Hotelli Kaisaniemi : Ruokalista à la carte

Ruokalistakaavake, ei hintoja. Kielet: suomi, ruotsi, ranska, englanti

Rauhanturvaajien koulutuksen kehittyminen vuosina 1956–1969

Suomi haki Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenyyttä jo 1947 Suomen rauhansopimuksen tultua voimaan, mutta jäsenyys hyväksyttiin vasta 1955. Suomi osallistui ensimmäistä kertaa yleiskokouksen toimintaan syksyllä 1956, jolloin ennen varsinaista syysistuntoa pidettiin kaksi kiireellistä kokousta,Miten rauhanturvaajien koulutus Suomessa ja operaatioalueella kehittyi vuosina 1956 - 1969? Alatutkimuskysymyksinä ovat: - Mitkä olivat taustat Suomen osallistumiselle rauhanturvaamiseen 1950- ja 1960-luvuilla? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen komppaniat oli organisoitu ja miten komppani-at perustettiin vuosina 1956 ja 1957? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Komppanioiden koulutus toteutettiin ja mitä koulutus sisälsi? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Pataljoonat oli organisoitu ja miten pataljoonat perustettiin vuosina 1964 - 1969? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Pataljoonien koulutus toteutettiin ja mitä kou-lutus sisälsi? Koulutuksellisesta näkökulmasta Suomen osallistuminen rauhanturvaamistoimintaan tuntuu yllättä-neen koko organisaation. Ensimmäisen joukon koulutukseen ei olut varauduttu, vaan joukko perus-tettiin kiireisellä aikataululla. Puolustusvoimien vähäinen kiinnostus ei tukenut koulutuksen antamista, vaan osittain rauhanturvaamiseen liittyvät asiat koettiin painolastiksi muutenkin vähäisillä resursseilla toimiville puolustusvoimille. Suezin operaation jälkeen Suomen rauhanturvaamisessa joukoilla tulee kohtuullisen pitkä tauko. Osallistumistauon aikana Suomi aloitti oman rauhanturvaamiskonseptinsa luomisen tiiviissä yhteis-työssä muiden pohjoismaiden kanssa. Pysyvässä valmiudessa olevan pataljoonan oli suunniteltu ole-van valmiudessa vuoden 1964 lopusta eteenpäin. Pitkälle edenneet valmistelut keskeytyvät joukko-pyyntöön Kyprokselle. Kyproksen joukon valmistelussa ei kuitenkaan hyödynnetty pysyväksi suun-nitellun joukon perustamista tai koulutusta. Kyproksen joukkoa lähdettiin kokoamaan Suezin mallin mukaan etsimällä vapaaehtoisia. On kuitenkin huomioitavaa, että Kyprokselle lähdettäessä Suomella oli jo kokemusta operaatioista ja ainakin suhteita muihin rauhanturvaamiseen osallistuviin maihin oli luotu. Ensimmäisen Kyprokselle lähetetyn joukon koulutukseen Suomessa oli panostettu huomatta-vasti enemmän kuin Suezille lähtöön. Merkittävänä koulutuksellinen muutos rauhaturvaajien koulutuksessa on YKSP/ täydennysosaton perustaminen Niinisalon varuskuntaan. Ensimmäisen kerran rauhanturvaajien koulutusta keskitetään samaan paikkaan ja täydennysosasto määrätään orgaaniseksi osaksi Satakunnan Tykistörykmenttiä.Lähempänä 1970-lukua koulutukseen alkaa esiintyä selkeä jatkumo Suomessa annetun ja operaa-tioalueella annetun koulutuksen välillä. Suomessa järjestetyissä koulutus- ja valintatilaisuuksissa 75 prosenttia ajasta kuitenkin käytettiin muihin asioihin kuin koulutukseen. Suomessa koulutettiin edelleen vain perusluennot, perusammunnat ja sulkeisjärjestysharjoituksia. Operaatioalueella keski-tyttiin taistelukoulutukseen, sulkeisjärjestysharjoituksiin ja kieliopintoihin. Rauhanturvaamiskokemusta omaavien henkilöiden käyttäminen hyödyksi on ollut omiaan koulutuk-sen kehittymisessä. YKSK 1 ja YKSK 2 komppanioiden päälliköt toimivat myöhemmin YKSP 1 ja YKSP 2 komentajina. YK-koulutuskeskusta ja sen edeltäjää YKSP/ Täydennysosastoa voidaan pitää rauhanturvaajien koulutusta koordinoivana ja resursseja kokoavana osastona. Operaatiosta ja tarkastusmatkoilta saatu palaute pystyttiin kokoamaan yhteen paikaan ja hyödyntämään seuraavien joukkojen koulu-tuksessa. Operaatioista saatua palautetta voitiin täydentää valinta- ja koulutustilaisuuksista saadulla palautteella. joissa käsiteltiin ensin Suezin ja sitten Unkarin kriisiä. Unkarin kriisissä oli voimakas itä – länsi – asetelma, mutta Suezin kriisissä Suomen ei tarvinnut asettua kummallekaan puolelle. Marraskuussa 1956 hyväksyttiin päätöslauselma ja perustettiin YK:n Lähi-idän valvontajoukko eli United Nations Emergency Force (UNEF). Ensimmäistä kertaa YK:n alainen aseistettu osasto perustettiin rauhan turvaamiseksi kriisialueella. Suomen hallitus vastasi kolme tuntia YK:n pääsihteerin virallisen tiedustelun jälkeen osallistuvansa YK:n Lähi-idän valvontajoukkoon. Suomalainen rauhanturvajoukko osallistui operaatioon vuoden 1956 marraskuusta vuoden 1957 joulukuuhun asti. Suomi päätti kahden puolivuotiskauden jälkeen lopettaa osallistumisensa UNEF - operaatioon. Suomi otti seuraavan kerran osaa, Suezin operaatioita huomattavasti mittavammalla joukolla, Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaoperaatioon Kyproksella. United Nations Peacekeeping Force in Cyprus-operaatioon Suomi osallistui vuodesta 1964. Operaatioon lähetettiin suomalainen rauhanturvapataljoona. Suomi jatkoi pataljoonan vahvuisen rauhanturvajoukkonsa pitämistä Kyproksen operaatiossa aina vuoteen 1977. Tutkimuksella on haettu vastausta rauhanturvaajien koulutuksen kehittymiseen vuosina 1956 – 1969. Alakysymyksillä selvitetään konkreettisia muutoksia koulutuksen käytännön toteuttamisessa ja syitä mahdollisin muutoksiin rauhanturvaajien koulutuksessa. Tutkimuksen päätutkimuskysymyksenä on:

Firabelityö ja suomalaisen työelämän murros 1900-luvun alusta 1960-luvulle

Tutkimus tarkastelee firabelitöiden näkökulmasta suomalaisen tehdastyön ja työelämän murrosta 1900-luvun alusta 1960-luvulle. Tutkimuksen tarkoituksena on valottaa firabelitöiden historiallista luonnetta. Firabelitöillä tarkoitetaan töitä, joita työntekijät tekivät itselleen työpaikalla, työnantajan välineillä ja materiaaleilla. Yleensä firabelitöinä tehtiin erilaisia kodin hyödykkeitä. Firabelityöt ovat olleet osa paternaalista vaihtojärjestelmää, jossa tehtaanomistaja huolehti työntekijöilleen työn uusintamisen kannalta välttämättömät elinolot niin palkkana kuin luontaisetuina. Firabelityöt sijoittuivat luontaisetujen ja työpaikalta varastamisen väliselle harmaalle alueelle. Tutkimusajan sisällä Suomessa siirryttiin paternaalisista työyhteisöistä sopimusyhteiskuntaan, jossa työehdot sovitaan työnantajien ja työntekijöiden ammattiliittojen välisissä neuvotteluissa. Tutkimus jäsentyy siten, että alkuun firabelityöt kontekstualisoidaan 1900-luvun työelämään vertaamalla niitä luontaisetuihin ja työpaikalta näpistämisiin. Historiallisen taustan jälkeen tutkimus käsittelee firabelitöiden tekemisen luvallisuutta ja luvattomuutta. Firabelitöiden luvanvaraisuuteen liittyy työnantajan, työnjohdon ja työntekijän erilaiset näkökulmat. Lopuksi käsittelen muistitiedon vaikenemista firabelitöistä 1970-luvun alkuun tultaessa. Päälähteenä tutkimuksessa on muistitietoaineistot neljästä eri arkistosta. Aineistot on kerätty vuosien 1967-2012 välisenä aikana. Muistitietoaineistojen lisäksi tutkimuksessa käytetään lähteenä neljän eri tehtaan arkistoaineistoja vuosilta 1901-1970. Firabelityöt pitivät sisällään työväestön omapäisyyden ja samanaikaisesti työnantajien joustovaran palkanmaksukyvyn ollessa heikko. Firabelityöt palasivat työntekijöiden luvallisiksi tai luvattomiksi palkanlisiksi 1930-luvun pula-aikana ja säilyivät sellaisina säännöstelyn päättymiseeen vuoteen 1956 asti. Firabelitöitä tehtiin eniten metalliteollisuudessa. Firabelitöiden aineellisen hyödyn lisäksi niiden tekeminen kehitti työntekijöiden ammatillista osaamista ja kohotti työntekijöiden ryhmähenkeä. Vaikka firabelitöitä koskevat muistelmat päättyvät vuoteen 1970, ei niiden tekeminen välttämättä ole päättynyt.

