Appropriate Institutions and Economic Growth - one size fits no-one

Modern-day economics is increasingly biased towards believing that institutions matter for growth, an argument that has been further enforced by the recent economic crisis. There is also a wide consensus on what these growth-promoting institutions should look like, and countries are periodically ranked depending on how their institutional structure compares with the best-practice institutions, mostly in place in the developing world. In this paper, it is argued that ”non-desirable” or “second-best” institutions can be beneficial for fostering investment and thus providing a starting point for sustained growth, and that what matters is the appropriateness of institutions to the economy’s distance to the frontier or current phase of development. Anecdotal evidence from Japan and South-Korea is used as a motivation for studying the subject and a model is presented to describe this phenomenon. In the model, the rigidity or non-rigidity of the institutions is described by entrepreneurial selection. It is assumed that entrepreneurs are the ones taking part in the imitation and innovation of technologies, and that decisions on whether or not their projects are refinanced comes from capitalists. The capitalists in turn have no entrepreneurial skills and act merely as financers of projects. The model has two periods, and two kinds of entrepreneurs: those with high skills and those with low skills. The society’s choice of whether an imitation or innovation – based strategy is chosen is modeled as the trade-off between refinancing a low-skill entrepreneur or investing in the selection of the entrepreneurs resulting in a larger fraction of high-skill entrepreneurs with the ability to innovate but less total investment. Finally, a real-world example from India is presented as an initial attempt to test the theory. The data from the example is not included in this paper. It is noted that the model may be lacking explanatory power due to difficulties in testing the predictions, but that this should not be seen as a reason to disregard the theory – the solution might lie in developing better tools, not better just better theories. The conclusion presented is that institutions do matter. There is no one-size-fits-all-solution when it comes to institutional arrangements in different countries, and developing countries should be given space to develop their own institutional structures that cater to their specific needs.

Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiehistön yksityiskirjastot ja sensuurin kieltämä kirjallisuus niissä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä

Tutkimus luotaa 1800-luvun alkuvuosikymmenten Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiehistön poliittisia asenteita sensuuri-ja painovapauskysymysten valossa. Sadan virkamiehistöön kuuluneen henkilön yksityiskirjastot ja niiden sisältämät mahdolliset sensuurin kieltämät nimikkeet on seulottu Kansalliskirjaston kokoelmissa olevista 1800- luvun kirjahuutokauppaluetteloista vertailemalla niitä Kansallisarkistossa säilytettäviin sensuuriviranomaisten kiellettyjen teosten listoihin. Tutkimuksen keskeisimmiksi teemoiksi nousevat näin poliittis- sekä kirjahistorialliset, kirjallista kulttuuria koskettelevat ulottuvuudet. Virkamiehistön yksityiskirjastot mahdollisine kiellettyine nimikkeineen on esitelty tilastollisen taulukoinnin avulla kirjastojen koon, virkamiehistön hallintoalan, rankiluokan sekä alueellisen identiteetin mukaan jaoteltuina. Vaikka lähdeaineiston perusteella on tämänkaltaisen poliittisväritteisen kirjallisen kulttuurin tavoittaminen osaksi ongelmallista, ovat huutokauppaluettelot systemaattisesta ja säännöllisestä luonteestaan johtuen merkittävää ja satunnaisten inventaarioluetteloiden ohella lähestulkoon ainoaa käsillä olevaa yksityiskirjastoja koskevaa lähdeaineistoa. Suomen 1800-luvun valtiolliseen asemaan liittyviä historiantulkintoja on tutkimuksen edetessä pyritty kuljettamaan rinnakkain; niitä ovat toisaalta suomalaisten käsitykset maansa perustuslaillisesta asemasta ja toisaalta venäläisten viranomaisten tulkinnat Suomen asemasta yleisvaltakunnallisessa viitekehyksessä. Tämän ohella tutkimusaihetta on lähestytty sen ajalliseeen kontekstiin olennaisesti kytkeytyvien yhteiskunta-ja historianfilosofisten teorioiden avulla. Ne ovat olleet myös tutkimuksen kohteena olleille aikalaisille relevantti henkinen ulottuvuus. Tämä on perusteltua, koska filosofista ja valtiotieteellistä kirjallisuutta on ollut kirjastoissa paljon. Etiikasta ja moraalista lähtevä vapauden ongelma on ollut yksi tämänkaltainen yhteiskuntafilosofinen kysymys. Tutkimuksessa aika ajoin esiin nouseva aatteellinen vertailu muiden Euroopan maiden oloihin laajentaa tutkimuksen historiallisen viitekehyksen osaksi 1800-luvun eurooppalaisen henkisen aatemaailman maisemaa. Tutkimuksen varovaiset johtopäätökset juontuvat erilaisista näkökulmista. Kiellettyjä nimikkeitä löytyi hieman yli 30 % kaikista virkamiehistön yksityiskirjastoista, mutta kiellettyjen nimikkeiden määrät osoittautuivat kirjastokohtaisesti laskettuna pienehköiksi. Ilmiön voi näin väittää olleen toisaalta marginaalista, mutta toisaalta konkreettinen osoitus poliittiseen vakaumukseen viittaavasta asennoitumisesta; sensuuria esimerkiksi saatettiin tulkita perustuslaillisuutta ja Aleksanteri I:n antaman hallitsijanvakuutuksen taustaa vasten. Kielletyn kirjallisuuden hankkiminen sensuurilaeista piittaamatta saattoi myös olla kamppailua hyvänä pidetyn yhteiskuntajärjestyksen puolesta järjestelmän epäkohtia vastaan. Keisaria kohtaan tunnettiin lojaalisuutta, mutta hänen hallitsemaansa järjestelmää edustavia sensuuriviranomaisia kohtaan välttämättä ei. Tässä kohdin Suomen tilanteella oli vastaavuutta Saksan oloihin, j o s s a nuorhegeliläiset halusivat muuttaa yhteiskuntaa ideaalimpaan suuntaan. Venäjän keisarikuntaan kuuluminen toi mukanaan maallista hyvää, mutta henkisen kulttuurin puolella orientoiduttiin pääasiassa länteen, ja pitäydyttiin Ruotsin ajan luomassa perinnössä. Yksi keskeinen tästä kummunnut valistusaatteen traditionaalinen arvo oli itsensä vapaa kehittäminen, joten sensuurikysymyksissä ajauduttiin väistämättä törmäyskurssille valtiopoliittisen ja kulttuurisen identiteetin ristipaineessa. Vaikka valtiopoliittinen identiteetti vaihtui vuoden 1809 jälkeen, ei kulttuurisen identiteetin kohdalla näin käynyt. Tätä kautta vahvistuu kokonaiskuva 1700-luvun historian ja Ruotsin ajan perinnön tärkeydestä 1800-luvun henkiselle kehitykselle etenkin kirjallisen kulttuurin saralla.

