Aikapankki - Tutkimus lahjaperustaiseen vaihtoon perustuvasta yhteisöllisyyden rakentamisesta Helsingissä

Pro gradu -tutkielmassani tutkin aikapankkijärjestelmässä tapahtuvaa palveluiden vaihtoa vertaamalla sitä lahjanvaihtoon. Tutkielmassa kuvaan kuinka Kumpulan Vaihtopiirinä toimintansa aloittaneen Stadin Aikapankin aktiiviset jäsenet kokevat toiminnan, kun se on laajennut oman asuinalueen ulkopuolelle. Aikapankin voi mieltää uudenlaiseksi vapaaehtoistyön muodoksi. Aikapankin jäsenet tuottavat toisilleen palveluita ja mittaavat näihin käytettyä aikaa aikapisteillä, jotka toimivat vaihdon välineenä. Aikapankissa kaikkien työ arvotetaan saman arvoiseksi. Tutkielman pääaineistona on kymmenen käyttäjän avohaastattelut. Näitä täydennetään vaihtotilastolla ja osallistuvan havainnoinnin menetelmällä. Tutkimusta varten on kerätty tausta-aineistoa kahdella sähköpostihaastattelulla kahdelta Ruotsissa ja Englannissa toimivien aikapankkien työntekijältä. Merkittävin tutkimusongelma liittyy aikapankin tasa-arvoisen työnarvottamiseen. Kysyn miten ja millä ehdoin aikapankin kaltainen sosiaalinen innovaatio toimii? Lisäksi kysyn, mitä ehtojen täyttymisestä seuraa? Lähestyn kysymystä Emil Durkheimin modernisaatioteoriaan ja Marcel Maussin lahjanvaihtoa käsittelevään teoreettiseen ajatteluun nojaten. Teoreettisessa keskustelussa viitataan myös Karl Polanyin Maussia tukevaan näkemykseen esimodernien vaihtokäytäntöjen ilmenemisestä markkinatalouden rakenteistamassa maailmassa. Lisäksi pohdin tutkielmassani sitä, mitä aikapankissa vaihdettavat aikapisteet tekisivät, mitä oikea raha ei tekisi paremmin. Vastaus on se, että tutkittavani eivät saisi rahalla sitä, mitä he tavoittelevat – yhteisöä. Tutkielman lopussa keskustelen myös sitä, mikä on aikapankin luomien epämarkkinataloussuhteiden taloudellinen konteksti. Kontekstiin liittyen voidaan todeta, että tutkittavat eivät pakene rahataloutta. He solmivat perinteisen yhteisöllisen siteen (perheen) mukaista (lahjaperustaista) vaihtoa lähellä asuviin ihmisiin. Tutkielmassa päädytään siihen tulokseen, että aikapankin haasteeksi ei muodostu niinkään markkinoille vieras tasapuolinen työn hinnoittelu, vaan sellaisten yhteisöllisten siteiden heikkous, joiden varaan vaihto leviäisi. Tästä syystä aikapankkia perustettaessa ratkaisevaksi muodostuu se, minkä yhteisöllisen siteen varaan vaihtosuhteet muodostuvat. Tästä syystä tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että aikapankkitoiminta olisi hyvä pitää paikallisena. Sosiaalipoliittisesta näkökulmasta katsottuna tutkimusaihe on merkittävä ja tuore. Aihetta tutkittu jo sosiaalipolitiikan alalla, muttei aikaisemmin Suomessa. Aikaisemman muualla tehdyn tutkimuksen tulokset ovat lähestyneet aihetta muun muassa sosiaalisen pääomaan käsitteen avulla. Tutkittavani vaihtavat myös sellaisia palveluita, joita julkinen sektori tuottaa suomessa, kuten lastenhoitoa. Taustoitan tutkimusta aikaisemmalla tutkimuskirjallisuudella ja kuvaan Suomessakin yleistynyttä vertaistuotantokeskustelua. Vertaistuotanto avaa uuden näkökulman palvelutuotantoon 1990-luvulla jalansijaa saaneiden tilaaja-tuottaja–mallien rinnalle. Tutkielman tarkoitus on tuottaa käytännönläheistä tietoa aikapankkitoiminnasta kiinnostuneille yhteisöille ja organisaatioille. Tämän lisäksi tutkimus täydentää aiempien aikapankkeja käsitelleiden tutkimusten tuloksia tarkastelemalla toiminnan ehtoja, ei ainoastaan sen seurauksia.

