Investigating the functions of subregions within anterior hippocampus.

Previous functional MRI (fMRI) studies have associated anterior hippocampus with imagining and recalling scenes, imagining the future, recalling autobiographical memories and visual scene perception. We have observed that this typically involves the medial rather than the lateral portion of the anterior hippocampus. Here, we investigated which specific structures of the hippocampus underpin this observation. We had participants imagine novel scenes during fMRI scanning, as well as recall previously learned scenes from two different time periods (one week and 30 min prior to scanning), with analogous single object conditions as baselines. Using an extended segmentation protocol focussing on anterior hippocampus, we first investigated which substructures of the hippocampus respond to scenes, and found both imagination and recall of scenes to be associated with activity in presubiculum/parasubiculum, a region associated with spatial representation in rodents. Next, we compared imagining novel scenes to recall from one week or 30 min before scanning. We expected a strong response to imagining novel scenes and 1-week recall, as both involve constructing scene representations from elements stored across cortex. By contrast, we expected a weaker response to 30-min recall, as representations of these scenes had already been constructed but not yet consolidated. Both imagination and 1-week recall of scenes engaged anterior hippocampal structures (anterior subiculum and uncus respectively), indicating possible roles in scene construction. By contrast, 30-min recall of scenes elicited significantly less activation of anterior hippocampus but did engage posterior CA3. Together, these results elucidate the functions of different parts of the anterior hippocampus, a key brain area about which little is definitely known.

Recordar o imaginar

Fem un petit esforç i evoquem el primer record de la nostra infantesa, o què va passar la primera vegada que vam declarar el nostre amor a algú. De ben segur que la ment se'ns omple de sensacions, imatges i paraules, i també de frases mai dites però molts cops pensades. Els records són un catàleg dinàmic d'experiències que des del passat contribueixen a modelar el nostre present. Sovint, però, es basen en allò que ens han explicat o en reinterpretacions posteriors de les nostres vivències. I també som capaços de recordar coses que mai han esdevingut i que únicament hem imaginat, uns falsos records que es poden barrejar amb els veritables. La generació de falsos records és una important àrea d'estudi en psicologia i neurociència, per exemple per les implicacions judicials que té a l'hora de confrontar les diverses declaracions, no sempre coincidents però potser, moltes d'elles, certes des de la perspectiva dels records de cada persona [...].

Euroopan alueellisuuden pohdintaa

Kirjallisuusarvostelu

Romanssien ja runouden aikakausi. Thomas Warton keskiaikaa määrittelemässä 1750–1790