The Politics and Policies of Reproductive Agency

This study examines the politics and policies of reproductive agency through a redescription of three Finnish policy documents dealing with the declining birth rate: the Government report on the future 'Finland for people of all ages' (2004), Business and Policy Forum EVA report 'Condemned to Diminish?' (Tuomitut vähenemään?) (2003), and the Family Federation's 'Population Policy Program' (2004). The redescription is done with the help of the notion of reproductive agency, which draws on Drucilla Cornell's concepts of the imaginary domain and bodily integrity. The imaginary domain is the moral and psychic space people need in order to form their personality, which is created in constant identificatory processes. The aim of the processes is imaginary coherence. As the personality is embodied, forming one s imaginary coherence always includes attempts for bodily integrity, also entailing attempts to arrive at an understanding of one's procreative capacities. Besides Cornell, I draw on Judith Butler's thinking and comprehend gender performatively as doing, and in relation to that agency as part of the performative process of one's personality. Reproductive agency is understood in this study as the possibilities to live differently the hegemonic forms of procreative life. I deal with three redescriptive themes: the family, economics and gender. The family is a central element in that it is considered the main location of reproduction. With regard to reproductive agency, the documents include problematic conceptions of the family. It is defined as a heterosexual, monogamous, conjugal relationship, which affects reproductive agency in that these notions do not allow for different modes of family life. The second prominent aspect, economics, features on two levels: the macroeconomic level of GDP, employment and competitiveness, and the level of family policies and concern about family finances. Macroeconomic-level argumentation is problematic in the context of reproductive agency because it implies that procreation is a duty of citizens, and thus has effects on values attached to reproductive potential. On the other hand, family policies may advance reproductive agency in supporting families financially. However, such policies also define how the family is understood, thereby affecting reproductive agency. The third theme, gender, intersects with many issues in the policy documents. All three texts consider the roles of men and women differently: women are primarily responsible for the family, and both men's and women's reproductive agency is affected in that the roles in the procreative process are predefined. EVA and the Family Federation see women as the main target of population policies, and consider it legitimate to try to change women s reproductive decisions. Implicit in the notion of reproductive agency is the idea that it should be possible to overcome and live differently the sex difference, but the three documents do not open up opportunities for that. The notion of reproductive agency makes it also possible to question the legitimacy of population policies in general and offers new perspectives on the vocabularies used in the three policy texts, providing insights into the values and logics that support the concepts.

Fin de millénaire eli maailmanlopun satiiri : Frédéric Beigbederin Au secours pardon, Marie Darrieussecqin Truismes ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île

Pro gradu -työni käsittelee ranskalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallista suuntausta, jota kirjallisuudentutkija Ruth Cruickshank kutsuu fin de millénaire -kirjallisuudeksi. Tutkimani teokset ovat Frédéric Beigbederin Au secours pardon (2007), Marie Darrieussecqin Truismes (1996) ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île (2005). Pohdin, millaisena ja millaisin keinoin teokset kuvaavat seksuaalisuutta ja sen tulevaisuudennäkymiä kulutusyhteiskunnassa, ja millaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin niiden havainnot perustuvat. Hahmottelen reittejä, joita pitkin globaalin mittakaavan yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat ihmisten intiimeihin tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Seksuaalisuuden tarkastelun avulla osoitan, että ranskalaisessa nykykirjallisuudessa ilmenee varsin yhteneviä näkemyksiä ja uhkakuvia aikamme sosiaalisesta todellisuudesta. Tällä tavoin tarkennan ja vankennan vielä hajanaista fin de millénaire -käsitettä. Fin de millénaire -kirjallisuuden oma lajityyppi on massakulttuurin, esimerkiksi viihteen ja mainosten, kielestä vaikutteita ammentava dystopian ja satiirin liitto. Kuten Cruickshank kirjoittaa, fin de millénaire -kirjallisuus heijastaa Ranskassa vuosituhannen vaihteessa korostunutta tunnetta käännekohtaan saapumisesta. Dystopian ohella voidaankin puhua myös apokalyptisesta tekstistä, etenkin siksi, että teokset tarjoavat niukasti ratkaisuja kuvaamiinsa ongelmiin. Eritoten Houellebecqin ja Beigbederin teokset käsittelevät tarpeiden luomista kuluttajille seksuaalivietin ja seksuaalisen kilpailun avulla. Kutsun tätä järjestelmää halutaloudeksi, ja käytän sen toiminnan analysoimisessa apuna Michel Foucault'n käsityksiä vallasta ja Jean Baudrillardin käsityksiä kulutusyhteiskunnasta. Halutalouden sosiaalisia seurauksia ovat vieraantuminen, seksuaalisten hierarkioiden jyrkentyminen ja valinnanvapauden kaventuminen. Teosten kuvaamassa yhteiskunnassa erilaiset esimerkiksi sukupuolen, iän ja ulkonäön perusteella rakentuvat seksuaaliset hierarkiat käyvät yhä merkittävämmiksi. Au secours pardon ja La Possibilité d'une île kuvaavat tapahtumaketjua, jossa etenkin heteromiehistä yhä useampi luisuu seksuaaliseen kurjuuteen muun muassa naisten emansipaation sekä yleisen nuoruuden ja kauneuden palvonnan myötä. Truismesissa taas kuvitellaan yhteiskunta, johon feminismi ei ole päässyt vaikuttamaan mutta pornoistuminen on; naisten ruumiista on tullut miesten yhteistä omaisuutta ja seksuaalinen väkivalta on arkipäivää. Sen maailmassa viehättävä ulkonäkö on naisille miltei elinehto. Yleistäen Houellebecqin ja Beigbederin teokset edustavat miesnäkökulmaa ja Darrieussecqin teos naisnäkökulmaa. Teosten näkemyksiä naisten ja miesten välisistä valtasuhteista pohdin naisten seksuaalisesta vallasta kirjoittaneen Henry Laasasen käyttökelpoisten käsitteiden avulla. Kolmea teosta yhdistävät kuvaukset kulttuurista, jossa ihmissuhteet ovat kaupankäyntiä ja seksuaalinen viehätysvoima määrittelee ihmisen arvon. Darrieussecqin teos on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa Beigbederin ja Houellebecqin kuvaama arvoliberalismia ja taloudellista liberalismia yhdistävä kulttuuri on vaihtunut uuskonservatiiviseen ja kaksinaismoralistiseen, naisia räikeästi sortavaan yhteiskuntaan. Teoksen kertoja vähättelee itseensä kohdistuvia koskemattomuuden loukkauksia ja pahoittelee kertomuksensa käänteiden säädyttömyyttä varsinkin kuvatessaan omaa haluaan ja seksuaalista subjektiuttaan. Katson teoksen kritisoivan kirjallisuudentutkija Shirley Ann Jordanin termein poliittisen korrektiuden tyranniaa ja peräänkuuluttavan suoraa puhetta pornografiasta ja naisen halusta. Seksuaalisuus toimii tutkimuksessani lähtökohtana, jonka avulla teoksista nousee esiin julma ja rakkaudeton, säälimättömän kilpailun ja väkivallan täyttämä yhteiskunta. Viime kädessä teosten kuvaama maailmanloppu on se, että rakkaus katoaa ihmisten välisistä suhteista, koska rakkaudessa ei ole voiton tavoittelun kannalta mitään järkeä. Satiirin keinojen, kuten päättymättömän ja monikerroksisen ironian, yhdistyminen dystopiaan pelastaa teokset osoittelevalta moralisoinnilta ja tekee niistä toimivaa yhteiskunnallista kirjallisuutta.