Kuntien vaikuttavuustavoitteet lasten ja nuorten hyvinvointityössä

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee kuntien itselleen asettamia vaikuttavuustavoitteita lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, mitä tulos- ja tavoiteohjaus, tuloksellisuus ja vaikuttavuus tarkoittavat kuntien lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Julkishallinnon New Public Management-reformin pohjalta syntynyt kuntalaki painottaa organisaatioiden tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Tuloksellisuudella tarkoitetaan toimintojen taloudellisuutta ja vaikuttavuutta. Tällaiseen tulos- ja tavoiteohjaukseen siirtyminen on edellyttänyt arvioinnin kehittämistä. Keskeisiä käsitteitä tässä tutkimuksessa ovat: toiminta-ajatus, päämäärä, tavoite, vaikuttavuus, vaikuttavuustavoite, vaikutus ja arviointi. Teoreettista kirjallisuutta konkretisoidaan lasten ja nuorten hyvinvointityön arkipäivään liittyvin sovelluksin ja esimerkein. Tutkielman aineistona on 12 kuntien tuottamaa, vuoden 2008 alussa lakisääteiseksi tullutta lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa, joiden tehtävänä on toimia lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi kunnissa. Aineiston kvalitatiivisen eli laadullisen analyysin menetelmänä käytetään teemoittelua. Tarkastelu paljastaa, että kunnat ovat asettaneet varsin vähän konkreettisia ja mitattavissa olevia vaikuttavuustavoitteita laatiessaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmia. Kuntien asettamat tavoitteet voidaan jakaa seuraaviin teemoihin: määrälliset ja ”joko tai” –tavoitteet, ehdotusmuotoiset tavoitteet, ”kehitetään, edistetään, panostetaan, vahvistetaan” –tavoitteet, tavoitteet jatkuvana resurssitaisteluna sekä ”oikein vai väärin” –tyyppiset tavoitteet. Edellä esitetyt tavoitetyypit voidaan jakaa vielä karkeasti kahdenlaisiin kategorioihin: kunnallisen lasten ja nuorten palvelujärjestelmän kehittämiseen keskittyvät tavoitteet ja oikeaa ja väärää kuvaavat, moraalis-eettiset tavoitteet. Koko aineiston kattavana havaintona esitetään, että kunnat tuntuvat välttelevän täsmällisten, konkreettisten ja mitattavissa olevien tavoitteiden esittämistä lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmissa ja ilmaisevan tavoitteiden sijaan mielellään palvelujärjestelmää kuvaavia ja kehittäviä päämääriä.

Vanhustenhuolto + living lab = mahdollinen yhtälö? Tutkimus geronteknologisen järjestelmän tuotekehitysprosessista

