Kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa

Tutkielman aiheena on ammattimaisesti taidetta harjoittavan kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa. Nämä kolme oikeudenalaa ovat kuvataiteilijoiden käytännön työskentelyn kannalta merkittävimpiä oikeudenaloja. Tutkielman tarkoituksena on kuvataiteilijan oikeudellisen aseman lisäksi selvittää, mihin kuvataiteilijat sijoittuvat oikeusjärjestelmässämme esiintyvässä yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa, sekä mitä muodollisia reunaehtoja taikka vaatimuksia oikeusjärjestelmämme asettaa kuvataiteilija työskentelylle. Tutkielma edustaa oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lähteinä on käytetty useita työoikeudellisia, vero-oikeudellisia sekä työttömyysturvaa käsitteleviä perusteoksia ja artikkeleita, ministeriöiden työryhmien laatimia raportteja sekä oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa on käytetty myös oikeussosiologian menetelmiä tukemaan ja täydentämään aiheen oikeusdogmaattista tarkastelua. Käytetty oikeussosiologinen aineisto on ollut lähinnä kvantitatiivista tilastotietoa. Tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että vapaiden kuvataiteilijoiden oikeudellinen asema sijoittuu yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa itsenäisyytensä puolesta useimmiten yrittäjätyöhön. Kuvataiteen harjoittamisesta kuitenkin puuttuu sellainen laajuus ja voiton tavoittelu, jotka yleensä liittyvät elinkeinonharjoittamiseen. Työoikeudessa ongelmallisia tilanteita ovat etenkin tilaustöissä muodostuvat oikeussuhteet, jotka saattavat tietyissä olosuhteissa täyttää työsopimuksen tunnusmerkit. Tuloverotuksessa on muodostunut kuvataiteilijoiden osalta varsin selkeä ja taiteenharjoittamista edistävä oikeuskäytäntö, joskin taiteellisen toiminnan verotuksessa sovellettavan verolain valinnassa saattaa edelleen syntyä harmaalle alueelle sijoittuvia rajanvetotilanteita. Työttömyysturvassa kuvataiteilijoiden tilanne on kaikkein ongelmallisin. Kuvataiteilijoiden oikeus työttömyysturvaan ratkaistaan erittäin laajan harkintavallan sisältävällä kokonaisarvioinnilla, jonka tulosta on vaikea ennakoida. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että etenkin pienituloisten yrittäjien heikko työttömyysturva on rakenteellinen syy siihen, miksi kuvataiteilijoiden ei kannata ryhtyä yrittäjiksi. Tämän vuoksi tutkielmassa esitetäänkin erilaisia parannusehdotuksia etenkin työttömyysturvajärjestelmän kehittämiseksi.

Kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa

Tutkielman aiheena on ammattimaisesti taidetta harjoittavan kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa. Nämä kolme oikeudenalaa ovat kuvataiteilijoiden käytännön työskentelyn kannalta merkittävimpiä oikeudenaloja. Tutkielman tarkoituksena on kuvataiteilijan oikeudellisen aseman lisäksi selvittää, mihin kuvataiteilijat sijoittuvat oikeusjärjestelmässämme esiintyvässä yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa, sekä mitä muodollisia reunaehtoja taikka vaatimuksia oikeusjärjestelmämme asettaa kuvataiteilija työskentelylle. Tutkielma edustaa oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lähteinä on käytetty useita työoikeudellisia, vero-oikeudellisia sekä työttömyysturvaa käsitteleviä perusteoksia ja artikkeleita, ministeriöiden työryhmien laatimia raportteja sekä oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa on käytetty myös oikeussosiologian menetelmiä tukemaan ja täydentämään aiheen oikeusdogmaattista tarkastelua. Käytetty oikeussosiologinen aineisto on ollut lähinnä kvantitatiivista tilastotietoa. Tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että vapaiden kuvataiteilijoiden oikeudellinen asema sijoittuu yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa itsenäisyytensä puolesta useimmiten yrittäjätyöhön. Kuvataiteen harjoittamisesta kuitenkin puuttuu sellainen laajuus ja voiton tavoittelu, jotka yleensä liittyvät elinkeinonharjoittamiseen. Työoikeudessa ongelmallisia tilanteita ovat etenkin tilaustöissä muodostuvat oikeussuhteet, jotka saattavat tietyissä olosuhteissa täyttää työsopimuksen tunnusmerkit. Tuloverotuksessa on muodostunut kuvataiteilijoiden osalta varsin selkeä ja taiteenharjoittamista edistävä oikeuskäytäntö, joskin taiteellisen toiminnan verotuksessa sovellettavan verolain valinnassa saattaa edelleen syntyä harmaalle alueelle sijoittuvia rajanvetotilanteita. Työttömyysturvassa kuvataiteilijoiden tilanne on kaikkein ongelmallisin. Kuvataiteilijoiden oikeus työttömyysturvaan ratkaistaan erittäin laajan harkintavallan sisältävällä kokonaisarvioinnilla, jonka tulosta on vaikea ennakoida. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että etenkin pienituloisten yrittäjien heikko työttömyysturva on rakenteellinen syy siihen, miksi kuvataiteilijoiden ei kannata ryhtyä yrittäjiksi. Tämän vuoksi tutkielmassa esitetäänkin erilaisia parannusehdotuksia etenkin työttömyysturvajärjestelmän kehittämiseksi.

Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623–1670

Turun 1600-luvun johtavan porvariston naiset toimivat aktiivisesti ja päättäväisesti omiin ja perheensä etuihin liittyvissä asioissa. He jatkoivat jo keskiajalla alkanutta traditiota, jossa myös porvarisvaimojen taloudellisen toiminnan merkitys korostui. He eivät kuitenkaan olleet perheestään, suvustaan tai Turun paikallisyhteisöstä erillään olevia yksilöitä, vaan tärkeä osa niitä. Siksi heidän toimijuuttaan ei voi eikä tule erottaa aikakautensa ja yhteisönsä kontekstista. Johtavan porvariston naiset ajoivat asioitaan Turun kaupungin oikeusasteissa kaikissa kolmessa siviilisäädyssä, naimattomina tyttärinä, aviovaimoina ja leskinä, aktiivisimmat heistä elämänsä aikana yli sata kertaa. Verrattuna muihin saman ajanjakson kaupunkeihin naimattomaksi jääneet turkulaiset porvaristyttäret esiintyivät korostuneen aktiivisesti valvomassa taloudellisia etujaan. Heidän toimintansa hyväksyttiin silloin, kun se ei ylittänyt porvariyhteisön sovinnaisuuden rajoja, joita he pyrkivät koettelemaan parantaakseen talouttaan. Leskinaisten oikeustoimikelpoisuus kertoo siitä, että naisia ei pidetty vaimoinakaan lähtökohtaisesti kyvyttöminä hoitamaan perheen asioita, vaan ainoastaan velvollisina alistumaan miehensä edusmiehisyyteen ja määräysvaltaan tämän eläessä. Talouden pää oli yleensä mies ja hänen velvollisuutenaan oli ajaa perheensä asioita. Siksi aviovaimot esiintyvät oikeudessa siviilisäädyistä harvimmin. Leskillä oli puolestaan oikeus hoitaa itse omaisuuttaan. Tämä tarkoitti myös velvollisuutta valvoa lasten perintöä. Turun johtava porvaristo koostui joistakin kymmenistä perheistä, joista suurin osa oli 1600-loppupuolelle tultaessa muodostanut avioliittojen kautta laajan sukulaisverkoston. Tätä verkostoa ei olisi voinut syntyä ilman porvarisnaisia, joiden avioliitot mahdollistivat omaisuuden siirtämisen uusille yrittäjille. Vaikka sukulaisuussuhteet olivat tärkeitä kaupankäynnissä, kokivat naiset ne myös uhkaksi itselleen. Sukulaismiehet pyrkivät usein saamaan naisten omaisuutta käyttöönsä vetoamalla näiden heikkoon kykyyn hallita omaisuutta. Porvarisnaiset kuitenkin puolustautuivat tällaisissa tilanteissa voimakkaasti ja hakivat turvaa porvariyhteisöä edustaneelta raadilta. He osasivat vedota asemaansa yhteisön jäseninä ja saivat yleensä raadin ja porvariyhteisön tuen. Aviomiehen kuoltua porvarisnaisen oli päätettävä, jatkoiko hän miehensä liiketoimintaa vai hankkiko hän elantonsa jollain muulla tavalla. Monet lesket järjestelivät taloudellisia asioitaan heti miehensä kuoltua ja jäivät sitten elämään esimerkiksi kaupunkitalonsa, maatilojensa ja pääomansa turvin. Osa naisista jatkoi yrittäjyyttä pienimuotoisesti esimerkiksi lainaamalla rahaa korkoa vastaan tai panemalla olutta. Muutamat johtavan porvariston naiset jatkoivat kuitenkin laajaa taloudellista toimintaa vuosikausia. Heidän menestyksensä osoittaa, että he olivat saaneet jo kotonaan perusteellisen koulutuksen porvarisammattiin. He olivat myös toimineet miehensä kumppaneina yrityksen toiminnassa, joten heillä oli hyvät edellytykset itsenäiseen asioiden hoitamiseen. Saamansa koulutuksen turvin porvarisnaiset siirsivät osaamisensa myös lapsilleen.

Alisuoriutuminen työsopimuksen päättämisperusteena

Työsopimuksen päättämistä työntekijän henkilöön liittyvällä perusteella on tutkittu laajasti. Perinteisesti oikeusyhteisön mielenkiinnon kohteina ovat olleet työntekijän tahalliset menettelyt. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet tahattomat puutteet työntekijän työntekovelvollisuuden täyttämisessä ja niiden merkitys työsopimussuhteen jatkumisen kannalta. Kyse on useimmiten tapauksista, joissa työntekijän työsuoritus ei syystä tai toisesta täytä työnantajan sille asettamia vaatimuksia. Työntekijän työnjälki voi olla huolimatonta, hänen työtahtinsa voi olla riittämätön tai hän ei kykene saavuttamaan työnantajan työnteolle asettamia muita tavoitteita. Näissä tapauksissa on kyse työntekijän alisuoriutumisesta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä edellytyksillä ja missä tilanteissa työnantajalla on oikeus päättää alisuoriutuvan työntekijän työsuhde. Metodisesti tutkielma on oikeusdogmaattinen. Sen tavoitteena on selvittää voimassa olevan oikeuden sisältöä lainsäädännön, lain esitöiden, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden avulla. Oikeuskäytännöllä ja erityisesti hovioikeuksien ratkaisuilla on tutkielmassa korostunut merkitys, sillä lain, sen esitöiden ja korkeimman oikeuden prejudikaattien tarjoama tulkinta-apu tutkimusongelman käsittelyssä on rajallinen. Tutkimuksessa on havaittu, että työnantajalla voi olla oikeus päättää alisuoriutuvan työntekijän työsuhde. Jotta alisuoriutuminen voisi muodostaa työsopimuksen pätevän päättämisperusteen, alisuoriutumisen tulee kuitenkin olla luonteeltaan olennaista ja kestoltaan jatkuvaa. Päättämisharkinta on kokonaisharkintaa, jossa otetaan huomioon tapauksen olosuhteet kokonaisuudessaan. Työsuhteen päättäminen alisuoriutumistapauksissa tapahtuu useimmiten irtisanomalla työsopimus. Koska alisuoriutumisessa ei yleensä ole kyse yksittäisestä vakavasta velvoitteiden vastaisesta menettelystä vaan pidemmän aikaa kasautuvasta työsuhteen päättämisperusteesta, alisuoriutuminen voi vain harvoin ylittää työsopimuksen purkamiskynnyksen. Oikeuskäytännöstä löytyy kuitenkin muutamia tapauksia, joissa purkaminen on katsottu perustelluksi.