Kiirekulttuurin lapset - opiskelijoiden kokemuksia kiireestä

Aiemmat kiirettä käsittelevät tutkimukset ovat käsitelleen pääosin kiirettä työelämässä. Tämä tutkielma käsittelee opiskelijoiden kokemuksia kiireestä sekä niitä merkityksiä, joita he kiireelleen tai kiireettömyydelleen antavat. Lisäksi tutkielmassa käsitellään niitä selityksiä, joita opiskelijat antavat kiireelleen tai kiireettömyydelleen eli mitkä asiat aiheuttavat tuntemuksen kiireestä. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa kuva korkeakouluopiskelijoiden kiirekokemuksista ja kiireestä ilmiönä. Tarkastelen kiireen kokemuksia sosiaalisen konstruktionismin ja kulttuurintutkimuksen metodologisesta viitekehyksestä lähtien. Näihin liittyy ajatus todellisuudesta sosiaalisesti rakennettuna kokonaisuutena ja todellisuuden näyttäytymisestä toimijoille merkitysten kautta. Aineistona on valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden vastauksia kiirettä koskevaan kyselyyn. Tutkimus on toteutettu pääosin laadullisilla menetelmillä, mutta aineistoa on tarkasteltu lisäksi määrällisin menetelmin. Laadullisena menetelmänä on hyödynnetty temaattista sisällönanalyysiä. Analyysi on sekä aineisto- että teorialähtöistä. Teen analyysiäni aineiston ehdoilla, mutta tukeudun valmiisiin teoreettisiin käsitteisiin. Täysin teorialähtöinen on kappale, jossa aineistoa tarkastellaan Hartmund Rosan kiihtymisteoriasta käsin. Opiskelijoiden kiirekokemukset ovat moninaisia. Kiire näyttäytyy kuitenkin kulttuurin osana, ja etenkin pitkään jatkuessaan, kielteisenä, stressiä aiheuttavana asiana. Opiskelijat liittävät kiireen vastauksissaan länsimaiseen kulttuuriin sekä suomalaisuuteen. Kiirellä on opiskelijoiden mukaan monia negatiivisia fyysisiä vaikutuksia. Kiire ei kuitenkaan ole kaikkien vastaajien mielestä ainoastaan negatiivinen asia. Kiire voi lisätä sitoutumista ja paneutumista työhön sekä mahdollistaa flow-tilan, jossa tekeillä olevaan asiaan keskittyy täysin ja tekeminen tuntuu mielekkäältä. Aineistosta erottuu pitäisi-mieliala eli puhe jossa krooninen kiire ei aina ole varsinaista ajanpuutetta vaan tunne riittämättömyydestä. Pitäisi-mieliala aiheuttaa tarpeen saada koko ajan jotakin hyödyllistä aikaiseksi. Työssäkäynti on useimpien vastaajien mielestä kiireen aiheuttaja, sillä se vie aikaa esimerkiksi opiskelulta. Osa vastaajista ei kuitenkaan näe työn lisäävän kiireisyyttä heidän elämässään. Opiskelijoiden välillä on eroja suhtautumisessa ajatukseen kiireestä joko itseaiheutettuna tai itsestä riippumattomana asiana. Suurin osa näkee kiireen kuitenkin monitahoisena asiana, johon omien valintojen lisäksi vaikuttavat myös kulttuuri ja yhteiskunta jossa elämme.

Sosiaalisen elämän persoonallis-onttinen luonne : Tutkielma Lutherin alkutilaopista

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, ovatko sosiaaliset järjestykset Martti Lutherin (1483-1546) mukaan Jumalan erityisesti asettamia. Johdannossa luotiin katsaus moderniin Luther-tutkimukseen. Aikaisemmassa tutkimuksessa havaittiin vallitsevan erimielisyyttä siitä, ovatko sosiaaliset järjestykset Jumalan erityisesti asettamia luomisjärjestyksiä (Schöpfungsordnungen), vai ovatko ne Jumalasta vain välillisesti riippuvaisia, järjen vapaasti muutettavissa olevia sosiaalisen elämän muotoja. Lutherin mukaan ihmisen elämälle on luonteenomaista osallisuus kolmesta sosiaalisesta järjestyksestä. Liittyen keskiaikaiseen käsitykseen Luther puhuu kirkon (ecclesia), perheen (oeconomia) ja yhteiskunnan (politia) järjestyksistä, joista kaksi edellistä olivat olemassa jo alkutilassa. Yhteiskunta sai alkunsa vasta syntiinlankeemuksen jälkeen. Tässä tutkimuksessa ihmisen sosiaalisen elämän tarkastelu rajattiin koskemaan alkutilan sosiaalisia järjestyksiä. Tutkimus suoritettiin kaksiosaisesti. Ensimmäisessä pääjaksossa selvitettiin, minkälainen ontologinen luonne ihmisen sosiaalisella elämällä on. Luther ymmärtää teologian tehtävän kaksiosaisesti Jumalan ja ihmisen tuntemiseksi (cognitio Dei et hominis). Teologia ja erityisesti Raamattu sisältävät Lutherin mukaan luonnon kaikkia aspekteja koskevaa tietoa. Tästä syystä immanenttiin todellisuuteen kuuluvien sosiaalisten järjestysten rajaaminen teologisen tiedon ulkopuolelle ei ole perusteltua. Karl Hollin Luther-tulkinnan tavoin tutkimuksessa havaittiin, että ihmisen ja Jumalan suhde perustuu tahdonyhteyteen, josta seuraa ihmisessä Jumalan sana vaikutuksesta syntyvä usko. Tahdonyhteyden johdosta ihminen tulee osalliseksi Jumalan persoonallisista ominaisuuksista siten, että Jumalan mielenliikkeet heijastuvat ihmisen psyykkisiin ominaisuuksiin. Erityisesti tahdon ja järjen alueilla tapahtuvaa partisipaatiota jumalalliseen luontoon voidaan luonnehtia persoonallis-onttiseksi. Persoonallis-onttinen partisipaatio vaikuttaa sekä ihmisen yksilölliseen elämäntodellisuuteen Jumalan kuvana (imago Dei) että yhteisölliseen elämäntodellisuuteen sosiaalisissa järjestyksissä. Toisessa pääjaksossa havaittiin, että kirkko ja perhe ovat Jumalan erityisillä asetussanoilla perustamia sosiaalisia järjestyksiä, joita voidaan kutsua luomisjärjestyksiksi. Sosiaalisina järjestyksinä kirkko ja perhe eivät kuulu Jumalan inhimilliselle järjelle antaman valtuutuksen (mandatum Dei) piiriin. Saman luonteiseen Jumalan käskyyn (mandatum) perustuva kirkko on järjestys (institutio), joka antaa Jumalan sanan voimalla ihmisen "juopuneelle" mielelle muodon (forma). Kirkko ylläpitää ihmisen persoonallis-onttista partisipaatiota sakramentin ja saarnan välityksellä. Jumalanpalveluksesta Jumala puhuttelee ihmistä inhimillisellä kielellä, antaen muodon sekä ihmisen uskolle että immanentit elämänalueet käsittävälle ulkoiselle kuuliaisuudelle. Sosiaaliset normit syntyvät, kun Jumala puhuttelee ihmistä kirkossa. Perheen havaittiin olevan Jumalan asettama sosiaalinen järjestys (institutio), jonka piiriin kuuluvat miehen ja naisen välisen avioliiton lisäksi taloudellinen toiminta ja kasvatus. Avioliitto on luonteeltaan pyhä ja Jumalan käskyyn perustuva. Perhe mahdollistaa ihmisen lisääntymisen, antaen ulkoiselle työlle ja lasten kasvatukselle sosiaalisen struktuurin. Perheen piiriin kuuluva elämä on riippuvainen kirkosta, sillä jumalanpalveluksen ja saarnaviran välittämä Jumalan sana antaa perheessä tapahtuvalle ulkoiselle kuuliaisuudelle muodon. Perhe on riippuvainen persoonallis-onttisesta partisipaatiosta. Tämä ilmenee myös siten, että langenneessa tilassa perhettä koskeva tieto on riippuvainen teologiasta.

