Henkilökohtainen on poliittista. Neuvottelu politiikan sukupuolittuneesta työnjaosta Annan julkaisemissa poliitikkojen henkilökuvissa vuosina 1975–2005

Henkilökohtainen on poliittista Tutkimuksessa tarkastellaan tiedotusvälineissä käytyä neuvottelua miesten ja naisten mahdollisuuksista osallistua politiikkaan sekä siinä ilmenevää suomalaisen poliittisen julkisuuden muutosta. Tutkimuksen materiaalin muodostavat Anna-lehdessä vuosina 1975–2005 julkaistut 339 poliitikkojen henkilökuvaa, joita eritellään laadullisen tekstianalyysin keinoin. Politiikan sukupuolittunut työnjako Poliitikkojen henkilökuvat ovat Anna-lehdessä olleet henkilöhaastatteluja tai poliitikon haastatteluita yhdessä puolisonsa tai perheensä kanssa. Tutkittuna ajanjaksona Annassa on julkaistu selvästi enemmän naispoliitikkojen kuin miespoliitikkojen henkilökuvia. Poliitikkojen haastatteluissa neuvottellaan siitä, keillä on oikeus toimia politiikassa ja millaista politiikkaa miehet ja naiset voivat tehdä. Vaikka Annassa ilmestyneissä poliitikkojen henkilökuvissa on eri aikoina vastattu näihin kysymyksiin erilaisin tavoin, sukupuolittunut jako miesten yhteiskunnalliseen ja naisten yksityiseen tilaan säilyy teksteissä läpi koko tarkastellun 30 vuoden ajanjakson. Sukupuolittunut jako yhteiskunnalliseen ja yksityiseen ilmenee henkilökuvissa siten, että miehet esitetään toimimassa politiikassa vaivattomasti ja luonnollisesti, mutta naisten kuvataan ponnistelevan sen eteen, että he kykenisivät osallistumaan politiikkaan. Naispoliitikkojen henkilökuvissa toistuva kysymys on, millä edellytyksin tai millaisin rajoituksin naiset ovat voineet toimia politiikassa. Miehet edustavat poliitikon normia ja naiset poikkeusta normista. Poliitikkojen parisuhde- ja perhehaastatteluissa puolestaan käsitellään kysymystä sukupuolten välisestä työnjaosta perheessä. Kirjoituksissa toistuvat kysymykset siitä, millainen tulisi olla poliitikon ja hänen puolisonsa välinen työnjako, tulisiko miespoliitikon vaimon osallistua pyyteettömästi puolison uran tukemiseen tai millä tavoin naispoliitikon puolison tulisi suhtautua vaimonsa aikaa vievään poliittiseen uraan. Naispoliitikkojen haasteita Annan julkaisemat naispoliitikkojen henkilökuvat osoittavat sekä naisten poliittiseen osallistumiseen liittyviä ongelmia että joukon erilaisia ratkaisuja niihin. Naisten ruumiillisuus on näistä haasteista keskeisin. 1970-luvun Annassa ilmestyneissä naispoliitikkojen haastatteluissa käsiteltiin toistuvasti sitä, millä tavoin politiikassa työskentelevät naiset pukeutuvat, syövät ja lepäävät. 1980-luvulla Anna pyrki tekemään naisruumiista voimavaran osoittamalla, että naisten ”luonteva” taipumus hoivaamiseen teki heistä erityisen sopivia politiikan ”pehmeiden” asioiden puolestapuhujina, kuten rauhantyön ja sosiaalisektorin asioiden hoitajina. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa julkaistuissa teksteissä luotiin naisten poliittista yhteisöllisyyttä korostamalla heidän kokemaansa ruumiillisuuteen perustuvaa sortoa, esimerkiksi ulkonäköön liittyviä epäasiallisia huomautuksia. 2000-luvulla naispoliitikkojen henkilökuvissa vakuutettiin, että naisen ikääntyminen ei heikennä hänen kykyään tehdä politiikkaa. Samana aikakautena julkaistuissa nuorehkojen naispoliitikkojen henkilökuvissa ruumiillisuuteen otettiin toinen näkökulma. Niissä naisruumiin väitetty sopimattomuus poliittiseen työhön ratkaistiin korostamalla, että haastatellut naiset kontrolloivat ruumistaan täydellisesti. Toinen naispoliitikkojen poliittista osallistumista uhkaavana tai häiritsevänä esitetty seikka Annassa on ollut yksityiselämä. Lehden mukaan kodin, puolison ja lasten yhdistäminen menestyksekkääseen poliittiseen uraan on ollut erityisen vaikeaa. 1980-luvun loppuun saakka henkilökuviin rakennettiin asetelma, jossa naispoliitikkojen tuli valita työn tai perheen välillä. Vuosituhannen taitteessa Anna otti yksityiselämän ja julkisen elämän väliseen ristiriitaan uuden näkökulman: lehti alkoi esittää, että lapset ovat naispoliitikkojen työelämän voimavara. Kirjoitusten mukaan tehokkaat nuoret naispoliitikot kykenivät halutessaan olemaan sekä ”pullantuoksuisia” äitejä että menestyviä poliitikkoja. Samalla kirjoitukset kuitenkin epäsuorasti osoittivat, ettei yksityisen ja julkisen elämän ristiriita kadonnut naispoliitikkojen kuvauksista: se vain muutti muotoaan ja sai uuden ratkaisun. Miespoliitikkojen luontevana esitetty asiantuntemus Annassa julkaistut miespoliitikkojen haastattelut ovat läpi tutkitun ajanjakson uusintaneet mielikuvaa yhteiskunnallisesta tilasta miehille luontaisesti sopivana ympäristönä. Niissä puhutaan politiikasta ikään kuin se olisi ainoastaan miesten hallitsema elämänpiiri. Poliitikka