Aineettoman omaisuuden kassavirtaperusteinen arvonmääritys siirtohinnoittelussa

Konsernin sisäinen siirtohinnoittelu perustuu verotuksessa markkinaehtoperiaatteeseen, jonka mukaan konsernin sisäisissä transaktioissa tulee käyttää hintoja, joita vastaavissa olosuhteissa käytettäisiin riippumattomien yhtiöiden välillä. Aineettoman omaisuuden kassavirtaperusteisen arvonmäärityksen suurin ongelma on laskelmiin sisältyvä suuri epävarmuus. Laskelmat ovat aina subjektiivinen näkemys tietystä tilanteesta, joka saattaa mahdollistaa tarkoituksenmukaista hinnoittelua ja lisätä verosuunnittelumahdollisuuksia. Tämän tutkielman tarkoitus oli tutkia miten aineettoman omaisuuden markkinaehtoinen hinta käytännössä määritetään kassavirtaperusteista arvonmääritystä hyödyntäen. Tutkielmassa käytiin läpi arvonmäärityslaskelmissa tarvittavat keskeiset komponentit aineettoman omaisuuden erityispiirteet huomioiden. Lisäksi tarkoitus oli tutkia miten ostajalle ja myyjälle transaktion seurauksena syntyvät verohyödyt ja –kustannukset tulisi huomioida markkinaehtoisen kauppahinnan määrittämisessä. Tutkimuksen keskeisenä aineistona oli neljä teemahaastattelua. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettiin Helsingin hallinto-oikeuden päätöksiä ja kirjallisuutta. Tutkimusta varten haastateltiin kolmea suurten konsulttitoimistojen edustajaa ja yhtä Verohallinnon asiantuntijaa. Aiheesta ei valinnut täydellistä yksimielisyyttä ja joidenkin aiheiden kohdalla näkökulmaerot haastateltavien välillä olivat huomattavan suuria. Laskentakorkokannan määrittämisen osalta yleinen mielipide oli, että hienovaraiset analyysit, joissa koko yhtiön tase pilkotaan osiin, jonka jälkeen määritetään yksilöllinen tuotto-odotus aineettomalle omaisuudelle, on ainakin teoriassa erittäin käyttökelpoinen menetelmä. Menetelmä on kuitenkin raskas toteuttaa, koska se vaatii luotettavuuden turvaamiseksi erittäin paljon taustadataa. Verotuskäytännössä onkin vakiintunut tapa, että aineettoman omaisuuden arvonmäärityksessä laskentakorkokanta tarkastetaan yhtiön oman pääoman tuottovaatimusta vasten. Oman pääoman tuottovaatimukseen voidaan tehdä lisäksi riskikorjauksia aineettoman omaisuuden erityispiirteiden huomioimiseksi. Jäännösarvon käyttämiseen arvostuslaskelmissa Verohallinnon edustaja suhtautui myöntyväisemmin kuin konsultit. Konsulttien mielestä jäännösarvoa tulisi hyödyntää vain erittäin harvoin, käytännössä vain erittäin vakiintuneiden brändien arvoa määritettäessä. Verohallinnon edustajan mielestä jäännösarvoa tulisi hyödyntää silloin, kun erän todellista taloudellista pitoaikaa ei voida luotettavasti määrittää. Verohyötyjen ja –kustannusten huomioimiseen siirtohinnoittelussa ei ole vakiintuneita käytäntöjä. Näyttää kuitenkin siltä, että myyjän verokustannuksen huomioiminen kauppahintaa määritettäessä on muodostumassa yleiseksi käytännöksi. OECD:n siirtohinnoittelua koskevat ohjeistukset uudistuvat jatkuvasti ja on toivottavaa, että tulevaisuudessa menetelmät ja toimintatavat vakiintuvat siten, että yhtiöt välttyvät raskailta ja kalliilta oikeusprosesseilta ja verot maksetaan jo lähtökohtaisesti oikeisiin valtioihin oikean määräisinä

Elintarvikkeiden antioksidantit sekä antosyaniinien rakenteen vaikutus antioksidanttikapasiteettiin eri mittausmenetelmiä käyttäen