Pala kakusta : tulonjaon oikeudenmukaisuus modernissa poliittisessa filosofiassa

Pro gradu -tutkielmani käsittelee tulonjaon oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä viime vuosikymmenien poliittisessa filosofiassa. Työni tutkimuskohteena ovat erilaiset distribuutiomallit ja redistribuution oikeutus. Lähtökohtanani työssäni toimi John Rawlsin aloittama keskustelu distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta. Rawlsin teos A Theory of Justice (1971) toimi modernin tulonjaon oikeudenmukaisuus-keskustelun lähtölaukauksena. Rawlsin näkemyksien pääkommentaattoreina työssäni toimivat G.A Cohen, Robert Nozick, Michael Walzer, Thomas Nagel, Liam Murphy ja Thomas Pogge. Tutkimukseni tarkoituksena on tutkia yhteiskunnallisen tulonjaon oikeudenmukaisuutta. Käsittelen kysymyksiä siitä kuinka yhteiskunnalliset hyvät tulisi jakaa ja millaisia tulisi olla niiden rakenteellisten ratkaisujen, jotka mahdollistavat oikeudenmukai- sen yhteiskunnan. Toinen tärkeä kysymys työssäni on, kuinka voimme oikeuttaa jo kertaalleen jaetun uudelleenjakamisen eli redistribuution, ilman että kajoamme yksilöiden perusoikeuksiin. Tutkin työssäni distribuutioon ja redistribuutioon liittyvien näkemysten suhdetta niihin arvoihin, joita länsimaiset liberalismiin ja demokratiaan sitoutuneet yhteiskunnat korostavat, kuten ihmisten perusoikeudet, riittävä toimeentulo ja vapaus. Millaisilla tulonjakoon liittyvillä keinolla voimme päästä lähemmäksi kyseisten arvoja toteutumista yhteiskunnissamme? Tällöin kuvaan astuu myös kysymys lähtökohtien ja lopputuloksen oikeudenmukaisuuden merkityksestä. Voimmeko muutella toteutettua distribuutiota redistribuution avulla, jos emme saa aikaan niitä tuloksia, joita olimme toivoneet? Työni lopussa kysyn: jos toteamme, että meidän tulisi pyrkiä kohti oikeudenmukaisempaa tulonjakoa kansallisvaltioiden sisällä, niin miten tämän tulisi vaikuttaa näkemyksiimme kansainvälisestä tulonjaosta? Tutkimuksessani selvisi, että on vaikea löytää moraalisia perusteita sille, miksi yhteiskunnissamme ei tulisi pyrkiä kohti tasa- arvoisempaa tulonjakoa. Markkinoiden vapautta ja absoluuttisia omistusoikeuksia korostavilla näkemyksillä ei ole moraalisesti kestäviä perusteita, minkä vuoksi niihin vetoaminen ei ole riittävä syy olla puuttumatta tulonjakoon oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Länsimaisissa yhteiskunnissa arvopohjanamme ovat ihmis- ja kansalaisoikeudet. Samoin on linjattu, että yhteis- kuntaan kuuluu alueita, jotka eivät toimi markkinapohjaisesti. Yhteiskunnan puuttuminen tulonjakoon ei itsessään loukkaa kenenkään perusoikeuksia Redistribuutio on osa samaa prosessia kuin distribuutio. Mitään distribuutiota on vaikea pitää abso- luuttisena, eikä mikään distribuutio pysy muuttumattomana. Näin ollen redistribuutio jatkaa samaa oikeudenmukaisen jaon pyrkimystä, mikä ilmeni aikaisemmassa jaossa. Asioiden uudelleenjakaminen hyvästä syystä ei ole itsessään moraalisesti kestämätöntä. Verotusta on vaikea pitää moraalisena ongelmana, sillä verotus linkittyy yhteiskunnissamme samaan rakenteeseen kuin omistusoikeudet. Näin ollen samalla kun yhteiskunta takaa omistusoikeudet, se varaa myös oikeuden puuttua tulonjakoon.

