"Peloton ritari" : satukirja myöhäisleikki-ikäisen lapsen sairaalapelkojen ennaltaehkäisy- ja lievitysmenetelmänä

Opinnäytetyömme tarkoituksena oli kehittää myöhäisleikki-ikäisen, 4-6-vuotiaan lapsen pelon ennaltaehkäisy- ja lievitysmenetelmäksi satukirja hoitohenkilökunnan ja lapsen perheen käyttöön lapsen ollessa sairaalahoidossa. Kirjan tarkoituksena on auttaa lasta ymmärtämään, että pelkääminen on normaalia ja siitä voi selviytyä. Opinnäytetyömme ”Peloton ritari” -satukirja myöhäisleikki-ikäisen lapsen sairaalapelkojen ennaltaehkäisy- ja lievitysmenetelmänä, oli osa viisivuotista Musiikki ja draama lasten kivun ja pelon lievittäjinä -tutkimus- ja kehittämishanketta (2003-2007). Hankkeen tavoite oli kehittää pelon ja kivun hoitotyötä 2-6-vuotiaille lapsille. Hankkeessa kehitettiin erilaisia pelon ja kivun lievitysmenetelmiä hoitotyön käyttöön ja tutkimuksien avulla selvitettiin miten musiikin ja draaman avulla voidaan lievittää eri-ikäisten lasten pelkoja ja kipuja sairaalassa. Hanke oli Stadian, HUS-piirin Lasten ja nuortensairaalan ja Turun Yliopiston hoitotieteen laitoksen yhteistyöprojekti. Kirjoitimme ja kuvitimme satukirjan itse. Kirja ei liity sairaalamaailman, vaan kertoo kuvitteellisen tarinan pienestä pojasta ja hänen siskostaan, jotka joutuvat kohtaamaan pelottavia asioita, mutta ystäviensä ja rohkeutensa avulla selviytyvät niistä. Satukirjamme sisältää lasta aktivoivia kysymyksiä sekä arvoituksia ja loruja. Olemme perehtyneet opinnäytetyötämme varten kirjallisuuden avulla leikki-ikäisen lapsen pelkoihin, erityisesti sairaalapelkoihin sekä satuihin ja niiden merkitykseen tunteiden käsittelyssä. Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että leikki-ikäisillä lapsilla on sairaalapelkoja. Satujen lukeminen oli yksi keino ehkäistä sairaalapelkojen syntymistä, lievittää jo syntyneitä pelkoja sekä auttaa pelkojen käsittelyssä. Satukirjamme on tarkoitettu luettavaksi erityisesti sairaalassa, mutta se soveltuu käytettäväksi myös muussa ympäristössä. Opinnäytetyömme sisältää teoriaosuuden, opinnäytetyöprosessin arviointia sekä valmiin tuotteemme ”Peloton ritari” -satukirjan.

Leikki-ikäisen lapsen haastattelun erityispiirteet : osa 1 : Miten haastatella lasta? osa 2 : Artikkeli Terveydenhoitaja-lehteen

Leikki-ikäisen lapsen haastattelu on osa hoitotyötä monilla vastaanotoilla ja osastoilla. Aihetta on kuitenkin toistaiseksi tutkittu vain vähän. Opinnäytetyön tarkoitus oli kartoittaa leikki-ikäisen lapsen haastattelun erityispiirteitä uusimmista kansainvälisistä tutkimuksista. Aineisto koostui kymmenestä käyttäytymistieteen ja kielitieteen artikkelista vuosilta 1999-2006. Työssä käytettiin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmää soveltaen ja induktiivista sisällön analyysiä. Aineiston perusteella leikki-ikäisen lapsen haastattelussa suositellaan käytettäväksi avoimia, lyhyitä, neutraaleja ja ymmärrettäviä kysymyksiä. Kun lapsi tulee toimeen haastattelijan kanssa ja tuntee yksityisyyttään kunnioitettavan, lisääntyy lapsen vapautuneisuus haastattelussa. Lapsi vastaa herkemmin alle 5-vuotiaana tietyllä tavalla, kuten kyllä-vastauksella, kaikkiin kysymyksiin. Kertomuskonteksti helpottaa 4-vuotiaiden ja sitä vanhempien lasten vertauskuvien ymmärtämistä. Lapsi pystyy kertomaan omista tuntemuksistaan, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus eli haastattelija osallistuu haastatteluun niin vähän kuin mahdollista ja lapselle annetaan mahdollisuus vastata kysymyksiin omin sanoin. Tulokset olivat yhteneviä aikaisempien tutkimusten tulosten kanssa. Johtopäätöksenä voidaan sanoa, että leikki-ikäinen lapsi pystyy tuottamaan luotettavaa tietoa haastattelussa. Haastattelija voi edistää tätä huomioimalla leikki-ikäisen lapsen haastattelun erityispiirteet. Jatkotutkimusaiheiksi ehdotetaan lasten laadullisen, avoimen haastattelun tutkimista ja haastattelussa käytettävien toiminnallisten menetelmien tutkimista.

