Kansainvälisen kriisinhallintaympäristön muutos ja suomalainen kriisinhallintastrategia

Kylmän sodan jälkeisten vuosikymmenten aikana kriisinhallinnan toimintaympäristön globaali kehitys on tehnyt maailmastamme monimutkaisemman. Kriisinhallintaympäristössä vallitsevan turvallisuusjärjestelmän luonnetta ei ole ennalta määrätty, ja kansallinen kriisinhallintastrategia määrittyy jatkuvasti uudelleen kriisinhallinnan toimintaympäristön tapahtumien seurauksena. Laajentunut ja muuttunut kriisinhallintaympäristö kiihdyttää tarvetta näiden muutosten ymmärtämiseen ja analysoimiseen. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten kansainvälisen kriisinhallintaympäristön muutos ilmenee suomalaisessa kriisinhallintastrategiassa. Tutkimuksen teoriaperusta muodostuu useamman kansainvälisen politiikan paradigmojen perusolettamuksista. Tutkimuksessa tukeudutaan teoriatriangulaatioon klassisen realismin, uusrealismin, konstruktivismin ja neoliberalismin pääteesejä hyödyntäen. Tutkimusmenetelmänä on laadulliseen tutkimukseen soveltuva teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimuksen tavoitteeseen päästään kolmen alatutkimuskysymyksen avulla, miten kansainvälinen toimintaympäristön ja kriisinhallinnan piirteet ovat muuttuneet kylmän sodan jälkeen, minkälaista sotilaallinen kriisinhallinta tulee olemaan lähitulevaisuudessa, ja onko kansallisessa kriisinhallintastrategiassa havaittavissa ristiriitaa tai puutteita. Tutkimuksen tärkeimpänä empiirisenä lähteenä on valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko (2012). Voimassaoleva valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko linjaa Suomen tavoitteeksi osallistua vaativaan kriisinhallintaan laaja-alaisesti YK:n, EU:n, Naton ja Etyjn operaatioissa. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, ettei Suomen kriisinhallintatoiminta tänä päivänä täysin vastaa, mitä kansalliset strategiat kriisinhallinnasta linjaavat. Suomi osallistuu tällä hetkellä pääosin vain matalan profiilin kouluttamis-, konsultaatio- ja tukitoimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on valmentaa muita toimijoita toimimaan kompleksisessa kriisinhallinnan toimintaympäristössä. Kriisinhallinnan muutokset mm. operaatioiden vaativuuden kasvaessa ovat vaikuttaneet Suomen kriisinhallintaosallistumiseen. Osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan on sekä kriisinhallintahenkilöstön määrän että operaatioiden sotilaallisen vaativuuden osalta hyvin maltillista. Myös tosiasiallinen yhteistyö eri toimijoiden kanssa ilmenee vain muutaman sotilaallisen kriisinhallintaoperaation kautta. Suomen kriisinhallintaprofiilin voidaan todeta olevan tällä hetkellä jopa heikko.

Maskirovka jäillä : harhauttaminen Neuvostoliiton, Unkarin ja Tšekkoslovakian konflikteissa

Harhauttamista (maskirovka) on tutkittu ja käytetty sotataidossa lähes niin kauan, kun historiantutkimus meille kertoo. Monet venäläisestä sotataidosta tehdyt tutkimukset ja teokset usein ylistävät venäläisiä harhauttamisen mestareiksi. Suomessa tutkimusta aiheesta on verraten vähän, mutta englannin kielellä sitäkin enemmän. Vaikka harhautuksesta on harvemmin ollut suoria oppaita, sitä on lähes aina pidetty tärkeänä tai tärkeimpänä elementtinä sotataidossa, kulttuurista riippumatta. Harhautus on lähes poikkeuksetta sotatoimia tukeva sotataidon elementti, johon liittyy monia keinoja. Harhautus pääsääntöisesti tavoittelee yllätystä ja yllätys taas tavoittelee nopeaa ja helppoa voittoa. Toisen maailmansodan ajoista lähtien eri lähteissä on myös puhuttu paljon siitä, että suuria joukkoja ei voi enää piilottaa, joten on muilla keinoilla salattava oma toimintansa. Tämä johtuu joukkojen koon kasvusta ja teknologian kehityksestä. Etenkin puna-armeija huomasi, että valtavien motorisoitujen armeijoiden ja yhtymien hyökkäysvalmisteluja ei voida enää täysin salata, joten oli pyrittävä harhauttamaan. Tutkimuksen menetelmänä on laadullinen, vertaileva asiakirja-, kirjallisuus-, ja aikakausilehtitutkimus. Tutkimusta tehtäessä on ollut käytössä suomen- ja englanninkielisiä lähteitä sekä käännettyjä venäläisiä lähteitä. Tutkimustyön tavoitteena on selvittää millaista maskirovka oli Neuvostoliiton poliittisissa ja sotilaallisissa toimissa. Tutkimuksen pääkysymys on: Miten Neuvostoliitto käytti maskirovkaa Unkarin ja Tšekkoslovakian yllätyshyökkäyksissä? Tutkimuksen ajallinen rajaus on kylmän sodan ajassa ja tarkemmin rajattuna kahdessa edellä mainitussa konfliktissa. Taustojen selvittämiseksi käsitellään kuitenkin hieman toisen maailmansodan aikaa. Neuvostoliitto käytti maskirovkaa Unkarin ja Tšekkoslovakian yllätyshyökkäyksissä strategisella tasolla poliittisena retoriikkana, tulevan hyökkäyksen naamioimiseen ja salaamiseen sekä sen alettua sen kieltämiseen. Informaatiosodankäynnin osalta maskirovkaa käytettiin propagandan keinoin oikeutuksen hakemiseen hyökkäykselle, niin sisältä kuin ulkoakin päin. Sitä suunnaattiin niin omiin ja ulkopuolisiin poliittisiin päättäjiin, kuin myös omaan ja muihin kansoihin, sekä lisäksi kaikkiin konfliktissa toimineisiin aseellisiin voimiin. Maskirovkaa käytettiin myös salaamiseen, naamioimalla joukon ryhmittymiset joksikin muuksi toiminnaksi. Maskirovka oli tutkimuksen viitekehyksen aikana kaikkea mahdollista harhauttavaa toimintaa. Maskirovkan käyttö onnistui suhteellisen hyvin. Tosin Neuvostoliiton hallitessa mittavaa aineellista ja henkistä ylivoimaa, maskirovkan käytöllä ei välttämättä ollut aina niin suurta merkitystä. Ulkopuolisetkin tuntuivat katsovan sivuun, tutkimuksen konfliktien kehittyessä aseellisiksi kamppailuiksi.