Morality and Gender in Jeff Lindsay's Dexter Novels

Tutkimuksessa analysoin neljää Jeff Lindsayn Dexter -dekkaria kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen osa keskittyy päähenkilön sosiopaattisen persoonan aiheuttamiin moraalisiin ristiriitoihin, sillä hän on sekä sarjamurhaaja että työskentelee poliisin laboratoriossa silti noudattaen erittäin tiukkaa moraalista ohjenuoraa, joka määrittää kenet hän saa tappaa. Tutkimuksen toinen osa tarkastelee kirjojen naishahmoja ja heidän ongelmiaan. Käsittelen lyhyesti myös kirjasarjan ja niiden pohjalta tehdyn televisiosarjan eroja. Metodeina käytän lähiluentaa, eettistä analyysiä sekä rikoskirjallisuuden alalajien vertailua. Vaikkei rikoskirjallisuudessa olekaan yleistä, että poliisi tai tutkija olisi siviilissä rikollinen, on Dexter hyvin tyypillinen fiktiivinen sosiopaatti ja sarjamurhaaja. Lindsayn kirjojen juonet ja Dexter päähenkilönä noudattavat paikoin lähes kirjaimellisesti Thomas Harrisin Hannibal Lecterille luomaa kaavaa. Kirjojen moraaliset ristiriidat taas aiheutuvat sekä Dexterin roolista lainvartijana ja -rikkojana että hänen noudattamastaan tiukasta moraalisesta ohjenuorasta, joka määrittää kenet saa tappaa. Sosiopaattina hänen pitäisi olla kaikkien yhteiskunnan asettamien lakien ja rajoitusten tavoittamattomissa, mutta silti hänen päätöksentekonsa perustuu täysin kasvatti-isänsä laatimiin ohjeisiin. Tämä on yksi Dexterin hahmon suurimmista ristiriitaisuuksista, joka vahvistaa Heta Pyrhösen esittämän ajatuksen siitä, ettei rikoskirjallisuus tule toimeen ilman vahvaa moraalista selkärankaa. Dexterin tiukka moraalinen ohjenuora ja lukijoiden samaistuminen päähenkilöön ovat kuitenkin todennäköisin syy hänen selviytymiseensä kirjasta toiseen, ja sarjan myötä Dexter muuttuukin inhimillisemmäksi kuin alussa. Toisaalta naishahmojen ongelmien havaitseminen on vaikeaa, sillä ensivaikutelman perusteella voisi kuvitella, että Lindsayn kuvaama yhteiskunta on jo ratkaissut kaikki tasa-arvo-ongelmansa. Sukupuolten ja kansanryhmien välisestä tasa-arvosta ei kirjoissa keskustella, mutta merkittäviä naishahmoja on silti huomattavan vähän, eikä heistäkään ole rakennettu yhtä johdonmukaisia ja mielenkiintoisia kuin päähenkilöstä esimerkiksi. He jäävät pitkälti Dexterin varjoon. Edes Dexterin sisko Deborah ei pysty säilyttämään osaansa kirjojen naispäähenkilönä, sillä hänen ammattitaitoaan poliisina ja olemustaan naisena kuvataan jatkuvan ristiriitaisesti. Kaksi seuraavaksi tärkeintä naishahmoa ovat Dexterin tyttöystävä Rita, joka toimii äitiyden ruumiillistumana, sekä hänen tyttärensä Astor, joka on veljensä ohella samanlainen sosiopaatti kuin Dexter. Naissarjamurhaajien puute ja naishahmojen epäjohdonmukainen kuvaus ovat yksi Lindsayn kirjojen suurimmista ongelmista. Analyysin keskeisimmät johtopäätökset paljastavat, miten omaperäisyydestään huolimatta Dexter muistuttaa huomattavasti muita tunnettuja fiktiivisiä sarjamurhaajia, ja miten Lindsay pohjaa tekstinsä amerikkalaiseen arvomaailmaan ja rikoskirjallisuuden alalajien konventioihin. Vaikka suurin osa lukijoista pystyykin käsittelemään Dexterin tekojen moraalisia ristiriitoja, voi sarjamurhaajan ihannointi aiheuttaa toisille ongelmia. Toisaalta luomalla monipuolisia ja johdonmukaisia naishahmoja, jotka pystyisivät säilyttämään itsenäisyytensä kaikissa tilanteissa, Lindsayn kirjat olisivat sekä ajankohtaisempia että omaperäisempiä kuin nyt.

“YK:n ihmisoikeudet vankiloihin!” Marraskuun liikkeen suomalaisen kontrollipolitiikan kritiikki 1967—1972

Tutkimukseni aihe on Marraskuun liike, vuosina 1967-1972 toiminut suomalainen kontrollipoliittinen yhdistys. Marraskuun liike kuului 1960-luvun protestisykliin ja oli yksi rauhanliike Sadankomitean mallin mukaan perustetuista ns. yhden asian liikkeistä. Marraskuun liike ilmoitti ajavansa inhimillisempää ja järkiperäisempää kontrollipolitiikkaa. Se puolusti kontrollipolitiikan kohteiksi joutuneiden ihmisten eli vankien, asunnottomien alkoholistien, koulukotinuorten ja muiden kontrollitoimenpiteiden kohteeksi joutuneiden ja poikkeaviksi kutsumiensa ihmisten oikeuksia. Tutkimuskysymykseni koskivat Marraskuun liikkeen vaatimuksia, toimintaa ja ideologiaa. Näkökulmia tutkimuskohteeseen olivat tieteellisten teorioiden ja tiedon, ihmisoikeuksien ja vallankäytön merkitys liikkeen toiminnassa ja ideologiassa. Viitekehyksenä käytin liiketutkimusta ja aatehistoriallista tutkimusta. Lähdemateriaalina käytin Kansan arkistossa sijaitsevia Marraskuun liikkeen papereita, aikalaiskirjallisuutta ja lehtiartikkeleita. Lisäksi haastattelin seitsemää liikkeen entistä aktivistia. Marraskuun liikkeen lähtökohdat olivat vahvasti kytköksissä 1960-luvun yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, erityisesti poikkeavan käyttäytymisen sosiologiaan. Siinä tutkijan katse kääntyi poikkeavasta yksilöstä kontrolloivaan järjestelmään. Marraskuun liikkeelle tärkeitä vaikutteita tuli sosiologi Kettil Bruunilta ja hänen johtamansa Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen piirissä tehdyistä tutkimuksista, joista osa oli liikkeen jäsenten itsensä tekemiä. Pohjoismaisen kesäakatemian kautta saatiin vaikutteita norjalaisilta kriminologeilta. Erving Goffmanin laitoskritiikki tarjosi lähtökohdan suomalaisten laitosten kritisoitiin. Marraskuun liike järjesti teematempauksia, kuten asunnottomien alkoholistien juhlan, vankilaviikon ja koulukotiviikon. Se kritisoi hallinnollisia vapaudenriistoja eli ”pakkoauttamista” sekä hoitoideologiaa jonka se käänsi päälaelleen: yhteiskunta tarvitsi hoitoa, ei poikkeava yksilö. Liike vaikutti vahvasti julkisuuden kautta ja sillä oli hyvät yhteydet lehdistöön. Marraskuun liike kritisoi suomalaisia laitosoloja, ja halusi korvata suuren osan laitoshoidosta, varsinkin pakkoon perustuvan, avohoidolla ja ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä. Hyvätekeväisyys haluttiin korvata ihmisoikeuksilla, ja poikkeavat ihmiset saada järjestäytymään. Konkreettisten vaatimusten taustalla vaikutti kriittinen suhtautuminen kontrollipolitiikan vallankäyttöön, jonka katsottiin ulottuvan laajalle ja heijastavan suomalaista luokkayhteiskuntaa. Aktiivisen ensimmäisen toiminnan vuoden 1968 jälkeen osa jäsenistä vaati liikkeen asettumista vallankumouksen kannalle. He pitivät kiinni kontrollipolitiikan sortavasta luonteesta ja asettivat Marraskuun liikkeen ideologian marxilaiseen kehykseen. Kiistoilla ”vallankumouksellisen” ja ”reformistisen linjan välillä oli toimintaa lamauttava vaikutus, mutta sitä kuitenkin jatkettiin yhdessä. Muuttuvat laitosolot, liikkeen jäsenten pääseminen vaikuttamaan politiikassa ja komiteoissa sekä poikkeavien ihmisten oma järjestäytminen tuottivat tilanteen, jossa Marraskuun liikkeen toiminta päättyi vuoden 1972 alussa.