Kirjallisessa osassa tarkastellaan eri antioksidantteja ja niiden toimintamekanismeja, sekä luonnollisten kasviuutteiden mahdollisia käyttökohteita elintarviketeollisuudessa. Lisäksi perehdytään tarkemmin miten eri antosyaniinien rakenne vaikuttaa niiden antioksidanttikapasiteettiin neljällä eri mittausmenetelmällä. Valitut menetelmät ovat DPPH (Radical Scavenging Capacity Assay), ORAC (Oxygen radical absorbance capacity), TEAC (Trolox Equivalent Antioxidant Capacity) ja FRAP (The ferric reducing antioxidant power). Luonnollisiin antioksidantteihin kuuluvat C-, E-, ja A-vitamiinit, tietyt mineraalit ja esimerkiksi marjojen sisältämät polyfenoliset yhdisteet. Yleisimpiin synteettisiin antioksidantteihin kuuluvat butyylihydroksianisoli, butyylihydroksitolueeni, tertiäärinen butyylihydrokinoni ja propyyligallaatti. Antosyaniinien rakenteella, erityisesti B-renkaan hydroksyyliryhmillä, on suuri vaikutus antosyaniinien antioksidanttikapasiteettiin. Delfinidiini on yksi yleisimmistä antosyanidiineista ja sen B-renkaassa esiintyy kolme hydroksyyliryhmää. Hydroksyyliryhmiensä ansioista sillä on korkein kapasiteetti DPPH-, FRAP- ja TEAC-menetelmillä mitattuna, mutta kirjallisuuden perusteella ORAC-menetelmällä näin ei ole. Antosyanidiineihin sitoutuva sokeri vaikuttaa kapasiteettiin joko positiivisesti tai negatiivisesti. Sokeriyksiköiden lisääntyminen rakenteessa puolestaan alentaa kapasiteettia kaikilla mittausmenetelmillä. Kokeellisessa osassa tutkittiin eri menetelmillä uutettujen kasvi-, marja-, ja mausteuutteiden antioksidanttikapasiteettia muunneltua TRAP-menetelmää käyttäen (Total Radical-Trapping Antioxidant Parameter). Muunnellulle TRAP-menetelmälle optimoitiin sopivat Trolox-standardilaimennokset, mittausparametrit ja suoritustapa. Korkeimmat antioksidanttikapasiteetit määritettiin mustaherukan marjalle ja lehdelle, männyn petulle, puolukan lehdelle ja mausteneilikan kukalle. Näiden uutteiden korkeat antioksidanttikapasiteetit johtuvat niiden korkeista polyfenolipitoisuuksista, joiden on todettu aikaisemmissakin tutkimuksissa olevan yhteydessä korkeampiin antioksidanttikapasiteetteihin. Mausteneilikan kukalla oli ylivoimaisesti korkein antioksidanttikapasiteetti, jopa 20–100 kertaa korkeampi kuin muilla näytteillä. Mausteneilikan kukka sisältää paljon eugenolia ja fenolisia yhdisteitä. Eugenolin on todettu olevan jopa viisi kertaa aktiivisempi antioksidantti kuin α-tokoferoli. Monille muillekin marjoille, lehdille ja mausteille mitattiin korkeat antioksidanttikapasiteetit.

Siirtohinnoitteluoikaisut oikeuskäytännön perusteella

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan konsernien sisäisten liiketoimien hinnoittelua eli siirtohinnoittelua Suomen oikeuskäytännön perusteella. Tutkimuksessa käydään läpi kolme korkeimman hallinto-oikeuden siirtohinnoittelua koskevaa ratkaisua ja selvitetään näiden kautta niitä tekijöitä, jotka johtavat siirtohintojen jälkikäteiseen oikaisuun. Tutkimuksessa tutkitaan myös siirtohinnoitteluoikaisujen taustalla vaikuttavia yhteisiä tekijöitä ja siirtohinnoitteluun liittyviä tulkinnallisia erimielisyyksiä veronsaajan ja veronmaksajan välillä.

Yhdenvertaisuuslaki, vammainen henkilö ja työnantajan velvollisuus ehkäistä syrjintää

Vuoden 2015 alusta voimaan astunut uudistettu yhdenvertaisuuslaki asettaa työnantajalle velvoitteita vammaisten henkilöiden syrjinnän ehkäisemiseksi. Työnantajan on muun muassa laadittava yhdenvertaisuussuunnitelma, toteutettava vammaisen työntekijän tarvitsemia kohtuullisia mukautustoimenpiteitä, puututtava häirintään ja yleisesti edistettävä yhdenvertaisuutta työpaikalla. Tutkielmassa selvitetään oikeusdogmaattista lähestymistapaa käyttäen, mitä velvoitteita voimassaoleva lainsäädäntö asettaa työnantajalle vammaisen henkilön syrjinnän ehkäisemiseksi sekä yhdenvertaisuuden toteutumiseksi työsuhteessa. Työssä analysoidaan, ovatko velvoitteet työnantajan näkökulmasta kohtuullisia ja toisaalta turvaavatko ne vammaisen työntekijän asemaa. Asiaa tarkastellaan pääasiassa Suomen lainsäädännön valossa ja erityisesti yhdenvertaisuuslain lähtökohdista. Oikeusdogmatiikan lisäksi tutkimuksessa on oikeusvertailevia piirteitä, koska siinä tarkastellaan EU:n vammaisiin ja syrjintään liittyvää oikeutta verrattuna Suomen oikeusjärjestelmään. Kyseessä ei ole kuitenkaan puhdas oikeusvertailu, koska EU:n oikeus velvoittaa Suomea ja tulee tavallaan osaksi Suomen oikeusjärjestystä. Johtopäätöksenä tutkimuksessa esitetään, että yhdenvertaisuuslain asettamien velvoitteiden kohtuullisuus riippuu osittain siitä, miten paljon työnantaja on aiemmin kiinnittänyt huomiota vammaisiin kohdistuvaan syrjintään. Koska velvoitteiden toteuttamiseen on mahdollisuus saada ohjeita ja taloudellista tukea, asetetut velvoitteet katsotaan kokonaisuus huomioon ottaen kohtuulliseksi. Työnantajien näkökulmasta onnistuneempaa voisi kuitenkin olla yhdenvertaisuutta edistävien työpaikkojen palkitseminen kuin niiden velvoittaminen lainsäädännöllä. Vammaisen työntekijän näkökulmasta erityisesti velvollisuus kohtuullisiin mukautuksiin luo mahdollisuuden työntekoon sellaisille vammaisille henkilöille, jotka eivät ilman mukautustoimia pystyisi siihen. Valvontaviranomaisten apuun turvautuminen sekä hyvitys- ja sanktiomahdollisuus luovat mahdollisuuden jälkikätiseen oikeusturvaan syrjinnän kohteeksi joutuneille.

