Equipment data sheets for TACOM special purpose equipment.

Includes index.

The organization and training of joint task forces /

"April 1996."

Syvää vai pelkästään tiheää : neuvostoliittolaisen ja venäläisen sotataidollisen ajattelun lähtökohdat, kehittyminen, soveltaminen käytäntöön ja nykytilanne. Näkökulmana 1920- ja 1930-luvun syvän taistelun ja operaation opit

Sosialistisen vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän oli monien muiden kysymysten ohella ratkaistava sosialismin saavutusten puolustaminen. Aluksi ratkaisuksi suunniteltiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa punakaartia, mutta riittävän miesvahvuuden turvaamiseksi päädyttiin yleiseen asevelvollisuuteen. Pian Venäjän sisällissodan jälkeen sotataidon suunta painottui enemmän vanhan armeijan asiantuntijoiden näkemysten kuin vallankumoussankarien kokemusten mukaiseksi, vaikka Frunzen puna-armeijalle kirjoittama doktriini perustui luokkataisteluun ja korosti sisällissodassa hyväksi koettua operatiivista liikkuvuutta. Neuvostoliiton ja Venäjän sotataidon perustana on Pietari I:n aloittama länsimainen suuntaus, jota kuitenkin täydentävät vahvat kansalliset piirteet. Venäläisen sotataidon henkisenä isänä voidaan hyvällä syyllä pitää Aleksandr Suvorovia, jonka opetukset näkyvät tekstilainausten lisäksi myös periaatteissa ja sotilaskasvatuksessa. Napoleonin sotien jälkeen perustettu Keisarillinen yleisesikunta-akatemia loi Venäjälle sotatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen. Sotatieteen mahdollisuuksia ei 1800-luvun Venäjällä osattu täysin hyödyntää. Aseistuksen kasvavan tehon merkitystä vähättelevä asenne johti sotataidon taantumisen ja katastrofiin Venäjän–Japanin sodassa. Sen kokemuksia analysoidessaan Aleksandr Neznamov kehitti edelleen saksalaista operaation käsitettä ja loi perustan Neuvostoliitossa 1920-luvulla kehitetylle operaatiotaidolle. Neuvostoliittolaisen sotataidon päämääränä oli kehittää taktinen ja operatiivinen ratkaisu aseistuksen tehon kasvun aikaansaamaan puolustuksen ylivoimaisuuteen. Ratkaisussa hyödynnettiin brittien kokemuksia ja tutkimusta. Neuvostoliittolainen taktiikka ja operaatiotaito eivät kuitenkaan olleet brittiläisen mekanisoidun sodankäynnin tai saksalaisen salamasodan itäinen kopioita vaan itsenäisiin ratkaisuihin pohjautuvia. Syvän taistelun ja operaation teoriaa kokeiltiin harjoituksissa, ja sitä kehitettiin Stalinin vuoden 1937 puhdistuksiin saakka. Toisen maailmansodan taisteluissa puna-armeija sovelsi alkuvaiheen katastrofin jälkeen syvän taistelun ja syvän operaation oppeja. Komentajien ja joukkojen taito ei riittänyt teorian vaatimusten mukaiseen toimintaan, siksi syväksi aiotusta taistelusta tuli ajoittain ainoastaan tiheää. Suuren isänmaallisen sodan kokemusten perusteella neuvostoliittolainen sotatiede kehitti yleisjoukkojen taistelun periaatteet, jotka ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Kylmän sodan aikakaudella ydin- ja tavanomaisen aseistuksen merkitys sodan ja taistelun kuvassa vaihteli. Lännen sotataidon ja aseteknologian kehitys pakotti Neuvostoliiton siirtymään 1980-luvulla sotilaallisessa ajattelussaan hyökkäyksestä puolustukseen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän sotilaallisen turvallisuuden takaajana on ydinaseistus. Yhdysvaltain tavanomainen ilma-avaruushyökkäyskyky vaatii Venäjää kehittämään torjuntajärjestelmiä. Tavanomaisten joukkojen rakentamisessa Venäjä seuraa tarkasti läntisen sotataidon kehittymistä, mutta pitäytyy omaperäisiin ratkaisuihin, joiden kehittämisessä sen vahvalla sotatieteellisellä järjestelmällä ja dialektisen materialismin metodilla on edelleen olennaisen tärkeä merkitys.