Museo yhteiskunnan peilinä? - pääkaupunkiseudulle perustetut kulttuurihistorialliset museot 1875-2010

Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan museoita osana yhteiskunnan historiakulttuuria; niitä tapoja joiden pohjalta käsityksiä menneestä tuotetaan ja käytetään. Aihetta lähestytään kysymällä millaisia kulttuurihistoriallisia museoita pääkaupunkiseudulle on perustettu ja millaiset teemat eivät ole olleet museon arvoisia. Tutkielmassa selvitetään onko pääkaupunkiseudulle perustetuissa kulttuurihistoriallisissa museoissa havaittavissa ajallista aaltoa sen suhteen millaisille aiheille on perustettu oma museo. Lopuksi pohditaan esimerkkitapausten valossa sitä, miten erilaisia teemoja edustavien museoiden perustamistarvetta on perusteltu omana aikanaan. Etsimällä vastauksia tutkimuskysymyksiin pyritään samalla hahmotetaan sitä, millaista yhteiskunnallista historiakulttuuria museot ovat olleet osa. Työn ensimmäisessä vaiheessa kartoitettiin millaisia kulttuurihistoriallisia museoita pääkaupunkiseudulla on ollut. Museoviraston ja Suomen museoliiton aineistojen avulla on listattu kooste vuosien 1875-2010 välillä pääkaupunkiseudulla olleista museoista. Museoiden perustamiseen ja museokentältä katoamiseen liittyvää koostetta on täydennetty Helsingin matkailuyhdistyksen julkaisujen tiedoilla sekä museoiden omilla tiedonannoilla. Tutkielman museot on luokiteltu edustamiensa teemojen mukaan. Tarkoituksena on ollut hahmotella miten pääkaupunkiseudun kulttuurihistoriallisten museoiden kenttä on muuttunut 135 vuoden aikana. Työn toisessa vaiheessa tarkasteltiin neljän esimerkkitapauksen kautta museokentän ajallista muutosta ja sitä millaisia perusteluita museoiden perustamiselle on annettu sekä millaista keskustelua museon perustamisesta on omana aikanaan käyty. Esimerkkitapausten tarkastelun lähteinä käytettiin arkistomateriaalia, aikakauden lehdissä museoista käytyä keskustelua ja museoista kirjoitettuja historiikkeja. Pääkaupunkiseudun kulttuurihistoriallisissa museoissa on tutkielman mukaan havaittavissa löyhä ajallinen muutos. Kulttuurihistoriallisten museoiden edustamat historian kertomukset ovat muuttuneet ja pirstaloituneet 135 vuoden aikana virallisesta, kansallisesta historian kertomuksesta kohti useita pienempiä historian kertomuksia ja erilaisten ryhmien omaa historiaa. 1800-1900-lukujen taitteessa perustettiin pääosin valtiollisia ja instituutioiden historiaan keskittyneitä museoita sekä suurmiehille omistettuja henkilöhistoriallisia museoita. Valtiolliset ja henkilöhistorialliset teemat näkyvät museoissa läpi koko tutkielman tarkasteluajanjakson. Kansallisen historian katse suuntasi paikalliseen 1900-luvun alussa ja 1980-luvulla, jolloin perustettiin erityisen paljon paikallishistoriallisia ja alueellisia museoita. 1970-1990-luvuilla museokenttää hallitsivat monet tekniikkaan, teollisuuteen ja yrityshistoriaan keskittyneet museot. Tultaessa 2000-luvulle museot edustivat lapsiin, nuoriin, koulutukseen ja monikulttuurisuuteen liittyviä teemoja. Tutkielman toisen vaiheen esimerkkitapausten tarkastelu osoitti, että erilaisia teemoja edustavien museoiden perustamistarvetta perustellaan hyvin samankaltaisesti. Niin 1800-luvun lopussa kuin 1900-luvun lopussa museoiden tarvetta perusteltiin kasvatus- ja sivistystyöllä ja aihealueen arvostuksen kasvulla. Museon perustamisen koettiin osoittavan Suomen kuuluvan osaksi länsimaisia sivistysyhteiskuntia. Museoiden perustamisen taustalla on usein ollut asiaa ajanut yhdistys. Kuitenkin museohanke on ollut vuosikausien projekti ja konkretisoitunut usein vasta kun museon tiloihin ja talouteen liittyvät kysymykset on saatu kuntoon. Tutkielman loppupäätelmien myötä hahmottui monia historiantutkimuksellisen lisätarkastelun arvoisia aiheita museoista osana yhteiskunnan historiakulttuuria. Avainsanat – Nyckelord – Keywords kulttuurihistorialliset museot, historiakulttuuri, historiankäyttö, yhteiskunta

Yhteiskuntavastuun ulottuvuudet elintarviketeollisuudessa: sisällönanalyysi yhteiskuntavastuuraporteista