Suomenlinnan Rannikkorykmentin ryhmänjohtajien kokemuksia kouluttajakoulutuksesta ja sen vaikutuksesta heidän koulutustaitoihinsa

Sotilaskoulutuksen antaminen on puolustusvoimien tärkein rauhan ajan toiminto luoden perustan sodan ajan joukoille ja toimien puolustusvoimien näyteikkunana muun yhteiskunnan suuntaan. Eri koulutuskokonaisuuksista eräs tärkeimmistä on johtaja- ja kouluttajakoulutus, josta valtaosa toteutetaan aliupseerikoulutuksena. Konstruktivistinen oppimiskäsitys muodostaa tutkimuksen teoreettisen taustan. Tässä oppijalähtöisessä käsityksessä oppiminen perustuu aikaisempaan tietoon, oppijan aktiivisuuteen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Myös puolustusvoimissa oppimisen, opettamisen ja koulutuksen tulisi pohjautua tähän käsitykseen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia kokemuksia ryhmänjohtajilla on kouluttajakoulutuksesta. Tutkimuksen pääkysymys oli, miten konstruktivistinen oppimiskäsitys ilmenee ryhmänjohtajien kouluttajakoulutuksessa? Pääkysymykseen haettiin vastausta kahden alakysymyksen kautta: 1) Millaisena ryhmänjohtajat kokevat aliupseerikurssin aikaisen kouluttajakoulutuksen? 2) Millaisena ryhmänjohtajat kokevat johtajakauden aikaisen kouluttajana harjaantumisen? Tutkimus oli luonteeltaan laadullinen. Aineistokeruu toteutettiin teemahaastatteluilla Suomenlinnan Rannikkorykmentissä. Teemat muodostuivat aliupseerikurssin aikaisen kouluttajakoulutuksen ja johtajakauden aikaisen kouluttajana harjaantumisen ympärille. Haastatellut neljä miestä olivat iältään noin 20-vuotiaita ja kotoisin pääkaupunkiseudulta tai sen läheisyydestä. Saatu aineisto analysoitiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä käyttäen. Tutkimuksen päätulokset esitetään teoreettisista käsitteistä muodostetuissa pääluokissa, jotka ovat seuraavat: ”Yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksen merkitys koulutustaidon kehittymiseen”, ”Oppijan merkitys koulutustaidon kehittymiseen” ja ”Tilannesidonnaisuuden merkitys koulutustaidon kehittymiseen”. Kutakin pääluokkaa käsitellään niihin sisältyvien alaluokkien kautta tutkittavien näkemysten ja äänen esiin saamiseksi. Konstruktivistinen oppimisnäkemys ilmenee ryhmänjohtajien kouluttajakoulutuksessa heidän oppijan rooliaan kuvaavien käsitysten kautta. Ryhmänjohtajat korostivat omaa vastuutaan oppimisessaan. Heidän mukaansa oppiminen on ensisijaisesti heistä itsestään lähtöisin, ja vastauksissa painotettiin myös itsereflektion merkitystä. Henkilökunta koettiin ennemmin oppimisen ohjaajana kuin valmiiden vastausten antajana. Oppimisympäristö ei ole kuitenkaan ollut oppimista ohjaava ja tukeva, sillä sosiaalinen vuorovaikutus erityisesti henkilökunnan ja ryhmänjohtajien välillä oli vähäistä. Palaute ei ole ollut laaja-alaista, yksilöllistä ja jatkuvaa. Oppimisen tilannesidonnaisuutta korostettiin, sillä haastateltavien mukaan kouluttajana oppiminen tapahtuu parhaiten todellisissa tilanteissa ja ympäristöissä itse tekemällä.

Merivoimien varautuminen Neuvostoliiton Hangon tukikohtaa vastaan välirauhan aikana

Talvisodan päätyttyä 13.3.1939 Suomi joutui vuokraamaan Hankoniemen saaristoalueineen Neuvostoliitolle 30 vuodeksi laivastotukikohtaa varten. Vuokra-alueen kokonaispinta-ala oli yhteensä 115 neliökilometriä. Neuvostoliitto rakensi välirauhan aikana tukikohdasta vahvan rannikkolinnoituksen, jonka miesvahvuus oli jatkosodan alkaessa lähes 27 000 miestä. Sijaintinsa ja merellisen luonteensa takia päävastuu puolustuksesta Hangon vuokra-aluetta vastaan annettiin merivoimille. Merivoimien komentaja antoi joukoilleen tehtävän ryhmittyä puolustukseen ja eristää sekä varmentaa Hangon vuokra-alue. Varautumistehtävänä oli vuokra-alueen valtaus heti sodan alettua. Operatiivisia valmisteluja ja suunnittelua varten perustettiin 28.4.1940 Karjaan sotilaslääni, joka alistettiin myöhemmin merivoimille. Karjaan sotilasläänillä oli käytössään merivoimien rannikkopuolustuksen joukkoja sekä maavoimien yksiköitä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää miten merivoimat varautui Neuvostoliiton Hangon tukikohtaa vastaan välirauhan aikana. Tähän tutkimuksen pääkysymykseen haetaan vastausta seuraavien apukysymysten avulla: millaisen uhan tukikohta asetti, millaisia suunnitelmia merivoimat teki Hankoa vastaan, miten puolustus oli järjestetty Hangon lohkolla, mitä joukkoja merivoimilla oli asettaa tukikohtaa vastaan sekä miten ne oli perustettu ja koulutettu? Tämä tutkimus on asiakirjatutkimus, jossa lähdeaineiston sisältöä on analysoitu teemoittelemalla. Teemoina on käytetty tutkimuksen pää- ja apukysymyksiä. Tutkimuksen tärkeimpänä lähteenä on käytetty Kansallisarkiston arkistomateriaalia. Keskeisimpiä kokonaisuuksia ovat pääesikunnan, merivoimien esikunnan sekä Karjaan sotilasläänin esikunnan materiaalit. Tärkeän lähdekokonaisuuden muodostaa myös julkaistu kirjallisuus aiheeseen liittyen. Työssä on pyritty selvittämään mitä toimenpiteitä merivoimat tekivät vastatakseen siihen vaatimukseen minkä päämaja oli sille asettanut. Hangon tukikohta tuotti merivoimille suuria haasteita toimia Suomen rannikolla. Tukikohta jakoi rannikon kahtia ja hallitsi olemassaolollaan Suomenlahden suuta. Merivoimat aloitti varautumistoimenpiteet ryhmittämällä joukot puolustukseen ja aloittamalla linnoitustoimenpiteet tukikohdan ympärillä. Kesällä 1940 perustettu Karjaan sotilaslääni vastasi operatiivisista valmisteluista Hangon lohkolla merivoimien alaisuudessa. Karjaan sotilaslääni vastasi puolustusjärjestelyiden toteuttamisesta, perustamissuunnitelmista sekä hyökkäysoperaation suunnittelusta ja valmistelusta. Merivoimien joukoilla oli oltava korkea valmius vastata maahan kohdistuviin merellisiin uhkiin, mutta Hangon kohdalla valmius oli erittäin korkea. Joukkojen koulutukseen kiinnitettiin erityistä huomiota, sillä talvisodasta oli saatu paljon kokemuksia saaristotaisteluista. Puolustusvalmistelut ja kantalinnoittaminen eteni varsinkin Hankoniemen alueella ripeästi. Jatkosodan alkaessa varautumistoimenpiteet osoittautuivat riittäviksi, sillä vuokra-alue jouduttiin evakuoimaan 2.12.1941.

