Identiteetin rajalla – heijastuksia kulttuuriperinnöstä. Mitä suomenniemeläiset haluavat kylällä säilyttää? Tapaustutkimus kuntaliitoksen jälkeen

Tämä tutkimus käsittelee Suomenniemen eri kylien asukkaiden näkemyksiä kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja niiden merkityksestä. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus, joka koostuu neljästä ryhmähaastattelusta ja kolmesta yksittäisestä informanttien haastattelusta. Haastateltavia oli yhteensä 41. Tutkimus ja aineiston keruu sijoittuvat ajallisesti vuoteen 2013, jolloin Suomenniemi, Ristiina ja Mikkelin kaupunki tekivät kuntaliitoksen. Tutkimus tuo esille kulttuuriperintöprosessiin liittyviä asioita, joita kyläläiset näkivät tärkeäksi kylillä säilyttää. Oletus on kylien asukkaiden näkemyksien eroavan kulttuuriperinnön säilyttämisestä julkisen tahon määrittelemistä kohteista. Tutkimuksen yksi keskeinen tehtävä onkin tuoda esille kulttuuriperintöprosessiin liittyviä asioita ja merkityksiä. Tutkimuksen aikana myös avataan virallisten tahojen määrittelemiä kulttuuriperinnön säilyttämiseen liittyviä asetuksia ja ohjeita. Tutkimus on empiirinen ja aineistolähtöinen. Kaikki haastattelut dokumentoitiin video- ja äänitallentein. Tutkimuksen analyysimenetelmänä käytetään teemoittelua ja sen alla luokittelua. Tutkimuksen keskeisiksi teemoiksi nousivat tavat ja tapahtumat, kulttuuriympäristö ja rakennettu kulttuuriperintö. Tutkimuksen tuloksella voidaankin osoittaa olevan merkitystä aineettomalla ja aineellisella kulttuuriperinnöllä kylien asukkaille. Koetut merkitykset yhteisöllisten tapahtumien kautta vahvistavat asukkaiden omaa identiteettiä ja paikkatunnetta omasta kotiseudusta. Kulttuuriympäristö, luonto ja ympärillä oleva maisema ovat asukkaille voimavara. Rakennettu kulttuuriperintö heijastelee historiaa ja pysyy ristiriitaisena mutta vahvana kyläläisten ajatuksissa. Tutkimus osoitti, ettei kyläläisten kulttuuriperinnön määritykset eroa kovinkaan paljon julkisen määrittelyn kohteista. Sen sijaan eroa oli kulttuuriperintöprosessin tekotavoilla, jotka tarkoittivat erilaisia merkityksiä asukkaiden ja virallisen tahon kanssa. Muutostilanteissa onkin tärkeää kiinnittää huomiota koko prosessiin, ei yksittäisiin asioihin.

Takaisin luontoon: Jevgeni Zamjatinin romaanin Me ja Lois Lowryn romaanin The Giver vertaileva analyysi ekokriittisestä näkökulmasta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisina luonto ja luonnollisuus esiintyvät Jevgeni Zamjatinin klassikkodystopiassa Me (1921) ja Lois Lowryn nuorille aikuisille suunnatussa dystopiassa The Giver (1993). Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esille luonnon ja luonnollisuuden kirjalliset representaatiot teosten ekokriittisen luennan kautta. Kirjallisuuden ekokriittinen tarkastelu auttaa hahmottamaan ihmisten luontosuhdetta ja luontoon liittyviä asenteita. Tämä puolestaan auttaa ymmärtämään ihmisten luontoon liittyvää toimintaa ja ajalleen tyypillisiä kiistakysymyksiä. Me ja The Giver -dystopiaromaanit sopivat luontoteeman tarkasteluun, koska teokset edustavat oman aikansa käsityksiä luonnosta ja tuovat niitä esille eri tavalla. Dystopiakirjallisuuden nähdään ammentavan aiheita todellisuudesta ja kuvailevan tulevaisuutta, jota tulisi kaikin tavoin välttää. Dystopian keinoin lukijat halutaan tavallisesti saada tietoisiksi vallitsevista ongelmista ja herättää heidät toimimaan. NA-dystopialle ominainen toivon kipinä haastaa klassiselle dystopialle ominaisen toivon puuttumisen. Näiden toisistaan poikkeavien dystopialajien voidaankin nähdä pyrkivän aktivoimaan lukijat poliittiseen toimintaan ja yhteiskunnalliseen ajatteluun eri keinoin. Analyysissa on käytetty vertailevaa kirjallisuudentutkimusta ja tarkasteltu molempien teosten luontokuvauksia, elottoman ja elollisen luonnon esiintymistä sekä luonnon asemaa totalitaristisessa dystopiayhteiskunnassa. Lisäksi, haastaen ongelmallinen kahtiajako luonnon ja kulttuurin välillä, ihmisyyttä käsitellään osana luontoa, jolloin tarkastelun kohteena on ollut myös ihmisen luonnollisina pidettyjen piirteiden näyttäytyminen, ihmisen eläimellistäminen sekä ihmisen primitiivisyyden ilmentymät analysoitavissa teoksissa. Tutkimus osoitti, että luonto esiintyy molemmissa teoksissa melko samanlaisena: kukistettuna yhteiskunnan sisällä ja kukoistavana sen ulkopuolella. Zamjatinin romaanissa steriili, lasista rakennettu Ainoa Valtio pyrkii sulkemaan luonnon kokonaan valtion ulkopuolelle. The Giverissä luonto näyttäytyy yhteiskunnan sisällä puutarhamaisena, keinotekoisena ja hallittuna, mutta pääosin yhteiskunnasta eristettynä. Molemmissa romaaneissa totalitaristiset valtiot ohjaavat luonnonvoimat uomiinsa ja eristävät ihmiset niin fyysisesti kuin symbolisestikin luonnosta tarkoituksenaan luoda ja ylläpitää täydellinen yhteiskunta. Ihmisluonnolle ominaiset luonnollisina pidetyt piirteet eliminoidaan konfliktien välttämiseksi, jolloin valtio mahdollistaa oman mahtinsa ja yhteiskuntansa jatkuvuuden. Utopiayhteiskunnalle ominainen staattisuus ja ajattomuus sotii luonnolle ominaisen muutoksen ja dynaamisuuden kanssa, jolloin luonnolla ei ole paikkaa ”täydellisessä” utopiayhteiskunnassa.

