Inkvisiittorin tieto, kerettiläisen tuomio. Valdesilaisten harhaoppisten tunnistaminen ja tuomitseminen Petrus Zwickerin inkvisitiossa Stettinissä 1392–1394 ja traktaatissa ”Cum dormirent homines” (1395)

Tutkielman aiheena on myöhäiskeskiaikaisen inkvisiittorin harhaoppeja koskeva tieto: miten inkvisiittori määritti kerettiläisiä ja kerettiläisyyttä, miten hän inkvisitio-oikeudenkäynnissä tuotti tunnustuksia kerettiläisyydestä ja miten näitä tunnustuksia hallittiin, selitettiin ja tulkittiin aikalaistekstissä. Aineistona on ollut inkvisiittori Petrus Zwickerin keskiaikaisessa Pommerissa, Stettinin kaupungissa vuosina 1392–1394 johtaman valdesilaisia harhaoppisia tutkineen inkvisition protokollat ja Zwickerin vuonna 1395 kirjoittama teologinen traktaatti Cum dormirent homines, jossa hän selitti valdesilaista oppia katolisen inkvisiittorin näkökulmasta. Tutkimuksen metodologiaan ovat vaikuttaneet ennen kaikkea Michel FOUCAULT’N teoretisoinnit tiedosta, tiedon alasta, diskursseista ja subjektivoinnista. Näitä on tulkittu tukeutuen brittiläisen historioitsijan John ARNOLDIN foucault’laisella lähestymistavalla esiin tuomiin havaintoihin Languedocin inkvisition toiminnasta 1200–1300-luvuilla. Tutkielman sijoittuu ennen kaikkea englantilaiseen ja saksalaiseen harhaoppisuuden ja inkvisition tutkimuksen traditioon. Ensimmäinen käsittelyluku keskittyy Zwickerin inkvisitioon tietoa ja tunnustuksia tuottavana mekanismina. Protokollien kirjaamisessa kerettiläisen puhetta selitettiin, hallittiin ja asetettiin sille kuuluvaan paikkaan. Samalla tunnustusten hallinta oli tunnustajien hallintaa: painostus, taivuttelu ja johdattelu kuuluivat Zwickerin työkaluihin. Luvussa kyseenalaistetaan tutkimukseen vakiintunut kuva Petrus Zwickeristä verrattain avomielisenä ja valistuneena inkvisiittorina ja korostetaan hänen tehneen valintoja ja arvioita kerettiläisistä ennen kaikkea oman aikansa tiedon kontekstissa. Tätä seuraa toisessa käsittelyluvussa tarkastelu inkvisiittorin tekemistä ja hänelle aikalaisajattelun puitteissa mahdollisista harhaoppisten luokitteluista. Zwickerin kuulusteluja ja kirjoittamista ohjasi kerettiläistopokseen eli aikalaiskirjallisuudessa välittyneeseen kerettiläisen streotypiaan kuulunut jako viekkaiden ja syntiin viettelevien harhaopin johtajien, heresiarkkien, ja heitä seuraavan ja uskovan lammasmaisen maallikojen lauman välillä. Inkvisiittorin kysymykset tähtäsivät selvittämään, mikä oli maallikoiden suhte ‖heresiarkkeihin‖. Uskovaisten massan kohdalla kyse ei lopultakaan ollut uskomisesta, vaan suhteesta heresian johtajiin. Tutkielmassa esitetään tulkinta siitä, miten inkvisitioiden ja inkvisiittorin tuottamia tekstejä pitäisi lukea suhteessa toisiinsa, saman tietoa tuottavan ja tulkitsevan mekanismin osina. Koko inkvisiittorin kysymyksenasettelu, myös sen oikeuden-käytöllinen puoli, oli kauttaaltaan teologinen. Yksi tutkielman keskeisiä havaintoja on, että myös keskiaikaisten inkvisitioiden juridisia asiakirjoja tulee tulkita aiempaa enemmän niitä ympäröivän teologisen kirjallisuuden kontekstissa.