Venäjän rynnäkkökonekaluston kehitykseen vaikuttaneet tekijät toisen maailmansodan jälkeen

Pro Graduni aihe ja samalla päätutkimusongelma on tutkia Venäjän rynnäkkökonekaluston kehitykseen vaikuttaneita tekijöitä toisen maailmansodan jälkeen. Alaongelmina on mitkä seikat ovat olleet keskeisiä tekijöitä koneita suunniteltaessa, ohjasiko kehitystä enemmän lännessä tapahtunut kehitys vai omat innovaatiot ja miten rynnäkkökoneet ovat kehittyneet. Tutkimusmenetelmänä käytin kvalitatiivista grouded theory- menetelmää. Venäjä on kehittänyt ilmavoimiaan rajusti toisesta maailmansodasta lähtien. Kuitenkin kaikki suuret tekniset läpimurrot tehtiin muissa maissa ennen Neuvostoliittoa. Heti sodan jälkeen Neuvostoliitto alkoi kuroa lännen etumatkaa kiinni suihkumoottoriteknologiassa. Tässä auttoivat Saksasta ja briteiltä saadut moottorit. Suihkumoottori nosti sotilasilmailun aivan uudelle tasolle kun käytettävissä oleva korkeus- ja nopeusalue kasvoi huomattavasti. Suihkumoottorit toivat mukanaan myös ongelmia. Nopeudet lentoonlähdössä ja laskussa sekä tarvittavat kiitotiepituudet kasvoivat rajusti. Myös koneiden toiminta-ajat olivat varsin vaatimattomia verrattuna potkurikoneisiin. Ratkaisua etsittiin ja se löydettiin kääntyvistä siivistä. Tämäkin läpimurto keksittiin lännessä ennen Neuvostoliittoa. Kääntyvät siivet tulivat kolmannen sukupolven koneisiin ja niiden avulla nopeudet onnistuttiin pitämään alhaisina lennon kriittisissä vaiheissa. Myös neljännen sukupolven koneet tulivat Yhdysvalloissa käyttöön ennen Neuvostoliittoa. Tämän sukupolven koneissa pystyttiin yhdistämään entistä tehokkaammin useita ominaisuuksia ja myös kääntyvistä siivistä voitiin luopua. Vaikka Neuvostoliitto oli sotilasilmailun suurvalta, se kulki kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen lähes koko ajan teknisesti vähän länsimaita jäljessä. Länsimaiden, etenkin Yhdysvaltojen, konetyypit ohjasivat jossain määrin Neuvostoliiton tulevia konetyyppejä. Hyvinä esimerkkeinä tästä on A-10 Thuderbolt vs Su-25 frogfoot, F-111 Aardvark vs Su-24 Fencer, F-16 Falcon vs Mig-29 Fullcrum ja F-15 Eagle vs Su-27 Flanker. Vaikka kyseiset Neuvostoliiton koneet eivät olleet mitään suoria kopioita amerikkalaisista vastineista, yhtäläisyyksiäkin on paljon. Pitää ottaa huomioon, että myös Yhdysvallat seurasi Neuvostoliitossa tapahtuvaa konekehitystä ja Neuvostoliiton koneet vaikuttivat Yhdysvaltojen konesuunnitteluun. Hyvä esimerkki tästä oli, kun yhdysvaltalaiset suunnittelivat F-15-koneen vastineeksi MiG-25:lle, jonka suorituskyvyn he yliarvioivat. Neuvostoliittolaiset puolestaan suunnittelivat Su-27-koneen vastaamaan F-15-koneen tuomaa uhkaa vastaan