näyttäytyy miesten välisen kamppailun ja veljeyden kenttänä. Henkilökuvissa miespoliitikot pyrkivät kukistamaan vastustajansa, mutta samalla menestys miesten maailmassa edellyttää muiden miesten hyväksyntää. Henkilökuvissa rakennetaan vahvasti käsitystä miespoliitikoista yhteiskunnallisina asiantuntijoina. Kirjoituksissa heille annetaan tilaa ja mahdollisuuden käsitellä ajankohtaisia poliittisia ongelmia, kuten esimerkiksi terveydenhuollon tilaa tai yleissivistyksen tasoa Suomessa. Ero Annan julkaisemiin naispoliitikkojen haastatteluihin on selvä. Niiden joukossa vuosina 1975–2005 ei ole sellaisia kirjoituksia, joissa naispoliitikolla olisi itsestäänselvästi asiantuntemusta tai arvovaltaa käsitellä koko kansakuntaa askarruttavia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Henkilökohtainen on poliittista Annan julkaisemat poliittikkojen henkilökuvat osoittavat, millä tavoin henkilökohtaisiksi mielletyt asiat ovat muuttuneet poliittisiksi. Kärjistäen voi sanoa, että 1970-luvun puolivälissä Suomessa oli vallalla mielikuva, jossa vastakkain asettuivat miesten politiikka ja naisten yksityiselämä. Kolmessakymmenessä vuodessa tilanne on muuttunut. 1980-luvun alussa Anna argumentoi, että naisten kokemus arkielämästä ja lasten kasvattamisesta antoi heille sellaista asiantuntemusta, jota tulisi hyödyntää myös politiikassa. Annan mukaan miesten hallitseva asema politiikassa oli johtanut tilanteeseen, jossa huomattava osa kansasta ei saanut ääntään politiikassa kuuluviin. 2000-luvulle tultaessa on mahdollista nähdä, että politiikkaan on muodostunut naisille sopivana nähty toiminnan sektori, johon kuuluvat esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuolto, opetus-, ympäristö- ja kulttuuripolitiikka sekä kansainvälinen kehitysyhteistyö. Verrattuna 1970-luvun puolivälin tilanteeseen naiset osallistuvat luontevasti huomattavaan osaan suomalaista politiikkaa. Sukupuolittunut yhteiskunnallinen jakolinja ei kulje enää politiikan ja yksityiselämän välillä, vaan politiikan sisällä. Samalla käsitys politiikasta on muuttunut. Hyvinvointivaltion ja valtion sosiaalisektoriin liittyvien vastuiden laajentuminen on johtanut tilanteeseen, jossa naisille sopiviksi miellettyjen poliittisten osaamisalueiden määrä on kasvanut. On myös puhuttu politiikan intimisaatiosta, jolla tarkoitetaan, että valtioiden poliittisen toiminnan piiri on tullut yhä lähemmäs ihmisten henkilökohtaista elämää. Naisten aikaisempaa laajempi poliittinen osallistuminen ei olisi ollut mahdollista ilman keskustelua aiheista, jotka koetaan hyvin henkilökohtaisiksi: ruumiin ja politiikan suhteesta, yksityiselämän ja julkisen elämän suhteesta tai arkielämän kokemusten suhteesta poliittiseen osallistumiseen. Näin henkilökohtainen ja poliittinen ovat olleet jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Annan henkilökuvat kertovat muutoksesta, jossa yksityiselämän tapahtumat ovat tulleet kiinteäksi osaksi politiikan julkisuutta. Yksityiselämän julkisuus on ollut poliitikoille sekä mahdollisuus että haaste. Yhtäältä yksityiselämän julkisuus on tarjonnut miespoliitikoille oivallisen keinon tuoda esille henkilökohtaisensa elämänsä myönteisiä puolia, esimerkiksi omistautumista perheelle. Naispoliitikoille yksityiselämän tuleminen julkiseksi on tarjonnut keinon haastaa ja kyseenalaistaa niitä arvoja, joiden mukaan nainen ei voi onnistuneesti yhdistää menestystä työ- ja perhe-elämässä. Samalla poliittisen julkisuuden muutos on merkinnyt sitä, että yksityiselämästä on tullut poliitikoille myös rasite. Julkisuudessa ei tehdä selkeää rajaa yksityisen ja julkisen elämän välillä, vaan henkilökohtaisen elämän valinnoista ja tapahtumista on tullut erottamaton osa poliitikkojen julkisuuskuvaa. Annan julkaisemien poliitikkojen henkilökuvien analyysi osoittaa, että poliitikot symboloivat yhteiskunnallisia arvoja ja asenteita. Poliitikot eivät ole vain ihmisiä ansioineen ja puutteineen, vaan heidän saamansa julkisuuden kautta keskustellaan suuremmista yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten naisten oikeudesta osallistua politiikkaa tai sukupuolten välisestä työnjaosta yhteiskunnassa. Annassa ilmestyneet poliitikkojen henkilökuvat ovat olleet osa prosessia, jossa suomalainen sukupuolittunut työnjako on neuvoteltu merkittävältä osaltaan uuteen muotoon. Naiset ovat saaneet vastuulleen olennaisen osan suomalaista politiikkaa samalla kun politiikan sisältö on myös muuttunut. Julkisuudessa näkyvien poliitikkojen henkilökohtaisen elämän valinnat asettuvat kontekstiinsa osana neuvotteluprosessia, jossa mietitään ja kyseenlaistetaan yhteiskunnallisia arvoja ja asenteita. Tässäkin mielessä henkilökohtaisesta on tullut poliittista.

