Hume e os propósitos da filosofia

Hume é geralmente visto como um filósofo que, além de defender princípios céticos, pretendeu oferecer uma nova fundação para as ciências, baseada no estudo minucioso da natureza humana. De fato, não há dúvidas de que esse seria, para ele, um dos principais propósitos a que sua filosofia precisava servir. Procuraremos mostrar, no presente trabalho, que essa visão da filosofia humiana é, no fim das contas, limitada, já que perde de vista o fato de que, em textos posteriores, o filósofo escocês tentou estabelecer que a atividade filosófica deveria ser construída de modo a colaborar para a formação moral de seu público.

Agentes morais e a identidade da filosofia de Hume

A interpretação padrão da filosofia de Hume o apresenta como um cético radical acerca das pretensões da razão em fundamentar adequadamente nosso sistema de crenças e, ao mesmo tempo, como um naturalista que procurou sustentar que nossas crenças, embora racionalmente infundadas, não podem ser abandonadas na vida comum, em função da ação de sentimentos e impulsos naturais. Este trabalho pretende mostrar que o naturalismo de Hume pode e deve ser interpretado como uma metodologia de abordagem de conceitos filosóficos (ideias e crenças, no vocabulário de Hume) que incorpora elementos irrefletidos da vida comum (como sentimentos e impulsos naturais) e atribui a tais elementos o mesmo estatuto teórico que processos abstratos como raciocínios e argumentos. Uma filosofia que legitima mecanismos não-reflexivos no tratamento de problemas filosóficos é chamada por Hume de "filosofia verdadeira". Tal espécie de filosofia é incompatível com formas radicais de ceticismo, pois mecanismos irrefletidos que originam ideias são imunes à dúvida. Para exemplificar as teses aqui defendidas e tornar minha caracterização do naturalismo mais convincente, faço uma rápida descrição, ao final do artigo, da abordagem abrangente dos agentes morais por Hume.

A imagem e a cor no Tratado de Hume: elementos de ontologia política

Neste ensaio investigo a imagem e a cor no Tratado de Hume, de modo a relacionar com a instituição, em oposição à constituição.

A obrigação da promessa em Hume

Neste texto examino o sentido da obrigatoriedade da promessa em Hume, especialmente no contexto da sua classificação da virtude do cumprimento das promessas como virtudes artificiais. Nisso a posição de Hume se distingue das posições aristotélica e kantiana em Anscombe e Herman respectivamente. Mas, o problema principal - que não há um motivo natural para o cumprimento das promessas- divide intérpretes de Hume: Cohon e Baier. Defendo, seguindo Baier, que, embora não haja o referido motivo natural, há uma paixão ou motivos eficientes - por certo, não naturais como o motivo natural que nos conduz ao cuidado dos nossos filhos - que é o auto-interesse esclarecido: ele é auto-interesse e assim real e natural num sentido; e é esclarecido porque no reconhecimento de sua correspondência nos outros se engendra um vínculo com o benefício comum, no sentido de "de todos e de cada um".

Hume jusnaturalista

Trata-se de investigar a relação de Hume com a tradição jusnaturalista moderna, indicando que, sua ênfase na necessidade de um consentimento ou acordo entre os homens como fundamento da propriedade pode ser vista como a reabilitação de uma certa vertente do jusnaturalismo contra aquela que se tornou preponderante a partir de Locke.

Hume: a teoria social como sistema

Hume defende na Investigação sobre o Entendimento Humano a parcimônia no uso de princípios explicativos. Tenta-se mostrar, neste artigo, como ele procurou seguir essa diretriz em seus trabalhos sobre os sentimentos morais, a história, a política e a economia. Explora-se, ao mesmo tempo, o caráter sistemático do projeto enunciado no começo do Tratado da Natureza Humana.