Intensiiviperhetyö Vantaalla : haasteena asiakkaan kiinnittyminen työskentelyyn

Lastensuojeluongelmien kasautuminen ja huostaanottojen kasvu ovat asettaneet useat kunnat miettimään erilaisia keinoja kyseisten ongelmien ratkaisemiseksi. Vantaalla haasteeseen vastattiin tuomalla lastensuojelun palveluvalikoimaan uusi työmuoto: intensiiviperhetyö. Intensiiviperhetyön yksikön toiminta käynnistyi toukokuussa 2007, ensisijaisena tarkoituksenaan vähentää huostaanottojen määrää. Intensiiviperhetyön kohderyhmänä on perheet, joiden lapsilla on akuutti huostaanoton uhka. Huostaanoton uhan riski lisää väistämättä jännitettä työskentelysuhteeseen sekä asiakkaan motivoimiseen ja kiinnittymiseen muutostyöhön. Tässä opinnäytetyössä pyrin selvittämään, mitkä tekijät perhetyöntekijöiden näkemyksen mukaan vaikuttavat kiinnittymiseen ja millaiset perhetyön menetelmät tukevat työskentelysuhteeseen kiinnittymistä. Tavoitteenani on tuottaa ymmärrystä ja tietoa niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat kiinnittymiseen edesauttavasti ja ehkäisevästi. Teoreettinen viitekehys rakentuu perhetyön sekä asiakkaan kiinnittymisen määritelmistä. Perhetyö fokusoituu tässä tutkimuksessa tehostettuun perhetyöhön. Kiinnittymisen määritelmä on avattu niistä tekijöistä, jotka mahdollistavat asiakassuhteen luomisen. Tutkimusaineisto on kerätty perhetyöntekijöiltä kyselylomakkeella, joka sisältää sekä suljettuja että avoimia kysymyksiä. Perhetyöntekijät ovat täyttäneet yksikön käynnistyttyä ensimmäisen puolen vuoden ajalta kaikista intensiiviperhetyössä olleista asiakkaista lomakkeet. Aineisto on analysoitu avokysymysten osalta sisällönanalyysin keinoin ja suljettujen kysymysten analysoinnissa on käytetty Excel -ohjelmaa. Keskeisin tulos on, että perheiden kiinnittyminen työskentelyyn toteutui hyvin. Perhetyön menetelmillä ei ole merkittävää vaikutusta perheiden kiinnittymisessä. Tärkeintä kiinnittymisessä on perheen motivoiminen ja yhteistyön rakentaminen, josta työntekijä on ensisijaisesti vastuussa. Perhetyöntekijät tarvitsevat riittävästi aikaa rakentaakseen yhteistyötä jokaisen perheenjäsen kanssa. Yhdenkin perheenjäsen negatiivinen suhtautuminen työskentelyyn heijastuu koko perheen motivoitumiseen. Avainsanat lastensuojelu, perhetyö, intensiiviperhetyö, asiakassuhde, kiinnittyminen

Oppilaan oikeat hakusanat : oppilaslähtöisyyden ja asiantuntijuuden yhteennivoutuminen rytmimusiikin kitaraopetuksessa ja opetussuunnitelman uudistamisessa

