Suomalaisesta kulttuuriperinnöstä Euroopassa

Pääjohtaja Erkki Liikasen juhlapuhe Mikrokuvaus- ja konservointilaitoksen 15-vuotisjuhlassa Mikkelissä 31.10.2005.

Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista. 1 osa

Elias Lönnrot (1802-1884) oli lääkäri, suomen kielen professori, Suomen kirjakielen kehittäjä, kansanrunouden tunnetuksi tekijä ja ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden toimittaja (ks. kohde 201). Lönnrot julkaisi Suomen kansalliseepokseksi muodostuneen Kalevalan ensimmäisen laitoksen vuonna 1835. Jälkipolville tuttu ja kouluopetuksessa käytetty Kalevalan toinen, laajennettu laitos ilmestyi myöhemmin, vuonna 1849. Lönnrot oli liikkunut runonkeruumatkoilla Itä-Suomessa ja Vienan-Karjalassa vuosien 1831-1834 aikana, välillä kuitenkin hoitaen lääkärin tointaan. Lönnrotin tutkimusmatkoja ja julkaisutoimintaa rahoitti vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Lönnrot järjesteli kuulemiaan ja keräämiään lauluja Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä sikermiksi, kunnes hän päätti yhdistää runot vanhoista sankareista yhdeksi kokonaisuudeksi. "Runokokouksen" käsikirjoituksen jo valmistuttua Lönnrot onnistui vielä tapaamaan maineikkaan laulajan, Latvajärven Arhippa Perttusen, joka lauloi hänelle kolme päivää yhtä päätä runojaan. Tämän jälkeen Lönnrot suoritti toimitustyönsä vielä uudelleen ennen Kalewalan ensimmäisen osan julkaisemista.

Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista. 2 osa

Elias Lönnrot (1802-1884) oli lääkäri, suomen kielen professori, Suomen kirjakielen kehittäjä, kansanrunouden tunnetuksi tekijä ja ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden toimittaja (ks. kohde 201). Lönnrot julkaisi Suomen kansalliseepokseksi muodostuneen Kalevalan ensimmäisen laitoksen vuonna 1835. Jälkipolville tuttu ja kouluopetuksessa käytetty Kalevalan toinen, laajennettu laitos ilmestyi myöhemmin, vuonna 1849. Lönnrot oli liikkunut runonkeruumatkoilla Itä-Suomessa ja Vienan-Karjalassa vuosien 1831-1834 aikana, välillä kuitenkin hoitaen lääkärin tointaan. Lönnrotin tutkimusmatkoja ja julkaisutoimintaa rahoitti vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Lönnrot järjesteli kuulemiaan ja keräämiään lauluja Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä sikermiksi, kunnes hän päätti yhdistää runot vanhoista sankareista yhdeksi kokonaisuudeksi. "Runokokouksen" käsikirjoituksen jo valmistuttua Lönnrot onnistui vielä tapaamaan maineikkaan laulajan, Latvajärven Arhippa Perttusen, joka lauloi hänelle kolme päivää yhtä päätä runojaan. Tämän jälkeen Lönnrot suoritti toimitustyönsä vielä uudelleen ennen Kalewalan ensimmäisen osan julkaisemista.

Käy unonen kätkyehen

Sanat: Kanteletar, 2.kirja, runo 175.

Laulu laiskana pitävi

Sanat: Kanteletar, 2.kirja, runo 212.

Sai sampo valmihiksi, kirjokansi kaunihiksi

Kirjallisuusarvostelu

Melartinin Aino-oopperan reseptiohistoria

Musiikin reseptiotutkimuksen piirteitä ; Lähdeaineisto ja metodiset rajaukset ; Teoksen syntyhistoria ; Ensiesitys ja sen saama vastaanotto joulukuussa 1909 ; Savonlinnan ensimmäiset oopperajuhlat ja Ainon vastaanotto 1912 ; Ensimmäinen uusintaesitys itsenäisessä Suomessa ; Kalevalan juhlavuosi 1935 ja Sortavalan laulujuhlat ; Välirauhan aikainen esitys 1941 ; Oopperaan Aino liitetyt lajimääreet ja toistuvat attribuutit ; Melartin symbolistisen taiteen vaikutuspiirissä ; Symbolistiset tunnusmerkit ja niiden yhteenkietoutuminen Ainossa ; Epilogi.

