Ajatuksia alivoimaisen taktiikasta : suomalaisen taktisen ajattelun muutos upseereiden julkisen kirjoittelun perusteella vapaussodasta alueellisen maanpuolustusjärjestelmän kehittämiseen

Suomessa pidettiin itsenäisyyden ensimmäisistä vuosista alkaen suurimpana sotilaallisena uhkana itänaapuria. Puna-armeijan määrällinen ylivoima ohjasikin suomalaisen taktiikan kehitystä eräänlaiseksi alivoimaisen taktiikaksi. Sotavuosien jälkeen vihollinen muuttui julkisessa kirjoittelussa anonyymiksi uhkakuvaksi. Uhkan monipuolisuus asetti uusia haasteita suomalaiselle taktiikalle. Yleisiä taktisia periaatteita pyrittiin soveltamaan maastoon ja vallitseviin olosuhteisiin nähden mahdollisimman tehokkaasti. Tärkeintä oli olla taitavampi kuin vihollinen, sillä määrällistä alivoimaa pyrittiin tasoittamaan ennen kaikkea laadullisella ylivoimalla. Tämä tutkimus on tutkimusstrategialtaan hermeneuttinen tutkimus. Tutkimusote on luonteeltaan narratiivinen. Dokumentteihin perustuva aineisto on analysoitu käyttämällä kuvailevaa, aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Lähdeaineisto koostuu suomalaisten upseereiden julkisista, ennen talvisotaa, sotavuosina ja sodan jälkeen julkaistuista kirjoituksista. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty sotilasaikakauslehdistössä ja Tiede ja Ase -julkaisusarjassa julkaistuja artikkeleita. Toisen tärkeän lähdekokonaisuuden muodostavat aikakaudella julkaistut ohjesäännöt ja oppaat sekä niihin rinnastettavat upseereiden kirjoittamat kirjat. Kirjoituksia analysoimalla on luotu kuva aikakauden taktisesta keskustelusta ja erityisesti siitä, mitkä olivat suomalaisen taktiikan menestystekijät upseereiden kirjoitusten perusteella. Suomalaisten upseereiden kirjoituksista voidaan nostaa esille kolme keskeistä teemaa, joilla on yleisesti tunnettua vaikutusta sodankäyntiin ja erityisesti taktiikkaan. Ne ovat 1) vihollisen muodostama uhkakuva, 2) maaston ja olosuhteiden merkitys sekä 3) tuli, liike, liikkuvuus ja suojautuminen. Lisäksi kirjoittelussa voidaan erottaa erillisinä asiakokonaisuuksina nopeus sekä taito koulutuksen lopputuotteena. Nopeus on nähtävä liikkuvuuden osana. Taito puolestaan liittyy osaltaan kaikkeen kirjoitteluun. Alivoimaisen taktiikan menestystekijät ennen talvisotaa olivat talvi, metsä, pimeys, yllätys ja taito. Vastaavasti sotien jälkeen korostuivat suojautuminen, liikkuvuus, joustavuus ja syvyys. Upseereiden kirjoituksissa näkyy, että haasteellisen toimintaympäristön uskottiin tasoittavan voimasuhteita määrällisesti alivoimaisten suomalaisten joukkojen eduksi. Alivoimaisen taktiikan johtoajatuksena säilyi 1920-luvun alusta 1950-luvulle tultaessa pyrkimys esiintyä ajan ja paikan suhteen ratkaisevassa kohdassa koulutuksen tuoman taidon myötä laadullisesti, mutta myös yllätyksen tuoman aloitteen myötä määrällisesti ylivoimaisena. Käytännössä kuitenkin 1950-luvulla aiemmin niin aktiivinen hyökkäyshenkisyys jossain määrin kaivoi itsensä suojaan poteroihin. Samalla tuli alkoi saada yliotetta liikkeestä.

Tenojoen pääuoman habitaattien määrä ja merkitys lohen (Salmo salar) poikastuotannolle

Atlantin lohen (Salmo salar) kannanhoidollisia toimenpiteitä varten vaaditaan tietoa lisääntymisjoissa olevien habitaattien määrästä ja laadusta. Tässä tutkielmassa selvitettiin Tenojoen pääuoman erilaisten habitaattien määrää ja niiden merkitystä lohen poikashabitaatteina. Tenojoen pääuoma kartoitettiin lohen habitaattien kartoitukseen kehitetyllä mesohabitaatti-luokittelulla, jossa joki kartoitetaan havainnoimalla sen hydromorfologisia piirteitä, virtausnopeutta, syvyyttä ja pohjan raekokoa. Lisäksi mitattiin suojakolojen määrää ja syvyysluokkaa erilaisilla substraateilla, ja tämän perusteella arvioitiin pohjan raekoon vaikutusta suojakolojen määriin ja syvyyteen. Lohenpoikasten esiintyvyyttä erilaisilla mesohabitaateilla, syvyyksillä ja substraateilla selvitettiin koekalastamalla laajoja alueita erityisvalmisteisella sähkökoekalastusveneellä. Raekoon, syvyyden ja suojakolojen vaikutusta lohenpoikastiheyksiin testattiin lisäksi tilastollisin menetelmin käyttämällä Luonnonvarakeskuksen tekemiä sähkökoekalastuksia. Mesohabitaattikartoituksen ja veneellä tehtyjen sähkökoekalastuksien aikana virtaama Tenojoessa oli lähellä vuosittaista minimiä. Mesohabitaattikartoituksesta selvisi, että Tenojoesta valtaosa (67 %) kuului hiekkapohjaiseen ja >50 cm/s virtaavaan mesohabitaattiin. Veneellä tehdyissä sähkökoekalastuksissa näiltä hiekka-alueilta saatiin vain vähäisiä määriä lohenpoikasia, ja nekin rantavyöhykkeiltä, joilla oli kivien ja lohkareiden muodostamia suojapaikkoja. Noin 32 % Tenojoesta on pienen virtaaman aikana lohen poikashabitaattina merkittäviä, nivamaisia tai koskimaisia alueita, jotka voidaan luokitella syvyyden ja virtausnopeuden mukaan eri mesohabitaattiluokkiin. Suojakolomittauksien perusteella vallitseva raekoko vaikuttaa merkitsevästi suojakolojen määrään ja syvyyteen. Kesän vanhat (0+) ja vanhemmat (>0+) poikaset suosivat eri syvyisiä suojakoloja, ja etenkin >0+ poikasten määrä ja >10 cm syvien suojakolojen määrän välillä oli voimakas positiivinen korrelaatio (p = 0,01). Ympäristöparametrien (syvyys, virtausnopeus ja raekoko) ja poikastiheyksien välinen suhde vastasi hyvin aiempia tutkimuksia, mutta sekä kesän vanhoja (0+) ja vanhempia (>0+) poikasia havaittiin aikaisempien tutkimuksien preferenssiarvoja syvemmillä alueilla. Veneellä tehdyissä sähkökoekalastuksissa havaittiin suurempia poikastiheyksiä rannanläheisillä linjoilla verrattuna joen keskellä tehtyihin koekalastuslinjoihin, kun vertailtiin habitaattiolosuhteiltaan samankaltaisia linjoja, jotka olivat ainakin osittain joen pituussuunnassa päällekkäin.