Tämä opinnäyte on tutkielma rytmimusiikin kitaraopetuksesta. Tutkielman taustalla oli kitaransoiton opetussuunnitelman uudistamisprojekti Pop & Jazz Konservatoriossa, jonka työryhmään allekirjoittanut kuuluu. Tavoittena oli tarkastella rytmimusiikin kitaransoitonopetuksen erityisiä kysymyksiä, jotta uuden opetussuunnitelman taustalla olevia näkemyksiä voitaisiin ymmärtää paremmin. Erityisesti oli tarkoitus pohtia oppilaslähtöisyyden ja opettajan asiantuntijuuden välistä suhdetta, eli miten ne voivat täydentää toisiaan eikä olla ristiriidassa keskenään. Työn toteuttamismenetelmät olivat alan kirjallisuuden lukeminen, opetuskokemusten analysointi eli itsereflektio, sekä opetussuunnitelman uudistamisprojektin tarkasteleminen. Teoreettisen osuuden keskeisin sisältö oli, että koska musiikki on erittäin abstrakti taidemuoto ja itseilmaisun keino, on myös kitaransoiton oppiminen hyvin yksilöllisesti etenevä prosessi. Opettamisen näkökulmasta katsottuna tämä tukee oppilaslähtöisyyttä eli oppilaan huomioimista varsinkin opetusmateriaalin valitsemisessa, ja tälle löydettiin perusteita musiikkipedagogiikkaa, sähkökitaransoittoa ja psykologiaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Tärkeimmiksi käsitteiksi muodostuivat sisäinen motivaatio, musiikki ns. self-objektina, sisäinen kuuleminen ja konstruktivismi. Todettiin, että tehokkaassa soitonopetuksessa oppilaslähtöisyyden rinnalle tarvitaan aina opettajan luotettavaa musiikkillista ammattitaitoa. Teoreettisen osuuden lopussa esitettiin toimintamalli, jossa oppilaslähtöisyys ja asiantuntijuus toteutuvat yhdessä, toisiaan täydentäen vailla ristiriitaa. Tiedonhakua internetistä käytettiin opetusprosessin metaforana, jossa oikea hakusana on oppilaalle elämyksiä tuottava musiikki, hakuohjelma on opettaja, internet on opettajan musiikillinen ammattitaito, hakutulos on opettajan ammatillinen näkemys oppilaalle elämyksiä tuottavasta mu-siikista ja eteneminen materiaalista toiseen tapahtuu linkkien avulla eli musiikillisten yhteyksien kautta, eikä välttämättä ennaltamäärätyssä järjestyksessä. Yhdeksästä tapauskertomuksesta kävi ilmi, miten oppilaslähtöisyys ja asiantuntijuus toteutuivat yhdessä. Yhteinen havainto oli, että kyseinen toiminta on edellyttänyt oppilaalta aktiivisuutta ja kovaa työtä sekä tuottanut tyydyttäviä tuloksia hyvän edistymisen ja opintosuoritusten muodossa. Oppilaat pystyivät täyttämään musiikin perusopetuksen vaatimukset opintotasonsa mukaisesti ja saamaan heiltä edellytettävät valmiudet samalla kun he toteuttivat omia musiikillisia mieltymyksiään. Opetussuunnitelman uudistamisessa tämä lähestymistapa ilmeni siten, että työryhmä laati listan kitaransoitossa esiintyvistä ilmiöistä, jotka kaikilta oppilailta vaaditaan. Tämä edusti asiantuntijuutta. Oppilaslähtöisyys mahdollistettiin ensinnäkin päättämällä, että ohjelmisto, jossa ilmiöitä opiskellaan ja sovelletaan on täysin vapaavalintainen, ja toiseksi sillä, että opiskelun eteneminen voi tapahtua vapaassa järjestyksessä soitettavan ohjelmiston mukaisesti. Lopuksi todettiin, että oppilaslähtöisyyden ja asiantuntijuuden välinen vuorovaikutus on kitaransoiton opetuksessa mahdollista ja tarkoituksenmukaista.

