Rauhanturvaajien koulutuksen kehittyminen vuosina 1956–1969

Suomi haki Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenyyttä jo 1947 Suomen rauhansopimuksen tultua voimaan, mutta jäsenyys hyväksyttiin vasta 1955. Suomi osallistui ensimmäistä kertaa yleiskokouksen toimintaan syksyllä 1956, jolloin ennen varsinaista syysistuntoa pidettiin kaksi kiireellistä kokousta,Miten rauhanturvaajien koulutus Suomessa ja operaatioalueella kehittyi vuosina 1956 - 1969? Alatutkimuskysymyksinä ovat: - Mitkä olivat taustat Suomen osallistumiselle rauhanturvaamiseen 1950- ja 1960-luvuilla? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen komppaniat oli organisoitu ja miten komppani-at perustettiin vuosina 1956 ja 1957? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Komppanioiden koulutus toteutettiin ja mitä koulutus sisälsi? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Pataljoonat oli organisoitu ja miten pataljoonat perustettiin vuosina 1964 - 1969? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Pataljoonien koulutus toteutettiin ja mitä kou-lutus sisälsi? Koulutuksellisesta näkökulmasta Suomen osallistuminen rauhanturvaamistoimintaan tuntuu yllättä-neen koko organisaation. Ensimmäisen joukon koulutukseen ei olut varauduttu, vaan joukko perus-tettiin kiireisellä aikataululla. Puolustusvoimien vähäinen kiinnostus ei tukenut koulutuksen antamista, vaan osittain rauhanturvaamiseen liittyvät asiat koettiin painolastiksi muutenkin vähäisillä resursseilla toimiville puolustusvoimille. Suezin operaation jälkeen Suomen rauhanturvaamisessa joukoilla tulee kohtuullisen pitkä tauko. Osallistumistauon aikana Suomi aloitti oman rauhanturvaamiskonseptinsa luomisen tiiviissä yhteis-työssä muiden pohjoismaiden kanssa. Pysyvässä valmiudessa olevan pataljoonan oli suunniteltu ole-van valmiudessa vuoden 1964 lopusta eteenpäin. Pitkälle edenneet valmistelut keskeytyvät joukko-pyyntöön Kyprokselle. Kyproksen joukon valmistelussa ei kuitenkaan hyödynnetty pysyväksi suun-nitellun joukon perustamista tai koulutusta. Kyproksen joukkoa lähdettiin kokoamaan Suezin mallin mukaan etsimällä vapaaehtoisia. On kuitenkin huomioitavaa, että Kyprokselle lähdettäessä Suomella oli jo kokemusta operaatioista ja ainakin suhteita muihin rauhanturvaamiseen osallistuviin maihin oli luotu. Ensimmäisen Kyprokselle lähetetyn joukon koulutukseen Suomessa oli panostettu huomatta-vasti enemmän kuin Suezille lähtöön. Merkittävänä koulutuksellinen muutos rauhaturvaajien koulutuksessa on YKSP/ täydennysosaton perustaminen Niinisalon varuskuntaan. Ensimmäisen kerran rauhanturvaajien koulutusta keskitetään samaan