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää yhteiskuntavastuun sisältöä elintarviketeollisuusalalla Suomessa. Tavoitteena oli saada käsitys siitä, mitkä yhteiskuntavastuun ulottuvuudet ovat alan yrityksille tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä. Samalla selvitettiin, onko elintarviketeollisuuden eri toimialojen ja yritysten välillä eroa yhteiskuntavastuun painotuksissa ja millaisia toimiala- ja yrityskohtaisia erityiskysymyksiä alalta löytyy. Teoriaosassa käydään läpi yhteiskuntavastuuta ja sen historiaa, ulottuvuuksia ja raportointia sekä yhteiskuntavastuun taustalla olevaa sidosryhmäteoriaa. Kirjallisuuden pohjalta tehtiin synteesi elintarviketeollisuusalan yhteiskuntavastuun ulottuvuuksista, joka toimii tutkimuksen viitekehyksenä. Tässä on kahdeksan pääulottuvuutta – taloudellinen vastuu, ympäristövastuu, henkilöstövastuu, tuotevastuu, vastuullinen hankinta, paikallisyhteisöt ja yhteiskunta, ihmisoikeudet ja tasa-arvo sekä eläinten hyvinvointi – ja näillä yhteensä 42 alaulottuvuutta. Tätä teoreettista viitekehystä käytettiin mittaristona empiirisessä tutkimuksessa. Menetelmänä oli sisällönanalyysi, jonka aineistona käytettiin kymmenen Suomen suurimman elintarviketeollisuusalan yrityksen yhteiskuntavastuuraportteja vuodelta 2009. Toimialojen välistä ja sisäistä vertailua varten yritykset jaettiin ryhmiin seuraavasti: lihanjalostus (HKScan ja Atria), maidonjalostus (Valio ja Arla), vilja- ja öljykasviala (Fazer, Vaasan ja Raisio) sekä juoma-ala (Altia, Sinebrychoff ja Hartwall). Tutkimuksen mukaan yhteiskuntavastuu ei näyttäydy kaikille yrityksille samanlaisena, vaan yritykset painottavat raporteillaan yhteiskuntavastuun ulottuvuuksia hyvin eri tavoin. Summatasolla tärkein ulottuvuus oli ympäristövastuu, jota seurasivat tärkeysjärjestyksessä seuraavina henkilöstövastuu, tuotevastuu ja taloudellinen vastuu. Alaulottuvuuksista tärkein oli päästöt, jätevedet ja jätteet. Maidonjalostusala painotti muita aloja voimakkaammin vastuuta omistajille, maaseudulle ja kuluttajille sekä tuotteisiin liittyviä yhteiskuntavastuukysymyksiä. Vilja- ja öljykasviala puolestaan keskittyi voimakkaasti henkilöstö- ja ympäristökysymyksiin. Juoma-alalla energiankulutus, työterveys ja turvallisuus sekä vastuullinen markkinointi nousivat alakohtaisiksi erityiskysymyksiksi. Sisäisesti epäyhtenäisin tutkituista toimialoista oli liha-ala, jolla Atria painotti voimakkaasti henkilöstö- ja ympäristövastuun kysymyksiä ja HKScan tuotteisiin liittyviä vastuukysymyksiä. Muillakin toimialoilla yritykset poikkesivat huomattavasti toisistaan. Tuloksiin vaikuttivat mm. erot yritysten omistajuudessa, toimintaympäristöissä, hankintaketjujen pituudessa, tuotteiden luonteessa, alan työvoimavaltaisuudessa jne., mutta myös erot yritysten raportointikäytännöissä ja niissä periaatteissa, joiden perusteella yhteiskuntavastuuraportissa käsiteltävät teemat valitaan. Tutkimuksesta saatiin tukea ennakko-oletukselle, että eri elintarviketeollisuuden alat ja yritykset todella ovat erilaisia ja niiden yhteiskuntavastuuhaasteet poikkeavat toisistaan, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Tämä tulisi huomioida tutkittaessa elintarvikealan yhteiskuntavastuuta ja pyrittäessä luomaan sille kattavia malleja ja ohjeistuksia.

Työttömien työnhakumotivaatio ja motivointi: sosiaalitoimen työvalmentajien näkökulmia

Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalitoimen työvalmentajien käsitysten ja kokemusten valossa sosiaalitoimen ja työ- ja elinkeinotoimiston työttömien asiakkaiden työnhakumotivaatiota ja motivointia. Tutkimuksen taustalla ovat havainnot siitä, että asiakkaan oletettu motivaatio näyttää enenevässä määrin määrittävän sosiaalitoimen, työhallinnon ja muihin hyvinvointipalveluihin pääsyä, niissä palvelua ja asiakkaan etuuksia. Tutkimukseen sisältyy yhteiskunta- ja käyttäytymistieteellisiin tutkimuksiin pohjautuva katsaus työttömien työnhakukäyttäytymisestä. Työnhakumotivaatioon liitetään R.M. Ryanin ja E. Decin itsemääräämisteoria. Tutkimusta varten haastateltiin kuutta kunnallisessa sosiaalialan yksikössä toimivaa työvalmentajaa ja havainnoitiin kolmea työvalmennuksen asiakastapaamista. Työvalmentajien teemahaastattelut analysoitiin pääosin teema-analyysia käyttäen ja havainnointiaineistoa käytettiin haastatteluaineiston analyysin tukena. Työnhakukäyttäytyminen näyttäytyy moniulotteisena psykososiaalisena ilmiönä, johon vaikuttavat työnhakijan valmiudet, elämäntilanne, sosiaalinen tuki ja työttömyyden kokeminen. Työnhakijoilla nähdään olevan erilaisia motivaatiotiloja, joihin katsotaan vaikuttavan palkkatyöhön liittyvien motiivien henkilökohtainen merkitys ja henkilön elämänhallinnan luonne. Motivaatiotilat nimetään joustavaksi, lukkiutuneeksi, riippumattomaksi ja hajanaiseksi motivaatio-orientaatioksi. Motivointia tarkastellaan prosessina, joka kohdistuu erityisesti työnhaussaan esteellisiin työttömiin. Motivoinnissa käsitellään työnhaun psyykkisiä esteitä, ja asiakkaan voimavarat ja unelmat valjastetaan tukemaan tavoitteellista työnhakua. Työntekijän vuorovaikutustaidoilla ja motivaatiolla on oleellinen merkitys asiakkaan mentaalisen prosessin edistäjinä. Motivoituminen ilmenee asiakkaan toimintana, elämäntilanteen kohentumisena ja ilon tai tyytyväisyyden tunteena. Työvalmentajien käsityksissä työnhaussaan esteellinen työ- ja elinkeinotoimiston asiakas välttyy sanktioilta, jos on pystyvä, osaa taistella etuuksistaan tai osallistuu toistuvasti samoihin aktivointitoimenpiteisiin. Ammatinvalinnanohjauksen keinoin nähdään mahdolliseksi edistää työttömien motivoitumista. Työvalmentajat pitävät tärkeänä sosiaalityön roolia työnhaun vaikeiden esteiden purkamisessa, joskaan sosiaalityössä ei kokonaisuutena katsota riittävästi tuettavan asiakkaiden työllistymistä. Johtopäätöksenä esitetään, että sosiaalityön rooli työttömien motivoinnissa sijoittuu sosiaalityön asiakkaiden valmistamiseen työmarkkinoille, tukeen työhön kiinnittymisessä ja hyvinvointia lisäävän yhteiskuntaosallisuuden vahvistamiseen. Avainsanat: työnhaku, motivaatio, motivointi, työttömyys, työvalmennus, aikuissosiaalityö, aktivointi

Juoksuhaudoista yhteiskuntaan : Vuosien 1965-1975 sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia koskevan joukkotiedotuksen diskursiivinen tarkastelu

