Täällä pysytään hengissä luomalla lauluja. Arki ja suomalaisuus Johanna Venhon runoelmassa Yhtä juhlaa

Tutkielma on kulttuurintutkimuksellinen analyysi kansallisista merkityksistä Johanna Venhon (s.1971) runoelmassa Yhtä juhlaa (2006). Runoelman kansallisia aspekteja ei ole juuri huomioitu sen vastaanotossa. Haen tutkimuksessani vastausta siihen, miten Yhtä juhlaa esittää suomalaisuutta ja mihin se tarvitsee tässä esityksessä edeltäjiään kansallisessa traditiossa. Tutkimukseni nationalistisen teorian viitekehyksenä toimii Benedict Andersonin ajatus kansakuntien kuvitellusta luonteesta sekä Michael Billigin käsite arkinen nationalismi. Kulttuurintutkimuksellinen analyysi pitää sisällään kansallisten merkitysten sukupuolittumisen, kulttuuristen merkitysten rakentumisen lyyrisen perinteen ja kielen muodostamina kulttuurikoodauksina sekä ekologisen näkökulman. Suomalaisuuden esittäminen ilmenee ensinnäkin Yhtä juhlaa -runoelman viitekehyksenä toimivasta kansanrunon traditiosta, joka kulkee mukana 2000-luvun runominän arjessa. Runoelma esittää suomalaisuutta myös muina kulttuurikoodauksina sekä arkisina käytäntöinä. Yhtä juhlaa antaa äidille/naiselle aktiivisen toimijan roolin suomalaisuuden kuvastossa, joka näkyy esimerkiksi runojen minän arjesta selviytymisen keinoina, kieltäytymisenä vahvan naisen retoriikkaan liitetystä vaikenemisesta, ekologisena diskurssina ja lyyrisen hiihtokuvauksen uudistumisena. Tutkimuksessani hahmottuu arjen merkitys kansallisen kuvan muuttumiselle. Suomalaisuutta ei kuvata Yhtä juhlaa -runoelmassa ihaillen ja kaukaa juhlakäyttöön vaan suomalaisen äidin arjessa tehtyjen huomioiden pohjalta. Arjesta nähty kuva on retusoimaton esitys siitä, millaisia piirteitä suomalaisuuteen tänä päivänä liitetään. Yhtä juhlaa -runoelman voi nähdä jonkinlaisena muutoksen osoituksena, koska se tuo eksplisiittisesti kansallisen tradition uudelleen arvioitavaksi arjen kautta. Aiemmalle kuvastolle tyypillisen juhlavuuden poissaolo mahdollistaa jaetun kokemuksen, joka on toden tuntuisena kenties helpompi samastumiskohde tämän päivän suomalaiselle kuin kaukaa ja ihaillen toteutetut fantasiat siitä, mitä on olla suomalainen. Koska tutkimukseni koskee vain Yhtä juhlaa -runoelmaa, olisi esimerkiksi Venhon muun tuotannon tai muiden nykylyyrikoiden kansallisten piirteiden kartoittaminen tarpeellista laajempien kansallisten merkitysten analysoinnille.

Jokke Häsän ja Johanna Rämön kirja Johdatus abstraktiin algebraan keskustelee ja motivoi

Kirjallisuusarvostelu

Raskauden, synnytyksen ja äitiyden suuntametaforat Johanna Venhon runoteoksissa Ilman karttaa ja Yhtä juhlaa

Pro gradu -tutkielmani kiinnittyy feministiseen runoudentutkimukseen. Tutkimuskohteinani ovat Johanna Venhon (s. 1971) runoteokset Ilman karttaa (2000) ja Yhtä juhlaa (2006). Tutkimuskysymyksenäni on, miten Venhon runoteosten metaforat merkityksellistävät naisten kokemusta kulttuurisesti, sosiaalisesti ja tekstuaalisesti tuotetusta ruumiillisuudesta, raskaudesta, synnytyksestä sekä äitiydestä. Lähtökohtanani on tarkastella runojen metaforia kielessä toimivien ja sukupuoleen kiinnittyvien ajattelullisten rakenteiden kuvaajina. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimivat George Lakoffin, Mark Johnsonin ja Mark Turnerin näkemykset kognitiivisesta metaforateoriasta sekä Marjut Kähkösen teoriasta tekemät feministiset tulkinnat. Keskityn tilaan liittyviin orientoiviin eli suuntametaforiin (”orientational metaphors”). Tutkielma pitää sisällään Säiliö-skeemaan ja käsitemetaforaan Ruumis On Säiliö liittyviä runoanalyysejä ja -tulkintoja, jotka jättävät metaforiin liittyvän monitulkintaisuuden elämään. Äitiy-den tilan kysymyksiä avaan käyttämällä myös ylhäällä – alhaalla sekä edessä – takana -polaarisuuteen liittyviä käsitemetaforapareja kuten Äitiys On Matka, Alhaalla On Huonommin, Jokapäiväinen/Arki On Alhaalla, Ylhäällä On Paremmin, Edessä On Tulevaisuus ja Mennyt On Takana. Naisen ruumiin säiliömäisyys ja yhteys luontoon korostuvat Venhon metaforissa. Runoista voidaan lukea pyrkimys naisen ja luonnon keskinäisen suhteen muuttamiseen. Vesi ja nestemäisyys korostavat naisruumiiseen ja äitiyteen kytkeytyvien metaforien kautta käsitteiden ja kokemusten liikettä ja muuttuvuutta sekä samalla naisruumiin muutosta raskauden ja äitiyden myötä. Naisen ruumiillisuus ja äitiys on runoissa luonteeltaan ambivalenttia: yhtä aikaa mahdollistavaa ja rajoittavaa. Äitiyttä ei kuvata pullantuoksuisena ihanteena vaan arkinen todentuntuisuus korostuu. Koti kuvataan sekä luovuutta rajoittavana että onnen paikkana. Fyysisen tilan avaaminen liittyy kokoelmassa henkisen tilan avaamiseen, äidin tilan laajentamiseen ja kirjoittamisen mahdollistumiseen. Metaforat antavat naiselle aktiivisen toimijan ja valitsijan roolin, mitä tulee raskaudesta, synnyttämisestä ja äitiydestä päättämiseen. Nainen on äitinä selviytyjä ja äitiyden ja arjen kuvaston muokkaaja. Vaikka kognitiivinen metaforateoria korostaa yksisuuntaisuutta merkityksen muodostumisessa, ei mielestäni voida silti kieltää jonkinasteista vuorovaikutusta lähde- ja kohdekäsitteen välillä. Tämä yhdessä runojen monitulkintaisuuden ja ironian kanssa luo naisruumiista, naisesta ja äidistä moninaisen ja liikkuvan kuvan. Venhon teosten metaforat merkityksellistävät monitasoisesti naisten kokemusta kulttuurisesti, sosiaalisesti ja tekstuaalisesti tuotetusta naiseudesta, äitiydestä ja ruumiillisuudesta ja samalla kyseenalaistavat ja laajentavat kuvaa naisen ruumiista raskauteen, synnytykseen ja äitiyteen liittyen.