Suomi Finland

1 kartta :, vär. ;, 74 x 47 cm

Suomi Finland

1 kartta :, vär. ;, 74 x 47 cm

Nova et accurata delineatio Ingriae et Careliae

Julkaisuvuosi arvioitu. Mittakaavaa ei määritelty.

[Suomi] : [tilastokartta]

1 kartta :, vär. ;, 61 x 38 cm, 1:2000000

”Eespäin, eespäin tiellä taistojen,rinta rinnan astukaamme siskot, veikot!” – 1970-luvun nuortaistolaisuus entisten taistolaisnaisten muistamana

Tämä tutkimus tarkastelee 1970-luvulla äänekkäimmillään ollutta radikalistista äärivasemmistolaista liikettä, jota kutsutaan taistolaisuudeksi. Tšekkoslovakian miehitykseen ja Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan suhtautuminen jakoi 1960-luvun lopussa Suomen kommunistisen puolueen jakoon enemmistöläisiin ja johtohahmoltaan Taisto Sinisalolta taistolais-nimen saaneisiin vähemmistöläisiin. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti taistolaiseen nuorisoliikkeeseen, nuortaistolaisuuteen, johon 1970-luvun alkupuolella liittyi paljon opiskelijoita ja kulttuuriväkeä. Tutkin taistolaista liikettä viiden liikkeessä toimineen naisen haastattelujen kautta. Tutkimuksen pääteemana on taistolaisuuden muistaminen ja sen pohtiminen, kuinka nuoruudesta liikkeessä puhutaan ja mitä siitä halutaan tai voidaan muistaa. Koska kaikki haastateltavani ovat naisia, nousee tutkimuksessa esiin myös naisnäkökulma miehiseltä vaikuttavaan liikkeeseen. Nuoruutta taistolaisessa liikkeessä muistellaan pääosin lämpimästi ja hyvillä mielin. Liikkeeseen mentiin mukaan, koska maailmaan haluttiin muutosta ja kylmän sodan ilmapiiri, sodat sekä kolmannen maailman ongelmat vaativat tekemään jotakin. Tiedostavan nuorison virta liikkeeseen oli vahva, mutta juuri taistolaiseen liikkeeseen päätyminen nähdään kuitenkin jonkinasteisena valintana: porvaria ei kenestäkään haastateltavastani olisi saanut mitenkään. Itse liikkeessä toimimisesta muistetaan teoreettisten opintopiirien, agitaatio- ja järjestötyön lisäksi hauskanpitoa ja porukassa yhdessäoloa. Hyvällä muistetaan tunnetta siitä että joukossa on voimaa ja maailmaa voidaan todella muuttaa paremmaksi. Sen sijaan katumusta tunnetaan ja huonoja muistoja nähdään taistolaisuuden mustavalkoisessa ajattelutavassa ja jyrkkyydessä. Taistolaisuuden muistamiseen ja siitä puhumiseen liittyy vahvasti myös julkinen keskustelu. Harvaa lähihistorian ilmiötä on demonisoitu niin vahvasti kuin taistolaisuutta, jota syytetään monesta, kuten vallankumouksen suunnittelusta, maanpetturuudesta ja takinkäännöstä. Toisaalta keskustelussa ja tutkimuksessa on ollut esillä myös hauskanpidon taistolaisuus, jossa liikettä muistellaan nimenomaan maailmanparantamisen kautta. Taistolaispuheeseen vaikuttaa siis monet eri ulottuvuudet ja tasot, 1960-luvun hippiliikkeestä nykyajan jälkiviisauteen.

