Ammattina kuolema. Kuolemankulttuuri hautaustoimistojen näkökulmasta 1893-2009

Tutkimus käsittelee hautaustoimistojen syntyä, muutosta ja kehitystä Porissa 1800-luvun lopusta nykypäivään saakka. Tarkoituksena on selvittää millaiseksi kuolemankulttuuri on muodostunut kaupunkiympäristössä. Tutkimuksen taustana on kyläyhteisön kuolemankulttuuri. Primaariaineisto koostuu Suomen hautaustoimistojen liiton jäsenlehti Tiimalasin julkaisuista ajalla 1950-2009 ja teemahaastatteluista porilaisissa hautaustoimistoissa. Tutkimuksen pääasiallisina metodeina käytin rituaaliteorioita, diskurssianalyysia ja sisällönanalyysia. Kysyin aineistolta mitkä tavat, käytännöt ja rituaalit ovat hävinneet tai missä muodossa ne nykyään elävät? Missä määrin kuolemaan liittyvä kulttuuriperintö ulottuu nykyisyyteen asti? Ovatko kuolemiseen liittyneet roolit, rituaalit ja tehtävät muuttuneet, miten ja ketkä niitä hallitsevat? Mikä on hautaustoimistojen rooli hautauksessa? Hautaustoimistojen rooli tutkimusajalla nojaa hautausperinteeseen. Tutkimus jakautuu kolmeen aikakauteen: ruumisarkkuliikkeistä hautaustoimistoiksi (1896-1970), hautaustoimistojen palveluammatillistuminen (1960-1990) ja kuoleman ammattilaiset (1990-2009). Olen nimennyt hautaustoimistojen roolit aikakausien järjestyksessä perinteen perijöiksi, perinteen haltijoiksi ja perinteen kantajiksi. Kaupungistumisen myötä hautaustoimistot perivät kuolemankulttuurin. Käsityöläismäisissä arkkupajoissa keskityttiin aluksi vain aineelliseen kulttuuriin. Kuolemankulttuuri muotoutui kaupungistuneista ja kyläyhteisön hautaustavoista. Kotoa lähtevä hautajaissaatto poistui kaupunkikuvasta kokonaan 1980-luvulle tultaessa. Hautajaisautot rakensivat imagoa modernista ja alati kasvavasta elämäntavasta. Ruumisarkkuliikkeiden häviämisen myötä viimeistään 1950-luvulla kuolemankulttuurin puhetapa muuttui. Traditionaalisen hautaustavan normia koetteli uudenlaisten muotoutuvien teollisen ja modernien diskurssien paine. Arkut poistuivat näyteikkunoilta ja mainokset yksinkertaistuivat. Hautajaisten tilallinen ja ajallinen toimintajärjestys pirstaloitui modernin mukaiseksi käytännöksi. Hautaustoimistojen yleisilme väreineen muuttui vähitellen yksinkertaiseksi ja stereotyyppiseksi. Kuolemaa symboloivat kuvat ja sanat köyhtyivät tai loppuivat kokonaan. Omaisten ja vainajan välille muodostui kuolemasta etäännyttävä symboliikka. Hautaustoimistot alkoivat korvata yhteisöllisyyttä surutyön kautta. Suuri osa rituaaleista hävisi tai kaventui tutkimusajalla. Palveluammatillistumisen myötä alettiin keskittyä esineistä asioihin ja kuoleman sijaan korostaa toistuvasti elämää. Hautaustoimistot eräänlaisina rituaalinjohtajina saivat erityisen kuoleman asiantuntijan roolin ja vaikuttivat siihen, mitä rituaaleja ja hautajaistapoja voidaan ja tulisi säilyttää. Nykyään kuolemankulttuuri on hautaustoimistojen kautta nähtynä yhtä aikaa niin teknologisoitunutta, psykologisoitunutta (surutyötä), uskonnollista ja hengellistä johtamista, maallistumista kuin myös ympäristöuhkia sekä paikallista että globaalia kulttuuriperintöä.

L'Idée évolutive / René Ghil, Marcel Batilliat, Gaston et Jules Couturat, Emmanuel Delbousquet, Pierre Devoluy [et 12 autres]

1893 (VOL1).

L'Idée évolutive / René Ghil, Marcel Batilliat, Gaston et Jules Couturat, Emmanuel Delbousquet, Pierre Devoluy [et 12 autres]

Etat de collection : 1893 (VOL1).

Petit bréviaire en l'honneur de la sainte face: recueil de prires en francais a la louange de la sainte face pour la réparation des blasphemes et de la violation du dimanche : extraits de la vie de la soeur Marie de Saint-Pierre

UANL

La parole pamphlétaire chez deux «partipristes» : Paul Chamberland et Pierre Vallières

Les textes des jeunes intellectuels de Parti pris, élaborés autour de l'agonistique et du polémique, théâtre de violence et de luttes entre classes et entre valeurs à l'intérieur du champ social, représentent un cas singulier de la parole pamphlétaire québécoise circonscrite au contexte des années 1960. La présente étude veut questionner la fortune critique des textes pamphlétaires de Parti pris au Québec en mettant au jour les stratégies d'ordre rhétorique et discursif qu'ils recèlent. La visée politique révolutionnaire mise de l'avant par la revue est certainement celle qui a réussi le mieux à regrouper ses membres autour de l'identité québécoise (politique, économique, littéraire, artistique et culturelle). Parmi eux, Paul Chamberland, dont les textes varient de l'éditorial à la poésie, et Pierre Vallières avec son essai autobiographique Nègres blancs d'Amérique, sont peut-être les plus représentatifs de leur époque et des enjeux autour desquels gravitait la génération Parti pris. En faisant appel aux théories sur la parole polémique, à la rhétorique et à la pragmatique, notre recherche vise à éclairer l'articulation de la pensée de Chamberland et de Vallières, de même que la valeur littéraire de leurs oeuvres, voire leurs particularités stylistiques. En plus de dégager un aperçu des principales problématiques abordées par les animateurs de Parti pris, ce mémoire interroge l'intentionnalité qui se profile derrière le discours qui circulait dans la revue et au sein de la génération qui s'en réclamait.