Suomalainen koulu risteyksessä

Kirjallisuusarvostelu

Airmanship ja sen opettaminen ilmavoimien alkeislentokoulutuksessa

Airmanship käsitettä ei ole tähän mennessä hirveästi tutkittu Suomessa. Aiheesta on tehty vain muutama suoraan siihen liittyvä tutkimus. Tämän lisäksi on tehty useita tutkimuksia, jotka ovat pienissä määrin ja osiltaan yhdistettävissä airmanshipiin tai sen eri osa-alueisiin. Tutkimuksessani tulen avaamaan airmanship käsitteen Tony Kernin temppelimallin avulla, omasta näkökulmastani, sekä pohtia airmanshipin opetusta ilmavoimien alkeislentokoulutuksessa. Tutkimuksen lähtökohtana oli oma haluni tutustua airmanshipin käsitteeseen. Tutkimuksen rajaus tuotti aluksi ongelmia airmanship-käsitteen ollessa hyvin laaja. Aihetta tutkiessani kiinnostus heräsi erityisesti airmanshipin opetukseen liittyen. Tavoitteenani on luoda työ, jossa airmanship aukeaa selkeästi käsitteenä ja jossa pohditaan ennen kaikkea sen opettamista ja oppimista. Tutkimus toteutettiin asiakirjatutkimuksena ja ilmavoimien lennonopettajien kanssa käytyjen keskustelujen avulla saamillani tiedoilla. Asiakirjat olivat suurilta osin aikaisempia airmanshipiin liittyviä tutkielmia, sekä siihen liittyvää kirjallisuutta. Airmanship-käsitteen yleinen suomennos on lentäjyys. Lentäjyyden voidaan katsoa pitävän sisällään muun muassa päätöksentekokyvyn, tilannetietoisuuden, lentokurin, ympäristön, lentokoneen ja riskit. Kaikki nämä osa-alueet vaikuttavat omalta osaltaan lentoturvallisuuteen. Pyrittäessä mahdollisimman hyvään kokonaisuuteen, tulee kaikkien osa-alueiden olla kunnossa. Lennonoppiminen ja sen opetus kulkevat käsi kädessä lentoturvallisuuden kanssa. Airmanshipin laajuuden johdosta sen opettaminen yksiselitteisesti on hankalaa ja suuri osa oppimisesta tapahtuu niin sanottuna piilooppimisena.

Nopeaa konseptointia Neloskierteen pyörteissä

Työryhmä: Maj-Lis Läykki, Kirsi Karimäki , Sanna Lehtokangas

Eläinavusteinen lukutaidon interventio. Pilottitutkimus lukutilanteiden tapahtumien observoinnista sekä intervention vaikutuksesta 2.- ja 3.-luokkalaisten lasten lukumotivaatioon

Tutkimuksessa selvitettiin oikean koiran ja lelukoiran avulla toteutetun eläinavusteisen lukumotivaation intervention soveltuvuutta 2.- ja 3.-luokkalaisille lapsille sekä intervention vaikutuksia lukumotivaatioon. Tutkimukseen osallistui 16 lasta, joiden lukemaan oppiminen oli viivästynyttä ja jotka olivat opettajan ja vanhemman mukaan haluttomia lukemaan. Tutkimuksessa käytettiin satunnaisesti koe- ja kontrolliryhmiin jaettujen vertaistettujen parien asetelmaa. Lapset lukivat ääneen ikätasoon sopivaa kirjaa koiran ja ohjaajan tai lelukoiran ja ”ohjaajan” läsnä ollessa. Lukutilanne kesti noin 10 minuuttia ja lukukertoja oli lasta kohden yhteensä 13–15. Lapsilla oli lukemisen jälkeen mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa koiran tai lelukoiran ja ohjaajan kanssa. Lukutilanteet videoitiin ja jokaiselta lapselta analysoitiin 8 lukutilannetta (58 %) video-observaatiolla. Lukutilanteet olivat varsin samanlaisia molemmilla ryhmillä. Koeryhmän lasten lukuajat olivat kuitenkin pidempiä kuin kontrolliryhmän lasten lukuajat. Oikean koiran käyttämisestä seurasi lukutilanteisiin luonnollisesti vaihtelua, toisin kuin lelukoiran käyttämisestä. Lisäksi koeryhmän lapset katsoivat koira-ohjaaja-pariin ja muualle lukutilaan enemmän kuin kontrolliryhmän lapset. Koeryhmän lapset olivat myös useammin vuorovaikutuksessa koiran kanssa lukutilanteen jälkeen kuin kontrolliryhmän lapset. Lapset, vanhemmat ja opettajat arvioivat lukumotivaation muuttuneen hyvin yksilöllisesti, eivätkä koe- ja kontrolliryhmien lukumotivaatiot eronneet ryhmätasojen vertailuissa. Kun tarkasteltiin kaikkien lasten lukumotivaatiota, vanhemmat arvioivat lasten lukumotivaation vahvistuneen intervention aikana.