Työ on laajaan dokumenttiaineistoon, haastatteluihin ja havaintoihin perustuva living lab - tyyppisen tuotekehitysprosessin yksityiskohtainen kuvaus. Hankehistoriallisessa tapaustutkimuksessa on käytetty historiantutkimuksen menetelmiä. Vanhustenkeskuksessa toteutetun living lab -hankkeen lopputuloksena syntyi vanhusten liikkeitä monitoroiva hoitotyön apuväline: turvalattia. Living lab -tyyppisessä tuotekehittämisessä on keskeistä teknologian kehittäminen tuotteen todellisessa käyttöympäristössä siten, että käyttäjät osallistuvat aktiivisesti kehitystyön kaikkiin vaiheisiin. Tutkimuksessa hankkeen etenemistä ja turvalattiateknologian rakentumista tarkastellaan toimijaverkostoteorian ja yhteisöllisen oppimisen käsitteen tarjoamista näkökulmista. Tutkimuksessa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, minkälaisia intressejä teknologian kehittämiseen osallistuvilla ryhmillä on ja minkälaisia konflikteja näiden intressien pohjalta syntyy. Lisäksi tarkastelun keskiössä on käyttäjien ja tuotekehittäjien välinen oppiminen, jonka mahdollistaminen ja edistäminen on living lab -kehittämisen päämäärä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että käyttäjiltä saatu palaute on välttämätöntä käyttökelpoisen sosiaali- ja terveydenhuollon alan teknologian aikaansaamiseksi, ja turvalattian tapauksessa käyttäjäpalaute myös uudelleensuuntasi teknologisen järjestelmän innovaatioprosessia. Käyttäjien ja tuotekehittäjien yhteistyön myötä turvalattiaan kehitettiin joukko uusia toiminnallisuuksia ja käsitys tuotteen ydinominaisuuksista sekä hyötylupauksesta muuttuivat. Turvalattian tapaus osoittaa lisäksi yhteisöllisen oppimisen merkityksen innovaatioprosessissa sekä living lab -tyyppisen tuotekehittämisen potentiaalin näiden oppimisprosessien mahdollistajana ja kiihdyttäjänä. Tapaus myös valottaa sitä, kuinka monimutkainen toimintakenttä vanhustenhuolto on teknologian kehittämisen ja sen käyttöönoton näkökulmasta. Näyttäisi kuitenkin siltä, että living lab -metodologian avulla voidaan ylittää joitakin geronteknologian kehittämiseen ja myös käyttöönottoon liittyviä haasteita.

Pilkahduksia Pilkkeestä : tutkimus ikääntyvien päihteidenkäyttäjien päivätoimintaryhmistä

Tutkimuskohteenani ovat Helsingin Diakonissalaitoksen Pilke-projektin päivätoimintaryhmät ikääntyville päihteidenkäyttäjille. Helsingin Diakonissalaitoksen Pilke-projekti on osa Sininauhaliiton Liika on aina liikaa – ikääntyminen ja alkoholi -hanketta ja sitä rahoittaa Raha-automaattiyhdistys. Idea tutkimuksen tekoon nousi Liika on aina liikaa – ikääntyminen ja alkoholi -hankkeen tutkimustarpeiden myötä, tarpeesta saada kuuluviin yhden osahankkeen asiakkaiden ääni ja nostaa esiin heidän näkemyksensä ja kokemuksensa ryhmätoiminnasta, johon he osallistuvat, ja jota ei ole tutkittu vielä. Yhtenä perusteluna