Todellisuusmaalauksen lipunkantajat

Kirjallisuusarvostelu

Turkki ja EU

Turkki hyväksyttiin Euroopan unionin viralliseksi hakijamaaksi Helsingissä vuonna 1999 ja siitä lähtien EU on tarkkaillut täyttääkö Turkki jäsenyyttä hakevilta mailta vaadittavia ns. Kööpenhaminan kriteereitä. Turkin ja EU:n suhteet tulivat ajankohtaiseksi syksyllä 2004, kun Turkki oli saavuttanut EU:n vaatimat tavoitteet ja näin ollen Euroopan komissio päätti joulukuussa 2004, että jäsenyysneuvottelut aloitetaan 3.10.2005. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää syitä miksi Euroopan unioni haluaa Turkin jä-seneksi ja tarkastella EU:n antamia vaatimuksia Turkille. Tutkimuksessa näkökul-ma on Euroopan unionin kannalta ja poliittisen realismin puolelta tarkasteltuna, koska niin Euroopan unioni kuin Turkkikin hakevat hyötyä mahdollisesta Turkin jäsenyydestä. Ajallisesti tutkimus on rajattu alkavaksi vuodesta 1963. Tutkimuksen ajallinen pääpaino on kuitenkin vuoden 1999 jälkeen, kun Turkki hyväksyttiin hakijamaaksi. Tutkimus päättyy Suomen EU:n puheenjohtajuuskauden loppuun 1.1.2007 ja Turkin jäsenyysneuvottelujen osittaiseen jäädyttämiseen. Tutkimusongelmat ovat: Miksi Euroopan unioni on asettanut Kööpenhaminan kriteerit jäsenyyttä hakeville maille ja miten poliittinen realismi selittää Kööpenhaminan kriteerit? Kööpenhaminan kriteerien mukaan maalla tulee olla “vakaat demokraattiset instituutiot”, esimerkiksi vapaat vaalit ja riippumaton oikeuslaitos. Lisäksi maan tulee kunnioittaa ihmisoikeuksia ja sillä on oltava toimiva markkinatalous. Poliittisen realismin mukaan valtiot nähdään perustavina turvallisuusorganisaatioina ja kansainvälinen politiikka on sen mukaisesti valtioiden välistä vuorovaikutusta ja valtakamppailua. Poliittisen realismin mukaisessa ajattelussa valtiot nähdään kansainvälisen politiikan tärkeimpinä, ellei peräti ainoina toimijoina ja valtioiden välisillä kansainvälisillä järjestöillä on toissijainen merkitys. Ne nähdään lähinnä valtioetujen edistämisen välineinä. Tämä tutkimus on luonteeltaan kuvaileva ja tutkimuksen näkökulma on Euroopan unionin puolella. Tutkimusta tarkastellaan poliittisen realismin avulla. Tutkimusaineisto koostuu pääasiassa Euroopan unionin komission määräaikaisker-tomuksista, Turkin edistymisestä Euroopan unioniin liittymisen valmisteluissa sekä vuodesta 2004 asiaan liittyvät uutiset. Euroopan unioni on luonut Kööpenhaminan kriteerit tuleville jäsenmaille, koska haluaa varmistaa, ettei uusi jäsenmaa ole unionille turvallisuus- tai taloudellinen riski. Euroopan unionin laajentuminen lähtee sen omista tarpeista ja laajentumisen kannattavuudesta.

Euroopan voimatasapainojärjestelmä 1990-2012 : Euroopan vakaus rakenteellisen, uusklassisen ja hegemonisen realismin näkökulmasta

Voimatasapaino on kansainvälisen politiikan keskeinen käsite. Voimatasapainopolitiikkaa on harjoitettu erityisesti Euroopassa viimeisen 500 vuoden aikana. Euroopan historiaa on leimannut suurvaltojen taistelu vallasta ja alueiden hallinnasta. Suurvaltojen pyrkimys yhtäältä hegemoniaan ja toisaalta voimatasapainoon on näkynyt toistuvina valtioiden välisinä sotina Euroopassa. Se, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota päättyi rauhanomaisesti ja että Euroopan integraatio on jatkunut kylmän sodan jälkeen, on herättänyt toiveen tämän sotakierteen lopullisesta päättymisestä Euroopassa. Mutta miksi Eurooppa on ollut rauhanomainen kylmän sodan jälkeen? Onko kansainvälisen politiikan luonteessa tapahtunut perustavanlaatuinen muutos? Onko voimatasapainoteoria samalla menettänyt merkityksensä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa? Yleisesikuntaeverstiluutnantti, valtiotieteiden maisteri Fred Blombergsin väitöskirjatutkimuksessa selitetään suurvaltojen välistä rauhaa Euroopassa kylmän sodan jälkeen valtojen realismin viitekehyksessä. Tutkimuksessa analysoidaan rakenteellisen, uusklassisen ja hegemonisen realismin pohjalta laadittujen teoreettisten selitysmallien avulla sitä, jalta mitä Yhdysvaltojen, Venäjän, Saksan, Ranskan ja Britannian välinen voimasuhde ja niiden harjoittamat suurstrategiat ja valtapolitiikka merkitsevät Euroopan alueellisen vakauden kannalta. Tutkimuksessa osoitetaan, että näiden kauden suurvaltojen valtakamppailu ja turvallisuuskilpailu tekevät Euroopan voimatasapainojärjestelmästä epävakaamman kuin mitä Euroopassa kylmän sodan jälkeen käydyssä poliittisessa ja teoreettisessa keskustelussa on yleisesti oletettu.