Keski-Uudenmaan Klubitalon vaikutuksia psykososiaaliseen toimintakykyyn

Opinnäytetyöni tarkoituksena oli selvittää Keski-Uudenmaan Klubitalon toiminnan vaikutuksia kuntoutumiseen psykososiaalisen toimintakyvyn näkökulmasta mielenterveyskuntoutujien kokemuksen mukaan. Klubitaloideologian pohjalta toimiva Keski-Uudenmaan Klubitalo tarjoaa kuntouttavaa työpainotteista toimintaa keski-uusimaalaisille 18-65-vuotiaille mielenterveyskuntoutujille tarkoituksenaan tukea mielenterveyskuntoutumista. Mielenterveydelliset häiriöt heikentävät psykososiaalista toimintakykyä vähentäen yksilön tunnetta selviytyä elämässään ja sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Psykososiaalisen toimintakyvyn tukeminen lisää kuntoutujan valmiuksia toimia erilaisissa toimintaympäristöissä. Opinnäytetyöni aineisto on kerätty kyselylomakkeen avulla, jossa on Keski-Uudenmaan Klubitalossa luotu psykososiaalista toimintakykyä mittaava arviointimittari sekä avoimia kysymyksiä. Arviointimittarin tarkoituksena oli mitata psykososiaalisen toimintakyvyn muutoksia vertaamalla kuntoutujien kokemuksia ennen toimintaan tulemista nykyiseen kokemukseen. Kyselyssä oli mahdollisuus tuoda esille niitä tekijöitä, jotka ovat kuntoutujien kokemuksen mukaan vaikuttaneet muutoksiin. Kysely on toteutettu tammikuussa 2008 Keski-Uudenmaan Klubitalo jäsenille. Kyselylomakkeet on analysoitu kvantitatiivisesti. Kyselyn tulokset osoittavat, että Keski-Uudenmaan Klubitalon toiminnan aikana kuntoutujien käsitys itsestä on muuttunut positiivisemmaksi ja he kokevat selviytyvänsä arjesta paremmin kuin aikaisemmin. Sosiaaliset taidot ovat kuntoutujien mukaan vahvistuneet ja heidän elämäänsä on tullut uusia ja mielenkiintoisia asioita. Tulevaisuuteen kuntoutujat kokevat suhtautuvansa luottavaisemmin kuin aikaisemmin. Kuntoutujat tuovat vastauksissaan esille myös Keski-Uudenmaan Klubitalon toiminnan merkityksen heidän elämänlaatunsa parantumisessa. Kuntoutujat kokevat masennuksen lieventyneen, stressinsietokyvyn parantuneen ja sairaalahoidon tarpeen vähentyneen. Toiminta on myös auttanut kuntoutujia palamaan työn ja opiskelun pariin. Keski-Uudenmaan Klubitalon toimintaperiaatteilla on kuntoutujien kokemuksen mukaan merkitystä muutoksiin. Johtopäätöksenä on, että mielenterveyskuntoutujat kokevat Keski-Uudenmaan Klubitalon toiminnan lisäävän heidän psykososiaalista toimintakykyään. Toiminta vaikuttaa myönteisesti kuntoutujien elämään ja auttaa heitä toimimaan erilaisissa toimintaympäristöissä. Kyselyn tulosten perusteella Keski-Uudenmaan Klubitalo tukee mielenterveyskuntoutumista ja saavuttaa toiminnalleen asettamansa tavoitteet vähentää kuntoutujien syrjäytymistä ja tukea heitä ihmisarvoisen elämän saavuttamisessa. Avainsanat Psykososiaalinen toimintakyky, klubitaloideologia, Keski-Uudenmaan Klubitalo, mielenterveyskuntoutuminen.