Liikekannallepanoryhmän osaamisen kehittäminen

Tutkimuksen lähtökohtana on tuottaa liikekannallepanoryhmän kertausharjoituskoulutukselle tavoitteelliset perusteet. Tutkimusmenetelmänä käytettiin deduktiivista sisällönanalyysia, jolloin aineiston ryhmittely perustui olemassa oleviin luokkiin. Nuo Luokat muodostuivat puolustusvoimien osaamisluettelon mukaisista osaamisalueista. Tutkimuksessa valittiin ilmiötä kuvaavaksi aineistoksi liikekannallepanoupseerin opas, joka on tarkoitettu käytettäväksi liikekannallepanoryhmän koulutuksessa. Opas soveltuu ilmiötä kuvaavaksi lähteeksi sen kattavan sisällön vuoksi. Kirja kuvaa yleisluonteisesti ne asiat, joista liikekannallepanoryhmän on suoriuduttava perustaessaan sodan ajan joukkoja perustamispaikalla Tutkimuksen pääongelma on: Millaiset osaamisalueet ja –sisällöt muodostavat liikekannallepanoryhmän koulutuksen perusteet? Osaongelmina ovat: 1. Miten liikekannallepanoupseerin opas yhdessä puolustusvoimien osaamisluettelon kanssa soveltuu liikekannallepanoryhmän osaamisalueiden ja – sisältöjen määrittämiseen? 2. Mitä oppimista tukevia teoreettisia keinoja tulisi huomioida liikekannallepanoryhmän koulutuksessa? . Tämän tutkimuksen perusteella liikekannallepanoryhmän osaamisen kehittämisessä tulisi huomioida mm seuraavat asiat: - ryhmällä tulee olla oppimisen motivoimiseksi selkeät osaamisalueet, joihin he oppimisensa kohdistavat harjoituksissa - ryhmällä tulee olla selkeä kuva kokonaistoiminnasta - liikekannallepanoupseerin roolina korostuu johtaminen ja yhteistoiminta - ryhmän jäsenien roolina tulee olla ammattiosaaja Reserviläiskoulutukseen on tuotava voimakkaammin esille yksilön oppimista tukevat menetelmät. Koulutuksen tulisi olla suunnitelmallista ja tavoitteellista, että kyetään tukemaan yksilön ja organisaation osaamisen kehittymistä. Kertausharjoituksissa myös oppimisella tulee olla tiedostetut tavoitteet, jotka kouluttavan joukko on suunnitelmallisesti tuottanut. Lähtökohtana voidaan pitää, että reserviläisten tulee tiedostaa oppimisen merkitys. Puolustusvoimien osaamisluettelon käyttö reserviläisorganisaation osaamisalueiden määrittämiseen näyttäisi soveltuvan varsin hyvin. Luettelo sisältää riittävän paljon eri osaamisalueita ja sieltä on löydettävissä yhtymäkohtia ainakin liikekannallepanoupseerin oppaaseen nähden. Osaamissisällön kuvauksien perusteella on löydettävissä liikekannallepanoryhmän tehtäviin soveltuvia termejä, joiden perusteella osaamisalueet on löydettävissä.

Epäsuora sodankäynti Itämeren alueen taisteluissa vuosina 1854-1855 : B.H. Liddell Hartin teorian sovellus Krimin sotaan

Tämä tutkimus on kokonaisuus, jossa käsitellään kahta sotahistorian alaan kuuluvaa aihetta, B.H. Liddell Hartin teoriaa epäsuoruudesta sodankäynnissä sekä Krimin sodan tapahtumia Itämerellä. Tavoitteenani on yhdistää ajankohtainen sotataidon tutkimus perinteiseen sotahistoriaan tavalla, joka hyödyttää molempia osa-alueita. Käytän historiallisia tapahtumia esimerkkinä kuvaamaan teoriaa käytännössä ja teoriaa selittämään sotatapahtumia uudella tavalla. Tutkimus on kaksiosainen: ensimmäisessä osassa esitellään Liddell Hartin teoria epäsuoruudesta sodankäynnissä ja toisessa osassa sitä sovelletaan analysoimalla Krimin sodan Itämeren alueen sotatoimia. Laivaston lähettäminen Itämerelle oli mielestäni ratkaisevin päätös, minkä liittoutuneet tekivät voittaakseen sodan. Laivaston toiminta osoittautui sodan kannalta monin tavoin merkittäväksi, sillä Krimin rintaman taistelut eivät tuoneet sotaan ratkaisua. Laivasto muodosti merkittävän maihinnousu-uhan rannikolla, sodan loppuvaiheessa uhka kohdistui Pietaria vastaan. Uhka sitoi Itämeren rannikolle suuria määriä venäläistä sotaväkeä, jota olisi muuten voitu käyttää Krimillä. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että Krimin sodan Itämeren alueen toiminta oli perustaltaan epäsuoraa suurstrategian tasolla ja osaltaan myös strategian tasolla. Epäsuora vaikutus ei välttämättä ollut suunniteltua tai edes tietoista, epäsuora vaikutus voi tapahtua myös vahingossa.

Saksan rooli Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa

Eurooppalainen turvallisuusympäristö muuttui merkittävästi kylmän sodan päätyttyä noin viisitoista vuotta sitten. Saksojen yhdistymisestä saakka Saksan liittotasavalta on etsinyt uutta rooliaan turvallisuuspoliittisena toimijana kansainvälisessä järjestelmässä. Saksa on yksi Euroopan suurmaista niin taloudellisesti kuin väestömäärältään. Kuitenkin sitä on pidetty “poliittisena kääpiönä”, jonka todellinen rooli poliittisena toimijana ei vastaa sen potentiaalia. Viime vuosina Saksan turvallisuuspolitiikka on muuttunut aktiivisemmaksi. Muutokset ovat aiheuttaneet tarpeen selvittää Saksan nykyistä turvallisuuspolitiikkaa. Tutkimuksella pyritään analysoimaan Saksan toteuttaman turvallisuuspolitiikan luonnetta, Saksan asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa, sekä tekijöitä jotka ovat johtaneet tiettyihin poliittisiin valintoihin. Tutkimus on luonteeltaan teoreettinen. Tutkimuksen aiheesta johtuen käyttökelpoinen ja saatavilla oleva tutkimusmateriaali on kirjoitettua materiaalia, jolloin päätutkimusmenetelmäksi on määrittynyt arvioiva asiakirja-analyysi. Tutkimuksessa selvisi, että Saksa on pyrkinyt vahvistamaan rooliaan turvallisuuspoliittisena toimijana viimeisten vuosien aikana ja monin tavoin siinä myös onnistunut. Saksa pyrkii kuitenkin edelleen toimimaan turvallisuusjärjestöjen ja muiden monikansallisten järjestelyiden puitteissa. Oletettavaa on, että Saksa pyrkii kasvattamaan rooliaan myös tulevaisuudessa. Saksan lähihistorian merkitys turvallisuuspoliittisille ratkaisuille on vähentynyt. Saksan suhteissa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin toimijoihin vaikuttaa kuitenkin historiasta pohjautuvia vuorovaikutustekijöitä.