Tutkimukseni käsittelee keskiajan nousua historian tärkeäksi periodiksi 1700-luvun Englannissa näkökulmanaan Thomas Wartonin (1726–1790) kirjoitukset. Warton oli Oxfordin yliopistossa toiminut oppinut antikvaari. Wartonin pääteos History of English Poetry (1774–1781) ei nimestään huolimatta ollut moderni kirjallisuushistoria vaan 1000–1500-luvun kirjoitettua kulttuuria laajasti käsitellyt vernakulaariin kirjallisuuteen pohjautunut esitys. Warton ja hänen lähipiiriinsä kuuluneet tutkijat tarjoavat erityisen mahdollisuuden tarkastella, miten käsitys keskiajasta omana aikakautenaanmuodostui 1700-luvun lopulla. Tutkin Wartonin ja hänen aikalaistensa toisen vuosituhannen alusta kirjoittamia arvioita Michel de Certeaun historiografisen operaation käsitteen avulla. Se koostuu kolmesta vaiheesta: Alue määrittelee sosiaaliset riippuvuussuhteet ja vaikuttimet, jotka ohjaavat tutkimusta. Käytäntö viittaa siihen, miten historioitsija valitsee materiaalinsa ja muokkaa siitä historiankirjoituksena hahmottuvan kokonaisuuden. Lopuksi kirjoitus konkreettisena ja fyysisenä ilmiönä luo illuusion lopullisuudesta ja huonosti sopivien osien yhteenkuuluvuudesta. de Certeaun teoria soveltuu paremmin vanhemman historiankirjoituksen ja oppineisuuden tarkasteluun kuin historiantutkimuksen narratiiveja analysoivat teokset, koska se kontekstualisoi laajemmin historiankirjoitukseen vaikuttavat ilmiöt. Thomas Warton ja muut 1700-luvun puolivälin oppineet määrittelivät keskiajan fiktiivisten tekstien avulla. Warton tutustui tarkasti romansseihin ja kronikoihin. Erityisen suuri merkitys keskiajan hahmottamisen kannalta oli Geoffrey Monmouthilaisen kronikalla Historia regum britanniae, joka esitteli Englannin myyttisen varhaisen historian yhdistämällä Rooman ja oman kansallisen perinteen. Geoffreyn kronikan avulla Warton huomasi keskiaikaisten tarinoiden laajan vaikutuksen; hän kirjoitti erityisesti kuningas Arthuriin liittyneiden kertomusten merkityksestä, joka jatkui aina 1500-luvulle asti. Näin Warton löysi antiikin perinteelle haastajan keskiaikaisesta kulttuurista. Wartonin tapa esitellä keskiaikaa perustui osittain valistusajan sulavasti kirjoitetuille universaalihistorioille, osittain oppineelle luettelomaiselle esitystavalle. Käytännössä Wartonin pitkät johdantotutkielmat kuitenkin johdattavat lukijaa keskeisiin teemoihin. Niitä ovat mielikuvituksen väheneminen uusimmassa kirjallisuudessa ja toisaalta hienostuneisuuden ja tiedon kasvu. Warton ei missään vaiheessa kerro, liittyvätkö nämä teemat yhteen, mutta tulkintani mukaan ne liittyivät. Warton ajatteli kirjallisuuden menettäneen olennaisen mielikuvituksen samaan aikaan, kun yhteiskunta oli kehittynyt. Tämä auttaa hahmottamaan koko kirjallisuuden historiaa: Warton etsi alkuperäistä mielikuvitusta niin antiikin Kreikasta, Orientista kuin muinaisesta Skandinaviasta. History of English Poetry ei pohtinut vain kirjallisuuden ja yhteiskunnan suhdetta, sillä Warton ajatteli voivansa tutkia keskiajan yhteiskuntaa kronikoiden ja romanssien avulla. Hänen käsityksensä feodalismista, hovien elämästä ja keskiaikaisista tavoista perustuivat niihin. Warton ei huomannut, että hänen käyttämänsä lähteet olivat tietoisia kirjallisia konstruktioita vaan hän piti niitä totuudenmukaisina kuvauksina. Toisaalta Wartonin tulkintaan heijastuivat myös 1700-luvun käsitykset yhteiskunnasta. Keskiajan lähteiden kuvaukset ja 1700-luvun ideaalit vaikuttivat lopulta siihen, millaiseksi populaari kuva keskiajasta kehittyi.

Kant, Nietzsche and the idealization of friendship into nihilism

Is friendship still possible under nihilistic conditions? Kant and Nietzsche are important stages in the history of the idealization of friendship, which leads inevitably to the problem of nihilism. Nietzsche himself claims on the one hand that only something like friendship can save us in our nihilistic condition, but on the other hand that precisely friendship has been unmasked and become impossible by these very conditions. It seems we are struck in the nihilistic paradox of not being allowed to believe in the possibility of what we cannot do without. Literary imagination since the 19th century seems to make us even more skeptical. Maybe Beckett provides an illustration of a way out that fits well to Nietzsche's claim that only "the most moderate, those who do not require any extreme articles of faith" will be able to cope with nihilism.

AU COMMENCEMENT ÉTAIT LA MÉTAPHORE: UNE INTUITION PRÉCOCE DE NIETZSCHE SUR LA PRIMAUTÉ DE LA MÉTAPHORE COMME MATRICE COGNITIVE