paikkaan ja täydennysosasto määrätään orgaaniseksi osaksi Satakunnan Tykistörykmenttiä.Lähempänä 1970-lukua koulutukseen alkaa esiintyä selkeä jatkumo Suomessa annetun ja operaa-tioalueella annetun koulutuksen välillä. Suomessa järjestetyissä koulutus- ja valintatilaisuuksissa 75 prosenttia ajasta kuitenkin käytettiin muihin asioihin kuin koulutukseen. Suomessa koulutettiin edelleen vain perusluennot, perusammunnat ja sulkeisjärjestysharjoituksia. Operaatioalueella keski-tyttiin taistelukoulutukseen, sulkeisjärjestysharjoituksiin ja kieliopintoihin. Rauhanturvaamiskokemusta omaavien henkilöiden käyttäminen hyödyksi on ollut omiaan koulutuk-sen kehittymisessä. YKSK 1 ja YKSK 2 komppanioiden päälliköt toimivat myöhemmin YKSP 1 ja YKSP 2 komentajina. YK-koulutuskeskusta ja sen edeltäjää YKSP/ Täydennysosastoa voidaan pitää rauhanturvaajien koulutusta koordinoivana ja resursseja kokoavana osastona. Operaatiosta ja tarkastusmatkoilta saatu palaute pystyttiin kokoamaan yhteen paikaan ja hyödyntämään seuraavien joukkojen koulu-tuksessa. Operaatioista saatua palautetta voitiin täydentää valinta- ja koulutustilaisuuksista saadulla palautteella. joissa käsiteltiin ensin Suezin ja sitten Unkarin kriisiä. Unkarin kriisissä oli voimakas itä – länsi – asetelma, mutta Suezin kriisissä Suomen ei tarvinnut asettua kummallekaan puolelle. Marraskuussa 1956 hyväksyttiin päätöslauselma ja perustettiin YK:n Lähi-idän valvontajoukko eli United Nations Emergency Force (UNEF). Ensimmäistä kertaa YK:n alainen aseistettu osasto perustettiin rauhan turvaamiseksi kriisialueella. Suomen hallitus vastasi kolme tuntia YK:n pääsihteerin virallisen tiedustelun jälkeen osallistuvansa YK:n Lähi-idän valvontajoukkoon. Suomalainen rauhanturvajoukko osallistui operaatioon vuoden 1956 marraskuusta vuoden 1957 joulukuuhun asti. Suomi päätti kahden puolivuotiskauden jälkeen lopettaa osallistumisensa UNEF - operaatioon. Suomi otti seuraavan kerran osaa, Suezin operaatioita huomattavasti mittavammalla joukolla, Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaoperaatioon Kyproksella. United Nations Peacekeeping Force in Cyprus-operaatioon Suomi osallistui vuodesta 1964. Operaatioon lähetettiin suomalainen rauhanturvapataljoona. Suomi jatkoi pataljoonan vahvuisen rauhanturvajoukkonsa pitämistä Kyproksen operaatiossa aina vuoteen 1977. Tutkimuksella on haettu vastausta rauhanturvaajien koulutuksen kehittymiseen vuosina 1956 – 1969. Alakysymyksillä selvitetään konkreettisia muutoksia koulutuksen käytännön toteuttamisessa ja syitä mahdollisin muutoksiin rauhanturvaajien koulutuksessa. Tutkimuksen päätutkimuskysymyksenä on:

Pohjois-Pohjanmaan kutsuntajärjestelyt vuosien 2013–2014 aikana : sopeuttavat toimet Kainuun alueen yhdistyessä 1.1.2015

Opinnäytetyössä tarkastellaan vuodesta 2015 toimeenpantavan puolustusvoimauudistuksen vaikutuksia kutsuntajärjestelyihin Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun alueella. Tavoitteena on kartoittaa keinoja, joita Pohjois-Pohjanmaan aluetoimisto voi käyttää kutsuntajärjestelyissään sopeuttavina toimina vuosina 2013 ja 2014 ennen uudistuksen voimaan astumista. Aihe liittyy puolustusvoimauudistuksen toimeenpanemaan aluetoimistojen supistamisiin ja sen tuomaan osaamisen hallinan haasteisiin kutsuntajärjestelyissä laajenevalla alueella, jossa moniosaamisen lisääntyvä tarve nousee esille. Meneillään olevan puolustusvoimauudistuksen vuoksi ei tätä työtä tehdessä ole käytettävissä ohjeistusta kutsuntatilaisuuksien järjestämisestä vuodesta 2015 lukien, vaan ohjeistusta annetaan asiantuntijaneuvottelupäivillä, palavereissa ja kokouksissa, joiden pohjalta linjauksia annetaan. Pohjois-Pohjanmaan aluetoimisto toteuttaa kutsuntajärjestelyjä osana pääprosessien mukaisia tehtäviä. Aluetoimiston tehtäväkenttä muodostuu pääprosesseina sotilaallisen maanpuolustuksen suunnittelusta, suorituskyvyn rakentamisesta ja suunnittelusta ja käytöstä sekä toiminnan tukemisesta. Näistä merkittävimmät muut tehtävät ovat reservinkoulutukseen liittyvä harjoitustoiminta ja valmiuden säätely toiminta-alueella. Puolustusvoimauudistuksessa Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimiston henkilöstöresurssit eivät tule kasvamaan. Tutkin otsikon mukaista aihetta laadullisella tutkimusotteella, johon aineisto on kerätty tekemällä kolme erillistä asiantuntijahaastattelua sekä tarkasteltu valmiita asiakirjoja ja aineistoja. Materiaaleja on tarkasteltu analysoimalla niitä ja nostettu esille osaamisen hallintaan ja haasteisiin liittyviä keskeisimpiä kohtia.Keskeiset tutkimuskysymykset liittyvät sopeuttavien toimintojen mahdollisuuksiin ennen uudistusta, mihin vaikuttavat puolustusvoimauudistuksen tuomat haasteet ja toisaalta saa-dut hyvät ja toimivat käytänteet kutsuntojen järjestämisessä sekä kutsuntalautakuntatyös-kentelyn osaamisen hallinta. Opinnäytetyön keskeisenä havaintona on, että Pohjois-Pohjanmaan aluetoimiston kutsun-tahenkilöstö joutunee omaksumaan uuden ajattelutavan ainakin alueen asevelvollisten pal-veluspaikkakiintiöiden muuttumisen myötä, ja asevelvollisten motivointi saattaa nousta keskeiseksi tekijäksi palveluspaikkapäätöstä tehtäessä. Pohjois-Pohjanmaan alueelta palve-lukseen tullaan enenevissä määrin määräämään Kajaanin sijasta Sodankylään tai Rovanie-melle ja näin välimatkat tulevat kasvamaan. Lisäksi havaintona on, että henkilöstön käyttöä jouduttaneen tehostamaan työn lisääntyessä ja kutsuntojen osaamisen hyvä hallinta näyttäisi perustuvan pitkälliseen kokemukseen kut-suntajärjestelyistä ja asevelvollisuusalasta, eli työssä oppimiseen. Tätä työssäoppimista ja osaamista varmistetaankin vuosittaisilla yhteisillä koulutustilaisuuksilla sekä henkilöstön monipuolisella käytöllä kutsuntatilaisuuksissa.

Sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden esiintyminen suomalaisessa mediassa : Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen kirjoitukset 1.1.2000–30.6.2012

Ihmiset muodostavat mielikuvia sotilaallisesta kriisinhallinnasta median välityksellä saamas-taan informaatiosta. Puolustusvoimat on tiedotusorganisaationsa kautta sotilaallisen kriisihal-linnan tiedonvälittäjä. Sotilaallisen kriisinhallinnan näkyvyyden tutkiminen suomalaisessa mediassa auttaa Puolustusvoimia kehittämään omaa tiedottamistaan. Tutkimuksen tavoitteena on vastata tutkimusongelmaan miten suuri on ollut sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden esiintyvyys Helsingin Sanomien Ulkomaan toimituksen tuotta-missa kirjoituksissa aikavälillä 1.1.2000–30.6.2012. Tutkimusongelmaan haettiin vastausta klassisen uusrealismin näkökulmasta muodostettujen tutkimuskysymysten kautta. Tutkimusaineiston muodostivat Helsingin Sanomien Ulkomaan toimituksen tuottamat sotilaallista kriisinhallintaa käsittelevät kirjoitukset. Kirjoituksia löytyi kaikkiaan 1241 kappaletta. Aineisto jaettiin sisällön analyysillä neljään muuttujaan ja tilas-toitiin julkaisupäivämääränsä ja muuttujien perusteella. Tutkimustulokset tuotettiin tilastoa analysoimalla ja tutkimalla esiintyvyydessä tunnistettujen nousujen ja laskujen aikaan jul-kaistuja kirjoituksia sisällön analyysillä. Tutkimuksen perusteella syntyneet keskeiset tulokset ovat: Sotilaallinen kriisinhallinta esiin-tyy Helsingin Sanomien Ulkomaan toimituksen kirjoituksissa tavallista enemmän sotilaalli-sen kriisinhallintaoperaation valmistelu- ja alkuvaiheessa ja turvallisuustilanteen heikentyes-sä sotilaallisessa kriisinhallintaoperaatiossa. Vakavien turvallisuusuhkien puuttuminen, ta-pahtumien vähyys ja operaatioalueen sijoittuminen Euraasian ulkopuolelle pienentävät esiin-tyvyyttä.

Lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmissä käytettävät teknologiat 2030-luvulla

Ilmatorjuntajärjestelmien kehitystä on ohjannut kaksi suuntausta. Ensimmäinen on tarve vastata ilma-aseen kehitykseen. Toinen mahdollisuus järjestelmien kehittämiselle on teknisen kehityksen antamat mahdollisuudet valmistaa yhä tehokkaampia järjestelmiä torjumaan ilmasta suuntautuvaa uhkaa. Ilma-aseen osalta on jo nähtävissä 2030-luvun kohteille muodostuva uhka. Sen sijaan teknologian kehitys tulee mahdollistamaan lähivuosikymmeninä uusien teknologioiden esiinmarssin lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmiin. Tutkimus lähtee siitä, että teknologian kehittyminen mahdollistaa teknisesti kehittyneempien järjestelmien kehittämisen. Tutkimuksella vastataan siihen, mitä teknologioita on käytettävissä lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmissä 2030-luvulla. Lisäksi tutkimus tarkastelee nykyisten teknologioiden asemaa 2030-luvun järjestelmissä sekä niiden käyttöympäristöä. Tutkimus on tekniikan työlle tyypillinen kvalitatiivinen, kartoittava kirjallisuustutkimus. Menetelmän avulla etsitään uusia teknologioita sekä selvitetään vähän tunnettuja ilmiöitä. Asiakirjatutkimuksen keskeisimpinä lähteinä on käytetty Puolustusvoimien virallisia tulevaisuuskartoituksia sekä internet-tietokantoja, joista keskeisimpinä on ollut Jane’s. Aineistoa on täydennetty asiatuntijahaastattelulla. Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä on se, että ohjusteknologia tulee säilyttämään asemansa 2030-luvun lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmissä. Uusista teknologioista laser tulee mahdollistamaan uusien järjestelmien kehittämisen.

Rautatiekuljetusten toimeenpanosuunnitelmat ennen talvisotaa

Tarkasteltaessa yleisesikunnassa laadittuja 1920- ja 1930-luvun puolustussuunnitelmia, voidaan havaita, kuinka niiden taustalla oli lähes itsestäänselvyytenä ajatus rautateitse tapahtuvasta joukkojen keskittämisestä ja huoltamisesta. Rautatiekuljetuksilla ja niiden suunnittelulla oli siis keskeinen osa Suomen puolustusvalmisteluissa ennen talvisotaa. Markku Iskanius on tutkinut väitöskirjassaan toisen maailmansodan ajan kuljetuksia Suomessa ja heti sotien jälkeen Lauri Tuhkanen laati tutkielman rautatiekuljetuksista sotien aikana. Juuri tämän tutkielman aiheesta ei ole kuitenkaan aiemmin tehty tutkimusta. Pääkysymyksenä oli millaisia rautatiekuljetusten toimeenpanosuunnitelmia ja ohjesääntöjä niiden tekemiseksi laadittiin Rautatiehallituksessa ja yleisesikunnassa ennen talvisotaa. Työn avulla pyrittiin selvittämään, millaisilla rautatiekuljetusten toimeenpanosuunnitelmilla lähdettiin talvisotaan; miten suunnitelmat laadittiin, kuka niitä laati ja mitä niiden tekemiseen liittyi. Oleellista oli selvittää millaisia rautatiekuljetusjärjestelmän sotilaalliset käyttömahdollisuudet olivat. Keskeisinä lähteinä tutkimuksessa olivat yleisesikunnan kulkulaitostoimiston ja Rautatiehallituksen sotilastoimiston arkistot. Arkistokansiot olivat osittain huonosti järjestettyjä, mutta niistä löytyi riittävän kattavasti tietoa tämän tutkimuksen aihepiiristä. Lisäksi tutkimusta taustoitettiin aiemmin julkaistujen tutkimusten sekä sota- ja rautatiehistoriallisen kirjallisuuden avulla. Yleisesikunnan kulkulaitostoimisto ja sen seuraaja operatiivisessa osastossa olivat päävastuussa rautatiekuljetusten suunnittelussa sotien välisenä aikana. Kulkulaitostoimiston suunnitelmissa oli vahva rautatiepainotus; muilla kuljetusmuodoilla täydennettiin rautatiekuljetuksia. Yhtenä syynä tähän oli vuosina 1918–1937 toimistoa johtanut eversti Carl-Gustav von Kraemer, jolla oli rautatiealan koulutus Venäjän keisarillisesta armeijasta. Siinä missä yleisesikunnan kulkulaitostoimisto vastasi kuljetussuunnitelmien laatimisesta siten, että ne oli sovitettu yhteen operatiivisten ja huoltosuunnitelmien kanssa, oli sotilastoimiston roolina viedä suunnitelmat käytäntöön Rautatiehallituksen alaisille Valtionrautateille. Yhteistyösuhteet näiden kahden valtionhallintoon kuuluneen toimijan kesken vaikuttivat lähteiden perusteella toimineen hyvin. Rautatiehallituksen sotilastoimistoon nimetyt sotilaat vastasivat maanpuolustuksellisten asioiden huomioon ottamisesta rautateiden hallinnossa. Samalla sotilastoimisto tarjosi luontevan yhteistyökanavan Rautatiehallituksen ja yleisesikunnan välille.