Brasilian, Intian, Kiinan ja Venäjän kehittyminen ja niitä koskevat ennusteet poliittisen realismin näkökulmasta

Valtiollisten instituutioiden laatiman tulevaisuustutkimuksen tarkoituksena on palvella poliittisia päämääriä luomalla pohjaa hallinnon suunnitelmille tavoitteiden saavuttamiseksi. Tulevaisuudentutkimuksen taustalla on uskomus siihen, että tulevaisuustiedon muodostaminen ei ole arvovapaata ja tulevaisuustiedon tarkoituksena on toimia suunnitelmien tai strategioiden lähtökohtana. Kansainvälisen politiikan tutkimuksen kohteena olevat ilmiöt ovat sijoittuneet perinteisesti nykyhetkeen tai menneisyyteen. Tulevaisuussuuntautuneisuuden haasteena on pidetty metodologian heikkoutta. Tässä tutkimuksessa selvitetään integroivan kirjallisuuskatsauksen avulla, miten Brasilian, Intian, Kiinan ja Venäjän kehitystä arvioidaan Yhdysvaltojen tiedustelun, Britannian puolustusministeriön, Venäjän tiedeakatemian ja Yhdistyneiden Kansakuntien laatimissa tulevaisuustutkimuksissa. Tutkimuksessa selvitetään, mitä keskeisiä eroja valtioiden kehityksestä esitettyjen ennusteiden välillä on löydettävissä, ja mistä erot voivat johtua. Samalla tutkimuksessa tiivistetään kyseisten valtioiden kehitystä koskevaa tietoa. Tutkimuksen analyysiä tukeva, sekundäärinen aineisto muodostuu valtiokohtaisista ennusteista, tieteellisistä artikkeleista ja julkaisuista. Tutkimuksen näkökulman muodostaa poliittisen realismin teoria. Tutkimukset tarkastelevat tulevaisuutta eri näkökulmista. Erilaisen näkökulman vuoksi niissä käytetään osin erilaisia tekijöitä muutoksen analyysin kohteina. Selkeimmin muista tutkimuksista eroaa Venäjän tiedeakatemian tutkimus. Myös YK:n tutkimus eroaa muista, varsinkin metodologian, mutta myös institutionaalisen taustansa vuoksi. Molempien edellä mainittujen tutkimuksellisia tausta olettamia voidaan pitää liberalistisina. Britannian puolustusministeriön tutkimus on toteutettu selkeimmin realismin perusolettamuksien näkökulmasta ja sen päämäärää voidaan pitää osin uhkien turvallistamiseen tähtäävänä. Yhdysvaltojen tiedustelun tutkimuksessa voidaan nähdä pyrkimys suunnan näyttämisestä kohti toivottua tulevaisuutta. Tutkimuksessa esitetään muille valtioille ikään kuin tulevaisuuskartta, jota seuraamalla kaikki voivat voittaa. Brasilian osalta suurvalta-aseman tavoittelussa haasteeksi voi muodostua poliittinen tahto sotilaallisen voiman kehittämiseen. Intialla on nopeasti kasvavan talouden ja väestön lisäksi myös haasteita. Intian kehityksessä on ehkä kohdevaltioista eniten sellaisia tekijöitä, joiden johdosta kehityksen arvioiminen on muita haasteellisempaa. Myös Venäjän tulevaisuus näyttäytyy haasteellisena. Erityisesti talouden uudistamiseen ja väestönkehitykseen liittyvät ongelmat korostuivat kaikissa tutkimuksissa Venäjän tiedeakatemiaa lukuun ottamatta, sen käsitellessä pääosin Venäjän tulevaisuutta poliittisesta näkökulmasta. Venäjästä muodostuu tutkimusten valossa kuva valtiona, jonka merkitystä globaalissa kehityksessä ei pidetä kovin suurena sen joutuessa keskittymään sisäisten ongelmiensa ratkaisemiseen. Kiinan tulevaisuutta käsiteltiin jokaisessa tutkimuksessa eniten. Kiinan tulevaisuus tuntuukin olevan koko kansainvälisen järjestelmän kannalta ratkaisevassa roolissa. Keskeisimpänä havaintona voidaan todeta, että tuloksien perusteella arviot Kiinan valta-aseman kasvusta vaihtelevat, mutta niitä voidaan pitää pääosin liian optimistisina.

Sairas ja tartuttava häiriöiden aiheuttaja? Prostituoidun hahmo 1900-luvun alun wieniläisen prostituutiodebatin asiantuntijakirjoituksissa

Tutkielmassani tarkastellaan wieniläisissä 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen asiantuntijateksteissä rakentuvia prostituoidun kuvia lähdetekstien moninäkökulmaisen ristiinluvun kautta. Kirjoitusten taustalla oli keskustelu Wienissä vuonna 1873 käyttöön otetun prostituution viranomaissäätelyn tulevaisuudesta. Säännöllisiin lääkärintarkastuksiin sekä käytöksen ja asumisen valvontaan perustuneen järjestelmän tavoitteena oli moraalin ja sosiaalisten normien ylläpito sekä sukupuolitautien leviämisen ennaltaehkäisy. Tutkimukseni lähdeaineisto koostuu neljästä, muodoltaan hieman toisistaan poikkeavasta tekstistä, joiden kirjoittajat esiintyvät asemansa, koulutuksensa ja työnsä puolesta prostituutiokysymyksen asiantuntijoina. Heihin lukeutuu kaksi lääketieteen yliopistoprofessoria, lääkärin ammatinharjoittaja, notaarina työskennellyt oikeustieteen tohtori sekä poliisijohdon ylikomisario. Lähdeteksteistä kahdessa toivotaan säätelyn purkamista, kahdessa suunnitellaan sen kehittämistä paremmin tavoitteitaan vastaavaksi. Pro gradu -tutkielmassani niitä tarkastellaan osana 1800- ja 1900-luvuille tyypillistä, prostituoidun määrittelyyn, tuntomerkkien keräämiseen sekä kunniallisista naisista erottamiseen pyrkinyttä prostituutiotutkimuksen genreä. Sen piirissä harjoitetun tiedonkeruun tarkoituksena oli (kontrolli)toimenpiteiden mahdollistaminen ja perustelu. Käsitteelle prostituoitu annetut sisällöt ohjasivat argumentaatiota säätelyn puolesta tai sitä vastaan. Wieniläisissä asiantuntijateksteissä toistuvia prostituoidun kuvia ovat häiriön ja moraalisen pahennuksen aiheuttaja, vaarallisen sukupuolen ja luokan edustaja, välttämätön paha, rakenteiden uhri, sukupuolitautien ruumiillistuma, sairas ja tartuttava, ympäristön turmelema sekä synnynnäinen prostituoitu. Prostituoituja kuvatessaan kirjoittajat viittaavat sekä kotimaisiin että kansainvälisiin tutkimuksiin, tilastoihin ja ajattelijoihin. Näin he sekä toistavat varhaisempia määritelmiä että muuntavat niitä yhteensopiviksi uuden ajan, paikan, tiedon ja kokemuksen kanssa. Heidän kuvauksensa sisältävät sekä jatkuvuuden elementtejä että murtumia suhteessa aiempiin debatteihin ja niiden osapuolille tyypillisiin diskursseihin. Uusia huolenaiheita ja ratkaisuehdotuksia ympäri Eurooppaa käytyihin prostituutiokeskusteluihin toivat vuosisadan vaihteessa syfilistutkimus, kansanterveydellinen ja sosiaalihygieeninen ajattelu, kiinnostus perinnöllisyyden vaikutuksiin, keskustelut ihmisen seksuaalisuudesta, naisen asemasta ja sukupuolirooleista sekä sukupuolisuhteiden monimuotoistuminen suurkaupunkiympäristössä.