Tuomitsemiskynnyksestä suomalaisessa rikosprosessioikeudessa

Teksti perustuu kirjoittajan ilmestymässä olevaan teokseen "Finsk straffprocessrätt 1."

Kommentteja

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio 17.9.2002 asiassa C-413/99, Baumbast ja R v Secretary of State for the Home Department

Kirjallisuutta

Kirjallisuusarvostelu

Ammattisotilaiden sotilaskurinpitomenettely ja virkamiesoikeudelliset sanktiot kaksoisrangaistuksen näkökulmasta

Tämän tutkimusmenetelmältään oikeusdogmaattisen tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen ulottuuko ne bis in idem - kielto, eli kielto rangaista kahdesti samasta asiasta sotilaskurinpitomenettelyn seurauksena määrättyihin kurinpitorangaistuksiin ja ammattisotilaan virkamiesoikeudellisiin sanktioihin virkarikosten, virkamieslain seuraamusten ja määräaikaisen erottamisen osalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sotilaskurinpitomenettelyssä ja sotilasoikeudenkäyntiasiana tuomittavia sotilasrikoksia (RL 45) ja rikosoikeudellisen virkavastuun perusteella tuomittavia virkarikoksia (RL 40) koskettaa ne bis in idem - kielto, vaikka tekoon voi syyllistyä sotilasrikosten osalta vain sotilaat ja virkarikosten osalta kaikki virkamiehet. Virkamieslain seuraamusten ja määräaikaisen erottamisen osalta tilanne on epäselvä, vaikkakin Korkein hallinto-oikeus on aiemmin päättänyt, että virkamiesoikeudelliset sanktiot, mukaan lukien määräaikainen erottaminen, eivät kuulu Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisalaan. Epäselvyyden aiheuttavat 1) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen muuttunut käytäntö koskien asian samuutta. 2) Virkamieslain muutos hallintolainkäyttölain suuntaan (virkamieslautakunnan lakkauttaminen) ja tätä lakimuutosta koskevat hallituksen esityksen perustelut. 3) Korkeimman oikeuden muuttunut ratkaisukäytäntö koskien asian samanaikaista vireilläoloa. 4) Korkeimman oikeuden tuomio, missä ammattisotilas jätettiin palvelusrikokseen (RL 45:1) tuomitsematta kohtuullistamisperusteilla (RL 6:7.1) saatuaan ensin virkamieslain 24 § varoituksen. Korkeimman oikeuden kanta virkamieslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteesta saadaan pian, sillä asia on korkeimman oikeuden käsittelyssä. Määräaikaisen erottamisen osalta ratkaisu saatanee samassa yhteydessä kun korkein oikeus ratkaisee virkamieslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteen. Mikäli näin ei käy, kannattaa ratkaisu tarvittaessa hakea aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta saakka. Tällöin riitauttaa kannattaa tapaus, missä määräaikaisen erottamisen perusteena on tosiasiallisesti ollut rikoslakirikoksen johdosta saatu tuomio.