Joukkojen siirtäminen Maaselän kannakselta Karjalankannakselle 1944

Pro gradu-tutkielma käsittelee 4. ja 6. Divisioonan siirtoa Itä-Karjalasta Karjalankannakselle vuonna 1944. Tutkielma käsittelee siirtymisen valmisteluita, toteutusta ja ongelmia. Ongelmiin liittyen työ käsittelee neuvostoliittolaisten ilmavoimien toimintaa sotilaskuljetuksia vastaan, sekä muiden samaan aikaan käynnissä olleiden kuljetuksien vaikutusta 4. ja 6. Divisioonan siirtoon. Päätutkimuskysymyksenä on: Kuinka Maaselän kannaksen joukot suorittivat siirtymisen Karjalankannakselle? Alatutkimuskysymyksinä ovat: 1. Millaisia olivat Maaselän kannaksen joukkojen siirtymisen valmistelut, toteutus ja mahdolliset ongelmat. Onnistuiko siirtyminen? 2. Miten taisteluiden yleistilanne vaikutti siirtoihin? 3. Millä tavalla Maaselän kannakselta siirrettäviä joukkoja oli tarkoitus käyttää ja miten käyttötarkoituksen muuttuminen vaikutti siirtoihin? Tutkielma on asiakirjatutkimus, johon on käytetty pääasiassa kotimaisia lähteitä. Neuvostoliittolaisten suurhyökkäyksen ajalta on kirjoitettu runsaasti kirjoja, joista saa yleiskuvan sodan tapahtumista. Siirtymisen tutkimisessa on tukeuduttu pääasiassa sota-arkiston lähteisiin.Neuvostoliittolaisten suurhyökkäyksen voima ja nopeus yllätti Suomen sodanjohdon, tämän vuoksi vain kaksi yhtymää oli siirretty Karjalankannakselle ennen suurhyökkäyksen alkua. Pian päämajassa todettiin, että Karjalankannaksen puolustus ei tule kestämään ilman lisäjoukkoja. Tämän vuoksi muun muassa 4. ja 6. Divisioona saivat käskyn siirtyä Karjalankannakselle. Siirrot suoritettiin pääasiassa junakuljetuksin, koska ajoneuvokalusto ja polttoaine resurssit eivät mahdollistaneet autokuljetuksia. Siirtoja hidastavia tekijöitä olivat rautateiden heikko kunto ja vähäinen määrä. Useat muut samaan aikaan käynnissä olleet evakuointi- ja huoltokuljetukset eivät juuri häirinneet siirtymisiä, koska kuljetusjärjestelmä oli asetettu palvelemaan ensisijaisesti sotilaskuljetuksia. Siirtoja olisi voinut nopeuttaa, mikäli siirretyille joukoille olisi annettu enemmän junia käyttöön. Tämä olisi kuitenkin ollut muilta sotilaskuljetuksilta pois, eikä olisi siinä mielessä ollut kokonaisuuden kannalta järkevää. Siirtojen aikana olleista ongelmista huolimatta molemmat divisioonat saatiin siirrettyä Karjalankannaksen torjuntataisteluihin ilman suurempia tappioita. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että 4. ja 6. Divisioonan siirtyminen Karjalankannakselle onnistui.

Venäjän federaatio ja kamppailu kansainvälisen terrorismin merkityksistä : uhkakuvan ja valtioidentiteetin rakentuminen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa diskurssissa

Tässä Pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan Venäjän osallistumista kansainvälisen terrorismin uhkakuvan ja terrorismin vastaisen taistelun ja sitä kautta oman identiteettinsä määrittelyyn. Valittu tutkimuskohde on tarkemmin Venäjän federaation ulko- ja turvallisuuspoliittinen diskurssi osana laajempaa kansainvälistä diskurssia vuosina 2001–2007. Terrorismin merkityksestä viime vuosina käyty kamppailu ja uhkakuvien määrittelyssä esiintyvä valta tekevät tutkimuskohteen valinnasta perustellun ja ajankohtaisen. Tutkimus perustuu konstruktivistiseen viitekehykseen, jonka pohjalta on laadittuaikaisempaan tutkimukseen nojautuen ulko- ja turval lisuuspolitiikan diskurssianalyyttinen teoria. Tämä teoria ohjaa työn tarkastelemaan uhkakuvien rakentumista valtioidenidentiteettien määrittelyyn liittyen ja suuntaa met odia analysoimaan merkitysrakenteita, jotka esiintyvät uhkakuvien representaatioiden takana. Asettamalla Venäjän diskurssi kansainvälisestä terrorismista järjestelmätasolla käydyn diskurssin kontekstiin kyetään tarkastelemaan niitä yhteisiä ymmärryksiä, mahdollisuuksia ja rajoituksia sekä ennen kaikkea kamppailua, joiden piirissä Venäjä osallistuu terrorismin uhkakuvan ja oman valtioidentiteettinsä rakentamiseen. Teoria ohjaa asettamaan tutkielman tarkemmiksi tutk imuskysymyksiksi, mitä ovat järjestelmätason diskurssin merkitysrakenteet ja ni iden vaikutus, miten Venäjä on ottanut osaa terrorismin määrittelyyn, mitä merkitysrakenteita on löydettävissä Venäjän diskurssista, mitä identiteettejä ja intressejä Venäjälle rakentuu näiden merkitysrakenteiden kautta ja mitä järjestelmätasolla käyty diskurssi kertoo kamppailusta terrorismin ja sen vastaisen taistelun merkityksestä. Järjestelmätason diskurssia sekä Venäjän osallistum ista siihen tarkastellaan yhdeksää eri terrorismiin liittyvää tapausta käsittelevien eri t oimijoiden selontekojen kautta. Tapaukset on valittu niiden merkittävyyden tai potentiaalisen merkittävyyden takia ja toimijat niiden ja terrorismin vastaisen sodan suhteen perusteella. USA nousee tutkielmassa tärkeimmäksi järjestelmätason toimijaksi tarkasteltaessa Venäjän diskurssille rakentuvia rajoja ja mahdollisuuksia. Venäjä osallistui 9.11.2001 tapahtumien jälkeen akt iivisesti kansainvälisen terrorismin uhkakuvan rakentamiseen aina vuosiin 2005 – 2007 saakka, jolloin sen ja Lännen suhteet heikkenivät osittain terrorismin vastaisen sodan käytäntöön liittyvistä syistä. Tämän jälkeen muut uhkakuvat ovat hallinneet Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittista diskurssia. Yksimielisestä alusta huolimatta Venäjän näkemys kansainvälisestä terrorismista kohtasi pian vastustusta Lännen taholta. Suurimmat näkemyserot perustuivat Irakin ja Tshetshenian sotaan. Kansainvälisen terrorismin uhkakuva ei kyen nyt ristiriitojen johdosta luomaan jaettua turvallisuuskäsitystä Venäjän ja Lännen välille, eikä näin ollen muodostamaan jaettuja identiteettejä tai intressejä. Tämä ilmiö tiivistyi Venäjän käyttämään kaksoisstandardien käsitteeseen. Venäjä siirtyi kamppailun tuloksena määrittelemään terrorismia Keski-Aasian ja Kaukasian piirissä. Kehitys vahvisti Venäjän suurvaltaidentiteettiä, joka oli ollut rakentamisen kohteena jo vuonna 2000. Analyysin tuloksena voidaan todeta, että kansainvälisen terrorismin diskurssin taustalla vaikutti useita merkitysrakenteita, joista jokainen määritteli terrorismin eri tavoin. Ajan kuluessa järjestelmätasolla voimakkaimpina olivat ns. sotadiskurssi sekä ihmisoikeusdiskurssi. Näitä vastustamaan rakentuivat Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikassa realistinen ja sivilisaatiodiskurssit. Diskurssien tarkastelun perusteella voidaan väittää kansainvälisen terrorismin ja sen v astaisen taistelun olleen voimakkaan kamppailun kohteena tarkasteltavana ajanjaksona. Kaksi tärkeää tekijää kamppailun takana on ollut Lännen (USA ja tapauksittain vaihteleva Eu rooppa) ja Venäjän pyrkimys määritellä toisiaan ja terrorismin vastaiseen sotaan liittyvän oikeutuksen määrittelyn hallinta. Tutkielman pohjalta ei voida esittää yhtenäistä määritelmää venäläisestä kansainvälisen terrorismin uhkakuvasta johtuen sen monista erilaisista tasoista ja muodoista. Terrorismi määrittyi Venäjälle kuitenkin voimakkaasti Tshetshenian sodan kautta, mistä johtuu sen korostunut poliittisuus. Tshetshenian sodan ja kansainvälisen terrorismin yhteiseen uhkakuvaan kuului voimakkaasti näkemys ulkopuolisen valloituksen pelosta. Tämä pelko siirtyi tarkastellun ajanjakson lopulla koskemaan myös ”unilateraalien suurvaltojen” toimintaa. Kansainvälisen terrorismin uhkakuva rakentui siis tukemaan vanhempia näkemyksiä maailmanjärjestelmän toiminnasta sekä Venäjän valtioidentiteetistä.