Transforming Bodies, Wandering Desires. Intra-actions of Gender and Sexuality in Non-heterosexual Transgender Embodiment

Pro gradu -tutkielmani käsittelee sukupuolen ja seksuaalisuuden keskinäisiä intraaktiivisia vuorovaikutussuhteita elettyjen, ei-heteroseksuaalisten transsukupuolisten ruumiiden kokemuksissa. Tutkielmani haastaa sukupuolen ja seksuaalisuuden pysyvyyden käsityksiä sekä niihin liittyviä yhteiskunnallisia normeja kuvaten tapoja, joilla seksuaalisuuden ja sukupuolen kokeminen ja käytännöt liikkuvat, kehittyvät ja vuorovaikuttavat eletyissä transsukupuolisuuden ruumiillistumissa. Haastattelen kuutta suomalaista, syntymässä naiseksi määriteltyä transsukupuolista henkilöä liittyen heidän kokemuksiinsa sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja näiden muutoksista heidän tähänastisen elämänsä aikana. Tarkastelen nauhoitettuja ja litteroituja haastattelutekstejä transtutkimusta, queer-teoriaa ja feminististä uusmaterialistista filosofiaa yhdistävän teoreettisen kehyksen kautta keskittyen siihen, miten sukupuoli ja seksuaalisuus vaikuttavat toistensa kehitykseen, muutokseen ja materialisoitumiseen eri elämänvaiheissa ja tilanteissa. Erityisen tärkeiksi teoreettisiksi vaikuttajiksi tutkielmassani muodostuvat Judith Butlerin Gender Trouble (2006 [1990]) -teoksessaan hahmottelema performatiivisen sukupuolen teoria, Sara Ahmedin analyysi teoksessa Queer Phenomenology. Orientations, Objects, Others (2006) ja Karen Baradin teoksessa Meeting the Universe Halfway. Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning (2007) teoretisoima toimijuudellinen realismi. Päästäkseni kiinni sukupuolen ja seksuaalisuuden yhtymäkohtiin erittelen ensin niitä ominaisuuksia ja kokemuksia, jotka näyttäytyvät haastatteluteksteissäni oleellisina seksuaalisuuden ja sukupuolen kannalta. Tarkastelen seksuaalisuutta suuntautumisen, halun ja seksuaalisten käytäntöjen näkökulmasta: vaikka nämä seksuaalisuuden aspektit ovat kiinteästi kytköksissä toisiinsa, niitä ei voi kokonaan palauttaa toisiinsa. Sukupuolta käsittelen performatiivisuuden näkökulmasta painottaen transsukupuolisiin ruumiisiin ja niiden materiaalisuuteen liittyviä erityispiirteitä. Sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteita toisiinsa tarkastelen sekä sellaisissa tilanteissa, joissa niitä on vaikea erottaa toisistaan, että sellaisissa, joissa niiden voidaan nähdä tuottavan toinentoisiaan. Tutkielmallani on etnografisia, filosofisia ja poliittisia ulottuvuuksia. Yhtäältä tahdon kuvata ja analysoida elettyjä transsukupuolisia kokemuksia ja tuottaa tietoa vähän tutkitun ihmisryhmän todellisuudesta. Toisaalta osallistun sukupuolifilosofiseen keskusteluun ruumiillisuudesta ja sukupuolen ja seksuaalisuuden olemuksesta. Lähestyn tutkimusprosessiani niin sanotusta transgender standpoint -näkökulmasta; kirjoitan transsukupuolisena ruumiina, transsukupuolisia ruumiita koskien, pyrkimyksenäni edistää elävien transsukupuolisten ruumiiden asemaa, toimijuutta ja näkyvyyttä yhteiskunnassa.

Sodan oikeutuksesta : varusmiesjohtajien ajatuksia sodasta ja sen moraalisesta oikeutuksesta