Kansakoulujen valvonta ja tarkastus Maariassa. Kärsämäen, Hirvensalon ja Raunistulan kansakoulujen tarkastelu vertailevasta näkökulmasta 1899–1921.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Kärsämäen, Hirvensalon ja Raunistulan kansakoulujen valvontaa ja tarkastusta vuosina 1899–1921. Kansakoulut kuuluivat vuonna 1868 perustettuun Maarian kuntaan ja näin ollen niiden valvonta ja tarkastus järjestettiin muiden maalaiskansakoulujen tapaan. Kansakouluja valvoivat vuoden 1866 kansakouluasetuksen mukaisesti koulutoimen ylihallitus (vuodesta 1918 kouluhallitus), kansakouluntarkastajat ja kansakoulujen johtokunnat. Vuoden 1865 kunnallisasetuksessa kansakoulujen perustaminen ja ylläpito määrättiin kunnan tehtäväksi, joten tutkimusajalla kansakoulujen hallinto ja valvonta jaettiin valtion ja kunnan kesken. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa kokonaiskuva Kärsämäen, Hirvensalon ja Raunistulan kansakoulujen valvonnasta ja tarkastuksesta. Lähestyn tutkimusaihetta kolmesta eri näkökulmasta: kansakoulujen johtokuntien, Maarian kunnan ja kansakouluntarkastajien näkökulmista. Päälähteinä tutkimuksessa ovat kansakoulujen, Maarian kunnan ja kouluhallituksen arkistojen asiakirjat. Tutkimuksen metodina käytän vertailevaa menetelmää, jonka mukaisesti tutkin, miten Kärsämäen, Hirvensalon ja Raunistulan kansakoulujen valvonta ja tarkastus ilmiöinä erosivat toisistaan ja mitä samankaltaisuuksia niihin liittyi. Koulujen välinen vertailu sekä erojen ja samankaltaisuuksien selittäminen toimivat tutkielman ”punaisena lankana”. Maarian kunta oli tutkimusajalla alueiltaan epäyhtenäinen, mikä vaikutti kunnan kansakoululaitokseen. Hirvensalon saarelle perustettu Hirvensalon kansakoulu kuului toimintansa alusta lähtien emäpitäjästä riippumattomaan koulupiiriin. Aiemmassa tutkimuksessa on korostunut kansakoulujen valvonnan ja tarkastuksen tarkastelu ylemmän tason, kouluhallituksen ja kansakouluntarkastajien, näkökulmasta. Kansakoulujen tarkastuksella ja valvonnalla oli kuitenkin myös kansakouluille itselleen merkitystä. Tämä näkyi esimerkiksi opettajien taloudellisen ja oikeudellisen aseman kehittämisenä, koulurakennusten ja niiden tilojen parantamisena, opetusvälineiden monipuolistumisena ja kurinpito- ja järjestysongelmien selvittämisenä. Paikalliset olot, joissa koulut toimivat, vaikuttivat siihen, että kansakoulujen valvonnalla ja tarkastuksella oli Kärsämäen, Hirvensalon ja Raunistulan kansakoulujen toiminnalle erilainen merkitys.

Selainkäyttäytymiseen perustuva kohdistettu verkkomainonta - Toimijoiden velvollisuudet erityisesti tietosuojan näkökulmasta.