”Kuin olisin itse ollut lintu”. Inhimillinen ja ei-inhimillinen Hannele Huovin Höyhenketjussa ja Siiri Enorannan Painajaisten lintukodossa

Tutkimukseni tavoitteena on tutkia inhimillisen ja ei-inhimillisen sekoittumista, kytköksiä ja samuutta Hannele Huovin Höyhenketjussa (2002) ja Siiri Enorannan Painajaisten lintukodossa (2012). Tarkastelen kohdeteosteni henkilöhahmojen inhimillisyyden ja ei-inhimillisyyden rakentumista. Toinen keskeinen tutkimuskysymykseni on, kuinka teoksissa esiintyvät henkilöhahmot ja ympäristöt materiaalisesti muodostuvat. Kumpikin tutkimani teos edustaa suomalaista nuortenfantasiaa. Teosten maailmat ovat runsaita ja niistä on löydettävissä hahmoja, jotka eivät selkeästi ole niin inhimillisiä kuin ei-inhimillisiäkään. Molemmissa teoksissani keskeisiä ovat luonto-kulttuuri-oppositiot, jotka selkeimmin näkyvät teosten pääpareissa: Höyhenketjussa matkaa tekevät lintu ja tyttö, Painajaisten lintukodossa poika ja robotti. Tutkimuksessani purankin näitä kulttuurisesti omaksuttuja oppositioita ja pyrin osoittamaan, että luonto ja kulttuuri ovat enemmänkin verkottuneet, päällekkäin menevät kategoriat kuin kaksi toisilleen vastakkaista maailmaa. Haluan tutkimuksessani irrottautua siitä perinteestä, jossa luonto tai ei-inhimillinen nähdään vertauskuvana ihmisen toiminnalle. Haluan ymmärtää luonnon nimenomaan luonnoksi; linnun linnuksi; koneen koneeksi. En myöskään keskity tarkastelemaan sitä, mitä teokset pyrkivät opettamaan luonnosta tai luonnonsuojelusta. Minua kiinnostavat luonto ja ei-inhimillinen sellaisenaan, ilman inhimillisyyden peiliä. Teoreettiset lähtökohtani ovat ekokriittisessä ja posthumanistisessa tutkimuksessa. Tärkeimmät käsitteeni ovat inhimillinen, ei-inhimillinen ja materiaalisuus. Inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat vakiintunut vastinpari, jossa inhimillinen tarkoittaa ihmistä ja ei-inhimillinen kaikkea, joka määrittyy ihmisyyden ulkopuolella. Materiaalisuus tarkoittaa tutkimuksessani nimenomaan kohdeteosten maailmojen sisäistä materiaalisuutta, sitä kuinka teosten maailmat konkreettisesti rakentuvat. Hyödynnän materiaalisuuden uutta tulkintaa, jossa materia nähdään elävänä ja aktiivisena toimijana. Lopputuloksena avautuu maailmoja, joissa inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä materiaalisen ja ei-materiaalisen rajat ovat ylitettävissä ja purettavissa.