tutkimuksen tekemiselle on myös se, että aihe on uusi ja sitä ei ole juurikaan tutkittu. Tutkimusotteeni on etnografinen. Olen havainnoinut kolmea, Helsingin Diakonissalaitoksen eri tiloissa kokoontuvaa Pilke-ryhmää reilun puolen vuoden ajan. Tämän lisäksi olen haastatellut ryhmien jäseniä ryhmähaastattelun keinoin. Tutkimusnäkökulmaani olen laajentanut koskemaan myös ohjaajien työtä, koska pidän heidän työnsä näkyväksi tekemistä tärkeänä. Analyysissä yhdistän etnografisen aineiston temaattista luentaa ja diskurssianalyyttisempää otetta kiinnittäen huomiota puheella tuotettuihin ja puheen tuottamiin merkityksiin, vuorovaikutukseen keskustelijoiden välillä sekä identiteetin rakentumiseen puheessa. Tutkimuksessa pyrin kuvaamaan ja ymmärtämään ikääntyvien päihteidenkäyttäjien ryhmätoimintaa ja sen merkitystä ikääntyville sekä sitä, miten ryhmään löydytään. Ryhmähaastatteluissa kiinnostukseni kohdistuu etenkin siihen, miten ikääntyvät kokevat Pilke-ryhmätoiminnan ja millaisia määrittelyjä he itsestään ja suhteestaan ryhmätoimintaan tai alkoholiin antavat. Tuon esiin myös sitä, millaisiin haasteisiin tutkija voi törmätä tutkiessa ikääntyneitä päihteidenkäyttäjiä. Pohdin esimerkiksi afaattisesti puhuvien ihmisten haastattelemista ryhmähaastattelun keinoin sekä miksi havainnointi on mielestäni hyvä tapa tutkia ikääntyneitä päihteidenkäyttäjiä. Tulo Pilkkeeseen alkaa etsivästä työstä. Verkostojen yhteistyöllä ryhmiin päätyvät sellaiset ikääntyvät, joista suurin osa ei olisi kotonaan aktiivisten eläkeläisten harrastuspiireissä, koska niissä ei ole totuttu käymään ja sosiaalinen elämä on rajoittunut esimerkiksi lähiöravintolaan. Puhutaan haastavanakin pidetystä vähemmistöstä ikääntyneiden joukossa. Alkoholia on käytetty jo pitkään, tai sitä on ryhdytty käyttämään runsaasti vasta iäkkäänä. Pilkkeeseen löytyvistä ikääntyvistä varsin suuri osa kuitenkin kiinnittyy ryhmään. Tähän syynä ovat uusien ihmiskontaktien saamisen tärkeys, ohjaajien persoona, keskustelumahdollisuus ja mahdollisuus tehdä käsillä jotain, mitä kenties ei koskaan tulisi kotona tehtyä. Kynnys osallistumiseen on matala ja vaatimuksia elämäntapoja muuttamiselle ei ole. Pilkkeen merkitys siihen osallistuville on tulosteni mukaan suuri. Pilke katkaisee usein yksinäiseksikin koettua arkea ja muut ryhmässä käyvät koetaan tärkeiksi. Pilke tarjoaa mahdollisuuden jakaa ajatuksiaan ja omaa elämäntarinaansa. Huumori kantaa Pilke-tapaamisia. Myös käsillä tekeminen koetaan tärkeäksi ja sen huomaaminen, että tekemisen taito on tallella, voimaannuttaa. Pilke luo uudenlaista järjestystä elämään ja sen myötä myös alkoholinkäyttö osalla vähenee. Etenkin pitkäaikaisille jäsenille Pilkkeen voi sanoa muodostuvan kiinnipitäväksi ympäristöksi, joka on tutkimukseni keskeinen, alun perin D.W. Winnicottin käyttämä käsite.