Jäänmurtopalveluiden kilpailutus palvelua tarjoavan yrityksen näkökulmasta

Jäänmurtajien ja jäänmurtopalveluiden kehittymisen myötä Suomen teollisuus ja ulkomaankauppa on voinut tukeutua ympärivuotisiin merikuljetuksiin. Vuodesta 1889 lähtien, yli sadan vuoden ajan, jäänmurto oli valtion virkamiesten hoitamaa palvelua. Viimeisen seitsemän vuoden aikana jäänmurtajat ja palveluntuotanto on siirtynyt liikelaitoksen kautta valtion omistamalle osakeyhtiölle. Tarkoituksena on ollut monien muiden palveluiden tapaan saada myös jäänmurto kilpailutuksen piiriin. Tämän diplomityön tarkoituksena oli selvittää jäänmurto -liiketoiminnan kannattavuutta kilpailuun mahdollisesti osallistuvien yritysten näkökulmasta. Kannattavuutta selvitettiin kolmen tutkimuskokonaisuuden avulla. Tutkittavat osa-alueet olivat jäänmurron sopimukset, kustannusrakenne sekä muu mahdollinen jäänmurtajalla avovesikaudella suoritettava liiketoiminta. Tutkimus toteutettiin haastattelututkimuksena. Haastateltavina oli sekä jäänmurrossa mukana olevia ja siitä kiinnostuneita varustamoita että muita merenkulun sidosryhmiä, joiden toiminta vaikuttaa liiketoiminnan kannattavuuteen. Lisäksi tehtiin laskelmia kilpailutekijöiden selventämiseksi. Työn tuloksena ei pyritty saamaan ehdotonta tulosta kannattavuudesta, vaan tuloksina esiteltiin yritysten ja sidosryhmien näkemyksiä siitä, miten jäänmurron kilpailutusta voisi kehittää. Erityisesti haluttiin tuoda esille ne seikat, mitkä varustamot näkivät tärkeänä ja mitkä tukisivat heidän osallistumistaan mahdolliseen kilpailuun.