Oikeutetun sodan teorialla pyritään määrittelemään, mitkä ovat oikeudenmukaisen sodan perusteet ja milloin sota on oikeutettu. Sodan oikeutuksesta on käytetty pääsääntöisesti kahta eri nimitystä, jotka ovat oikeudenmukainen sota ja oikeutettu sota. Oikeudenmukainen sota viittaa valtioiden väliseen, tai Yhdistyneiden kansakuntien vahvistamaan kansainvälisten lakien mukaiseen oikeuteen käydä sotaa. Oikeudenmukainen sota saa perustansa kansainväliseltä oikeudelta, joka määrittelee oikeudenmukaisen sodan ehdot. Oikeudenmukainen sota perustuu valtioiden, Yhdistyneiden Kansakuntien ja sotilasliittojen välisiin lakeihin ja sopimuksiin. Termi oikeutettu sota viittaa sodan moraaliseen oikeutukseen. Oikeutetulla sodalla tarkoitetaan sellaisia sodan käymisen eettisiä ehtoja, joiden vallitessa on oikeus tarttua aseisiin. Tässä tutkimuksessa käsitellään Hämeen Ratsujääkäripataljoonan varusmiesjohtajien ajatuksia sodasta ja sodan oikeudesta. Tutkimus on toteutettu laadullisena fenomenografisena tutkimuksena, jonka tarkoituksena on tutkia varusmiesten eettisiä näkökulmia sodan oikeutuksesta. Tutkimuksessa kartoitetaan varusmiesten mielipiteitä niissä tilanteissa, joissa he kokevat sodan oikeutetuksi. Tutkimuksella pyritään selvittämään kohtaavatko Puolustusvoimien ja varusmiesten eettiset näkökannat sodan oikeutuksesta, vai onko näkökannoissa ristiriitaisuuksia. Tutkimukseen osallistui yhteensä 17 varusmiestä. Tutkimuksen pääkysymys on: Missä tilanteissa varusmiesjohtajat kokevat sodan oikeutetuksi? Tutkimuksen pääkysymystä tukeva alakysymys on: Onko varusmiespalvelus muokannut varusmiesjohtajien eettisiä arvoja sodan kysymyksen osalta? Tulokset ja johtopäätökset. Puolustussota koetaan ainoana sodan muotona, joka on hyväksytty. Sodan oikeuttamiseen tarvitaan, sekä moraalinen perustelu, että sopimuksellinen hyväksyntä. Oikeutetun sodan kriteerit voidaan varusmiesjohtajien vastausten, Sotilaan käsikirjan ja kirkkoisä Augustinuksen oikeutetun sodan teorian perusteella määritellä viiteen tekijään, jotka ovat: 1. Sotaan tulee olla aina oikeutettu syy. 2. Sodan tulee olla viimeinen keino. 3. Sotaa tulee käydä laillisen esivallan johdolla. 4. Sodankäynnin päämääränä on rauhan palauttaminen ja vääryyden estäminen. 5. Sodassa tulee välttää tarpeetonta hävitystä ja kärsimystä.

Venäjän ja Kiinan sotilaallinen yhteistyö kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan päättyminen muutti maailman poliittisia valta-asemia ja jätti Yhdysvallat ainoaksi suurvallaksi. Venäjä on pyrkinyt palauttamaan Neuvostoliiton aikaista vaikutusvaltaansa samalla, kun Kiina on talouskasvunsa siivittämänä noussut yhdeksi maailman vaikutusvaltaisimmista valtioista. Venäjän ja Kiinan välisellä sotilaallisella yhteistyöllä on globaalia merkitystä, eikä yhteistyö voi jäädä huomiotta. Tässä tutkimuksessa selvitetään maiden välisen sotilaallisen yhteistyön muotoja ja motiiveja. Päätutkimuskysymyksenä ja tutkimusongelmana on, ovatko maiden kylmän sodan jälkeiselle keskinäiselle sotilaalliselle yhteistyölle asettamat tavoitteet toteutuneet ja millä tavalla. Tutkimuksen teoreettisena näkökulmana on poliittinen realismi. Realistisen näkökulman perusteella Venäjän ja Kiinan toimintaa kansainvälisessä yhteisössä ohjaavat niiden omat tavoitteet ja vallan tavoittelu. Omien etujen ajaminen johtaa näkökulman perusteella samanhenkisten valtioiden yhteistyöhön, kuten myös etujen samanlaisuus tai toisiaan täydentävä luonne. Tutkimusmenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä laadullista sisällönanalyysia. Tutkimuksen pääasiallinen aineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta. Lisäksi aineistona on käytetty muun muassa tutkimuslaitosten vuosikirjoja sekä Kiinan ja Venäjän valtioiden julkaisemia virallisia asiakirjoja. Maiden välinen sotilaallinen yhteistyö voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: sotatekniseen yhteistyöhön, sotilaallisiin harjoituksiin ja sotilaspoliittiseen yhteistyöhön. Venäjän tavoite maiden väliselle sotatekniselle yhteistyölle on ensisijaisesti ollut maan Neuvostoliiton jäljiltä massiivisen aseteollisuuden säilyminen toimintakykyisenä. Kiina on tavoitellut yhteistyöllä ensisijaisesti Kansan vapautusarmeijan kehittämistä. Sotilaallisten harjoitusten tavoitteena on ollut sotilaallisen suorituskyvyn kehittäminen, mutta myös sotilaspoliittisen signaalin antaminen ulospäin maiden yhteistyöstä ja suhteen tasosta. Sotilaspoliittisen yhteistyön tavoite on molemmilla ollut vastustaa Yhdysvaltojen johtamaa yksinapaista maailmaa ja korvata se moninapaisella maailmalla, jossa sekä Venäjä että Kiina näkevät itsensä yhtenä navoista. Johtopäätöksenä on, että Venäjä ja Kiina ovat pääosin saavuttaneet maiden väliselle yhteistyölle asettamansa tavoitteet. Vuosien 1992–2007 välisenä aikana Kiinan asetuonnista 85 prosenttia tapahtui Venäjältä, mikä käytännössä mahdollisti Kansan vapautusarmeijan kehittämisohjelman käynnistämisen. Samana ajanjaksona Kiinan osuus Venäjän kaikesta aseviennistä oli kolmannes, millä on ollut suuri merkitys sen aseteollisuudelle. Sotilaalliset harjoitukset ovat olleet Kiinalle suhteellisesti merkittävämpiä kuin Venäjälle, koska Kiina on vasta kehittämässä sotilaallista suorituskykyään tasolle, jolla Venäjä on ollut jo pitkään. Lisäksi Kiina on saanut Venäjän kautta ensimmäiset kokemukset monikansallisista sotaharjoituksista. Sotilaspoliittisesti maat ovat onnistuneet yhdessä vastustamaan Yhdysvaltoja, mutta maiden omat intressit ovat niille kuitenkin tärkeämpiä kuin sotilaspoliittinen yhteistyö, mikä laskee yhteistyön painoarvoa ja uskottavuutta.