Komentajan vastuu : kenraali Krstic´

Tutkimuksen tavoitteena on muodostaa kuva komentajan vastuusta kenraali Krstic´n tuomion perusteella. Tuomio perustuu Bosnian sodan aikana erityisesti Srebrenicassa tapahtuneisiin laajamittaisiin väkivallantekoihin, jotka kohdistettiin tiettyyn kansanosaan. Tekoja ja niihin liittyviä vastuita puntaroi kansainvälinen rikostuomioistuin ICTY kansainvälisen humanitäärisen oikeuden pohjalta. Yhtenä tarkastelun kohteena on alueella toimineen komentajan, Krsticin, vastuu teoista. Tutkimuksen pääkysymys on: Mikä on komentajan vastuu sodankäynnissä omista sekä alaisten teoista ja päätöksistä? Tutkimus on edellyttänyt kansainvälisiin säädöksiin perehtymistä. Kansainvälisiä säädöksiä sisältävässä osassa käytetään tutkimusmenetelmänä lainoppia eli oikeusdogmatiikkaa. Lainopin tutkimuskohteena on voimassa oleva oikeus. Komentajan vastuuta määrittelevät oikeussäännöt tarkastellaan lainopin metodilla, sillä siinä selvitetään voimassaolevien oikeusnormien sisältöä. Keskeisinä tämän diplomityön aineistoina käytettiin ICTY:n Krsticille antamia tuomioita. Tutkimuksesta voidaan todeta, että komentajan vastuu on kokonaisvaltaista kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tuntemista. Komentajan vastuuta ei voida jakaa tai unohtaa missään kriisin vaiheessa. Vastuun ulottuminen ei ole yksiselitteistä, toisaalta sen laaja määritelmä antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden käyttää harkintavaltaa vastuun ulottumisesta. Komentaja on yksin vastuunsa kanssa. Hänen on kyettävä toimimaan itse humanitaarisen oikeuden lakien mukaan, ilman sitä ei voi vaatia alaisiltaan niiden noudattamista. Hänen on ehkäistävä laittomuudet kaikin tavoin, muun muassa kansainvälisten sopimusten olemassaolosta tiedottamalla ja komentajan vastuun määritelmän läpikäymisellä. Komentajan on puututtava alaisensa rikolliseen toimintaan välittömästi saadessaan sellaisesta viitteitä. Hänen on viimeistään tiedon saatuaan saatettava rikoksen tekijä oikeuden eteen.