Internetin monimuotoisessa ympäristössä on selainkäyttäytymiseen perustuvasta kohdistetusta verkkomainonnasta kehittynyt tehokas, mutta häikäilemätön työkalu sitä hyödyntäville toimijoille. Mainostekniikan tarkoituksena on kerätä käyttäjistä henkilökohtaisia tietoja ja seurata heidän Internet käyttäytymistään, jotta heidän kiinnostusten kohteensa ja mieltymyksensä saataisiin selville. Kerätyistä tiedoista muodostetaan käyttäjäprofiileja, joiden avulla oikeat mainokset kohdistetaan kullekin yksittäiselle verkon käyttäjälle. Yhteiskunnassa, jossa teknologia on koko ajan läsnä, on käyttäjien oikeus tieto- ja yksityisyydensuojaan kuitenkin helppo unohtaa. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää käyttäjien tietosuojan toteutumisen näkökulmasta mainostekniikkaa hyödyntävien toimijoiden velvollisuudet. Sen lisäksi tavoitteena on selvittää toimijoiden välinen vastuun jakautuminen ja valvonta sekä lainvastaisesta menettelystä johtuvat seuraamukset. Lopuksi tehdään katsaus selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan tulevaisuuden näkymiin. Tutkielman metodi on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Tutkimuskysymyksiin etsittiin ratkaisuja ja tulkintoja tutkimalla voimassa olevien oikeuslähteiden sisältöä. Keskeiset tietosuojaa ohjaavat lait ovat Suomen lainsäädännössä henkilötietolaki (22.4.1999/523) ja tietoyhteiskuntakaari (7.11.2014/917) sekä EU:n lainsäädännössä henkilötietodirektiivi (24.10.1995/46), sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi (12.07.2002/58/EY) ja vuonna 2018 voimaan tuleva yleinen tietosuoja-asetus (KOM (2012) 11, lopull). Suomen ja EU:n lainsäädäntö turvaa käyttäjien tieto- ja yksityisyydensuojan verkossa asettamalla velvollisuuksia selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan toimijoille. Henkilötietojen käsittelyn edellytyksenä on käyttäjien suostumus ja informointivelvollisuus, mutta oikeuskäytännön puuttuminen viittaa käyttäjien tietämättömyyteen. Vaikuttaa siltä, etteivät verkon käyttäjät voi käyttää hyväksi oikeussuojakeinojaan ja suojella itseään selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan tekniikoilta, koska he eivät ymmärrä niitä. Mikäli lainmukainen suostumus ja informointivelvollisuus eivät yllä lain asettamalle tasolle, on käsillä henkilörekisteririkkomus ja vakavimmissa loukkauksissa jopa henkilörekisteririkos. Tutkielmassa pohditaan, onko selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan valvonta riittävää vai pitäisikö valvontaa tehostaa. Lapsille kohdistettua verkkomainontaa tulisi valvoa ensisijaisesti, koska he eivät ole tarpeeksi kypsiä ymmärtämään mainostekniikan tarkoituksia. Käyttäjien henkilötietojen sääntelyn näkökulmasta yleinen tietosuoja-asetus on askel oikeaan suuntaan. Tulevaisuudessa henkilötietojen käsittelyyn liittyviä vaatimuksia tiukennetaan ja käyttäjien tietosuojaa pyritään parantamaan ottamalla huomioon uudet kehittyneet teknologiat. Nähtäväksi kuitenkin jää parantuuko käyttäjien tietosuoja ja puututaanko yksityisyyttä loukkaaviin verkkomainonnan menetelmiin myös käytännön tasolla.

Hankintayksikön korvausvastuu hankintamenettelyn keskeyttämisellä aiheutetusta vahingosta – erityisesti hankintalain nojalla

Tutkielma käsittelee hankintayksikön korvausvastuuta hankintamenettelyn keskeyttämisellä aiheutetusta vahingosta erityisesti hankintalain vahingonkorvaus- ja hyvitysmaksusäännösten nojalla. Huomiota kiinnitetään niiden ohella myös sopimuksentekorikkomukseen ja vahingon-korvauslakiin mahdollisina vastuuperusteina. Tutkielman aihepiiri sijoittuu systemaattisesti yksityis- ja julkisoikeuden rajapintaan ja myös sopimusvastuun ja sopimuksen ulkoisen vastuun harmaalle alueelle. Metodi on oikeusdogmaattinen. Sopimusneuvottelujen sitomattomuus on perusteltu lähtökohta myös julkisissa hankinnoissa. Sitä tukee hankintalainsäädännön taustalla oleva pyrkimys julkisten varojen käytön tehostami-seen. Hankintalaissa hankintayksikön oikeutta keskeyttää hankintamenettely ei olekaan käy-tännössä rajattu, kunhan tarjoajia kohdellaan yhdenvertaisesti. Hankintayksikön hyvin vapaa oikeus menettelyn keskeyttämiseen on tarjoajien luottamuksensuojan kannalta kuitenkin on-gelmallinen. Tämä korostuu erityisesti silloin, kun hankintayksikkö on jo valinnut tarjouskilpai-lun voittajan hankintapäätöksellä ja näin antanut indision sopimuksentekotahdostaan. Hankin-tamenettelyn keskeyttämisen tarkoituksenmukaisuussyistä vielä hankintapäätöksen jälleen salliva oikeuskäytäntö on myös ristiriidassa hankintaoikaisua koskevan säännöksen sanamuo-don kanssa. Hankintalain mukainen korvausvastuu on ankaraa, eikä edellytä hankintayksikön tuottamusta. Vahingonkorvaussäännöksen nojalla korvataan vaihtoehtoisesti ns. positiivinen sopimusetu tai tarjousmenettelystä aiheutuneet kulut. Molempien katsotaan tutkielmassa olevan mahdollisia myös menettelyn keskeyttämisen yhteydessä. Hyvitysmaksun määrä ei sen sijaan ole sidottu aiheutuneeseen vahinkoon, eikä etenkään suuremmissa hankinnoissa yleensä riitä kattamaan koko vahinkoa. Hyvitysmaksun suhde samassa tapauksessa mahdollisesti myöhemmin määrät-tävään vahingonkorvaukseen on epäselvä. Hankintamenettelyssä on normaalitapauksessakin pääsääntöisesti vain yksi voittaja. Vain tälle tarjoajalle laittomasta keskeyttämisestä aiheutunut vahinko on siten syy-yhteydessä lainvastai-seen menettelyyn ja tulee korvattavaksi. Tarjousmenettelykuluja koskevan vahingonkorvauk-sen ja hyvitysmaksun osalta syy-yhteyskynnystä on lainsäädännössä alennettu. Tästä huolimat-ta alusta saakka virheelliset tarjouskilpailut, joissa virheettömän menettelyn kulkua on jälkikä-teen vaikea arvioida, muodostuvat ongelmallisiksi. Oikeuskäytännössä syy-yhteyttä koskeva näyttökynnys on näissä tapauksissa asetettu ehkä tarpeettomankin korkealle.