Tietoisuus tekoälysysteemeissä

Tietokoneiden teho on kasvanut eksponentiaalisesti siitä lähtien, kun ensimmäiset elektroniset tietokoneet rakennettiin. Eikä tähän ole odotettavissa muutosta. Koneista on tullut niin kykeneviä, että ne korvaavat ihmisen jo monissa asioissa. Tietokoneet itseasiassa päihittävät ihmisen monissa tehtävissä, jotka ovat aikaisemmin oletettu sellaisiksi, että vain ihminen kykenee ne ratkaisemaan. Sellaisessakin älykkyyttä vaativassa lajissa kuin šakkipelissä, on tietokone kyennyt voittamaan jopa lajin maailmanmestarin. Mutta mitä tuo tietokoneiden älykkyys on? Voidaanko sitä verrata ihmisälyyn? Erityisesti, voivatko koneet olla tietoisia? Tieteistarinat ovat jo pitkään kertoneet meille tietoisista koneista, jotka saattavat jopa syrjäyttää ihmislajin maapallolta. Mutta voiko tekoälytutkimus todella tuottaa koneita, jotka aidosti kykenevät samankaltaiseen tietoisuuteen, mikä ihmisillä on? Käsittelen tutkielmassa juuri näitä kysymyksiä. Aihe on hyvin filosofinen. Näiden kysymysten ratkaisemiseksi täytyy perehtyä hyvin perustavanlaatuisiin kysymyksiin maailman, tietoisuuden, ja laskennallisuuden luonteesta. Syvennynkin tutkielmassa nimenomaan tekoälyn filosofiseen puoleen, jättäen tekniset kysymykset vähemmälle huomiolle. Komputationalismi on filosofian näkemys, jonka mukaan tietoisuus on perimmäiseltä luonteeltaan laskentaa. Tämän näkemyksen mukaan siis ihmisaivotkin suorittavat pohjimmiltaan vain laskentaa. Aivot ovat vain monimutkainen tietokone. Tutkielman tutkimuskysymys voidaankin asettaa näin: onko komputationalismi tosi? Näkemyksen puolesta ja sitä vastaan on 1900-luvun puolesta välistä asti esitetty kirjallisuudessa ja tieteellisissä artikkeleissa hyvin paljon erilaisia argumentteja. Käsittelen tutkielmassa tärkeimpiä näistä argumenteista. Komputationalismilta on kysytty erityisesti sitä, miten tietokone voi saada tietoa merkityksistä. Tietokoneidenhan ajatellaan yleensä vain manipuloivan täysin merkityksettömiä bittejä: ykkösiä ja nollia. Miten näistä merkityksettömistä symboleista voi syntyä aitoja merkityksiä? Tutkimuskysymyksen ratkaisu riippuu hyvin paljon siitä, millaisia metafyysisiä oletuksia kysyjä on valmis hyväksymään. Tulen kuitenkin osoittamaan, että on hyviä perusteita sen puolesta, että komputationalismi todella on tosi, riippumatta oletuksista.

Maahanmuuttajien av-viestinnän näyttötutkintoprosessin erityispiirteitä : tuotantoprosessien ja -ympäristöjen hallinnan sekä muiden ammattitaidon osa-alueiden arviointi ja arvioinnin kehittäminen

Opinnäytetyössäni tutkin maahanmuuttajien AV-viestinnän ammatti- ja erikoisammattitutkintojen näyttötutkintoprosessia. Työni pyrkii nostamaan esiin tutkintosuoritusten arvioijien, tutkinnon järjestäjän ja tutkintoon valmistavan koulutuksen tutorin näkökulmasta tutkintoprosessien erityispiirteet. Lähtökohtana ovat oman työni kokemukset ja viitekehys AV-viestinnän ammatti- ja erikoisammattitutkintoon tähtäävien interkultuuristen valmistavien koulutusten vastaavana kouluttajana aikuiskoulutuskeskus Adulta Oy:ssä. Tietoperusta nojaa kirjoittajan esiymmärryksen ohella AV-viestinnän ammatti- ja erikoisammattitutkintojen ammattitaitovaatimuksiin sekä maahanmuuttajien ammatilliseen koulutukseen liittyviin projekteihin ja niiden raportteihin. Tutkimusta varten on haastateltu kokeneita tutkintosuoritusten arvioijia, tutkintojen järjestäjää ja tutoria. Teemahaastattelujen avulla selvitettiin mm. seuraavia kysymyksiä: Miten AV-viestinnän ammatillinen osaaminen saadaan tutkintoprosessin aikana parhaiten esiin, jos tutkinnon suorittajalla on puutteita suomen kielen hallinnassa? Millainen ohjeistus tutkinnon suorittajalle ja sen arvioijille olisi maahanmuuttajien tapauksessa kaikkein toimivin? Haastatellut kokivat erityisen tärkeiksi maahanmuuttajien kohdalla työpaikoilla tehtävät arvioinnit, joissa tekemällä näyttäminen ja toimiminen ammattimaisessa AV- tuotantoympäristössä on keskeinen keino osoittaa osaamista. Muita tuloksia olivat arvioijien ammattitaidon kehittäminen substanssiosaamisen lisäksi myös vuorovaikutustaidoissa. Tutorien läsnäolo koettiin pääosin hyödylliseksi, mutta osallistumiseen haluttiin yhtenäiset ja selkeät käytännöt. Selkokielistäminen, tutkintoprosessin avaaminen ymmärrettäväksi, valmistavan koulutuksen lisäksi myös tutkintotilaisuuksien henkilökohtaistaminen sekä kannustavan ilmapiirin luominen nousivat kehityskohteina esiin. Opinnäytetyöni tuloksia voidaan hyödyntää näyttötutkinnoissa yleensä ja erityisesti maahanmuuttajien AV-viestinnän näyttötutkintoja järjestettäessä, arvioijien perehdyttämisessä, tutkintoon valmistavassa koulutuksessa ja opiskelijoiden ohjauksessa.