Lastenhoitoa ja digiboksin viritystä - Sukupolvien välinen käytännön auttaminen suurten ikäluokkien perheissä.

Pro gradu -työni selvittää tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että suuret ikäluokat antavat käytännön apua lapsilleen, sekä sitä, miten suuret ikäluokat tätä apua antavat. Tarkastelen työssäni myös aikuisten lasten vanhemmilleen ja isovanhemmilleen antamaa käytännön apua. Perhesukupolvien välinen vuorovaikutus on aiheena ajankohtainen nyt, kun suomalaiset suuret ikäluokat ovat jäämässä tai jo jääneet eläkkeelle. Sukupolvien tutkimuksen avulla voidaan ennustaa, voidaanko perhevastuiden, kuten esimerkiksi hoidon ja hoivavastuun, jatkumiseen yli perhesukupolvien luottaa. Tutkielmani aineistona käytän kyselyaineistoa, joka kerättiin Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella vuonna 2009 päättyneessä Sukupolvien ketju -hankkeessa. Neljä vuotta kestänyt Suomen Akatemian rahoittama Sukupolvien ketju -hanke tutki sukupolvien välistä vuorovaikutusta. Tilastokeskuksen toteuttamaan Sukupolvien ketju -postikyselyyn vastasi keväällä 2007 yhteensä 1 115 suurten ikäluokkien edustajaa ja 1 435 suurten ikäluokkien edustajan lasta. Sukupolvien ketju -aineiston laajuus mahdollistaa monenlaisten eri vertailujen tekemisen. Työni teoreettisessa osuudessa käsittelen perhekäsityksiä ja näissä käsityksissä tapahtuneita muutoksia. Valotan myös sukupolven käsitettä ja sen erilaisia merkityksiä sekä varsinaista auttamista ja perhesukupolvien välistä vaihtoa. Analysoin aineistoa PASW Statistics 18 -ohjelmalla (aiemmin SPSS). Aineiston kuvailussa käytän frekvenssijakaumia ja varsinaisessa analysoinnissa ristiintaulukoita ja logistista regressioanalyysia. Suurten ikäluokkien jäsenistä kaksi kolmesta auttaa lapsiaan. Tutkimusaineistossani suurten ikäluokkien käytännön avun antamista lapsilleen selittävät yksittäisinä tekijöinä siviilisääty, lasten lukumäärä, lastenlasten lukumäärä, kotitalouden kuukausitulot, lasten asumisetäisyys, viikoittainen yhteydenpito lapsiin, koettu terveydentila sekä vanhempien koulutus. Yhdeksän eri selittäjän vaikutusta käytännön auttamiseen samanaikaisesti tutkineen logistisen regressiomallini tulosten perusteella todennäköisimmin lapsiaan käytännössä auttaa keskiasteen koulutuksen saanut suuriin ikäluokkiin kuuluva nainen. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua puolestaan selittivät logistisessa regressioanalyysissa lasten lukumäärä sekä viikoittainen yhteydenpito vanhempiin. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua selitti lisäksi sukupuoli. Miehillä oli jopa viisinkertainen todennäköisyys auttaa vanhempiaan käytännössä verrattuna naisiin. Aiemmissa tutkimuksissa käytännön avun antamisen on havaittu olevan toiseen suuntaan sukupuolittunutta kuin tämän tutkimuksen tuloksissa. Pyytävätkö suuret ikäluokat modernia apua teknisten laitteiden asentamiseen ja virittämiseen enemmän juuri pojiltaan? Selittäisikö tämä aikuisten poikien suurempaa todennäköisyyttä auttaa käytännössä? Tällä hetkellä, kun suuret ikäluokat ovat vielä hyväkuntoisia ja aktiivisia, näyttää auttamisen pääpaino kulkevan suurilta ikäluokilta heidän lapsilleen. Tulevaisuus näyttää, auttavatko suurten ikäluokkien lapset samalla tavalla omia lapsiaan. Entä riittääkö suurille ikäluokille auttajia? Perhepoliittisissa puheissa ja toimenpiteissä pitäisi joka tapauksessa ottaa huomioon paremmin myös kasvava ikääntyvien ihmisten joukko.

Sopivasti työtä ja vapaa-aikaa? Tutkimuksia ajankäytöstä eri elämäntilanteissa

Tutkimuksessa tarkastellaan erilaisissa sosiaalipoliittisesti kiinnostavissa elämäntilanteissa olevien ihmisten ajankäyttöä ja siinä 1990-luvulla tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksen neljästä erillisartikkelista kolmessa analysoidaan työttömien nuorten, perheenisien ja eläkeläisten ajankäyttöä Tilastokeskuksen vuosina 1979, 1987–1988 ja 1999–2000 keräämien ajankäyttöaineistojen pohjalta. Neljännessä artikkelissa tarkastellaan pohjoismaalaisten työntekijöiden tyytyväisyyttä ajankäytön jakautumiseen työn ja vapaa-ajan kesken European Social Survey -kyselyaineiston pohjalta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että osin eri, mutta osin myös samat tekijät vaikuttavat eri elämäntilanteissa olevien yksilöiden ajankäyttöön. Keskeisiä ajankäyttöön vaikuttavia tekijöitä ovat tulot ja perhetilanne: pienet tulot ja pienet lapset rajoittavat omalla tavallaan ajankäyttöä. Sosiaalipolitiikan rooli yksilöiden ja sitä kautta perheiden ja kokonaisten yhteisöjen ajankäytössä on suuri. Ajankäytön valintoihin vaikuttavat luonnollisesti yksilöiden omat preferenssit, mutta valinnat kuvastavat aina myös ympäröivän yhteiskunnan institutionaalisia rakenteita. Onpa kyse sitten työttömän, työssä käyvän, lapsiperheen tai eläkeläiskotitalouden ajankäytöstä, ajankäyttöä ohjaavat erinäiset lait ja normit. Ajankäytön näkökulmasta ei siten ole yhdentekevää, millaista perhe-, työvoima- ja tulonjakopolitiikkaa yhteiskunnassa toteutetaan.

Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos

Suomalaisen hyvinvointivaltion uudistaminen on historian sitomaa pienten askelten politiikkaa. Sosiaalipoliittiset järjestelmät ovat liikkeissään kuin elefantteja: muutos on usein hidas, vähittäinen ja kenties kömpelö - vanhalta polulta ei ole helppoa siirtyä uudelle, vaikka vaihtoehtoisia polkuja olisikin näkyvissä. Tässä kirjassa keskitytään uudelle polulle siirtymisen - järjestelmien muutoksia ja uudistuksia - mahdollistaviin tekijöihin. Monivaiheisten politiikkaprosessien ratkaiseva rooli vaikuttaa merkittävästi sosiaalipoliittisten järjestelmien uudistusten (epä)onnistumiseen. Mikä on politiikkaprosessi? Miten muutosprosesseja tutkitaan? Miten Sata-komitean työ vaikutti Suomen sosiaalipoliittisiin järjestelmiin? Miten innovaatiot leviävät politiikassa? Miksi Suomessa ei enää ole tulopolitiikkaa? Tulisiko toimeentulotuen maksatus siirtää kunnilta Kelaan? Millaiset prosessit johtivat kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, perhevapaita koskeviin uudistuksiin, työmarkkinatukiuudistukseen tai lääkkeiden viitehintajärjestelmään? Muun muassa näitä kysymyksiä valottavat tämän kirjan artikkelit vähimmäisturvan, sosiaalivakuutuksen ja hyvinvointipalvelujen järjestämisen - niin laajojen kuin yksittäistenkin - uudistusten näkökulmasta.

Lukioon vai ei? Toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalinnat

Tutkielmassa tarkastellaan toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalintoja peruskoulun jälkeisessä nivelvaiheessa. Tarkoituksena on paikantaa niitä tekijöitä, jotka edesauttavat maahanmuuttajataustaisten nuorten hakeutumista lukiokoulutukseen Suomessa. Valintaprosesseja selvittämällä saadaan selville niitä tekijöitä, jotka tuottavat koulutuspoluilla jatkamista tai vaihtoehtoisesti koulupudokkuutta. Valintaprosesseja on tarkasteltu nuorten omista lähtökohdista tarkastellen niitä rakenteita ja vaikutteita, jotka lopulta tuottavat yksilöllisiä valintoja. Aineisto on kerätty suorittamalla kymmenen teemahaastattelua kahdessa Helsinkiläisessä lukiossa. Kerätty haastatteluaineisto on analysoitu teoriaohjaavasti sisällönanalyysin keinoin. Koulutusvalinnat ovat monimutkainen prosessi, johon ei ole löydettävissä yhtä selvittävää tekijää. Koulutusvalinnat ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa nuorten kotitaustaan. Vanhempien hyvä työllisyys ja kielitaito vahvistavat nuorten tukiverkkoa valintatilanteessa, mutta tärkeämmäksi nousee vielä vanhempien sosiaalisen pääoman ja koulutususkon vaikutus nuorten koulutusajatteluun. Vanhempien koulutususko puolestaan on usein sidoksissa vanhempien ennen maahanmuuttoa saavutettuun sosioekonomiseen tasoon. Nuorten kannustamisella koulutukseen vanhemmat näkevät lastensa pyrkivän parempaan elämään ja takaisin maahanmuuton myötä usein menetettyyn sosioekonomiseen asemaan. Myös motivaatio ja aikaisempi koulumenestys ohjaavat nuorten valintoja. Tiedon kulkeutuminen nuorille valintavaiheessa muodostaa mielenkiintoisen kysymyksen virallisen tiedon ja kuulopuheiden risteytyksen. Ystävien tiedot ohjaavat valintaa, mutta valmistelevat nuorta heikosti odotettavissa olevaan lukion arkeen. Koululta saatu virallinen tieto puolestaan jää usein liian pinnalliseksi ja sen hyöty koulutusvalinnoissa voi jäädä vähäiseksi. Koulun tieto saavuttaa lisäksi vain harvoin nuorten vanhemmat toivotulla tavalla. Vanhempien tuki jää näin myös usein vähäiseksi valintatilanteessa. Tiedotuksessa myös vanhempien sekä lasten kielitaidon taso muodostaa tärkeän kysymyksen. Lukio muodostui nuorille askeleeksi kohti itsenäisempää elämää ja koulutusvalintananne korostaa toisen polven nuorten hybridistä asemaa vanhempien kulttuurisen perinnön ja suomalaisen kulttuurin välillä. Siirtymä voi osoittautua monille henkisesti haastavaksi. Nuorten oma toimijuus vahvisti valintapäätöstä, mutta usein nuoret jäävät valintatilanteessa vaille auttavien aikuisten apua. Yhteiskunnalla on valintatilanteissa vastuuna varmistaa kaikille nuorille tasa-arvoiset mahdollisuudet edetä koulutuspoluilla etnisestä taustasta huolimatta. Nuorten valintoja voidaan vahvistaa muun muassa yksilöllisemmällä oppilaanohjauksella, toimivalla kielikoulutuksella sekä huomioimalla palvelutarjonnassa toisen polven nuorten erityiset tarpeet.