Ikäihmisten kotona asumista tukeva osaaminen : ideoita koulutuksen kehittämiseen

Ilm. v. 2013

Kipinä ja kyky. Toijalalaisia kansakoulunopettajia kulttuuriperintöä välittämässä

1950-luvulta aina tähän päivään saakka on toijalalaisessa kulttuurielämässä vaikuttanut aktiivisten alakoulunopettajien joukko. Nämä kansakoulunopettajan koulutuksen saaneet opettajat ovat päivätyönsä ohella rikastuttaneet paikkakunnan elämää niin taiteilijoina, monipuolisen harrastustoiminnan ohjaajina kuin yhdistysten jäseninä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kuuden edellä mainittuun joukkoon lukeutuvan kansakoulunopettajan käsityksiä kulttuuriperinnöstä ja tavoistaan välittää sitä sekä koulutyössä että vapaa-ajalla. Tutkimuskysymystä lähestyn rakentamalla kuvaa opettajien koti- ja koulutustaustasta sekä matkan varrella kertyneestä kulttuurisesta pääomasta. Oletukseni on, että kodinperinnön ohella ominaisuudet, joita opettajaksi valikoituvilta kulloinkin odotettiin sekä opettajuus, jonka he koulutuksen sekä yhteiskunnallisten odotusten kautta omaksuivat, näkyvät heidän tavassaan käsittää kulttuuriperintö sekä tavassaan välittää sitä. Tutkimuksen avulla pyrin tarkastelemaan myös kulttuuriperintöön liittyvien käsitysten näyttäytymistä niin yksilöllisinä ja henkilökohtaisina näkemyksinä kuin julkisiin ja virallisempiin näkemyksiin liittyvinä. Tutkimukseni on ilmiötä kuvaileva ja käsityksiä tutkiva fenomenografinen tutkimus. Sen keskeisin aineisto on muistitietoaineistoa, joka koostuu kuudesta teemahaastattelusta ja kahdesta teemakirjoituksesta. Haastattelut on toteutettu puolistrukturoituina teema-haastatteluina. Tutkimusaineistona olen lisäksi käyttänyt suomalaista 1960-luvulla käytyä kulttuuriperintökeskustelua valottavaa kirjallista aineistoa sekä kansa- ja peruskoulun opetussuunnitelmia sekä peruskoulun kehittämisohjelmaa vuosilta 1952 -1994, Toijalan Nuorisoseuran muisteluteosta, Akaan kansakoulujen historiikkia sekä lehtiartikkeleita ja kotisivuja. Aineisto on analysoitu laadullisen sisällönanalyysin avulla luokitellen ja teemoittellen. Analyysia olen jatkanut teemoitellun aineiston ja tutkimuskirjallisuuden vuoropuhelulla. Tähän vuoropuheluun perustan tutkimukseni johtopäätökset. Tutkimukseni osoitti, että opettajat olivat jo lapsuudenkodeistaan omaksuneet kulttuuria, sivistystä, kulttuuriperintöä ja osallistumista arvostavan ajattelutavan. Tärkeimmät lähtökohdat kulttuuriperinnön käsittämiselle ja välittämiselle luotiinkin kotona. Opettajankoulutus tuki jo olemassa olevia arvostuksia ja antoi lisävalmiuksia kulttuuriperinnön välittämiseen, muttei automaattisesti tehnyt kenestäkään paikallisen kulttuurielämän toimijaa. Aktiivisen osallistumisen syinä näyttäytyvät enemmän oma innostus ja kiinnostus sekä kulttuuriset ja pedagogiset taidot. Opettajat liittävät kulttuuriperintöön tapakulttuurin, jatkuvuuden, kokemisen ja symboliarvon. Sen merkitys yhdistetään sekä yksilön että kansallisen identiteetin rakentumiseen. Kulttuuriperinnön välittäminen koulutyössä näyttäytyy virallisia opetussuunnitelmia mukailevina monipuolisina sisältöinä ja käytäntöinä. Vapaa-ajalla kulttuuriperinnön välittämisessä korostuvat monipuolinen toiminta perinteen ja taiteen parissa sekä yhteisöllisyys ja yhteistyö.