Painovoimaa uhmaten – Sirkusakrobatian keskeinen termistö suomi-englanti

Pro gradu -tutkielmassa keskitytään sirkusakrobatian keskeiseen termistöön suomeksi ja englanniksi. Mahdollinen kohderyhmä on sirkusalan ammattilaiset, kuten ohjaajat ja taiteilijat, jotka toimivat kansainvälisessä tai monikielisessä ympäristössä. Tutkielman sanasto-osuus on kerätty sirkusalan eri lähteistä, kuten ammattilehdistä, harjoitteluoppaista, opinnäytetöistä sekä yksikielisistä sanastoista ja sanalistoista. Mikään lähde ei osoittautunut muita tärkeämmäksi, sillä akrobatia on hyvin fyysinen laji, minkä vuoksi käsitteistö opitaan käytännön harjoitusten ohessa, ei niinkään kirjoista lukemalla. Lisäksi tutkielmassa selostetaan terminologian teoriaa ja sen eri suuntauksia. Varsinaisen sanastotyön pohjana on käytetty soveltavan terminologian deskriptiivistä suuntausta; normatiivista sanastossa on ainoastaan ensimmäisen termin suositettavuus ja termitietueiden muoto. Sirkuksen historiasta esitellään pääpiirteet antiikin ajoista nykypäivään. Lisäksi selostetaan sirkusalalla 1960-luvulla alkanutta muutosta, jossa alan viihteellisyys kyseenalaistettiin ja sirkuksen nousu taidelajiksi alkoi. Saman muutoksen aikana ala jakautui perinteiseen sirkukseen ja nykysirkukseen. Tämä jako on esitetty myös tutkielmassa kootun sanaston käsitejärjestelmässä. Tutkielman sanasto-osuus on kaksikielinen ja siinä on käytetty monikielisen sanastotyön periaatteita. Käsitejärjestelmiä on yksi, joka on jaettu viiteen osaan sirkuksen yläkäsitteisiin, ilma-akrobatiaan, notkeusakrobatiaan, pariakrobatiaan ja tasapainoiluun. Termitietueita on yhteensä 52. Haasteita aiheuttivat englanninkielisten vastineiden löytäminen sekä sanastotyön alan rajaaminen niin, että sitä olisi mielekästä mahdollisuuksien mukaan jatkaa tulevaisuudessa.

Improving oral healthcare in Scotland with special reference to sustainability and caries prevention

Brett Duane Improving oral healthcare in Scotland with special reference to sustainability and caries prevention University of Turku, Faculty of Medicine, Institute of Dentistry, Community Dentistry, Finnish Doctoral Program in Oral Sciences (FINDOS-Turku), Turku, Finland Annales Universitatis Turkuensis, Sarja- Ser. D, Medica-Odontologica. Painosalama Oy, Turku, Finland, 2015. Dentistry must provide sustainable, evidence-based, and prevention-focused care. In Scotland oral health prevention is delivered through the Childsmile programme, with an increasing use of high concentration fluoride toothpaste (HCFT). Compared with other countries there is little knowledge of xylitol prevention. The UK government has set strict carbon emission limits with which all national health services (NHS) must comply. The purpose of these studies was firstly to describe the Scottish national oral health prevention programme Childsmile (CS), to determine if the additional maternal use of xylitol (CS+X) was more effective at affecting the early colonisation of mutans streptococci (MS) than this programme alone; secondly to analyse trends in the prescribing and management of HCFT by dentists; and thirdly to analyse data from a dental service in order to improve its sustainability. In all, 182 mother/child pairs were selected on the basis of high maternal MS levels. Motherswere randomly allocated to a CS or CS+X group, with both groups receiving Childsmile. Theintervention group consumed xylitol three times a day, from when the child was 3 months until 24 months. Children were examined at age two to assess MS levels. In order to understand patterns of HCFT prescribing, a retrospective secondary data analysis of routine prescribing data for the years 2006-2012 was performed. To understand the sustainability of dental services, carbon accounting combined a top-down approach and a process analysis approach, followed by the use of Pollard’s decision model (used in other healthcare areas) to analyse and support sustainable service reconfiguration. Of the CS children, 17% were colonised with MS, compared with 5% of the CS+X group. This difference was not statistically significant (P=0.1744). The cost of HCFT prescribing increased fourteen-fold over five years, with 4% of dentists prescribing 70% of the total product. Travel (45%), procurement (36%) and building energy (18%) all contributed to the 1800 tonnes of carbon emissions produced by the service, around 4% of total NHS emissions. Using the analytical model, clinic utilisation rates improved by 56% and patient travel halved significantly reducing carbon emissions. It can be concluded that the Childsmile programme was effective in reducing the risk for MS transmission. HCFT is increasing in Scotland and needs to be managed. Dentistry has similar carbon emissions proportionally as the overall NHS, and the use of an analytic tool can be useful in helping identify these emissions. Key words: Sustainability, carbon emissions, xylitol, mutans streptococci, fluoride toothpaste, caries prevention.