"Säästän ja tuhlaan, mutta en osta mitään turhaa tai ylimääräistä" : helsinkiläislasten oma raha ja sen käyttö

Nykylapsuudesta on tullut varsin kulutuskeskeistä. Tämän päivän lapset kasvavat valtaisan tavara- ja elämysmaailman ympäröimänä ja he osallistuvat myös kuluttajina yhteiskuntaan. He ovat huomispäivän aikuiskouluttajia, joiden arvot ja asenteet kuluttamista kohtaan muotoutuvat osin jo lapsuudessa. Lapset ovat myös markkinoinnille kiinnostava kohderyhmä ja yhä nuoremmat tunnistavat mainoksista tuttuja brändejä. Tässä tutkimuksessa käsitellään helsinkiläislasten omaa rahaa heidän omasta näkökulmastaan. Useimmiten tämä oma raha on joko viikkorahaa tai kuukausirahaa. Näkökulma tutkimukseen on kulutussosiologinen. Teoreettisena viitekehyksenä on käytetty Viviana Zelizerin teoriaa rahan luokittelusta ja korvamerkitsemisestä. Kiinnostuksen kohteena ovat myös olleet lasten rahaan ja sen käyttöön liittyvät arvot. Tutkitut lapset ovat iältään 9.-13.- vuotiaita. Tutkimuksen pohjana on valmis aineisto, joka on kerätty Survey-tutkimuksena keväällä 2008. Aineiston analyysissä on käytetty sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista lähestymistapaa. Analyysimenetelminä on käytetty ristiintaulukointia ja sisällönanalyysiä. Vaikka lapsuuteen ja nuoruuteen liitetään usein huoli holtittomasta kulutuksesta ja materialistisista arvoista, aineiston pohjalta voi väittää, että huoli on ainakin osittain aiheeton. Tutkimuksesta käy ilmi, että 9- 13-vuotiaiden helsinkiläislasten kulutustavat ovat yleisesti ottaen säästäväisyyttä ihannoivat, joskin myös materialistisia asenteita tulee ilmi. Helsinkiläislapset ovat omaksuneet aikuisyhteiskunnan luomat ja ylläpitämät asenteet "järkevästä" rahankäytöstä. Rahankäytössään lapset eivät näe minkäänlaista ristiriitaa, vaan sekä kuluttaminen, että säästäminen on lapsille hyvin luontevaa. Lapset, jotka ovat pienestä pitäen tottuneet mainoksiin ja markkinointiin suhtautuvat rahankäyttöön mutkattomasti ja järkevästi. Tutkimuksessa ei noussut missään vaiheessa ilmi, että lapset ihannoisivat kerskakulutusta tai ylenpalttista rahankäyttöä, vaan säästäväisyyden normi heijastui myös lasten retoriikassa. Kaiken kaikkiaan vaikutelma lasten suhteesta rahaan oli hyvin realistinen. He myös näyttivät ymmärtävän rahan arvon ja olivat valmiita säästämään päästäkseen tavoitteeseensa. Alueellisesti Helsinki näyttäytyy hyvin homogeenisena, eikä mittavia eroja lasten oman rahan määrässä esiinny.