RÉSUMÉ Cette étude met en perspective le précédent constitué par les travaux précoces du jeune Nietzsche où ce dernier fait valoir la force structurante de la métaphore comme matrice des facultés cognitives. Nous offrons d’abord une brève esquisse des postulats et des acquis des grammaires cognitives associées aux travaux d’Eleanor Rosch, ensuite de George Lakoff et Mark Johnson, ainsi qu’à la notion d’inscription corporelle de l’esprit développée par Francesco Varela. Cet exercice sert de propédeutique à une série de lectures tangentes mobilisant divers angles d’approche appelés à faciliter noter évaluation des contributions de Nietzsche au domaine de la cognition. Les travaux examinés nous situent dans la période contemporaine de la publication de son premier grand ouvrage, La naissance de la tragédie (1872) : les notes pour le cours intitulé Présentation de la rhétorique ancienne (Darstellung der antiken Rhetorik), prononcé au semestre d’hiver 1872-1873 à l’Université de Bâle, ensuite ses Theoretische Studien, datant de l’été 1873, avec un renvoi aux développements plus tardifs dans le Gai Savoir (1882). La thèse de Nietzsche peut être résumée comme suit : tous les éléments de l’appareil catégorial et du régime conceptuel à l’aide desquels nous appréhendons la réalité, a fortiori la notion de vérité qui en est le garant, sont le « précipité » ou le résidu d’un faisceau de métaphores qui constituent la force structurante des facultés cognitives. Si chez Kant nous n’avons accès qu’aux phénomènes et non au noumène, chez Nietzsche nous n’avons affaire qu’à des perspectives ou des points de vues alors que la réalité nous est monnayée sous forme de vérités qui sont des fictions ou des métaphores usées. Il ressort de cet examen que le tropisme endogène de la langue constitue une force majeure dans l’implémentation d’une conceptualité qui a la vertu d’oblitérer sa préhistoire et de se ménager un statut qui est incessamment implosé par le reflux de l’imagination créatrice nourrie par la force métaphorique qui répond à une impulsion foncière que Nietzsche associe à une « force artiste » (Kunstkraft) qui tend à démultiplier les perspectives dont la généalogie se conjugue à l’exponentiel.

Associations between alexithymia and mental well-being in adolescents

Nuorten tunneilmaisun yhteys psyykkiseen oireiluun Aleksitymialla tarkoitetaan persoonallisuuden piirteistöä, jolle on tyypillistä heikko kyky tunnistaa ja ilmaista tunteita sekä vähäinen mielikuvitus ja konkreettinen, ulkokohtainen ajattelutapa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella aleksitymian yhteyttä psyykkiseen oireiluun nuorilla sekä tutkia aleksitymian kehittymiselle altistavia yksilöllisiä lapsuudenaikaisia tekijöitä. Tutkimusaineisto koostui aiempaan nuorten syömishäiriöoireilua tarkastelevaan tutkimukseen osallistuneista nuorista (n = 320) ja heille satunnaisotannalla poimituista verrokeista (n = 640). Seurantakyselyssä käytettiin vastaajan itsensä täytettäviä mittareita ja aineisto kerättiin postikyselynä. Yhteensä 729 henkilöä (78 %) palautti lomakkeen täytettynä, muodostaen näin lopullisen tutkimusaineiston. Tyttöjä vastanneista oli 74 % ja poikia 26 %. Aineiston keski-ikä oli 19 vuotta tämän tutkimuksen aikaan. Aineistosta oli käytettävissä neuvolatiedot syntymästä lähtien. Tutkimusaineistossa todettiin aleksitymian yleisyydeksi tytöillä 8,2 % ja pojilla 8,5 %. Sukupuolten välillä ei todettu eroa 20-osioisella Toronto Alexithymia Scale-kyselyllä (TAS-20) pistemäärissä (tytöillä 44.7 ja pojilla 46.0). Syömishäiriöoireiden todettiin olevan yleisempiä aleksityymisillä nuorilla verrattuna ei-aleksityymisiin. Syömishäiriöoireita mitattiin SCOFF-mittarilla (“Sick”, “Control”, “One”, “Fat”, “Food”). Aleksityymisten nuorten keskimääräinen SCOFF-pistemäärä oli merkitsevästi korkeampi kuin ei-aleksityymisten ja SCOFF-positiivisten (pistemäärä vähintään 2) osuus oli aleksityymisten ryhmässä kolminkertainen ei-aleksityymisten ryhmään verrattuna. Myös ahdistuneisuuden todettiin olevan yhteydessä aleksitymiaan nuorilla. Ahdistuneisuutta mitattiin State-Trait Anxiety Inventory-mittarilla (STAI) ja lisäksi mitattiin masennusoireita ja alkoholinkäyttöä. Aleksityymisten nuorten STAI-pisteet olivat merkitsevästi korkeammat kuin eialeksityymisten. Ahdistuneet aleksityymiset nuoret olivat myös yleisemmin masentuneita ja käyttivät runsaammin alkoholia kuin yhtä ahdistuneet ei-aleksityymiset nuoret. Tutkimuksessa selvitettiin aleksitymian yhteyttä sosiaaliseen tukeen sekä koettuun vanhempien hoivaan ja ylisuojelevaisuuteen. Käytetyt mittarit olivat Multidimensional Scale of Perceived Social Support ja Parental Bonding Instrument. Aleksitymia oli merkitsevästi yhteydessä sekä heikompaan koettuun sosiaaliseen tukeen – erityisesti ystäviltä saatavaan − että korkeampaan vanhempien ylisuojelevaisuuteen. Tutkimuksessa käytettiin 5-vuotisneuvolatarkastuksen tietoja sen arviointiin, mitkä kehitykselliset tekijät saattavat olla yhteydessä aleksitymian ilmenemiseen. Puheenkehityksen ongelmien todettiin olevan miehillä selvästi yhteydessä aleksitymiaan. Tutkimuksen perusteella aleksityymisillä nuorilla esiintyy ei-aleksityymisiin ikätovereihin verrattuna selvästi yleisemmin psyykkisiä oireita. Koska aleksitymia heikentää hoitovastetta todennäköisesti myös nuorilla, tulisi aleksitymian mahdollisuus selvittää tehokkaasti psyykkisesti oireilevilla nuorilla. Lisääntyvä tutkimustieto aleksitymian kehittymisestä mahdollistaa riskitapausten varhaisemman tunnistamisen ja tilanteeseen puuttumisen.