The Strengths and Difficulties Questionnaire (SDQ-Fin) among Finnish children and adolescents

Objective: The psychometric properties of The Strengths and Difficulties Questionnaire (SDQ-Fin), a Finnish version of a brief screening instrument were studied. Emotional and behavioural problems of 7- to 15-year-olds measured by the SDQ were reported, as well as the occurrence of self-reported eating disturbance symptoms and alcohol use among adolescents. Methods and samples: The cross-sectional school survey included 25 items of the SDQ-Fin, items about eating disturbance, alchol use and child psychiatric help-seeking. The study consists of three community samples: 1. The SDQ-Fin parent (n = 703) and teacher (n = 376) versions of 7 – 12 –year-olds, and self-report versions (n = 528) of 11 – 16 years-olds were obtained, and 2. the parent (n = 81) and self-report versions of 15-16 –year olds (n = 129) were obtained in Laitila and Pyhäranta. 3. The self-report versions of 13 – 16 – year-olds (n = 1458) in Salo and Rovaniemi were obtained. Results: The psychometric properties of the SDQ-Fin were for the most part comparable with the other European SDQ research results. The internal consistency (Cronbach’s alpha = 0.71 in all informants’ reports) and inter-rater reliability (between the pairs of reports r = 0.38 - 0.44) were adequate. The concurrent validity (r = 0.75 between the SDQ and the CBCL total scores; r = 0.71 between the SDQ and the YSR total scores) was sufficient. Factor analysis of the SDQ self-report generally confirmed the postulated structure for girls and boys, except for the conduct problems scale of boys, which was fused with emotional symptoms and with hyperactivity. The response rates, means and cut-off points of the SDQ self-report scores were similar to those found, e.g. in Norway and in Britain. A high level of psychological problems, especially emotional and conduct problems and hyperactivity-inattention, were associated with high level of eating disturbance symptoms and alcohol use. Conclusion: The results showed that the psychometric properties of the SDQ-Fin are adequate and provide additional confirmation of the usefulness of the SDQ-Fin for, e.g. screening, epidemiological research and clinical purposes.

Jälkirealismin ehdoilla. Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä ja Finlandia-sarja