The Finnish society developed rapidly in the 1960´s and 1970´s. This was result of international trends. Development of education, urbanization and wide organization of society increased discontent towards prevailing social structure and towards the power elite. Development of technology created possibility to present radical perspectives in mass media. This caused widely spread discussions dividing opinions. The purpose of this thesis was to complement research on national defence and the Finnish Defence Forces especially between years 1965 and 1975. The task of research was to clarify how changes in society and how the significance of this change was interpreted in public discussion about national defence and development of the Defence Forces. The most essential points for this thesis turned out to be discourses structured from public discussion. Main research material consisted of approximately 35000 news, editorials, articles and opinions presented in mass media supplemented by literature, committee reports and other archival sources. Frame of reference for this thesis is based on relativistic worldview. According to this, social reality is relative and there is no single truth. Environment has significant influence on the issue how knowledge and truth are formed. Data analysis was based on critical discourse. The key objective was to clarify the effects of broad changes in society using discursive methods. One essential goal was to form order of discourse using linguistic analysis and also connect discourses to wider sociocultural custom. On this thesis I came to the conclusion that on the review period there were five significant ensembles of discourse. They consisted of several discussions focused on different themes. The discourse of official security policy aimed to define national defence and the position of the Defence Forces as parts of foreign policy. Foreign policy is often perceived as the most significant part of security policy. Historical memory, geographical position of Finland and also the state contracts, changes in international warfare, tasks of the Defence Forces and increasing critic of national defence and the difference in thinking between generations formed the discourse of security policy. In the discourse of the liability to military service, the issue was about individual responsibility to society and national defence. Resisters and unarmed defence demands, encouraged by international examples were the themes. The discourse pointed out how mass media is used to influence and forced the Defence Forces to develop the practices in public information. The discourses of democracy and politics were closer to internal development of the Defence Forces to integrate more into society. The discourse of democracy focused in changing power relationships of the Defence Forces that were known as authoritarian. Issues like conscript and personnel union activity had lot of similarities to general social development. The discourse of politics presented how the Defence Forces were pushed towards parliamentary decision making. The personnel was granted the same rights as other population. Themes related to the discourse on the will to national defence were development of mental national defence, increasing education on national defence and creation of more open public information culture. According to discourses presented above I can state, that the position of the Defence Forces in society was changed between years 1965-1975. This change was advanced by the Defence Forces reformed attitude towards mass media and public information in general. Active participation in public information important became important instead of only answering topics. This positive development created an atmosphere, that was easier for the public to understand and create own pictures of the armed forces. Due to this, I can describe that the defenders and supporters of the armed forces were stuck in their trenches, until discussions presented in discourses and themes developed the Defence Forces to be better fitting part of society. Key words; society, national defence, Defence Forces, discourse, mass media, security policy, liability to military service, conscription, democracy

Taulukkoaineistojen tilastolliset tietosuojamenetelmät

Tutkielmassa käsitellään taulukkoaineistoihin liittyviä tilastollisia tietosuojakysymyksiä, kuten milloin julkaistavan taulukkoaineiston tilastoyksiköihin kohdistuu paljastumisriski ja millä menetelmillä tätä riskiä voidaan pienentää. Taulukkoaineistojen tilastollisia tietosuojamenetelmiä on tutkittu jo kymmeniä vuosia, mutta edelleen niiden soveltamiseen liittyy haasteita ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Taulukkoaineistolla tai taulukolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa taulukkomuotoon järjestettyä aggregoitua aineistoa. Yhteiskunta tarvitsee toimiakseen luotettavia tilastotietoja ja tilastoviranomaisten tehtävä on tuottaa niitä. Taulukko on perinteinen muoto julkaista tilastotietoja, joten niille on välttämätön tarve. Paitsi lainsäädäntö, myös tilastoalan eettiset periaatteet edellyttävät tilastoinnin kohteiden yksityisyyden suojaamista. Taulukkoaineisto on näin ollen suojattava ennen julkaisua, jos taulukkoon kohdistuu paljastumisriski. Taulukon paljastumisriski määritellään solukohtaisen paljastumisriskin avulla: taulukkoon kohdistuu riski, jos yhteenkin sen soluun kohdistuu riski. Soluun kohdistuu paljastumisriski, jos yksikin siihen kuuluva tilastoyksikkö on vaarassa paljastua julkaistun taulukon avulla. Paljastumisriskiä ei kokonaan voida poistaa, mutta tilastollisilla tietosuojamenetelmillä se pyritään laskemaan hyväksyttävälle tasolle. Tilastolliset tietosuojamenetelmät muokkaavat aineistoa rajoittamalla, muuntamalla tai korvaamalla, jolloin tietoa väistämättä menetetään. Samalla aineiston laatu, oikeellisuus, tarkkuus, täydellisyys ja käytettävyys kärsivät. Eri menetelmiä sovellettaessa eri määrä informaatiota häviää. Oikean tietosuojamenetelmän valinnassa tärkeimmät kriteerit ovat vaaditun suojaustason saavuttaminen ja taulukon tärkeiden analyyttisten ominaisuuksien säilyminen. Haasteena on löytää kunkin taulukon kohdalla oikea tasapaino tilastoyksiköihin kohdistuvan paljastumisriskin sekä menetetyn tiedon ja hyödyn välillä. Tilastollinen tietosuoja on haastava tilastotieteen osa-alue, koska jokaisella suojattavalla tilastolla on omat huomioonotettavat erityispiirteensä. Voidaan sanoa, että jokainen tilasto muodostaa suojaamisen kannalta oman erikoistapauksensa. Paljastumisriskiä ja erilaisia tilastollisia tietosuojamenetelmiä käsitellään tutkielmassa ensin teoreettisesti. Teoreettinen tarkastelu keskittyy kahteen menetelmään: peittämiseen ja kontrolloituun taulukon säätöön, eli CTA:han (engl. controlled tabular adjustment). Peittäminen on 1970-luvulta asti ollut suosittu suojausmenetelmä, mutta sen myötä taulukosta häviää liikaa tietoa. 2000-luvulla kehitetty vaihtoehtoinen menetelmä CTA pyrkii peittämistä paremmin säilyttämään suojattujen taulukoiden tärkeät ominaisuudet, kuten taulukon additiivisuuden ja soluarvojen jakauman. Tutkielman lopussa on lyhyt empiirinen osa, jossa peittämisen ja CTA:n toimivuutta käytännössä testataan todellisen yritysaineiston avulla. Menetelmiä vertailtaessa tultiin tulokseen, että taulukon laadun ja hyödyn säilyttämisen näkökulmasta CTA on peittämistä parempi menetelmä. Koska CTA on uusi menetelmä, sen soveltamiseen liittyy kuitenkin vielä ongelmia. CTA voi johtaa taulukon käyttäjää harhaan, jos käyttäjä ei ymmärrä menetelmän periaatteita.