Sotilaspolitiikka Kremlin Olympoksella. Venäjän sotilasreformin diskursiivinen rakentuminen venäläisessä sanomalehdistössä 2008–2012

Tutkimus käsittelee venäläisessä sanomalehdistössä esiintyvää keskustelua Venäjän sotilasreformista. Tutkimuksessa haluttiin selvittää, millaisia diskursseja keskustelussa käytetään sotilasreformin oikeuttamiseksi ja miten ne toimivat vallankäytön välineenä. Tutkimus on monitieteinen. Se antaa vastauksia kielitieteellisessä kehyksessä kielen ja diskurssin roolista päätöksenteossa, yhteiskuntatieteellisessä kehyksessä venäläisestä mediasta ja päätöksentekojärjestelmästä sekä sotatieteellisessä kehyksessä asevoimien kehityksestä ja sotilaspolitiikasta. Tutkimuksen primääriaineisto muodostuu 220 artikkelista, jotka kerättiin yhdeksästä venäläisestä sanomalehdestä vuosien 2008–2012 ajalta. Venäjän johtohenkilöt ja heitä tukevat sanomalehdet oikeuttivat sotilasreformia julkisessa keskustelussa ensisijaisesti viiden syyn avulla: uhkien lisääntymisellä, sodan kuvan muutoksella, asevoimien kalustollisella ja toiminnallisella jälkeenjääneisyydellä, henkilöstön osaamisen alhaisella tasolla ja tarpeella toiminnan järkeistykseen. Sotilasreformin päätöksiä oikeutettiin vetoamalla niiden huolelliseen suunnitteluun, henkilöstön asialliseen kohteluun ja taloudellisten asioiden vakauteen. Sanomalehdistössä esiintyi paljon toisistaan poikkeavia näkemyksiä kehitykseen tarvittavasta suunnasta. Suurin osa kritisoivista diskursseista keskittyi kritisoimaan reformin toteutusta, ei sen olemassaoloa. Kritiikki keskittyi tiedotuksen ja demokraattisen päätöksenteon puutteeseen sekä epäilyksiin reformin valmisteluprosessista. Venäjän asevoimia ja sotilaspolitiikkaa koskevaa uutisointia on ongelmallista tarkastella ilman diskurssikäytäntöjen huomiointia. Venäjän johdon ja sen legitimiteettiä vahvistavien sanomalehtien diskursiivisen vallankäytön tavoitteena on saada Venäjä näyttämään todellisuutta vahvemmalta ja yhtenäisemmältä. Vaikka venäläinen media ja siinä etenkin televisio ei ole vapaata, sanomalehdistö on verrattain hyvä tiedonlähde. Sen varsin monipuolinen omistajuus tutkimusaineiston rajauksen aikana mahdollisti erilaisten näkökulmien esillepääsyn. Analyyttisimmin sotilasreformista uutisoivat ne sanomalehdet, jotka eivät nähneet länsimaita Venäjän uhkana ja representoivat diskursseissaan liberalistisia arvoja kuten avoimuutta ja demokratiaa. Sanomalehdistön vaatimaton rooli venäläisessä mediakentässä heikentää kuitenkin sen vaikuttavuutta yleiseen mielipiteeseen. Sanomalehtien diskurssikäytäntöjen analysointi ideologioiden ja vallankäytön kautta voi tarjota mahdollisuuksia parantaa venäläisen valtionjohdon päätösten ennustettavuutta.

Orde Wingate and the Special Night Squads: A Feasible Policy for Counter-Terrorism?