Lugares e objetos de memória no batuque gaúcho

Resumo O artigo aborda a mediação de objetos e lugares para o aprendizado da hierarquia religiosa e como fonte de registro de memória na tradição oral do batuque gaúcho. Apresento relato etnográfico sobre os antepassados na Nação Oyó, demonstrando como a geografia porto-alegrense faz memorá-los e saudá-los em seu sentido mais genérico, como orixás e escravos da África. Em sentido específico, são os objetos, sagrados ou não, que remetem aos parentes de santo mais “antigos”, vivos ou mortos. Os ensinamentos transmitidos por pais de santo a seus filhos são mediados por passeios em pontos específicos da cidade e pela utilização desses objetos, fazendo com que a memória conecte corpo e mente e também objetos e lugares.

Em memória: professor José Silvério Santos Diniz (1935-2011)

Em 23 de maio de 2011, faleceu o Professor José Silvério Santos Diniz, um dos expoentes da Nefrologia Pediátrica brasileira. Este editorial descreve de forma sumária a trajetória desse grande professor, médico e pesquisador de nosso País.

Memória humana e teatro

A memória humana é essencial para a atividade teatral. Isso por um motivo óbvio: é ela que possibilita aos atores gravarem suas falas e ao público compreender a mensagem passada pela peça. Neste trabalho, investigamos as noções de memória propostas por Descartes, Hume e Kohonen. Para eles, a memória é imprescindível na obtenção e desenvolvimento do conhecimento. A nosso ver, o estudo da memória é de grande importância para o teatro, à medida que este não seria possível sem aquela.

A memória na mistagogia joãocruciana

A importância da memória na Subida do Monte Carmelo advém de sua capacidade de manter as experiências agradáveis ou desagradáveis, permitindo-lhes que se aprofundem e se ramifiquem na alma, com graves repercussões na vida espiritual. A memória busca, no arquivo de imagens e vivências, dados que alimentem a agressividade, a cobiça, a paixão, soberba e vingança; com o agravante de que não tem limites de duração, o que lhe permite realizar continuamente esta sua ação. A alma, quando retém e apreende preferencialmente a lembrança de amarguras passadas, acaba não se abrindo para a ação divina que ora se lhe manifesta. Por isso, para que participe diretamente da comunhão divina, da mesma forma que as demais potências espirituais, a memória deve esvaziar-se. A purificação e o esvaziamento da memória não prescrevem o esquecimento do que se conhece ou se lembra, apenas manifestam a necessidade de ela ficar livre de considerações particulares numa esperança que a purifica a fim de deixá-la livre para receber a comunicação divina.

O projeto de uma memória freudiana: uma análise acerca da constituição dessa noção nos primórdios da psicanálise

O presente trabalho versa sobre a constituição da noção de memória na teoria freudiana. Para tanto, utilizamos, de modo primordial, as elaborações desenvolvidas no Projeto para uma psicologia científica. Objetivamos ressaltar que Freud subverte a problemática acerca do conceito de memória, concedendo a essa ideia um caráter criativo que se diferencia da simples representação de um objeto contido na realidade material. Em Freud, a memória excede o que se compreende comumente como evocação, ou seja, a lembrança não se restringe à retomada de uma percepção. Se a memória é considerada como sendo o próprio psiquismo, é a sua relação com a pulsão e, posteriormente, com a noção de a posteriori (Nachträglich) que possibilita a efetivação de uma memória própria à Psicanálise. Desse modo, explicitamos que a memória em Freud é tanto um imperativo da pulsão quanto o desdobramento dos efeitos de uma temporalidade psíquica. Mesmo que parta de uma construção teórica estritamente associada às ciências naturais, um exame mais detido a respeito das formulações desse período nos ajuda a compreender a maneira como ele arquiteta uma teoria que, pelo menos a princípio, tinha como objetivo último esclarecer a problemática concernente à noção de memória.