Kuka kutittaa puntissani... kirppu!

Kuukauden kotivieras

Kuka vedättää ja ketä? : esiintymispalkkioiden eettiset ongelmat dokumentaarisissa teoksissa

Opinnäytetyössä pohditaan dokumentaarisissa teoksissa esiintyvien ihmisten palkkiokäytäntöjä ja niihin liittyviä eettisiä ongelmia. Näyttelijöille, juontajille ja asiantuntijoille maksetaan sähköisissä viestimissä esiintymisestä. Samalla lailla dokumentaarin tai reportaasin päähenkilö uhraa aikaansa ja voimavarojaan antaakseen kasvot tekijän tärkeäksi kokemalle asialle. Eikö myös dokumentaarisessa teoksessa esiintyvä henkilö ansaitse palkkiota? Erityisesti tilanteen eriarvoisuutta korostaa, jos esiintyjä tulee todella kurjista oloista. Dokumentaari voi menestyä, mutta henkilön elämä jatkuu yhtä vaatimattomana kuin ennenkin. Kiinnostuin aiheesta oman kokemukseni kautta ollessani kuvaamassa tv-inserttejä Brasiliassa. Capoeirasta kertovassa insertissä esiintyvän lapsen opettaja vastusti kuvauksia, ellen maksaisi niistä palkkiota. Asiasta syntyi kiivas kädenvääntö, sillä minulla oli jo lapsen vanhemmilta lupa kuvauksiin. Tapahtuma sai miettimään esiintymispalkkojen ongelmallisuutta niin esiintyjien kuin tekijöidenkin kannalta. Huomasin, ettei asiasta ole paljon kirjallisuutta, eikä tekijöiden keskuudessa ole mitään sääntöjä tai suosituksia asiasta. Lähdin tutkimaan aihetta kirjallisuudesta löytyvien pienien viitteiden ja lehtiartikkelien pohjalta sekä haastattelemalla ohjaajia, toimittajia ja tuottajia. Palkkio ei saa olla motiivina dokumentaarisessa teoksessa esiintymiselle. On tapauskohtaista, palkitaanko henkilö lopuksi rahalla tai muulla tavoin. Itse tekemisen täytyy kuitenkin olla vapaaehtoista. Esiintyjän voi lähes aina korvata toisella, sillä dokumentaarinen teos on teema- eikä henkilökeskeinen. Dokumentaristi tai journalisti ei ole avustusjärjestö, eikä kaikkia teoksessa esiintyneitä voida pelastaa. Sen sijaan yksittäisten ihmisten kautta voidaan tuoda esiin suurempia teemoja. Yleensä teema on tärkeä myös esiintyjälle, joten ihmiset pääosin lähtevät mielellään mukaan. Myös oman elämänsä ja näkökulmansa julkinen esiintuominen imartelee. Koska dokumentaarisessa teoksessa esiintyminen ei perustu palkkioihin, ohjaajalla on suuri vastuu siinä mukana olevista ihmisistä. Vaikka henkilön taloudellinen tilanne ei kohentuisikaan, jollain lailla kokemuksen toivoisi häntä rikastuttavan.

Kuka tarvitsee arviointia, mihin? : arvioinnin ristiriitaiset pyrkimykset

Arvioinnin teemanumero 2004

Kuka pelkää noitia? Dario Argenton Suspirian semioottinen analyysi

Työni aiheena on italialaisen elokuvaohjaaja Dario Argenton teos Suspiria (1977), jota analysoin semioottisesta näkökulmasta käyttäen apunani genreteoriaa, strukturalismia, psykoanalyysia ja sukupuolinäkökulmaa. Tutkimuskysymykseni muodostui moniulotteisesti Suspirian semioottisen analysoinnin tuloksen selvittäminen. Käytännössä tämä viittaa elokuvan sanoman eksplikointiin. Päälähteinäni toimivat elokuvasta laaditut valmiit analyysit, joihin omat tulkintani punoutuivat. Mainittavia lähteitäni olivat itse Suspiria, John Hillin ja Pamela Church Gibsonin Film Studies: Critical Approaches (2000), Johanna Laurilan pro gradu Noiduttua punaista. Dario Argenton Suspiria (2004) sekä Linda Schulte-Sassen artikkeli ”The Mother of all horror movies, Dario Argento’s >uspiria” (2002). Näiden ohella käytin lähdeaineistona soveltamieni teorioiden omia edustajia, kuten strukturalismissa satututkija Vladimir Proppia. Menetelminä työskentelyssäni toimivat (semioottinen) lähiluku, teemoittelun ja tyypittelyn yhdistäminen sekä osittainen sisällönerittely. Merkittävintä oli kuitenkin oma analysointini, joka perustui viitekehykseeni, kokemukseeni, päättelykykyyni sekä valmiuteeni luoda näiden perusteella kestäviä argumentointeja. Tavoitteenani oli Suspirian (symboli)kielen avaaminen semioottista näkökulmaa hyödyntämällä, ja sitä kautta paremman ymmärryksen luominen elokuvasta sekä elokuvan kautta kuluttajasta ja kulttuurista itsestään. Pyrin tulkitsemaan Suspirian kerronnallista kuvakieltä myös uuden tiedon tuottamisen nimissä. Nähdäkseni tämä onnistui. Tutkivalle silmälle Suspiria paljastui valtaisaksi tulkinnalliseksi aarreaitaksi, jonka kieltä ymmärtämättömälle se pysynee kuitenkin ensisijaisesti tietynmakuisena elokuvakokemuksena. Analyysini lopputuloksena valitusta kulttuurin tuotteesta (elokuva) ilmeni sen sisäänkoodattu, kuluttajaan vaikuttava ”toimivuus”. Tulevaisuudessa myös muiden Argenton elokuvien analysointi ja keskinäinen vertailu olisi varmasti elokuva- ja kulttuurintutkimuksen kannalta hedelmällistä.