Toden tarinat. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 40-vuotisjuhlakirja

Toden tarinat on kulttuurihistorian oppiaineen 40-vuotisjuhlakirja. Merkkipäivää juhlistaaksemme kirjoitimme, valokuvasimme ja maalasimme tarinoita, jotka johdattavat lukijan 1500-luvun kesäisiltä rantakallioilta majakoiden, varastojen ja kalastajamökkien salaperäisille oville. Yhteistä kirjan tarinoille on kaunokirjallisten vapauksien ottaminen, useissa faktan ja fiktion sekoittaminen. Kirja haluaa myös katsoa, kertoa ja ymmärtää toisin sitä todellisuutta, jossa menneisyyden ihmiset elivät omaa nykyhetkeään. Pohdiskelemme tutkijana olemista, hetkiä, jolloin tutkija kohtaa menneisyyden vieraan maailman ja löytää itsestään luovuuden.

Keskusteluja modernista Helsingistä

Kirjallisuusarvostelu

Vääräkosken kartonkitehdas - sata vuotta ähtäriläistä pahvia

Ähtärissä Hyvölänjoen varrella oleva Vääräkoski oli teollisen toiminnan keskuksena pyöreät sata vuotta. Kosken partaalle vuonna 1898 perustetun kartonkitehtaan toiminta päättyi vararikkoon vuonna 1998. Vääräkosken kartonkitehdas luokiteltiin valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi Museoviraston ja ympäristöministeriön julkaisemassa selvityksessä ”Rakennettu kulttuuriympäristö” (1993). Tehtaan rakennukset ja laitteet suojeltiin rakennussuojelulailla vuonna 2002. Siirtyminen lumpun käytöstä puumassaan merkitsi metsäteollisuuden murrosta 1860-luvulla myös Suomessa. Muutos merkitsi puuhiomoteollisuuden syntymistä. Pahvinvalmistusteknologia kehittyi 1890-luvun lopulla teknisten keksintöjen seurauksena. Käsityövaltaisesta, monta erillistä vaihetta vaatineesta pahvin valmistuksesta voitiin siirtyä koneelliseen prosessiteollisuuteen. Ensimmäinen kartonkikone hankittiin Saksasta 1897 Inkeroisten tehtaalle. Vääräkosken kartonkitehtaalle vuonna 1901 tilattu kartonkikone oli järjestysnumeroltaan viides Suomessa. Vääräkosken kartonkitehdas oli maan mittakaavassa pieni ja sen toiminta pysyi suunnilleen samansuuruisena aina päättymiseensä asti. Tuotanto keskittyi kartonkiin, jota tehtaan ainoa kartonkikone valmisti 1000–4000 tonnia vuodessa. Vääräkosken tehdasympäristön arvo perustuu monipuolisuutensa säilyttäneeseen tehdaskokonaisuuteen, lähes alkuperäisinä säilyneisiin rakennuksiin ja laitteisiin, joista kartonkikone on teollisuushistoriamme ainoita yli satavuotiaita. Tämä inventointiraportti julkaistaan, jotta Vääräkosken kartonkitehtaasta jäisi edes jotakin luettavaa historian kirjoihin.

Jääkauden jälkinäytös : Merenkurkun saariston maailmanperintö

Merenkurkun saaristo on Suomen ensimmäinen Unescon luonnonperintökohde. Merenkurkun saariston kertomus alkaa noin kymmenentuhannen vuoden takaa. Perääntyvän mannerjäätikön sulaminen synnytti tämän ainutlaatuisen saariston, jossa jäämassojen aikoinaan alas painama maa kohoaa merestä ja uudistaa maisemaa jatkuvasti. Sekä ihmiset, eläimet että kasvit ovat oppineet sopeutumaan muuttuvaan elinympäristöönsä poikkeuksellisella tavalla. Merenkurkussa jääkausi on ohi, mutta sen jälkinäytös jatkuu edelleen.