Air policing turvallisuuspoliittisena kysymyksenä Suomessa

Tutkimuksessa tarkastellaan air policingia turvallisuuspoliittisena kysymyksenä Suomessa, Islannin ilmavalvontahankkeen kautta. Tavoitteena oli selvittää Islannin ilmavalvonnasta käydyn julkisen keskustelun perusteella, miten air policing näyttäytyy Suomen turvallisuuspolitiikassa. Air policingilla tarkoitetaan vieraan suvereenin valtion ilmatilan koskemattomuuden valvontaa ja turvaamista rauhan aikana. Suomen turvallisuuspolitiikassa air policing on aiemmin käyttämätön työväline. Tutkimuksessa analysoitiin Suomessa käytyä julkista keskustelua Islannin ilmavalvonnasta. Keskustelua tutkittiin puolustusvoimien lakisääteisten tehtävien ja Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden näkökulmista. Tarkastelujen perusteella tehtiin johtopäätöksiä air policingista Suomen turvallisuuspoliittisena kysymyksenä. Tutkimuksen aineisto koostui Islannin ilmavalvontaa käsittelevistä Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Kylkiraudan ja Sotilasaikakauslehden kirjoituksista, eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista sekä keskeisten turvallisuuspoliittisten päättäjien lausunnoista. Tarkasteltava ajanjakso oli vuoden 2009 alusta vuoden 2012 loppuun. Tutkimusmenetelmä oli sisällönanalyysi. Islannin ilmavalvonnasta käyty julkinen keskustelu koostui lyhyestä jaksosta vuonna 2009 sekä vilkkaasta ja laaja-alaisesta keskustelusta vuonna 2012. Tärkeimpiä sisältöteemoja olivat Nato ja Suomen liittoutumattomuus sekä pohjoismainen yhteistyö. Keskustelussa muodostui vastakkainasettelu, jossa toinen mielipide kannatti ja toinen vastusti Suomen osallistumista Islannin ilmavalvontaan. Puolustusvoimien lakisääteisiä tehtäviä käsiteltiin julkisuudessa vähän. Sen sijaan Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus oli keskustelun ytimessä. Islannin ilmavalvontahankkeen kriitikot katsoivat osallistumisen vaarantavan Suomen liittoutumattomuuden Islannin Nato-jäsenyyden vuoksi. Hankkeen kannattajat perustelivat osallistumisen olevan osan tiivistyvää pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Suomen ylin turvallisuuspoliittinen johto on ollut valmis ottamaan käyttöön air policingin Islannin ilmavalvontahankkeen yhteydessä. Kysymys on osoittautunut poliittisesti vaikeaksi, eikä konsensusta ole saavutettu. Maaliskuussa 2013 näyttää siltä, että mahdollinen osallistuminen Islannin ilmavalvontaan toteutuu harjoitusmuotoisena, jolloin siinä ei ole kyse varsinaisesta air policingista.