THE SKEPTICAL CARTESIAN BACKGROUND OF HUME'S "OF THE ACADEMICAL OR SCEPTICAL PHILOSOPHY" (FIRST INQUIRY, SECTION 12)

ABSTRACT In section XII of the First Inquiry, Hume refers to the two Hellenistic schools of skepticism (Academic and Pyrrhonian) to present his own view of skepticism, which, however, depends on the ancient skeptics mainly indirectly. Hume's view of skepticism depends crucially on Descartes and post-Cartesian philosophers such as Pascal, Huet, Foucher and Bayle, who reacted skeptically to major Cartesian doctrines but followed one version or other of Descartes's methodical doubt. Although all these post-Cartesian philosophers are relevant in section XII, I focus on the topics in which Descartes himself-besides his skeptical followers-seems directly relevant. After an introductory section (I) on Julia Annas' and Richard Popkin's views of Hume's relation to, respectively, ancient and modern skepticism, I turn to section XII and examine what Hume calls (II) "consequent skepticism about the senses," (III) "antecedent skepticism," and (IV) "Academic skepticism."

The relation between the general maxim of causality and the principle of uniformity in hume's theory of knowledge

ABSTRACT When Hume, in the Treatise on Human Nature, began his examination of the relation of cause and effect, in particular, of the idea of necessary connection which is its essential constituent, he identified two preliminary questions that should guide his research: (1) For what reason we pronounce it necessary that every thing whose existence has a beginning should also have a cause and (2) Why we conclude that such particular causes must necessarily have such particular effects? (1.3.2, 14-15) Hume observes that our belief in these principles can result neither from an intuitive grasp of their truth nor from a reasoning that could establish them by demonstrative means. In particular, with respect to the first, Hume examines and rejects some arguments with which Locke, Hobbes and Clarke tried to demonstrate it, and suggests, by exclusion, that the belief that we place on it can only come from experience. Somewhat surprisingly, however, Hume does not proceed to show how that derivation of experience could be made, but proposes instead to move directly to an examination of the second principle, saying that, "perhaps, be found in the end, that the same answer will serve for both questions" (1.3.3, 9). Hume's answer to the second question is well known, but the first question is never answered in the rest of the Treatise, and it is even doubtful that it could be, which would explain why Hume has simply chosen to remove any mention of it when he recompiled his theses on causation in the Enquiry concerning Human Understanding. Given this situation, an interesting question that naturally arises is to investigate the relations of logical or conceptual implication between these two principles. Hume seems to have thought that an answer to (2) would also be sufficient to provide an answer to (1). Henry Allison, in his turn, argued (in Custom and Reason in Hume, p. 94-97) that the two questions are logically independent. My proposal here is to try to show that there is indeed a logical dependency between them, but the implication is, rather, from (1) to (2). If accepted, this result may be particularly interesting for an interpretation of the scope of the so-called "Kant's reply to Hume" in the Second Analogy of Experience, which is structured as a proof of the a priori character of (1), but whose implications for (2) remain controversial.

Helsingin yliopiston musiikinopettajan virantäytön vaiheet 1896-1897 ja Robert Kajanuksen näyteluento

Virantäyttöprosessin taustaa ; Viran hakijat ; Näyteluennot ; Pätevyyden mittaamisen ongelmat ; Kajanuksen ehdollepanovalitus ; Salapoliisintyötä ; Kajanuksen kunnianpalautus ; "Ketunhäntä kainalossa..." ; Mitä hävittiin, mitä voitettiin?.

Siirtomaasodasta sisäisen turvallisuuden operaatioon : Sir Robert Thompsonin periaatteet Britannian operaatioissa Malaijilla ja Pohjois-Irlannissa