Niagara Regional Historical Council fonds, 1960-1989

The Lincoln County Historical Council began meeting December 17,1960 under the advisement of the Publicity, Planning and Development Committee of Lincoln County. The group was composed of three members appointed from each of the four existing historical societies: one member appointed from the executive of the Women’s Institute, one member from Lincoln County Council, the Deputy-Clerk and Treasurer of the County and a member from the Niagara Editorial Bureau. The Welland County Historical Council was soon formed after this along the same lines. In the early 1960’s the Lincoln and Welland County historical councils began work on an inventory of historic buildings with the intent to emphasize the historical significance of this area. The information gathered by volunteers and a professional photographer and an architect was used to present a “brief” to the federal government in 1962 and the provincial government in 1963. This brief, An Area of Historical Interest in the Counties of Lincoln and Welland, Ontario was published in 1962 and revised and distributed to schools and libraries in the area in 1965. The Ontario Buildings Inventory Project became a provincial initiative spearheaded by the Department of Public Records and Archives, a branch of the Department of Tourism and Information, ca. 1966. Volunteers collected and photographed buildings of historical interest in Lincoln and Welland counties. This information was recorded on standardized survey forms for every township in the Niagara region. Niagara Regional Historical Council was created with the merger of Lincoln County Historical Council and Welland County Historical Council, at the time of the formation of Niagara Regional Government in 1970. The first meeting of the new council was held January 1970.

Warren Hartman fonds, 1970, 1972-1996, 1998, n.d.

Warren Hartman was born in 1942 in Toronto, Ontario. He received a B.A. in Fine Arts and Drama from Brock University in 1981 and a Masters of Arts in Humanities at the State University of New York at Buffalo in 1987. In the 1950s he did considerable work as a child-actor both in theatre and television. From 1953 to 1961 he was in the New Play Society under the direction of Dora Mavor Moore. His last two years there were spent as a scholarship student. From 1963 to 1966 he did an apprenticeship with Suzanne Mess, Head of Costume Design at The Canadian Opera Company in Toronto. In 1976 Warren attended a Master Class in Scenography at the Banff School of Fine Arts with Josef Svoboda. In the spring of 1970 Warren was a guest designer at Brock University and from 1970 to 1972 he remained at Brock as resident designer and special lecturer. During this time he was also an instructor and costume designer at Sheridan College in Oakville. It was in 1972 that he became the designer-in-residence at Brock University. From 1984 he held the position of Associate Professor at The Department of Fine Arts at Brock University until the fall of 1996. Some of the highlights of Warren’s career also include: stage managager with the Street Hat Players in Port Carling, Ontario, 1960-1961; a freelance designer for over 100 shows; costume coordinator(production manager) for the Canadian Opera Company, 1964 -1970; resident costume designer for The Canadian Opera Company, 1965- 1970; founder and artistic director of Dei Gelosi Campagnia, St.Catharines, Ontario, 1970-1973; freelance director of some thirty-five shows; co-producer for Quebec City Summer Stock Company, Quebec City, Quebec, 1975; a consultant with Alberta Culture for the Provincial Government of Alberta, 1986-1987 and associate artistic director at Theatre Network, Edmonton, Alberta, 1986-1987. Warren Hartman was the recipient of the Jean Chalmers Award for contributions to Canadian Theatre for persons 25 years of age or under, in 1965. He was a founding member of Associated Designers of Canada and was affiliated with Canadian Actors Equity. Warren Hartman died on Feb. 11, 1998 several days after suffering a massive stroke. A memorial service was held at Brock University in May of 1998 and a bursary fund was established in his name.

