"Lapsista lukeminen alkaa". Lastenkirjallisuuskritiikkien lapsuuskäsitykset 1960-1970-luvun vaihteessa

Analysoin tutkielmassani lapsuuskäsityksiä 1960-1970-luvun vaihteen lastenkirjakritiikeissä. Lähdeaineistona ovat pääasiassa Helsingin Sanomien, Arvostelevan kirjaluettelon ja Lapsi ja nuoriso -lehden arviot. Suhteutan kritiikkiaineiston myös lehdistössä käytyyn keskusteluun. Koska tutkin lehdistössä käytyä keskustelua, metodini on lähellä diskurssianalyysia. Käytän Michel Foucault’n diskurssianalyysiä tutkielman lähtökohtana, mutta en pyri kuitenkaan selvittämään syvällisesti diskurssien välisiä valtasuhteita tai diskurssiin pääsemättömiä näkökulmia. Diskurssi on tutkielmassani lehdistökeskustelun tai -kritiikin synonyymi. Tutkin, miten kriitikot merkityksellistävät lapsuutta 1960-1970-luvun vaihteen lastenkirjakritiikeissä. Pohdin myös ketkä toimivat lastenkirjakriitikkoina, mutta en lähde selvittämään tarkasti arvioijien taustoja. Suomalainen yhteiskunta oli 1960-1970-luvun vaihteessa erityisessä murrosvaiheessa. Hyvinvointivaltiota kehitettiin, väestö kaupungistui ja palkkatason kohotessa kulutus lisääntyi. Kulttuuripoliittinen keskustelu oli vireää ja vasemmistolaissävyiset ajatukset olivat konkreettisesti esillä. Lisäksi tarkastelen tutkielmassani sitä, näkyykö kritiikeissä kulttuurinen muutos. Suuri osa kirjoittajista oli kirjastoalan toimijoita, mutta Helsingin Sanomissa kriitikoina toimivat esimerkiksi myös taiteenalan asiantuntijat. Erityisenä kirjoittajaryhmänä toimivat myös lapset, jotka saivat tasa-arvon nimissä tuoda 1970-luvun alussa mielipiteensä esille omissa kirja-arvioinneissaan. Lastenkirjakritiikkien lapsuuskäsitykset ovat selkeässä yhteydessä muuhun yhteiskunnassa käytyyn keskusteluun. Lapset nähtiin kritiikeissä modernin kaupunkiyhteiskunnan rakentajina ja hyvinvointiyhteiskunnan toimijoina. Uuden sukupolven lapsen tuli sopeutua kriitikoiden näkökulmasta tulevaisuudessa heterogeeniseen kaupunkiyhteiskuntaan, hänen toivottiin ymmärtävän erilaisuutta ja osallistuvan kansainväliseen yhteistyöhön. Lapsen piti varautua tulevaisuuden ennustamattomuuteen, ristiriitaisuuksien kohtaamiseen, jatkuvaan kouluttautumiseen ja lisääntyneen informaation vastaanottamiseen. Kriitikoiden mielestä realistiset ja tietopohjaiset lastenkirjat olivat sopeuttamassa lasta jo nuorena yhteiskunnan jatkuvaan muutokseen. Lapsi nähtiin kritiikeissä myös ajattelevana ja vapaana yksilönä, jolla on oikeus ja mahdollisuudet tulla kuuluksi, tehdä valintoja ja itsenäisiä päätöksiä. Useat kriitikot huomioivat toisaalta myös uuteen kaupunkilaiseen yhteiskuntaan liittyvät vapaa-ajan ja populaarin viihteen leviämisen ongelmat. Lapsilta toivottiin jopa vasemmistokriittisiä kannanottoja kirja-arvioinneissaan ja muissa kirjoituksissaan. Pelkästä viihteen kulutuksesta intoutuneet lapset tuli kriitikoiden taholta ohjata heitä sivistävän ja heidän ajatuksiaan kehittävän kirjallisuuden pariin.

On-Line Analytical Processing of Inventory Turnover

Operatiivisen tiedon tuottaminen loppukäyttäjille analyyttistä tarkastelua silmällä pitäen aiheuttaa ongelmia useille yrityksille. Diplomityö pyrkii ratkaisemaan ko. ongelman Teleste Oyj:ssä. Työ on jaettu kolmeen pääkappaleeseen. Kappale 2 selkiyttää On-Line Analytical Processing (OLAP)- käsitteen. Kappale 3 esittelee muutamia OLAP-tuotteiden valmistajia ja heidän arkkitehtuurejaan sekä tyypillisten sovellusalueiden lisäksi huomioon otettavia asioita OLAP käyttöönoton yhteydessä. Kappale 4, tuo esille varsinaisen ratkaisun. Teknisellä arkkitehtuurilla on merkittävä asema ratkaisun rakenteen kannalta. Tässä on sovellettu Microsoft:n tietovarasto kehysrakennetta. Kappaleen 4 edetessä, tapahtumakäsittelytieto muutetaan informaatioksi ja edelleen loppukäyttäjien tiedoksi. Loppukäyttäjät varustetaan tehokkaalla ja tosiaikaisella analysointityökalulla moniulotteisessa ympäristössä. Vaikka kiertonopeus otetaan työssä sovellusesimerkiksi, työ ei pyri löytämään optimaalista tasoa Telesten varastoille. Siitä huolimatta eräitä parannusehdotuksia mainitaan.