Pohjois-Korean ydinaseohjelma uhkana Kiinan suurvalta-asemalle Korean niemimaalla

Kiina on voimakkaasti kasvava suurvalta, mikä uhkaa maailman voimakkainta suurvaltaa Yhdysvaltoja. Pohjois-Korea on keskeinen valtio Korean niemimaalla, jonka ydinaseohjel-man muodostamaan ongelmaan kulminoituvat sekä Kiinan että Yhdysvaltojen intressit. Ydinaseohjelma ei itsessään ole varsinainen uhka Kiinalle, vaan niitä ovat ydinaseohjelman aiheuttamat seuraukset, jotka näkyvät muun muassa Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean välisen sotilasliiton varautumisessa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuinka Pohjois-Korean ydinaseohjelma uhkaa Kiinan suurvalta-asemaa Korean niemimaalla. Hegemoninen realismi on tutkimuksen teoreettinen näkökulma. Tiivistetysti hegemoninen realismi kuvaa maailmanpolitiikkaa suurvaltojen valtapyrkimyksien kautta. Tämä tutkimuk-sen tarkastelee aihetta Kiinan suurvalta-aseman näkökulmasta. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen tutkimus. Lähdeaineistoa analysoidaan sisällönanalyysillä tutkimuksen teoreetti-sesta näkökulmasta. Tutkimuksen primäärilähteet ovat Yhdysvaltojen hallituksen ja Yhdys-valtalaisen strategian tutkimuslaitoksen tuottamia. Tutkimuksen pääluvut käsittelevät Pohjois-Korean ydinaseohjelmaa, Kiinan suurvalta-asemaa Korean niemimaalla sekä Pohjois-Korean ydinaseohjelman muodostamia uhkateki-jöitä Kiinalle. Pohjois-Korea säilyttää Kimin perhedynastian ja parantaa ulkopoliittista ase-maansa ydinaseohjelmansa avulla. Pohjois-Korean nostamat jännitteet vaikeuttavat Kiinan, Etelä-Korean sekä Yhdysvaltojen välistä yhteistyötä. Kiinan suurvalta-asema Korean niemi-maalla riippuu pääasiassa Pohjois-Koreasta ja Yhdysvalloista. Kiinan hegemoniastrategian pohjana on Pohjois-Korean tukeminen. Vakaampi Pohjois-Korea vahvistaisi Kiinan suurval-ta-asemaa Korean niemimaalla. Pohjois-Korean ydinaseohjelman jatkuminen ja epävakaa toiminta uhkaavat Kiinan suurvalta-asemaa erityisesti Yhdysvaltojen toimesta. Yhdysvalloil-la on voimakkaat intressit saada Pohjois-Korea luopumaan ydinaseohjelmastaan. Pohjois-Korean kokema uhka Yhdysvaltojen asevoimista ja Kiinan tuen muuttumisesta, voivat saada Pohjois-Korean aiheuttamaan konfliktin. Pohjois-Korean luottamus ydinaseohjelmaansa kasvaa Kiinan ja Yhdysvaltojen valtakamp-pailun voimistuessa, mikä lisää jännitteitä Korean niemimaalla. Hegemonisen realismin nä-kökulmasta Pohjois-Korean lisääntyvä epävakaus johtaa Yhdysvaltojen valta-aseman vahvis-tumiseen Korean niemimaalla. Pohjois-Korean ydinaseohjelman uhka Kiinan suurvalta-asemalle kasvaa, koska ydinaseohjelma lisää konfliktin riskiä ja hankaloittaa Kiinan kansain-välistä suurvalta-asemaa Pohjois-Korean tukijana. Konflikti Korean niemimaalla voi johtaa sotaan Pohjois-Korean ja sotilasliiton välillä, mikä heikentäisi Kiinan suurvalta-asemaa ja vahvistaisi Yhdysvaltojen johtoasemaa Kiinan suhteen.

Suomen ja Ruotsin turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön vaikutus turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin realismin näkökulmasta

Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia Suomen ja Ruotsin turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä kansainvälisten toimijoiden kanssa, ja sen vaikutusta turvallisuus- ja puolustuspoliittisille päätöksille. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on realismi. Realismin viitekehys korostaa valtaa ja sotilaallista voimaa. Voimatasapainon saavuttamiseksi pienten valtioiden on jollakin tavalla turvattava oma säilymisensä. Yhteistyö kansainvälisten toimijoiden kanssa on hyvä esimerkki valtion tavasta saada tarvittava vastavoima säilymisen kannalta. Tutkimusmenetelmänä tutkimuksessa käytetään asiakirja- ja kirjallisuustutkimusta. Tutkimuksen lähteet ovat pääosin virallisia asiakirjoja, joten asiakirja- ja kirjallisuustutkimus on perusteltua. Turvallisuus- ja puolustuspoliittiset uhkakuvat ovat muuttuneet kylmän sodan päättymisen jälkeen. Laajamittaisen sodan uhkaa pidetään epätodennäköisenä. Epäsymmetriset uhkakuvat kuten terrorismi ja kyberturvallisuus ovat todennäköisempiä. Uhkakuvien muuttuessa on pystyttävä vastaamaan uhkakuvien kehitykseen omilla turvallisuus- ja puolustuspoliittisilla ratkaisuilla. Suomi ja Ruotsi ovat kumpikin EU-jäseniä. Tämän johdosta maat ovat puolueellisia, mutta ainakin toistaiseksi molemmat valtiot ovat säilyneet sotilaallisesti liittoutumattomina. Suomi on pitänyt yleisen asevelvollisuuden maanpuolustuksen selkärankana. Ruotsi luopui yleisestä asevelvollisuudesta vuonna 2010. Molemmat valtiot ovat joutuneet tekemään puolustusvoimauudistuksen, joka on vielä kuitenkin kesken. Puolustusvoimauudistuksella valtiot pyrkivät mahdollisimman kustannustehokkaaseen ratkaisuun. Tutkitun materiaalin pohjalta voidaan päätyä seuraaviin johtopäätöksiin. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osalta Suomella ja Ruotsilla on hyvin samankaltainen asennoituminen kansainväliseen yhteistyöhön. Molemmat valtiot painottavat omassa politiikassaan kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat EU, Nato, YK, Etyj ja Nordefco. EU:n YTPP kehittäminen nähdään molemmissa valtiossa todella tärkeäksi. Nato PfP-kumppanuuden mukanaan tuomat harjoituksien ja kriisinhallinnan kautta valtiot voivat kehittää omaa sotilaallista suorituskykyä. Osallistumalla kansainväliseen yhteistoimintaan eri järjestöjen kautta, saadaan painotettua omalle valtiolle tärkeitä asioita. Suomen ja Ruotsin harjoittama yhteistyö niin kahdenkeskeinen kuin kansainvälinen tulee korostumaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Sotilaallinen liittoutuminen ei ole ajankohtaista kummallekaan valtiolle.