This article analyses the counter-terrorist operations carried out by Captain (later Major General) Orde Wingate in Palestine in 1938, and considers whether these might inform current operations. Wingate's Special Night Squads were formed from British soldiers and Jewish police specifically to counter terrorist and sabotage attacks. Their approach escalated from interdicting terrorist gangs to pre-emptive attacks on suspected terrorist sanctuaries to reprisal attacks after terrorist atrocities. They continued the British practice of using irregular units in counter-insurgency, which was sustained into the postwar era and contributed to the evolution of British Special Forces. Wingate's methods proved effective in pacifying terrorist-infested areas and could be applied again, but only in the face of 'friction' arising from changes in cultural attitudes since the 1930s, and from the political-strategic context of post-2001 counter-insurgent and counter-terrorist operations. In some cases, however, public opinion might not preclude the use of some of Wingate's techniques.

MI(R,)G(R) and British Covert Operations, 1939-42

The Military Intelligence (Research) Department of the British War Office was tasked in 1940 with encouraging and supporting armed resistance in occupied Europe and the Axis-controlled Middle East. The major contention of this paper is that, in doing so, MI(R) performed a key role in British strategy in 1940-42 and in the development of what are now known as covert operations. MI(R) developed an organic, but coherent doctrine for such activity which was influential upon the Special Operations Executive (SOE) and its own sub-branch, G(R), which applied this doctrine in practice in East Africa and the Middle East in 1940-41. It was also here that a number of key figures in the development of covert operations and special forces first cut their teeth, the most notable being Major Generals Colin Gubbins and Orde Wingate.

Gestão de defesa: o sistema de inovação no segmento de não-guerra

Com o fim da Guerra Fria e os acontecimentos que marcaram o “onze de setembro”, novas ameaças surgiram, impactando negativamente a percepção de segurança coletiva, e impondo profundas modificações nas estruturas e no modo de atuação do Poder Militar de diversas nações. A marginalidade social, o narcotráfico, o crime organizado, a degradação do meio ambiente e outras tantas ameaças, fizeram com que algumas nações se vissem motivadas a empregar suas Forças Armadas, prioritariamente, no combate a estas mazelas, ou seja, nas operações de não-guerra. Este fenômeno vem causando uma ebulição nas ciências militares, com reflexo no campo social, político e econômico, provocando um processo conhecido como “Transformação da Defesa”, que só é viável com a ruptura de alguns modelos tradicionais de administração e com a introdução de uma nova cultura organizacional que promova um ambi-ente adequado ao processo de inovações no setor de Defesa. Para fazer gestão deste processo, deve haver um sistema de inovação setorial de Defesa, já que o atual modelo, conforme apon-tou a investigação, é fragmentado e desarticulado, que produz, fundamentalmente, inovações incrementais e, raramente as de ruptura. Trata-se de um sistema virtual, que não existe for-malmente como tal, mas que possui toda a infraestrutura necessária para funcionar como um sistema formal e gerenciável. A pesquisa, de caráter epistemológico estruturalista, teve por objetivo desenvolver um modelo conceitual para gestão do sistema de inovação do setor de Defesa (segmento de não-guerra), com base em uma estrutura subjacente desvelada, que, de forma oculta, dá suporte ao sistema atual. O desvelamento desta estrutura permitiu concluir que, no campo estudado, os agentes do sistema de inovação, agindo de acordo com seus inte-resses, mobilizam, de forma consciente ou inconsciente, os fatores valorativos da inovação presentes na cultura organizacional em que estão imersos, os quais, juntamente com a influên-cia dos fatores de suporte (o Capital), são fundamentais para a formação de alianças e, em consequência, para o processo de inovação no segmento de não-guerra do setor de Defesa. Como era esperado, o desvelamento da estrutura subjacente propiciou a realização de um di-agnóstico preciso do sistema estudado, permitindo ao pesquisador o lançamento de um olhar crítico sobre o mesmo, o que contribui para a proposição de uma intervenção segura no modelo vigente. O modelo proposto buscou incentivar, também, a criação, o avanço e a difusão das inovações não-tecnológicas, contrapondo-se ao atual, que privilegia fundamentalmente a abordagem tecnológica. Adicionalmente, foram sugeridas algumas medidas, no sentido de incrementar as interações entre os principais agentes do sistema.