Asevoimista avustusjärjestö? : asevoimien ja humanitaaristen organisaatioiden välinen yhteistoiminta humanitaarisessa logistiikassa

Kylmän sodan päätyttyä humanitaarisesta avustuksesta on tullut miljardibisnestä. Humanitaaristen järjestöjen määrä on kasvanut samaan aikaan huomattavasti. Siviilien lisäksi myös asevoimien kiinnostus humanitaariseen toimintaan on lisääntynyt. Tämä aiheuttaa väistämättä haasteita asevoimien ja avustusjärjestöjen välil le. Tämä opinnäytetyö on luonteeltaan toiminnallinen. Opinnäytetyön tavoitteena oli kuvailla asevoimien ja humanitaaristen järjestöjen yhteistoimintaa humanitaarisessa logistiikassa. Tutkittavaa aihetta lähestyttiin logistiikan näkökulmasta. Tutkimusongelmana oli: mitä yhteistoimintaa asevoimat ja humanitaariset järjestöt harjoittavat humanitaarisessa logistiikassa? Tässä opinnäyte työssä tarkasteltiin asevoimien roolia humanitaarisessa logistiikassa, yhteistoiminnan lähtökohtia sekä yhteistoiminnan haittoja ja hyötyjä. Tutkimusaineistona käytettiin julkisia kirjallisia lähteitä sekä haastatteluja. Tutkimusmenetelmänä käytettiin hermeneutiikkaa ja aineiston analysoinnissa hermeneuttista kehää. Tällä menetelmällä subjektiivisesta tiedosta voidaan saada objektiivista. On huomioitava, että asevoimat ja avustusjärjestöt käsittelevät yhteistoimintaa eri näkökulmista. Opinnäytetyössä ilmeni, että asevoimien rooli humanitaarisessa logistiikassa ei ole yksiselitteinen. Lähtökohta kuitenkin on, että asevoimia ei ole tarkoitettu humanitaariseen toimintaan; vaarana on, että humanitaariseen toimintaan kytketään sotilaallisia ja poliittisia päämääriä vaarantaen humanitaariset periaatteet. Poikkeuksellisissa tilanteissa asevoimien logististen resurssien käyttö on edellytyksenä hätäavun toimittamisessa katastrofin uhreille. Tällaisissa tapauksissa asevoimien roolina on tukea humanitaarisia järjestöjä, jotka ovat humanitaarisen logistiikan ammattilaisia. On tärkeää muistaa, että avustusjärjestöillä ja asevoimilla on eriävät tehtävät ja mandaatit. Toimintaa ohjaavat erilaiset toimintatavat, tavoitteet ja intressit. Yhteistoiminnan lähtökohtiin vaikuttaa myös katastrofin laatu. Luonnon aiheuttamissa katastrofeissa yhteistoiminta on ongelmattomampaa kuin monitahoisissa kriiseissä. Asevoimien ja avustusjärjestöjen väliseen yhteistoimintaan liittyy sekä hyötyjä että haittoja. Asevoimien ja humanitaaristen järjestöjen välinen yhteistoiminta tulee nähdä mahdollisuute- na, jonka avulla katastrofin kokonaisvaltaisesta hoitamisesta saadaan tehokkaampaa. Varautumisen ja ennakkosuunnittelun merkitys korostuu, koska sillä on keskeinen merkitys katastrofin reagointivaiheen onnistumisella. Yhteistoiminnan kehittämisen puolesta puhuu myös se, että arvioiden mukaan katastrofit tulevat lisääntymään moninkertaisesti.