Vers une scène commune : rapports croisés entre poésie et chanson chez Raoul Duguay (1966-1970)

Ce mémoire porte sur les deux premiers recueils de Raoul Duguay (ruts et or le cycle du sang dure donc). Il cherche à examiner les liens étroits qu’entretient la poésie de Duguay avec la production parallèle du poète, qui s’oriente dès la fin des années 1960 vers la chanson. Le mémoire s’attachera d’abord, dans le premier chapitre, à présenter l’histoire des liens entre les poètes et la chanson au Québec afin de relever les points de contact significatifs au cours des années 1960 et de poser le cadre théorique de la chanson comme objet d’étude. Dans un deuxième temps, l’analyse des deux premiers recueils de poèmes de Duguay nous mènera à une réflexion sur la présence de la métaphore du chant, puis de la parole poétique en poésie québécoise, qui annonce un changement de paradigme dans l’approche du lyrisme et du sujet lyrique. Enfin, le troisième chapitre se penchera sur le contexte contre-culturel québécois, pour examiner le discours et le contre-discours sur la poésie, pour expliquer le phénomène de décloisonnement des genres qui conduit Raoul Duguay à investir le champ de la culture populaire de sa poésie. Il y sera aussi question du sujet « dans le langage », de l’expérience de la langue et de la subjectivité de la voix.

La mise à l’agenda du « problème » de la sous-représentation des Autochtones dans l’enseignement de l’histoire nationale au Québec, 1960-2010

À partir des années 1960, avec l’apparition d’un « nous » québécois territorialement défini, intellectuels et groupes de pression se mettent à construire le « problème » de la sous-représentation des autochtones dans l’enseignement de l’histoire nationale à l’école au Québec. Nous comparons la place de ce « problème » à l’agenda des concepteurs des deux derniers programmes d’enseignement de l’histoire nationale à l’école secondaire au Québec : Histoire du Québec et du Canada (1982-2008) et Histoire et éducation à la citoyenneté (2007/2008-). Nous montrons que ce « problème » n’a été inscrit avec proéminence qu’à l’agenda des concepteurs du nouveau programme. Comment expliquer cette différence entre l’agenda des concepteurs de ces deux programmes? En se basant sur l’approche des courants multiples développé par John Kingdon, nous montrons qu’à partir des années 1990, tous les éléments étaient réunis pour favoriser la mise à l’agenda de ce « problème » - courant des problèmes, courant des solutions, courant de la politique, entrepreneur politique et fenêtre d’opportunité. Par contraste, nous arguons qu’à la fin des années 1970, un élément manquait : le courant de la politique, et en particulier le « national mood ». Pour rendre ce concept moins a-historique, nous déclinons le « national mood » en trois niveaux hiérarchiques de croyances, selon la typologie de Sabatier et Jenkins-Smith (1993). Nous montrons qu’il y a eu un changement au niveau des croyances les plus fondamentales et inaltérables des élites intellectuelles et politiques québécoises entre la fin des années 1970 et les années 1990 consistant à reconnaître les peuples autochtones.

La revue de la Chambre de commerce de Montréal et la modernisation de la métropole dans les années 1950 et 1960

Pendant les années 1950 et 1960, Montréal se modernise sur plusieurs aspects. L’influence de l’administration de la ville sur cette modernisation est bien connue. Toutefois, les perspectives des acteurs extérieurs sont souvent ignorées. Ce mémoire examine donc les opinions de la Chambre de commerce de Montréal sur la modernisation de la métropole québécoise lors de ces deux décennies. La source principale utilisée pour effectuer cette étude a été la revue hebdomadaire de la Chambre, Commerce-Montréal. Dans le premier chapitre, les opinions de la Chambre de commerce sur la gouvernance municipale sont examinées. Celles-ci montrent que la Chambre percevait l’assainissement des moeurs politiques et l’amélioration de l’efficacité administrative comme intrinsèques à la modernisation de Montréal. Le deuxième chapitre porte sur la circulation automobile et le transport en commun. La Chambre proposait des moyens d’accélérer le débit de la circulation qu’elle jugeait crucial pour la modernisation de la métropole. Le troisième chapitre traite du développement urbain. D’après la Chambre, la modernisation de Montréal exigeait le renouvellement du cadre bâti de la ville, tant résidentiel que commercial. L’étude de ces trois thèmes confirme que, pendant la période 1950-1970, la Chambre de commerce a contribué de manière significative aux débats concernant la modernisation de Montréal. Nous relevons aussi que l’organisme, malgré son désir de paraître apolitique, a été influencé par sa fonction de représentant de la communauté d’affaires francophone. L’importance accordée à la rentabilité de la modernisation, ainsi que la hiérarchisation sociale attribuée à certains sujets, confirment notamment les orientations conservatrices de l’organisme.