Valtionpäämiehen vastuu sotarikoksesta : tapausesimerkkinä Charles Taylor

Tämä tutkimus sijoittuu sotilasjohtamisen alalle. Siinä on hyödynnetty oikeustieteen lähestymistapoja ja tutkimusmenetelmiä. Tieteenfilosofisesti tutkimus noudattaa eurooppalaisen oikeuspositivismin periaatteita. Tutkimuskohteena oli Liberian entisen presidentin Charles Taylorin sotarikosoikeudenkäynti Sierra Leonen erityistuomioistuimessa. Tavoitteena oli muodostaa oikeustapausta tarkastelemalla perusteltu näkemys siitä, miten kansainvälisen oikeuden oikeussäännöt nykyään vaikuttavat valtionpäämiehen vastuuseen sotarikostapauksissa. Keskeisin tutkimusongelma ja päätutkimuskysymys oli mikä on valtionpäämiehen vastuu sotarikoksista nykyisen oikeuskäytännön mukaan (tapausesimerkkinä tapaus Charles Taylor)? Tämä on ensimmäinen suomalainen sotatieteellinen tutkimus, joka käsittelee valtionpäämiehen vastuuta sotarikoksista. Tutkittava tapaus valikoitui sen merkittävyyden perusteella. Taylorin oikeudenkäynti on toisen maailmansodan jälkeen ensimmäinen, jossa valtion päämies joutui rikosoikeudelliseen vastuuseen sotarikoksista. Tapausta voidaan pitää ennakkotapauksena ja prosessiesimerkkinä kansainvälisen rikosoikeuden soveltamisesta valtionpäämiestä koskevassa sotarikoskysymyksessä. Tapaus oli erittäin mielekäs tutkimuskohde, koska kyseinen oikeustapaus on saatu päätökseen. Nyt voitiin ensimmäistä kertaa analysoida valtionpäämieheen liittyvää kansainvälisoikeudellista prosessia kokonaisuutena. Tuomioistuimen päätöksen perusteella voidaan todeta, millä perusteilla valtionpäämiehen asemassa oleva henkilö voidaan tuomita sotarikoksista. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia, koska aiheesta oli suuri määrä kirjallista aineistoa. Analyysissa päädyttiin induktiiviseen eli aineistolähtöiseen päättelylogiikkaan, ja tutkimusstrategiaksi muodostui tapaustutkimus, koska tutkimuksen kohde oli selkeästi rajattu. Tutkimuksen primääriaineiston muodostivat erilaiset asiakirjat. Keskeisimmät tutkittavat dokumentit olivat Sierra Leonen erityistuomioistuimen oikeudenkäyntiasiakirjat ja oikeuslähteinä käytetyt viralliset dokumentit kuten valtiosopimukset ja tuomioistuinten peruskirjat. Tietoa taustoitettiin ja syvennettiin kirjallisuudella ja lehdistön tiedoilla. Tutkimuksessa selvitettiin ja kuvailtiin Charles Taylorin oikeusprosessi ja sen historialliset taustat. Pääpaino oli oikeustapauksen analyysissä. Tutkimusraporttiin liitettiin käsitteenmäärittelyosuus, jossa kuvaillaan niitä periaatteita ja oikeussääntöjä, joiden perusteella johtopäätöksiä tutkimuksessa tehtiin. Tutkimuksen johtopäätökset vastaavat tutkimuskysymyksiin. Keskeisimmät havainnot ja johtopäätökset ovat: 1. Valtionpäämiehen vastuu sotarikoksista perustuu kansainvälisen oikeuden oikeuslähteisiin. Taylorin vastuu rikoksiin voidaan osoittaa ja johtaa kaikista kansainvälisen oikeuden oikeuslähteistä. 2. Valtionpäämiehen status ei suojannut Charles Tayloria rikosoikeudelliselta vastuulta, koska rikokset, joista häntä syytettiin, olivat niin vakavia. Kansallisilla ja kansainvälisillä rikostuomioistuimilla on oikeus syyttää henkilöitä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan heidän valtiollisesta statuksestaan riippumatta. Esimerkiksi valtion immuniteetti tai valtionpäämiehen diplomaattinen asema eivät anna suojaa rikosoikeudelliselta vastuulta silloin, kun tutkitaan vakavia kansainvälisiä rikoksia. Tällaisiksi rikoksiksi luetaan esimerkiksi joukkotuhonta, sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan. 3. Esimiehen vastuu seuraa komentoketjussa aina sen korkeimmalle huipulle saakka poikkeuksetta. Komentoketjun huipulla olevalla henkilöllä, esimerkiksi valtionpäämiehellä, ei ole rikosoikeudellista immuniteettia, mikäli häntä epäillään teoista, jotka täyttävät sotarikoksen tai rikoksien ihmisyyttä vastaan määritelmät. 4. Todisteet eivät riittäneet Taylorin tuomitsemiseksi suoraan esimiehen vastuun perusteella. Syyttäjä ei pystynyt näyttämään toteen, että Taylorilla olisi ollut suora esimiesasema Sierra Leonessa rikoksia tehneisiin henkilöihin tai järjestöihin. Tuomioistuin kuitenkin totesi Taylorin olleen rikosoikeudellisessa vastuussa, koska hänen katsottiin avustaneen (aiding and abetting) rikosten tekemistä ja osallistuneen niiden suunnitteluun (planning). 5. Taylorin tapaus vahvistaa kansainvälisen oikeuden periaatetta siitä, että esimiehen rikosoikeudellinen vastuu seuraa häntä myös tilanteissa, joissa hän ei itse ole varsinaisesti tehnyt rikoksia mutta on hyväksynnällään, ohjeillaan, asennoitumisellaan tai laiminlyönneillään edesauttanut niiden tekemistä. Henkilöllä ei tarvitse olla suoraa komentosuhdetta rikoksentekijöihin. Riittää, että hänellä on heihin vaikutusvaltaa. 6. Taylorin tuomio on merkittävä ennakkotapaus. Sillä on todennäköisesti tulevaisuudessa merkitystä vastaavia tapauksia selvitettäessä. Se antaa suuntaviivoja ja esimerkin siitä, miten valtionpäämiestä koskeva kansainvälinen rikosoikeudellinen prosessi voidaan toteuttaa onnistuneesti. Sillä voidaan toivoa myös olevan pelotearvoa. Se osoittaa, että vakavimpia rikoksia tehneet valtionpäämiehet eivät voi paeta vastuutaan asemaansa perustuvan rikosoikeudellisen immuniteetin tai diplomaattisen suojan perusteella.

