen. Ase- ja ampumakoulutuksen muuttuessa yhä tavoitteellisemmaksi, kouluammuntoja kehitettiin osana taisteluammuntoihin tähtäävää kokonaisuutta. Tämä näkyy ampumaohjelmistoista muun muassa siten, että kouluammunnat yhdistettiin kenttäammuntojen kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi 1930-luvulla. Kahden vuosikymmenen kuluessa kouluammuntojen pohjalta saatiin rakennettua tavoitteellinen ase- ja ampumakoulutuksen kokonaisuus.