Virtuaalinen taistelukenttä oppimisympäristönä : taistelun opetus upseerioppilaan näkökulmasta reserviupseerikoulun 1. komppaniassa

Simulaattorikoulutus ja pelien käyttö opetukseen sotavoimissa on lisääntynyt huomattavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Teknologian ja kaupallisten pelien kehitys on synnyttä-nyt uudenlaisia oppimisympäristöjä myös puolustusvoimien käyttöön, koska niiden realismi ja graafinen ulkoasu on saatu tyydyttävälle tasolle. Viimeisen neljän vuoden aikana niiden käyttömahdollisuuksia on alettu kartoittaa ja muutamat tehdyt tutkimukset sekä pilotointi tukevat niiden hyötykäyttöä varusmieskoulutuksessa. Nykysukupolvi on tottunut pelaamaan kaupallisia sotapelejä, joten se toimii valmiiksi luonnollisena ja miellyttävänä ympäristönä heille. Tutkimuksen kohteena oli RUK:n 1. komppanian 18 upseerioppilasta. Päätutkimuskysymyk-senä selvitettiin, miten upseerioppilas oppii perusteita virtuaalisen oppimisympäristön avulla. Tämän tueksi esitettiin kaksi alakysymystä. Ensimmäinen alakysymys on, miten pelien avul-la voi oppia. Toisena haettiin vastauksia siihen, miten koulutus tulisi järjestää oppilaan näkökulmasta. Aineistonkeruumenetelmänä tutkimuksessa käytettiin lomakekyselyä sekä havainnointia. Vaikka lomakekyselyllä ei päästä niin syvälliseen lopputulokseen kuin haastattelulla, oli se järkevämpi vaihtoehto koska tällä tavoin saatiin useamman henkilön näkökulma aiheeseen. Havainnointia käytettiin selkeyttämään oppilaiden näkemyksiä koulutuksesta ja tuomaan laatua tutkimukselle tekemällä tarkkoja muistiinpanoja tutkittavasta harjoituksesta. Tuloksena oppilaiden mielestä simulaattorikoulutuksen selkeitä vahvuuksia ovat sen mielek-kyys, toiminnallisuus ja toiminnanvapaus, realistisuus sekä palautejärjestelmä. Heidän vas-tauksista tuli esille, miten pelien toiminnanvapaus auttaa kokemuksien kautta oppimaan asi-oita mitä ei välttämättä tavallisessa harjoituksessa tulisi opittua. Oppilaat olivat erittäin moti-voituneita koulutukseen mikä lisää oppimista. Palautteenannon havainnollisuus myös lisäsi heidän mielestään selkeästi oppimista. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että koulutuksen ajankohtaan ja suunnitteluun tulee kiinnit-tää huomiota. Harjoitus on tärkeä rakentaa niiden periaatteiden mukaisesti, mitkä toimivat parhaiten simulaatiopeli-koulutuksessa. Ainakin upseerioppilaiden koulutuksessa pelien käyttö on selkeästi oppimista tukeva koulutusmuoto.

Kaukasuksen energiastrateginen merkitys ja Gazpromin rooli Venäjän suurvalta-aseman uudelleen saavuttamisessa

Keskeisenä aiheena on Kaukasuksen geopoliittinen merkitys Kaspianmeren ja Keski-Aasian kaasun viennissä Länsi-Eurooppaan. Aihealue yhdistää suurvaltojen energiastrategisten intressien ja turvallisuuspolitiikan väliseen suhteeseen. Tutkimuksen pääongelmina ovat Venäjän valtiollisen kaasuyhtiön Gazpromin merkitys suurvalta-aseman uudelleen savuttamisessa ja Kaukasuksen kaasuinfrastruktuurin kontrolloimisen merkitys Venäjälle. Tutkielman keskeisimpiä lähteitä ovat energiaturvallisuutta käsittelevät tutkimukset, sekä Venäläiset kansainvälisenpolitiikan julkaisut. Aineistoa on analysoitu teoriasidonnaisen sisältöanalyysin menetelmillä. Tutkielman keskeisenä teoriana on klassinen poliittinen realismi. Analyysin perusteella havaittiin energiataloudellisten ja turvallisuuspoliittisten intressien keskinäisriippuvuus ja se, että Venäjän hahmottaa kansainvälisen politiikan valtakeskeisenä. Tämä korostaa turvallisuuskoneiston ja energiasektorin yhteistoiminnan merkitystä ulkopolitiikassa. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan Gazpromin olevan Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen toimija, jonka taloudelliset tavoitteet palvelevat Venäjän kansallisia intressejä. Tutkielman aiheessa yhdistyvien energiatalouden ja turvallisuuspolitiikan rajapintojen ymmärtäminen vaatii perehtymistä kumpaankin osa-alueeseen. Aiheen monitahoisuus asettaa haasteensa syvällisen analyysin tekemiseksi annetun sivumäärän puitteissa. Tämän vuoksi jatkotutkimuksen mahdollisuudet aihe-alueesta ovat erittäin kattavat. Asiakirjan muotoiluohjeet ovat peräisin Ohje Maanpuolustuskorkeakouluissa laadittavista opinnäytetöistä.