Antigone (Sofokleen mukaan) 3-osainen värirunoelma orkesterille op. 23

Antigone (Sofokleen mukaan) 3-osainen värirunoelma orkesterille op. 23 (1921–22) 4334/4431/12/2/cel/str. (0#/b) Sijainti Kansalliskirjastossa: COLL. 592.2 Teoksen sijainti muissa arkistoissa: Helsingin kaupunginarkisto, HKO käsikirjoituspartituurit. Käsikirjoitus, lyijykynä. FIMIC 286 Teostiedot: Osat: I Antigonen kuolinuhri veljelleen II Tyrannin tuomio III Antigonen kuolema KE 16. 11. 1922 Helsinki. HKO, joht. Toivo Haapanen. SSL:n viides vuosikonsertti. Kustanne: Fennica Gehrman, vuokramateriaali. Levytys: ”Väinö Raitio. Orchestral works”. Ondine ODE 790-2 (1992) (RSO, Jukka-Pekka Saraste) Kesto: 25’ Synopsis: Oidipuksen tytär Antigone uhmaa Theban tyrannihallitsijan Kreonin tahtoa suorittamalla uhrimenot kaksintaistelussa kuolleen veljensä puolesta. Tästä suuttuneena Kreon määrää Antigonen muurattavaksi elävältä ovettomaan ja ikkunattomaan kammioon, mutta katuu päätöstään heti kuultuaan tietäjän ennustavan hänelle teon johdosta synkkää kohtaloa. Antigone kuitenkin tekee itsemurhan ennen kuin Kreon ehtii häntä vapauttamaan, ja tietäjän ennustama murhenäytelmä toteutuu, sillä Antigonen kuolema aiheuttaa kaksi muutakin itsemurhaa. Sekä Kreonin oma poika, joka oli Antigonen kihlattu että Eurydike, Kreonin vaimo riistävät tapahtumien johdosta itseltään hengen. (Sofokles 1910.) Raition Antigone noudattaa osiensa otsikoiden puolesta Sofokleen murhenäytelmän päätapahtumia, mutta varsinaista tarkkaa ohjelmaa teoksen partituurissa ei ole nähtävissä. Näytelmän tapahtumat toimivat pikemminkin teoksen yleistunnelman lähteinä. Omakätinen puhtaaksikirjoitus. Orkesteripartituuri. Sivumäärä: 105 + 2 (kansi ja tausta) + 1 (tyhjä). Sivunumerot: [1.] 2.–19. [20.] 21.–51. [52.] 53.–105. [Ruskea muste, VR] Paperi: Ensimmäinen arkki tunnistamaton 28. Muut: FM 28. Käsikirjoitus: Ruskea muste, VR. Korjauksia tehty raaputtamalla. Lisäyksiä [violetti puukynä, VR]. Harjoitusnumerot: 1–9 [I osa] 10–21 [II osa] 22–42 [III osa] [violetti/sininen puukynä, ympyröity punaisella puukynällä, VR]. Osien kestot merkitty niiden loppuun [ruskea muste, VR]. Kansilehti: Antigone / (Sofokleen mukaan) / 3-osainen värirunoelma suurelle orkesterille. / Väinö Raitio /op. 23 [Ruskea muste, VR]. Kansilehden takana: Orchestra: / Fl. gr. 1.2., Fl. Picc. 1.2., Ob. 1.2., Corn. Inglese, Clar. 1.2., / Clarinetto basso, Fag. 1.2.3., Contrafagotto, Corni 1.2.3.4. in F / Trombe 1.2.3.4., Tromboni 1.2.3. Basso Tuba, / Celesta, Arpa 1.2. / Trianglo, Campanelli, Tamburo, Timpani, Piatti, Gr. Cassa, Tamtam, Campani E,c,d,e,f,g. / 16 Viol. 1., 14 Viol. 2., 12 Viole, / 10 Celli, 8 Contrabassi. [ruskea muste, VR]. S1: Antigone / Väinö Raitio / op. 23 / I. – Antigonen kuolinuhri veljelleen. / Lento espressivo. [ruskea muste, VR]. S20: II. – Tyrannin tuomio. / Andante moderato (1/4 = 60) [ruskea muste, VR]. S52: III. – Antigonen kuolema. / Adagio non troppo (1/8 = 66) S105: 1921-22. [ruskea muste, VR]. Viimeisellä sivulla A3. [lyijykynä, tk].