IS SELF-DECEPTION PRETENSE?

I assess Tamar Gendler's (2007) account of self-deception according to which its characteristic state is not belief, but imaginative pretense. After giving an overview of the literature and presenting the conceptual puzzles engendered by the notion of self-deception, I introduce Gendler's account, which emerges as a rival to practically all extant accounts of self-deception. I object to it by first arguing that her argument for abandoning belief as the characteristic state of self-deception conflates the state of belief and the process of belief-formation when interpreting David Velleman's (2000) thesis that belief is an essentially truth-directed attitude. I then call attention to the fact that Velleman's argument for the identity of motivational role between belief and imagining, on which Gendler's argument for self-deception as pretense depends, conflates two senses of 'motivational role'-a stronger but implausible sense and a weaker but explanatorily irrelevant sense. Finally, I introduce Neil Van Leeuwen's (2009) argument to the effect that belief is the practical ground of all non-belief cognitive attitudes in circum-stances wherein the latter prompt action. I apply this framework to Gendler's account to ultimately show that imaginative pretense fails to explain the existence of voluntary actions which result from self-deception.

Karneval i klassrum – kunskap på hjul : en studie av elevers möten med clown analyserade med narrativ metod och poetisk etnografi

The aim of this study is to contribute to the knowledge about learning in and through art related to pupils’ study processes developing clown characters in secondary school. The pre understanding of this qualitative piece of micro ethnographic research is that the elaboration of clown has openness to play, creative activity and imagination. The art form clown inspires and motivates. The clown character creates a kind and friendly atmosphere, calls upon smile, which promotes learning. It is an art form promoting deep and personal reflection and evoking questions regarding identity formation. The pre understanding finally is that existential themes are brought to articulation in the art form clown. The problem formulation for the hermeneutic phenomenological study is an exploration of the meaning potential of an arts educational work with clown from the pupils’ as well as the teacher’s perspective. The study elaborates the following research questions: 1.) How are the pupils staging themselves in the work with clown? a) How are they constructing the clown character? b) How do they reflect upon their construction? c) What are the characteristics of the working process in the elaboration of clown? 2.) What is characteristic of the teacher’s contribution to the arts educational work? 3.) What is characteristic of the meaning making in the elaboration of clown? One group of 21 pupils and their drama teacher in a Swedish secondary school in six workshops (each one 90 minutes) elaborating the clown theme is the group under study through video observation, interviews, students’ logs and drawings, teacher log and researcher’s field notes. The theoretical framework comprises three perspectives on clown: a perspective on the culture of carnival, a drama education perspective and a performance perspective. Through a content analysis of texts about clown a set of characteristics for the clown is used as analytical concepts in the subsequent analysis of the pupils’ working process when they create three clown characters: August, the white clown and the bag lady. The results are presented as fictive narratives built on the video observations and the interviews. The presentation is brought to even more condensation through poetic ethnographic writing of haiku poems by the researcher. This ethnographic writing is idiomatic to the art form under study, and can be seen as a metaphorical meta commentary to the narratives. As a main result the researcher has developed a model describing the different aspects of the clown characters and the meaning potential of the clown as learning regarding exploration of identity and elaboration of existential questions regarding life, loneliness, love, religion and death.