Suomen ilmavalvonta talvisodassa : toiminta ja kokemukset

Ilmavalvonta, joka oli osa ilmatorjuntaa, liitettiin osaksi ilmapuolustuksen päällikön johtamaa ilmapuolustusta vuonna 1938. Ylimääräisen harjoituksen alkaessa lokakuussa 1939 olivat ilmavalvonnan sodan ajan valmistelutyöt edelleen kesken, ja valmistelutöiden keskeneräisyyden vuoksi ilmavalvontaverkko rakennettiin toimintakuntoiseksi vasta ylimääräisen harjoituksen aikana. Ylimääräisen harjoituksen suoma kahden kuukauden valmistautumisaika mahdollisti ilmavalvonnan tyydyttävän valmiuden talvisodan syttyessä. Tämä pro gradu -tutkielma selvittää ilmavalvonnan järjestelyjä talvisodan syttyessä, ilmavalvonnan toimintaa talvisodan aikana, ilmavalvonnasta talvisodan aikana saatuja kokemuksia sekä näiden kokemusten hyödyntämistä sotien välisenä aikana. Lisäksi tarkastelen, mitkä tekijät vaikuttivat ilmavalvonnan talvisodan aikaisiin järjestelyihin ja valmiuteen ylimääräisen harjoituksen alkaessa ja millainen oli ilmavalvonnan valmius ilmapuolustuksen uudelleenjärjestelyn jälkeen kesäkuussa 1941. Tutkimuksen perustutkimusongelma on seuraava: Millainen oli Suomen ilmavalvontajärjestelmä ja miten se toimi talvisodan aikana? Tutkielma on teoreettinen asiakirjatutkimus, jonka ensisijaisina lähteinä ovat arkistolähteet, sotapäiväkirjat ja Suomen ilmapuolustukseen liittyvä tutkimuskirjallisuus. Lisäksi tutkimuksessa on käytetty ilmapuolustusta käsitteleviä opinnäytetöitä ja tutkimusartikkeleja. Tutkimusmenetelmä perustuu aineistolähteiden ja tutkimuskirjallisuuden tutkimiseen ja keskinäiseen vertailuun – sisällönanalyysiin. Aikaisempaa tieteellistä tutkimusta aiheesta on niukasti, vaikka ilmapuolustuksesta vuosina 1939–1944 on kirjoitettu paljon. Ilmavalvonnan tehtävänä oli seurata valtakunnan ilmatilaa sekä tehdä havainnot vihollisen, omien ja tarvittaessa myös muiden valtioiden lentokoneiden liikkeistä ilmatilassamme. Kerätyt ilmatilannetiedot tuli välittää kaikille ennalta määritellyille tiedon tarvitsijoille. Tehtävänä oli antaa ennakkovaroitus lentokoneista kaikille yhteistoimintaosapuolille. Suomi jakautui talvisodan aikana ilmapuolustusalueisiin, jotka olivat alueellisia ilmavalvonnallisia ja -torjunnallisia kokonaisuuksia. Ilmapuolustusalueiden johtoeliminä toimivat johtoilmapuolustus- ja ilmapuolustusaluekeskukset, joiden alaisuudessa toimivat ilmavartiopalvelusta suorittavat ilmavartioasemat. Johtosuhteiden mukaan ilmavalvonta jakautui kotiseutuun ja sotatoimialueeseen. Ilmavalvontalotat muodostivat pääosan ilmavalvontaelimien henkilöstöstä. Ilmatilannetiedot viestitettiin pääosin puhelinkeskusten kautta kulkevia puhelinyhteyksiä pitkin. Ilmavalvontaviestitys jakautui ilmapuolustusalueiden sisäiseen lähiviestitykseen, ilmavalvonnan keskuselinten väliseen naapuri- ja kaukoviestitykseen sekä hälytysviestitykseen. Ilmavalvonta teki talvisodan aikana tiivistä yhteistyötä ilmatorjunnan, hävittäjätorjunnan, väestönsuojeluorganisaation ja rautatieviranomaisten kanssa. Talvisota osoitti ilmavalvonnan järjestelyssä ja toiminnassa lukuisia puutteita, mutta kokonaisuutena ilmapuolustuksen johdon ja ilmavalvontaorganisaation kokemukset ilmavalvonnan toiminnasta olivat myönteisiä. Ilmavalvontaverkko kykeni pääsääntöisesti täyttämään sille annetut tehtävät. Suurimmat puutteet talvisodan aikana olivat viestiyhteyksissä, lähiviestitysmenettelyssä, ilmavalvontaelimien kalustossa sekä henkilöstön koulutustasossa. Ilmavalvonnan yhteistoiminnan järjestelyt hävittäjätorjunnan ja väestönsuojeluorganisaation kanssa olivat talvisodan alkaessa puutteelliset, ja kehityksestä huolimatta yhteistoiminnassa ilmeni hankauksia talvisodan loppuun asti. Sotien välisenä aikana ilmapuolustusalueet muuttuivat ilmavalvonta-alueiksi. Ilmapuolustusaluekeskukset korvanneet ilmavalvonta-aluekeskukset ja ilmavalvonnan viestinkeräyspaikat olivat yksinomaan ilmavalvonnan keskuselimiä. Ilmavalvontaverkko tiivistyi, ja ilmavalvontaviestitystä pyrittiin kehittämään. Ilmavalvonnan järjestelyt kehittyivät sotien välisenä aikana, ja ilmavalvontajoukoilla oli hyvä valmius defensiivisten ilmavalvontasuunnitelmien määrittämiin tehtäviin ylimääräisen harjoituksen alkaessa kesäkuussa 1941.