Osituksen sovittelu

Tämän tutkielman aiheena ja tutkimuskohteena on osituksen sovittelu voimassa olevan oikeuden kannalta. Avioliitto nykyisessä muodossaan on varallisuusoikeudellinen sopimus, joka perustaa avio-oikeuden puolisoiden välille. Avio-oikeus konkretisoituu avioliiton purkautuessa avioeroon tai puolison kuolemaan. Normaalisääntöjen mukainen ositus johtaa omaisuuden puolittamiseen. Avioliiton purkautuessa puolittamisperiaate on vahva pääsääntö. Sen säännönmukainen noudattaminen voi johtaa epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen. Osituksen epäoikeudenmukaista lopputulosta varten on avioliittolain 103b §:ssä säädetty mahdollisuudesta sovitella ositusta. Osituksen sovittelun osapuolia voivat olla puolisot, puoliso ja toisen puolison perilliset, tai molempien perillistahot. Tutkielmassa kuvataan, miten avioliittolain 103b §:ssä ilmaistu osituksen sovittelusääntö sijoittuu aviovarallisuusjärjestelmän kokonaisuuteen. Tutkielma pyrkii vastaamaan, millaisten edellytysten vallitessa sovittelu on mahdollista de lege lata. Sovitteluedellytysten lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisia sovittelukeinoja voimassa oleva laki mahdollistaa, ja millaisia rajoituksia niiden käyttöön liittyy. Tutkielmassa selvitetään sovittelussa käytettyjen harkintakriteerien painoarvoa ja keskinäistä suhdetta. Mielenkiinto kohdistuu myös siihen, millaisia ongelmia sovittelusäännön tulkinnassa ja soveltamisessa on ilmennyt korkeimman oikeuden ennakkoratkaisujen perusteella säännön liki kolmekymmenvuotisen voimassaolon aikana. Osituksen sovittelusääntö on oikeudenmukaisuustavoitteen kannalta välttämätön osa voimassaolevan aviovarallisuusjärjestelmän kokonaisuutta. Sillä voidaan korjata ositusjärjestelmän heikkouksia poikkeuksellisissa tilanteissa. Tutkimusmateriaalina on lainsäädäntö, lain valmistelutyöt, oikeuskirjallisuus sekä osituksen sovittelua koskeva korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö.

Ne bis in idem -periaate ympäristörikosoikeudessa – Hallinnollisten seuraamusten ja rikosoikeudellisen rangaistuksen suhde

Tutkielma käsittelee ne bis in idem -periaatteen toteutumista kotimaisen ympäristörikosoikeuden alalla, etenkin hallinnollisten seuraamusten ja rikosoikeudellisten rangaistusten välisissä suhteissa. Erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen kautta Suomenkin lainkäyttöön ja -säädäntöön vaikuttava periaate estää syyttämisen ja rankaisemisen kahdesti samasta teosta. Periaate on kehittynyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön myötä viime vuosina, minkä vuoksi Suomessakin on jouduttu muuttamaan käsityksiä sanktioiden rangaistusluonteesta, saman asian käsitteestä ja päätöksen lopullisuudesta. Myös tuomioistuimet ovat joutuneet ottamaan kantaa ympäristörikosoikeuden ne bis in idem -väitteisiin. Tutkielmassa arvioidaan ne bis in idem -periaatteen kehittymistä ja uutta tulkintaa sekä niiden vaikutusta erityisesti ympäristöoikeuden hallintosanktioista öljypäästömaksun ja jätelain laiminlyöntimaksun sekä hallintopakon alalta uhkasakon rangaistusluonteisiin. Tutkimuskysymystä lähestytään lainopillisesti sekä aihetta käsittelevän kirjallisuuden että relevanttien oikeustapausten kautta. Keskeisimmäksi lopputulemaksi muodostuu, että ympäristöoikeuden hallintosanktiot ja hallintopakko saattavat tietyin edellytyksin yhdessä rikosoikeudellisen rangaistuksen kanssa aiheuttaa ne bis in idem -tilanteita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uuden tulkintakäytännön myötä. Periaatteen ollessa yhä kehittymässä niin ympäristöllisten kuin muidenkin hallintosanktioiden ja hallintopakon osalta periaatteen toteutuminen näyttäytyy yhä epäselvänä. Tutkimuskysymys sijoittuu ympäristöoikeuden, rikosoikeuden, prosessioikeuden ja hallinto-oikeuden rajapinnalle, joten tutkielma on oikeudenalat ylittävä. Ympäristöoikeuden esimerkkien kautta näkökulmaa laajennetaan myös muiden hallintosanktioiden kokonaisuuteen sekä tarkoitukseen ne bis in idem -näkökulmasta. Tutkielman lopussa esitetyissä de lege ferenda -näkemyksissä esitetään erityisesti, että hallinnollisia sanktioita tulisi tarkastella lainsäädännössä kokonaisuutena sekä oikeusturvan että tehokkaan ympäristönsuojelun takaamiseksi, ja että rikosoikeuden havaittuihin ongelmiin tulisi ensisijaisesti puuttua hallinnollisten keinojen sijaan rikosoikeudellisilla keinoilla.