Venäjän näkemys terrorismin leviämisestä Dagestaniin ja Ingusetiaan

Vuodesta 2004 eteenpäin terrorismi on levinnyt Dagestanin ja Ingušetian alueille. Se ei ilmene yleensä mediassa terrorismille tyypillisenä kuvatulla tavalla siviiliväestöön kohdistettuna suunnattomana väkivaltana. Sen sijaan puhutaan niin kutsuttuja kovia kohteita vastaan kohdistuvasta, sissisotaa muistuttavasta taistelusta Venäjän turvallisuusorganisaatioita vastaan. Toisena selkeänä kohteena ovat alueiden paikallishallintojen infrastruktuuri ja henkilöstö. Vastarinnan katsotaan nykyään kattavan koko Pohjois-Kaukasian alueen. Dagestan ja Ingušetia ovat kuitenkin niin kutsutun konfliktin syntypisteessä ja tilannekehitykseltään huonoimmassa tilassa, jolloin niiden syvempi tutkimus osana Pohjois-Kaukasian kokonaisuutta on tarpeellista ja auttaa ymmärtämään nykyistä trendiä terrorismin viitekehyksessä. Länsimaalaisen tutkimuskirjallisuuden ja Venäjän näkemyksen välillä sekä muutoksesta terroristien taktiikoista että taustalla vaikuttavista syistä, on havaittavissa huomattavia eroja. Molempia näkemyksiä on käytettävä niin Dagestanin ja Ingušetian kuin koko Pohjois-Kaukasian tilannekehityksen ymmärtämiseksi. Toisaalta näkemyseroista selviää suuri osa ongelman perimmäisistä syistä, onhan Venäjän terrorismintorjuntaa usein kuvattu pääsyyksi muslimipohjaisen väestön radikalisoitumiselle. Metodina on käytetty laadullisen tutkimuksen alle kuuluvaa aineistolähtöistä sisältöanalyysia. Tutkimusmenetelmää ei ole sidottu teoriaan, vaan teoria toimii taustalla ja tarjoaa ymmärryksen sekä ennakko-oletuksen Venäjän näkemyksestä terrorismiin. Tutkimuskysymysten avulla tutkitaan millaisena turvallisuusuhkana Venäjä näkee terrorismin. Poliittinen realismi on edelleen toimiva kansainvälisen politiikan teoria, ainakin Venäjän näkemystä tutkittaessa. Terrorismi ei pelkästään ilmiönä ole uhka Venäjälle, vaan se uhkaa geopoliittisesti tärkeän alueen hallintaa, jolloin sotilaallinen ja taloudellinen kilpailuasetelma Venäjän ja muiden Pohjois-Kaukasian alueella toimivien valtioiden välillä voi kehittyä Venäjän kannalta epäsuotuisaksi.

Pohjoismaisen puolustusyhteistyön rajoitteet ja mahdollisuudet rakenteellisen realismin näkökulmasta

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan pohjoismaista puolustusyhteistyötä Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen osalta rakenteellisen realismin teoreettisesta näkökulmasta. Tutkimuksen menetelmä on teorialähtöinen laadullinen sisällön analyysi, jossa teoria määrittää tutkimuskohteet (aineiston) ja analyysitason (tarkastelun tarkkuuden). Tutkimuksessa käytetään tukevana menetelmänä voimasuhdeanalyysia valtioiden välisellä järjestelmätasolla tapahtuneiden muutosten arvioimiseksi. Tutkimusongelmana on selvittää, miten Pohjoismaiden rakenteelliset ominaisuudet rajoittavat tai edesauttavat pohjoismaisen puolustusyhteistyön syventämistä rakenteellisen realismin näkökulmasta. Rakenteellisen realismin avulla voidaan selittää kansainvälisen turvallisuuspolitiikan lopputuloksia ja tutkia valtioiden toisilleen muodostamia mahdollisuuksia ja rajoitteita. Tässä tutkimuksessa pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehityksen tarkastelu on rajattu 2000-luvulle. Tutkimuksessa käytetään kahta toisiaan täydentävää rakenteellisen realismin teoriaa: Kenneth N. Waltzin voimatasapainoteoriaa ja Stephen M. Waltin uhkatasapainoteoriaa. Tämän lisäksi näiden teorioiden selitysvoimaa on parannettu muiden rakenteellisen realismin ja osittain uusklassisen realismin teorioilla. Teorioiden pohjalta on muodostettu tutkimuksen viitekehys, rajaukset ja ennakko-oletukset. Rakenteellisessa realismissa pienten valtioiden tutkimus on asetettava suurvaltojen välisten suhteiden viitekehykseen. Rakenteellisen realismin analyysitaso on karkea ja tutkimuksen kohteena ovat valtiot materiaalisina puolustuksellisina yksiköinä, mistä johtuen sisäpoliittiset tekijät, ihmisten käsitykset tai muut todellisuuden muodostukseen liittyvä problematisointi rajataan tarkastelun ulkopuolelle. Tutkimuksessa nousi esille, että Venäjän toimintavapaus on lisääntynyt huomattavasti 2000- luvulla ja se on muuttunut heikosta muiden valtioiden järjestelmäpaineita myötäilevästä valtiosta järjestelmään paineita aiheuttavaksi valtioksi. Venäjän toimintavapauden lisääntyminen on vähentänyt huomattavasti Pohjoismaiden turvallisuuspoliittista liikkumavapautta. Pohjoismaat nauttivat 2000-luvun alussa verrattain hyvää toimintavapautta, eikä pohjoismaiselle puolustusyhteistyölle tuolloin ollut tarvetta. Myöskään Nato-jäsenyyden hakeminen ei ollut Suomelle talouspoliittisesti kannattavaa. Ruotsin sotilaallinen voima toimi 2000-luvun alussa Itämerta tasapainottavana tekijänä, mutta sen sotilaallinen voima on kuitenkin heikentynyt 2000-luvulla samalla kun Venäjä on voimistunut. Lisäksi Suomen talous on muuttunut 2000-luvulla riippuvaisemmaksi Venäjän kaupasta ja erityisesti Venäjältä tuotavasta energiasta samaan aikaan, kun Suomen talous on muuttunut alijäämäiseksi. Edellä mainittujen tekijöiden yhteisvaikutus onkin muuttanut huomattavasti Ruotsin ja Suomen keskinäisriippuvaista turvallisuuspoliittista asemaa suhteessa Venäjään. Suomi muodostaa puskurivyöhykkeen Ruotsille ja samalla näiden valtioiden yhdessä muodostama puskurivyöhyke on tullut riippuvaiseksi muiden maantieteellisesti lähellä sijaitsevien ja riittävän omavaraisten Nato-valtio Tanskan ja Norjan kanssa tehtävästä yhteistyöstä, joka puolestaan Venäjän näkökulmasta, yhteistyön muodosta riippuen, joko vahvistaa tai vähentää Venäjän ja Pohjoismaiden välistä turvallisuusdilemmaa. Tanska ja Norja ovat talouden ja omavaraisuuden rakenteiden kannalta huomattavasti Suomea paremmassa asemassa. Lisäksi ne ovat tarkasteluajanjaksolla valmiiksi Naton jäseniä, jolloin niiden potentiaalisilla liittoutumisratkaisuilla ei ole ollut turvallisuuspoliittista merkitystä Venäjän kansallisen turvallisuuden varmistamisen kannalta. Tällä hetkellä Norjan ja Tanskan arktisen alueen intresseillä ei vielä ole negatiivista vaikutusta Venäjän ja Pohjoismaiden välisiin suhteisiin; riippuvuus on molemminpuolista arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämiseksi. Norjan ja Tanskan turvallisuuspoliittinen asema on sekin kuitenkin muuttunut Venäjän alivoiman muututtua merkittäväksi ylivoimaksi. Turvallisuusdilemmaa vahvistaa Itämerellä vastakkainasettelu idän ja lännen välillä; nollasummapeli, jossa Venäjän turvallisuus- ja talouspoliittiseen asemaan kohdistuu merkittäviä uhkia ja jossa Venäjällä samalla on merkittävä ylivoima kyvyissä turvallisuusdilemmaan vastaamiseksi. Suomen ja Ruotsin syventynyt keskinäinen puolustusyhteistyö on luonnollinen jatkumo tilanteessa, jossa Natoon liittyminen on muuttunut erittäin vaikeaksi ja myös Natoon osittain rinnastettavissa oleva pohjoismaiden puolustusyhteistyö Nato-maiden Tanska ja Norja kanssa. Pohjoismaita juridisesti sitomaton epävirallinen yhteistyö, jossa Suomi ja Ruotsi voivat säilyä Natoon kuulumattomina valtioina onkin rakenteellisen realismin näkökulmasta luonnollinen vaihtoehto nykyisessä järjestelmädynamiikassa pienille valtioille, jotka sijaitsevat manner-suurvalta Venäjän geopoliittisten intressien osalta keskeisellä alueella.