Tutkimus selvittää, mitä on jälkirealismi yhteiskunnallisen realismin muunnoksena ja mitkä ovat sen ”mimeettisen sopimuksen” ehdot eli todellisuutta ja sen ”jäljittelyä” koskevat perusteet. Teoreettiseen tarkasteluun yhdistyy Salaman romaanien analyysi suomalaisen jälkirealismin keskeisinä esimerkkeinä. Analysoidut teokset ovat Siinä näkijä missä tekijä (1972) sekä viisiosainen Finlandia-sarja, joka koostuu romaaneista Kosti Herhiläisen perunkirjoitus (1976), Kolera on raju bändi (1977), Pasi Harvalan tarina I (1981) ja II (1983) sekä Kaivo kellarissa (1983). Jälkirealismi määrittyy sellaiseksi kotimaisen kirjallisuuden trendiksi, joka muotoutuu 1900-luvun lopulla – samoihin aikoihin, kun yhteiskunnallinen todellisuus itsessään alkoi jälki- eli ”postmodernisoitua” ja kirjallinen postmodernismi maailmalla kehkeytyi. Toisin kuin postmodernismi, jälkirealismi muotoutuu (nimensä mukaan) realismin tradition pohjalta eikä pyri hylkäämään mimesistä. Mutta se ei enää allekirjoita aikaisemman realismin mimeettistä sopimusta sellaisenaan, vaan muokkaa ja ajanmukaistaa sopimusehtoja siksi, että yhteiskunnallinen todellisuus itsessään on rajussa muutoksessa eivätkä vanhat keinot enää yksin riitä sen todenmukaiseen kuvaamiseen. Salaman romaaneihin sisältyy jälkirealismin sopimusehdotelma, uudistus, jota Pertti Karkama on jo suuntaa-antavasti esitellyt, mutta jonka pääehdot vasta tämä tutkimus tarkemmin määrittelee. Jälkirealistinen sopimusuudistus koskee ensinnäkin kertojan asemaa (luku 2) ja luotettavuuden ehtoa (luku 3). Salaman vaihtuvat minä- ja hän-kertojat kyseenalaistavat yksioikoisen objektiivisuuden vaatimuksen ja irtautuvat ehdosta, että realistisen teoksen tulisi hahmottaa "kokonaisuus”. Kerrontarakenteen hierarkkinen malli murtuu ja ”kaikkitietävän” kertojan idea parodioituu. Kertojien suhdetta kuvaamaansa todellisuuteen ja muihin kertojiin/henkilöihin alkaa yhä enemmän määrittää intersubjektiivisuus, relationalisuus ja prosessuaalisuus. Myös luotettavuus kyseenalaistuu sekä temaattisena että rakennetta koskevana kysymyksenä. Jälkirealismi sallii kertojilleen yhä enemmän epäluotettavuutta tiedollisessa mutta erityisesti eettisessä mielessä. Toiseksi, jälkirealistinen sopimusuudistus koskee mimeettistä järjestystä, tarinan ja juonen kysymyksiä (luku 4). Mimeettisen järjestyksen, jonka on ajateltu toteutuvan realismin (enemmän tai vähemmän aristoteelisessa) juonessa, alkaa jälkirealismissa muuttua avoimeksi juonellistamiseksi. Itse kertomistoiminnan "jäljittely" tulee osaksi tarinaa. Ajatus siitä, että todellisuus on aina ennen sen mimesistä, kumoutuu. Kyse on paljolti metafiktiivisten piirteiden tunkeutumisesta myös realismiin, mutta metafiktio ei saa radikaalin postmodernistisia muotoja. Kolmanneksi jälkirealistinen sopimusuudistus koskee henkilökuvausta (luku 5). Siinä kyseenalaistuu realismille vanhastaan asetettu tyypillisyyden vaatimus. Henkilöhahmot eivät ole enää tietyn yhteiskuntaluokan esimerkillisiä edustajia vaan heissä ilmenee yhteiskunnallisen postmodernisoitumisen prosessi. Henkilöhahmot rakentuvat silti sellaisten tekstuaalis-kulttuuristen koodien varaan, jotka merkitsevät niiden lukemista "ihmisinä". Perinteisiä mimeettisiä koodeja ei rikota, kuten yleensä postmodernismissa, vaan ne painottuvat uudella tavalla. Todellisuuden muutoksen myötä myös ihmisten ja ihmiskäsitysten huomataan muuttuvan. Neljänneksi sopimusuudistus koskee referentiaalisuutta (luku 6) eli kielen todellisuus-kytköstä. Teoksissa käytetty kieli paljastaa erheelliseksi sen oletuksen, että realismin kielen – tai kielen ylipäänsä – ensisijainen tehtävä olisi viitata suoraan todellisuuteen. Jälkirealismi ei ”häivytä kielellisyyttään” vaan pikemminkin osoittaa todeksi sen bahtinilaisen ajatuksen, että kieli muodostaa monisuuntaisen ja dialogisen kehikon. Referenssi toimii tuon kehikon sisällä yhtenä kielen orientaationa, ”tahtona referenssiin”. Silti avoin dialogismi itsessään voi jopa vahvistaa referenssi-orientaatiota. Tutkimus on ensimmäinen Hannu Salaman tuotantoa tarkasteleva kirjallisuudentutkimuksen väitöskirja. Samalla se osallistuu kirjallisuustieteelliseen keskusteluun siitä, miten realismi ja mimesis tulisi meidän aikanamme ymmärtää.