Varoitus vai irtisanominen – virkasuhteen päättymisen rajamailla valtion virkamieslain mukaan

Tämän OTM-tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä kulkee valtion virkamieslain (750/1994) 24 §:n mukaisen kirjallisen varoituksen ja 25 §:n mukaisen irtisanomisen raja. Tutkielmassa pyritään siis toisin sanoen selvittämään, millaiseen ja kuinka vakavaan virkavelvollisuuksien rikkomistilanteeseen valtioon virkasuhteessa oleva virkamies voi syyllistyä, että hänelle katsotaan oikeasuhtaiseksi seuraamukseksi varoitus, ja yhtäältä myös se, mikä katsotaan niin vakavaksi virkavelvollisuuksien rikkomiseksi, että oikeasuhtaiseksi seuraamukseksi katsotaan virkasuhteen päättäminen eli virkamiehen irtisanominen. Tutkimuksen kohteena ovat valtioon julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa eli virkasuhteessa olevat virkamiehet. Tutkimuskysymystä on pyritty selvittämään lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden lisäksi ennen kaikkea virkamieslautakunnan sekä korkeimman hallinto-oikeuden päätösten perusteella. Tutkielma on oikeusdogmaattinen niiltä osin, kun asiassa perehdytään varoitus- ja irtisanomisperusteiden lainsäädännöllisiin lähtökohtiin sekä oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Toiselta metodiltaan tutkielma on oikeuspraktinen eli oikeuskäytäntöä valottava. Tutkielmassa tarkasteltavat virkavelvollisuuksien rikkomistapaukset on jaoteltu neljään eri kategoriaan niiden tyypin mukaan. Nämä kategoriat ovat rikostuomiot, työaikasäännösten noudattamatta jättämiset, käyttäytymisvelvoitteen rikkomiset sekä virkatehtävien laiminlyönnit. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että virkamiehet – ammattiryhmiin katsomatta - rikkovat virkavelvollisuuksiaan. Työnantajaviranomaisella on kuitenkin käytössään riittävä ja laajaa seuraamusvalikoima puuttua näihin virkavelvollisuuksien vastaisiin tilanteisiin. Työnantajaviranomaisten tulee noudattaa tarkoin menettelysääntöjä, sillä niiden laiminlyönnit johtavat poikkeuksetta viranomaisten tekemien päätösten kumoamiseen.

Vieraan pääoman ehtoinen välipääomarahoitus ja määräysvalta

Tämän tutkimuksen kohteena ovat vieraan pääoman ehtoiset välipääoma-rahoitusinstrumentit sekä tämänkaltaisiin rahoitusinstrumentteihin mahdollisesti liittyvät vieraan pääoman sijoittajan määräysvaltaoikeudet osakeyhtiössä. Tutkimuksessa on kyse ensisijaisesti lainopillisesta eli oikeusdogmaattisesta tutkimuksesta, mutta tutkimuksessa hyödynnetään jonkin verran myös oikeustaloustieteellistä tutkimusmetodia. Tutkimuksessa tarkastellaan ensinnäkin minkälaisia vaikutusvaltaa tuovia ominaisuuksia ja erityisiä sopimusehtoja velkapohjaisiin välipääomainstrumentteihin voidaan liittää. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään, voiko tämänkaltaisissa rahoitusinstrumenteissa esiintyä sen luonteista vaikutusvaltaa, jota voidaan pitää yrityskauppavalvonnan yhteydessä tarkoitettuna määräysvaltana. Tässä tarkoituksessa tutkimuksessa kiinnitetään huomiota ensinnäkin velkainstrumentteihin liittyviin erityisiin sopimusehtoihin eli kovenantteihin. Tämän lisäksi tutkimus tarkastelee sellaisia velkaluonteisia välipääomainstrumentteja, joiden nojalla velkojalla on oikeus saavuttaa oman pääoman sijoittajan asema osakeyhtiössä. Tutkimuksen mukaan rahoitussopimuksiin ja yleisesti vieraan pääoman luonteisiin välipääomainstrumentteihin voi sisältyä kovenantteja, joiden nojalla velkoja voi tosiasiallisesti vaikuttaa yhtiössä tehtäviin liiketoimintaratkaisuihin. Erityisesti sopimusehdot, jotka edellyttävät velkojan suostumusta tietyille yrityksen liiketoimille tai joiden nojalla velkojalla on oikeus vaikuttaa yhden tai useamman yhtiön hallituksen jäsenen valintaan antavat velkarahoittajalle vaikutusvaltaa yhtiössä. Tällöin voi tietyissä tilanteissa olla perusteltua arvioida rahoitussopimuksen ehtoihin perustuvaa vieraan pääoman ehtoisen välipääomasijoittajan vaikutusvaltaa siten, että velkojalle sopimusehtojen nojalla kuuluva vaikutusvalta yhtiössä merkitsee yrityskauppavalvonnan yhteydessä tarkoitettua tosiasiallista määräysvaltaa. Edellä mainitun kaltaisia tilanteita on tutkimuksen mukaan kuitenkin pidettävä lähtökohtaisesti poikkeuksellisina etenkin siitä syystä, että kovenantteihin perustuvan vaikutusvallan tarkoituksena on pääasiallisesti toimia velkojan riskinhallintavälineenä ja turvata velkojan saatavia eikä mahdollistaa tämän tavoitteen ylittävää, ja näin kilpailuoikeudellisessa mielessä määräysvaltana pidettävän vaikutusvallan käyttöä. Sitä vastoin sellaisiin velkapohjaisiin välipääomainstrumentteihin, joiden nojalla velkoja voi halutessaan saada osakeomistuksen yhtiöstä, voi puolestaan liittyä myös kysymys määräysvallan syntymisestä.