Stalin : teräksinen sotilasjohtaja

Josif Vissarionovitš Stalin on yksi 1900-luvun historian tunnetuimmista henkilöistä. Hän kohosi georgialaisesta suutarinpojasta Neuvostoliiton diktaattoriksi, jonka suorasta tai epäsuorasta käskystä miljoonat menettivät henkensä tai joutuivat vankileireille. Stalin toimi myös koko maailman suurimpien asevoimien ylipäällikkönä toisen maailmansodan aikana. Tämä tutkimus on luonteeltaan teoreettinen kirjallisuustutkimus. Stalinin toimintaa sotilasjohtajana käsitellään eri ajanjaksoina silloin, kun hän on ollut suorassa johtosuhteessa punaarmeijaan. Tutkimus on rajattu aikavälille 1918–1945 ja sen painopiste on toisen maailmansodan tapahtumissa. Tutkimusongelmana on: millainen Stalin oli sotilaallisena johtajana? Tutkimuksen lähteet ovat julkaistuja teoksia. Aineisto koostuu pääosin muistelmista. Tutkimusmenetelmänä on käytetty deduktiivisen päättelyn keinoja. Tutkimusta lähestytään sotilasjohtajuuden näkökulmasta. Olisiko Neuvostoliitto pärjännyt toisessa maailmansodassa ilman Stalinia? Todennäköisesti olisi. Voidaan spekuloida, miten sodassa olisi käynyt, jos Stalin ei olisi tuhonnut Neuvostoliiton pätevimpiä upseereja ja sotataidon kehittäjiä. Todennäköisesti Neuvostoliiton tappiot olisivat olleet paljon pienemmät. Toisaalta Stalin ei sodan alun jälkeen ollut taakaksi Neuvostoliiton sotaponnistuksille. Toisin kuin Hitler, jonka kyvyt sotilasjohtajana vain heikkenivät sodan edetessä, Stalin oppi koko sodan ajan uusia asioita eikä tehnyt samoja virheitä uudelleen. Silti Stalinia voidaan parhaimmillaankin eli vuosina 1944–1945 pitää korkeintaan keskinkertaisena sotilasjohtajana.

Viron Puolustusvoimien liikekannallepanotietojärjestelmän käyttäjävaatimukset ja tietojärjestelmän kehittämistarpeet

Viron puolustusministereossa ja puolustusvoimissa on tiedostettu liikekannallepanon tietojärjestelmän kehittämistarve yleisen valmiuden kehittämisen myötä 2000 – luvuilta lähtien. Liikekannallepanon tietojärjestelmän kehittäminen nähdään yhtenä keskeisenä sodan ajan joukkojen perustamisvalmiuden kehittämiskohteena. Tarve on johtanut puolustusvoimien kehittämissuunnitelmiin siten, että järjestelmän käyttöönotto Viron puolustusvoimien ja suojeluskunnan vaatimissa esikunnissa sekä laitoksissa aikautuisi viimeistään vuonna 2015. Tutkimustyön kokonaistavoitteena oli nykyisen liikekannallepanotietojärjestelmän määrittelyn tarkentaminen ja kehittämisehdotuksien esittäminen käyttäjävaatimusten täydentämisen kautta. Tutkimuksessa keskityttiin alustavien käyttäjävaatimusten selvittämiseen ja tutkimustyön pääkysymystä lähestyttiin vaatimusmäärittelyn lähtökohdista ja liikekannallepanojärjestelmän tarpeista. Tutkimustyössä oli siis etusialla suorituskyvyn kehittämiseen liittyvä lähestymistapa. Varsinainen tutkimuskohde oli liikekannallepanojärjestelmä ja sen suorituskyky. Lisäksi selvitettiin pääsääntöisesti käyttäjävaatimusten merkitys tietojärjestelmien kehittämisessä ja rooli organisaatiotoiminnan strategian sekä tietohallinnon ratkaisujen välillä. Käytännössä analysoitiin Viron liikekannallepanotietojärjestelmän nykytilaa ja tuloksia verrattiin tietojärjestelmän kehittämisen yleisen teoriaan sekä kansainvälisen suorituskykyjen suunnittelun ohjeistukseen, jota kautta havaittiin kehitettävää tämän tutkimuksen tekohetkellä. Tutkimustyö on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus. Tutkimuksessa kartoitetaan ja kuvataan tutkijan oman kokemuksen ja kirjallisuuden perusteella havainnot käsiteltävästä tutkimusaiheesta. Kirjallisista lähteistä saatua aineistoa on täydennetty asiantuntijan teemahaastattelulla. Tutkimustyön tuloksena on tunnistettu kolme oleellista osakokonaisuutta, joiden huomioiminen parantaisi tietojärjestelmien hyödynnettävyyttä ja kehittämisen lähtökohtia Viron puolustusvoimissa: 1) tietotekniikkaa tulisi tarkastella toimintojen uudelleen arvioinnin kannalta, hyödyntämällä sitä uudenlaisten toimintomallien toteutuksessa; 2) vaatimusmäärittelyn kehittämisessä kansallisille tarpeille lisäksi kansainvälisten tarpeitten, rajapintojen sekä vaikutusten huomioiminen ja tarkastelu; 3) suoristuskykylähtöisyyteen ja vaatimusmäärittelyyn perustuvan hanketoiminnan kokonaisvaltainen soveltaminen puolustusvoimissa sekä tietojenkäsittelyn kehittämisen kokonaissuunnittelu ja kehittämistoimenpiteiden koordinoinnin toteuttaminen puolustusvoimissa.

Sotilaallinen suorituskyky ja asevelvollisuuden jatkuvuus Suomessa ja Israelissa

Yleinen asevelvollisuus on ollut yhtenä asevoimien henkilöstönhankinnan tapana noin 200 vuoden ajan. Asevelvollisuus ei kuitenkaan ole enää itsestäänselvyys. Etenkin kylmän sodan päättyminen on johtanut siihen, että asevelvollisuutta käytetään yhä harvemmassa maassa. Tutkimus sai alkunsa tutkijan mielenkiinnosta selvittää, miksi kahdessa niin erilaisessa tur-vallisuustilanteessa olevassa maassa kuin Suomessa ja Israelissa käytetään edelleen asevel-vollisuutta. Suomessa pakollinen asevelvollisuus koskettaa miespuolista ikäluokkaa ja Israe-lissa sekä miehiä että naisia. Tutkimuksessa tuodaan esille ja vertaillaan asevelvollisuuden jatkuvuuteen vaikuttavia teki-jöitä. Tutkimusongelmana on selvittää poliittisesti asetettujen sotilaallisten suorituskykyvaa-timuksien vaikutus asevelvollisuusjärjestelmän jatkuvuuteen Suomessa ja Israelissa.