Jälkirealismin ehdoilla. Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä ja Finlandia-sarja

Tutkimus selvittää, mitä on jälkirealismi yhteiskunnallisen realismin muunnoksena ja mitkä ovat sen ”mimeettisen sopimuksen” ehdot eli todellisuutta ja sen ”jäljittelyä” koskevat perusteet. Teoreettiseen tarkasteluun yhdistyy Salaman romaanien analyysi suomalaisen jälkirealismin keskeisinä esimerkkeinä. Analysoidut teokset ovat Siinä näkijä missä tekijä (1972) sekä viisiosainen Finlandia-sarja, joka koostuu romaaneista Kosti Herhiläisen perunkirjoitus (1976), Kolera on raju bändi (1977), Pasi Harvalan tarina I (1981) ja II (1983) sekä Kaivo kellarissa (1983). Jälkirealismi määrittyy sellaiseksi kotimaisen kirjallisuuden trendiksi, joka muotoutuu 1900-luvun lopulla – samoihin aikoihin, kun yhteiskunnallinen todellisuus itsessään alkoi jälki- eli ”postmodernisoitua” ja kirjallinen postmodernismi maailmalla kehkeytyi. Toisin kuin postmodernismi, jälkirealismi muotoutuu (nimensä mukaan) realismin tradition pohjalta eikä pyri hylkäämään mimesistä. Mutta se ei enää allekirjoita aikaisemman realismin mimeettistä sopimusta sellaisenaan, vaan muokkaa ja ajanmukaistaa sopimusehtoja siksi, että yhteiskunnallinen todellisuus itsessään on rajussa muutoksessa eivätkä vanhat keinot enää yksin riitä sen todenmukaiseen kuvaamiseen. Salaman romaaneihin sisältyy jälkirealismin sopimusehdotelma, uudistus, jota Pertti Karkama on jo suuntaa-antavasti esitellyt, mutta jonka pääehdot vasta tämä tutkimus tarkemmin määrittelee. Jälkirealistinen sopimusuudistus koskee ensinnäkin kertojan asemaa (luku 2) ja luotettavuuden ehtoa (luku 3). Salaman vaihtuvat minä- ja hän-kertojat kyseenalaistavat yksioikoisen objektiivisuuden vaatimuksen ja irtautuvat ehdosta, että realistisen teoksen tulisi hahmottaa "kokonaisuus”. Kerrontarakenteen hierarkkinen malli murtuu ja ”kaikkitietävän” kertojan idea parodioituu. Kertojien suhdetta kuvaamaansa todellisuuteen ja muihin kertojiin/henkilöihin alkaa yhä enemmän määrittää intersubjektiivisuus, relationalisuus ja prosessuaalisuus. Myös luotettavuus kyseenalaistuu sekä temaattisena että rakennetta koskevana kysymyksenä. Jälkirealismi sallii kertojilleen yhä enemmän epäluotettavuutta tiedollisessa mutta erityisesti eettisessä mielessä. Toiseksi, jälkirealistinen sopimusuudistus koskee mimeettistä järjestystä, tarinan ja juonen kysymyksiä (luku 4). Mimeettisen järjestyksen, jonka on ajateltu toteutuvan realismin (enemmän tai vähemmän aristoteelisessa) juonessa, alkaa jälkirealismissa muuttua avoimeksi juonellistamiseksi. Itse kertomistoiminnan "jäljittely" tulee osaksi tarinaa. Ajatus siitä, että todellisuus on aina ennen sen mimesistä, kumoutuu. Kyse on paljolti metafiktiivisten piirteiden tunkeutumisesta myös realismiin, mutta metafiktio ei saa radikaalin postmodernistisia muotoja. Kolmanneksi jälkirealistinen sopimusuudistus koskee henkilökuvausta (luku 5). Siinä kyseenalaistuu realismille vanhastaan asetettu tyypillisyyden vaatimus. Henkilöhahmot eivät ole enää tietyn yhteiskuntaluokan esimerkillisiä edustajia vaan heissä ilmenee yhteiskunnallisen postmodernisoitumisen prosessi. Henkilöhahmot rakentuvat silti sellaisten tekstuaalis-kulttuuristen koodien varaan, jotka merkitsevät niiden lukemista "ihmisinä". Perinteisiä mimeettisiä koodeja ei rikota, kuten yleensä postmodernismissa, vaan ne painottuvat uudella tavalla. Todellisuuden muutoksen myötä myös ihmisten ja ihmiskäsitysten huomataan muuttuvan. Neljänneksi sopimusuudistus koskee referentiaalisuutta (luku 6) eli kielen todellisuus-kytköstä. Teoksissa käytetty kieli paljastaa erheelliseksi sen oletuksen, että realismin kielen – tai kielen ylipäänsä – ensisijainen tehtävä olisi viitata suoraan todellisuuteen. Jälkirealismi ei ”häivytä kielellisyyttään” vaan pikemminkin osoittaa todeksi sen bahtinilaisen ajatuksen, että kieli muodostaa monisuuntaisen ja dialogisen kehikon. Referenssi toimii tuon kehikon sisällä yhtenä kielen orientaationa, ”tahtona referenssiin”. Silti avoin dialogismi itsessään voi jopa vahvistaa referenssi-orientaatiota. Tutkimus on ensimmäinen Hannu Salaman tuotantoa tarkasteleva kirjallisuudentutkimuksen väitöskirja. Samalla se osallistuu kirjallisuustieteelliseen keskusteluun siitä, miten realismi ja mimesis tulisi meidän aikanamme ymmärtää.