The Swiss Schools have been Governed by Local Lay Authorities

After the introduction of the liberal-democratic constitutions in the Swiss cantons in the first half of the 1830ies the grid of existing schools has been systemized and broadly expanded. The school systems have ever since been characterized by one key element: a special local authority type called „Schulkommission“ or „Schulpflege“. They take the form of committees consisting of laymen that are appointed by democratic elections like all the other executive bodies on the different federal levels in Switzerland. When it comes to their obligations and activities these community level school committees conform very much to the school boards in the American and Canadian school systems. They are accountable for the selection and supervision of the teachers. They approve decisions about the school careers of pupils and about curricular matters like the choice of school books. Normally their members are elected by the local voters for four year terms of office (reelection remains possible) and with regard to pedagogics they normally are non-professionals. The board members are responsible for classes and teachers assigned to them and they have to go to see them periodically. These visitations and the board meetings each month together with the teachers enable the board members to attain a deep insight into what happens in their schools over the course of their term of office. But they are confronted as laymen with a professional teaching staff and with educational experts in the public administration. Nevertheless this form of executive power by non-professionals is constitutive for the state governance in the Swiss as well as in other national political environments. It corresponds to the principles of subsidiarity and militia and therefore allows for a strong accentuation of liberty and the right of self-determination, two axioms at the very base of democratic federalist ideology. This governance architecture with this strong accent on local anchorage features substantial advantages for the legitimacy and acceptability of political and administrative decisions. And this is relevant especially in the educational area because the rearing of the offspring is a project of hope and, besides, quite costly. In the public opinion such supervision bodies staffed by laymen seem to have certain credibility advances in comparison with the professional administration. They are given credit to be capable of impeding the waste of common financial resources and of warranting the protection and the fostering of the community’s children at once. Especially because of their non-professional character they are trusted to be reliably immune against organizational blindness and they seem to be able to defend the interests of the local community against the standardization and centralization aspirations originating from the administrational expertocracy. In the paper these common rationales will be underpinned by results of a comprehensive historical analysis of the Session protocols of three Bernese school commissions from 1835 to 2005.

The Taxation of Bonuses and its Effect on Executive Compensation - Evidence from the UK Experience

This paper explores the reaction of compensation components awarded to executive directors of UK financial institutions following the adoption of the bonus tax in December 2009. Excessive bonuses are blamed for encouraging risk taking and are regarded as one of the pull factors of the financial crisis. The British government attempted to reduce bonuses and accordingly corporate risk-taking by means of a special tax on cashbased bonuses. Using a comprehensive dataset on executive compensation we show that the introduction of the bonus tax decreased the net cash bonuses awarded to directors by about 43%, accompanied however by a simultaneous increase in other compensation components leaving both variable as well as total compensation unaffected. Hence, the incidence of the bonus tax was borne by the firms which compensated their managers for the decrease in cash-based compensation by awarding them different forms of pay. Consistent with this finding our data also suggests that firms reduced dividend pay-outs as a consequence of the bonus tax.

Placing Strategy Discourse in Context : Sociomateriality, Sensemaking, and Power

There has been increasing interest in the discursive aspects of strategy over the last two decades. In this editorial we review the existing literature, focusing on six major bodies of discursive scholarship: post-structural, critical discourse analysis, narrative, rhetoric, conversation analysis and metaphor. Our review reveals the significant contributions of research on strategy and discourse, but also the potential to advance research in this area by bringing together research on discursive practices and research on other practices we know to be important in strategy work. We explore the potential of discursive scholarship in integrating between significant theoretical domains (sensemaking, power and sociomateriality), and realms of analysis (institutional, organizational and the episodic), relevant to strategy scholarship. This allows us to place the papers published in the special issue Strategy as Discourse: Its Significance, Challenges and Future Directions among the body of knowledge accumulated thus far, and to suggest a way forward for future scholarship.