Sir Robert Thompson määritti vuonna 1966 julkaistussa kirjassaan Defeating Communist Insurgency viisi vastakumoukselliselle sodankäynnille keskeistä periaatetta, jotka ovat: - Hallituksella tulee olla selkeä poliittinen tavoite. - Hallituksen täytyy toimia lainmukaisesti. - Hallituksella pitää olla kaikille toimijoilleen yhteinen yleissuunnitelma ja suunnittelu. - Hallituksen tulee asettaa painopiste poliittisen kumouksellisuuden, ei sissien voittamiseen. - Kumouksellisen sodan ollessa sissisodan vaiheessa, hallituksen tulee turvata ensimmäisenä omat tukialueensa Thompsonin periaatteet pohjautuvat hänen kokemuksiinsa Malaijin kriisin aikana 1948 – 60 ja ne siirtyivät osaksi ensimmäisiä brittiläisiä vastakumouksellisen sodankäynnin ohjesääntöjä, jotka julkaistiin vuonna 1969. Samana vuonna alkoi Pohjois-Irlannin konflikti (1969 – 98). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää miten Thompsonin periaatteita toteutettiin ne pääosin synnyttäneessä Malaijin kriisissä ja Pohjois-Irlannin konfliktissa. Tutkimuskysymyksiä ovat: Mitä Thompsonin periaatteet tarkoittavat ja miten ne ovat ilmenneet brittiläisessä ohjesääntökirjallisuudessa? Mikä periaatteiden toteutuksessa yhdisti Malaijin ja Pohjois-Irlannin konflikteja? Mitä eroja periaatteiden toteuttamisessa oli konfliktien välillä? Mitkä tekijät aiheuttivat keskeiset erot periaatteiden toteuttamisessa konfliktien välillä?Tutkimuksen käytetty lähdemateriaali koostuu täysin laadullisesta aineistosta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty laadullista, teorialähtöistä sisällönanalyysiä Eri lähteitä vertailemalla tehtyä analyysiä on ohjannut Thompsonin määrittämien periaatteiden kehys. Malaijin ja Pohjois-Irlannin konflikteista saatua analysoitua tietoa on verrattu keskenään käyttäen teoriakehystä, ja näin on pyritty löytämään yhtäläisyyksiä ja eroja Thompsonin periaatteiden toteuttamisessa konfliktien välillä. Tutkimuksen kannalta keskeisiä lähdeteoksia ovat: Sir Robert Thompson: Defeating Communist Insurgency, David McKittrick ja David McVea: Making Sense of the Troubles, Magne Haugseng: The Tightening Grip: Northern Ireland – The Military and 35 Years of Terror. Tutkimuksen kannalta keskeisiä lähdeasiakirjoja ovat Britannian asevoimien Pohjois-Irlannin konfliktista kirjoittama tutkimusraportti Operation Banner - An Analysis of Military Operations in Northern Ireland ja Riley Sunderlandin RAND-tutkimuslaitokselle vuonna 1964 laatimat Malaiji-raportit. Keskeisin ohjesääntölähde oli Britannian asevoimien vuosina 1969 – 70 julkaisema kolmiosainen vastakumouksellisen sodankäynnin ohjesääntö Land Operations Volume III Counter Revolutionary Operations. Tutkimuksessa havaittiin, että Britannian hallituksella oli molemmissa operaatioissa selkeät tavoitteet. Molemmissa operaatioissa hätätilavaltuudet laadittiin mahdollistamaan asevoimille ja poliisille laajat toimivaltuudet. Tästä huolimatta molemmissa operaatioissa tapahtui turvallisuusjoukkojen väärinkäytöksiä. Pohjois-Irlannin väärinkäytöksiä on tuotu selkeämmin esille PIRA:n propagandan ja tiedotusvälineiden läsnäolon takia. Kummassakaan operaatiossa ei ole ollut yhtä selkeää suunnitelmaa, vaan sarja erilaisia suunnitelmia. Malaijilla kaikkien toimijoiden yhteinen suunnittelu toimi koska sitä varten luotiin organisaatiorakenne. Pohjois-Irlannissa yhteisen suunnittelun periaatetta ei toteutettu poliitikkojen haluttomuuden takia. Sekä Malaijilla että Pohjois-Irlannissa toiminnan kohdentaminen kumouksellisuuteen toteutettiin häiritsemällä kumouksellisen vastustajan huoltoa. Malaijilla kumouksellisuuden oikeutusta heikennettiin myös muilla keinoilla kuten yhteiskunnallisia oloja kehittämällä sekä käynnistämällä Malaijin itsenäistymiskehitys. Kummassakaan operaatiossa hallituksen tukialueet eivät olleet vakavasti uhattuna. Keskeinen erottava tekijä operaatioiden välillä johtui tapahtumapaikasta ja – ajasta. Vastustajana PIRA oli kehittyneempi ja se kykeni muuttamaan toimintaansa vastaamaan muutoksia turvallisuusjoukkojen toiminnassa.