Venäjä takaraivossa – Nato-kysymys eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa vaalikaudella 2011–2015

Kylmän sodan päätyttyä Suomelle avautui uusia läntisiä yhteistyönäkymiä. Suomi liittyi sotilaallisesti liittoutumattomana, muttei puolueettomana maana Euroopan unioniin 1.1.1995 ja ryhtyi myös yhteistyöhön Pohjois-Atlantin puolustusliitto Naton kanssa. Yli kaksikymmentävuotisen aktiivisen rauhankumppanuuden aikana Suomi on aina mennyt jonkinlaisella kontribuutiolla mukaan uusiin Naton yhteistyömuotoihin. Turvatakuut tuovaa jäsenyyttä ei ole katsottu aiheelliseksi hakea, vaan Suomi on linjannut varaavansa mahdollisuuden hakea jäsenyyttä tarpeen niin vaatiessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää miten Suomen poliittiset päätöksentekijät, kansanedustajat ja heidän edustamansa puolueet, ovat eduskunnassa vaalikaudella 2011–2015 arvioineet Suomen turvallisuuspoliittista perusratkaisua – liittoutua vai ei. Mitkä ovat olleet koko liittoutumiskeskustelun keskeiset diskurssit eli mistä on keskusteltu, kun on keskusteltu? Millä argumenteilla sotilasliittoon liittymistä, sen ulkopuolella pysyttäytymistä sekä virallisen ns. Nato-option jatkoa kannattaneet ovat perustelleet kantojaan? Tutkimus tarkastelee myös miten Venäjän ja lännen, Naton ja EU:n, suhteiden kiristyminen on vaikuttanut liittoutumisnäkemyksiin. Muuttuivatko päättäjien perustelut aiemmille kannoilleen Ukrainan myötä vai muuttuivatko kannat? Primaariaineistona ovat vaalikaudella käydyt seitsemän ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan keskittynyttä täysistuntokeskustelua. Yli 600 puheenvuoron analysoinnissa on sovellettu aineistolähtöistä lähestymistapaa ja sisällönanalyysiä. Keskusteluaineiston perusteella ulkoisen toimintaympäristön muuttujista keskeisesti näkemyksiin liittoutumisesta ovat vaikuttaneet erilaiset käsitykset siitä, 1) millaiseksi Euroopan ja Itämeren alueen yleinen turvallisuuskehitys sekä erityisesti Venäjän roolin ja länsisuhteen kehitys arvioidaan (Venäjä-diskurssi), ja 2) minkälainen merkitys on pohjoismaisen ja erityisesti Ruotsin kanssa tehtävän puolustusyhteistyön tiivistämisellä (Ruotsi-diskurssi). Myös arviot siitä, 3) millaisia kehitysnäkymiä on EU:n yhteisessä puolustusulottuvuudessa (EU-diskurssi), ja 4) miten Naton rooli sekä kumppanuus kehittyvät (Nato-kumppanuus -diskurssi) ovat vaikuttaneet merkittävästi näkemyksiin. Keskeisin tutkimuspäätelmä on, että lähes kaikki Nato-keskustelun argumentit ja keskusteluteemat kiertyvät lopulta Venäjään. Liittoutumiskeskustelu on siis keskustelua, jossa Suomen valintoja arvioidaan joko ääneen tai verhottuna suhteessa oletettuihin Venäjän pyrkimyksiin, motiiveihin ja mahdollisiin reaktioihin. Ukrainan kriisin myötä vakautta ja jatkuvuutta korostava pragmaattinen "geopoliittinen realismi" nousi keskustelussa yhä hallitsevammaksi näkökulmaksi, ohittaen kansainvälisen yhteisön normistoa ja moraalia korostavan "arvoperustaisen yhteisöllisyyden".