Mellom tradisjon og spel : didaktikk for tekstil folkekunst

Denne avhandlinga er resultatet av eit behov for å forske på og utvikle ein didaktikk for tekstilfaget ved Folkekunststudiet, Institutt for folkekultur, Høgskolen i Telemark, Noreg. Studiet med folkekunst som fagfelt er eit relativt ungt studium på høgskolen, som vart etablert i 1984. Problemstillinga i denne avhandlinga er korleis ein kan utvikle ein forskingsbasert didaktikk der dei grunnleggjande prinsippa som særmerkjer den tradisjonelle folkekunsten, vert tekne vare på. I arbeidet med avhandlinga har eg prøvd på å klårgjere problemstillinga ut frå ulike perspektiv. Forskingsarbeidet har fokus på kommunikasjon og arbeidsmåtar i ljos av ulike teoriar. Det er ei hermeneutisk tilnærming som er vald for den didaktiske forståinga. Det fyrste drøftingstemaet har søkjeljos på kommunikasjon og dialog ved vidareføring av tekstil folkekunst. Både estetiske, teoretiske, praktiske og sosiale aspekt er nedfelte i læreplanen for studiet og skal utgjere grunnlaget for kommunikasjon og arbeidsmåtar. I den skapande og kopierande prosessen er det utvikla språklege reiskapar for både den sosiale og den estetiske sida der den teoretiske og praktiske faktoren er integrert. Møte med døme på tekstile tradisjonar så vel som praktisk forming av tekstilar har ført til refleksjon og dialog som involverer kontemplasjon, korrespondens og imaginasjon. Det andre temaet som er drøfta, er vidareføring av tradisjonelt visuelt formspråk. Her er merksemda retta mot kva som har skjedd formalt med ei gruppe tradisjonelle formelement i tekstilar i den institusjonelle vidareføringa over eit lengre tidsperspektiv. Resultatet syner at mange tradisjonelle formelement er borte frå den institusjonelle produksjonen. Formelementa kan ha fått ei meir naturalistisk utforming, eller dei er overførte til andre tradisjonelle tekstilteknikkar enn dei som var utgangspunktet. Rombeforma i den institusjonelle produksjonen er utført i færre variasjonar og kombinasjonar enn i den tradisjonelle produksjonen. Konklusjonen på drøftingstemaet er at spelereglar og spatialitet i høve til den formale komponenten i utvalet med tradisjonelle tekstilar ikkje er vidareført i alle gruppene av institusjonelle produkt. Resultatet kan få innverknad og fylgjer for utforming av ein framtidig didaktikk for faget. Arbeidsmåte og erfaring frå vidareføring av tekstile tradisjonar er det tredje temaet som er drøfta i avhandlinga. Kopiering og skapande prosessar er arbeidsmåtar som er brukte ved studiet i dag, og dei utgjer grunnlag for drøftingar i relasjon til vidareføring og erfaring. Konklusjonen er at i den skapande prosessen korrigerer tradisjonen utforminga, medan i kopiprosessen er eigen stilvilje og improvisering resultat av prosessane. Personar som deltek i prosessane, har sett seg sjølve og si historiske forankring inn i spelet, der visuelt og verbalt språk er resultat av integrasjon av tradisjonar. Dei tre drøftingstemaa utgjer grunnlaget for at didaktikk for folkekunst og tekstil kan bli intersubjektiv forståing av kva ein didaktikk for vidareføring av folkekunst med vekt på tekstil kan vere i utdanninga i dag. Indre og ytre dialog i skapande og kopierande prosessar femner om estetiske, materielle og tekniske faktorar sett i høve til spelereglar, spelerom, spatialitet og samspel i møte med tekstile tradisjonar. Samla utgjer det ein forskingsbasert didaktikk for faget der den overordna intensjonen er samtykke mellom tradisjon og spel.