Paronit aikalaissilmin. Muistitietotutkimus Kankaisten kartanon viimeisistä vapaaherroista Claes ja Claes Fredrik Aminoffista

Kankaisten kartanon historia alkaa 1400-luvulta. Sitä ovat hallinneet vuosisatojen saatossa eri aatelissuvut, joista viimeisimpänä kartanon omisti Aminoffien-suku vuodesta 1846 vuoteen 1992. Claes Aminoff (1895 - 1982) sai kartanon sääntöperintötilana testamentin mukaan ja isännöi kartanoa vuodesta 1919 lähtien aina 1970-luvulle asti. Hänen ainoa poikansa Claes Fredrik Aminoff (1928- ) otti kartanon vähitellen haltuunsa isänsä ikääntyessä. Kartano ajautui taloudellisiin vaikeuksiin 1990-luvun alussa ja Aminoff-suvun viimeinen vapaaherra luovutti kartanon omistajuuden Åbo Akademin säätiölle vuonna 1992. Pro gradu –työssä tutkitaan Kankaisten viimeisiä vapaaherroja Claes ja Claes Fredrik Aminoffia ja Kankaisten kartanoa heidän aikanaan (1919-1992). Kirjallinen lähdeaineisto kyseiseltä ajalta on hyvin vähäistä. Tutkimus on toteutettu haastattelemalla yhdeksää aikalaismuistelijaa, jotka ovat kertoneet omia muistojaan vapaaherroista ja kartanosta. Tarkoituksena on ollut kiinnittää huomio siihen, miten muistelijat näkevät vapaaherrat ja miksi sekä miten he tulkitsevat vapaaherrojen menneisyyttä tämän päivän lähtökohdista. Tutkimusmetodina on muistitietotutkimus, jossa pyritään rekonstruoimaan menneisyyttä silminnäkijähaastateltavien avulla. Kyseinen tutkimussuuntaus on vahvistunut viimeisen 30 vuoden aikana niin historian kuin folkloristiikan piirissä. Loppupäätelmissä todetaan, että muistelijoiden näkemykset ja tulkinnat vapaaherroista vaihtelevat osittain sen mukaan mistä yhteyksistä he tuntevat Claes ja Claes Fredrik Aminoffin. Osa haastateltavista on Kankaisten kartanon työntekijöitä, osa ystäviä ja sukulaisia ja loput heistä tuntevat paronit muista yhteyksistä. Claes Aminoffia eli vanhaa paronia pidetään erittäin hyväkäytöksisenä herrasmiehenä, mutta myös hyvin tarkkana ja pojalleen ankarana isänä. Hänestä ei luonnollisesti ole muistitietoa samalla tavalla kuin Claes Fredrik Aminoffista eli nuoresta paronista. Työntekijämuistelijat näkevät Claes Fredrik Aminoffin osittain tylynä ja kopeana sekä osittain leppoisana keksijänä. Heidän mielestään nuori paroni ei osannut pukeutua eikä käyttäytyä paronin tavoin. Muut muistelijat taas kokevat Claes Fredrik Aminoffin olleen hyvä seuramies, intellektuelli ja tutkija, joka piti monipuolisista keskusteluista ja väittelyistä. Kaikki muistelijat ovat yhtä mieltä siitä, että Claes Fredrik Aminoff ei ollut luonteeltaan maanviljelijä vaan tiedemies. Hän ei ollut kiinnostunut taloudesta, kuten hänen isänsä oli ollut. Vapaaherrojen aseman muuttuminen 1900-luvulla liittyy kartanotalouden yleiseen murrokseen.

Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk’ahon runous

Tutkimusta ohjaa kysymys siitä, miten runojen rytmi toiminnallaan vaikuttaa. Rytmiä luonnehtivat toisto, vaihtelu ja liike, ja tällaista rytminäkemystä kehystetään toisiinsa kytköksissä olevilla lähestymistavoilla. Tällä tavoin liikkeessä oleva tutkimuskäytäntö toimii lisäksi vuorovaikutuksessa aineiston, Eila Kivikk’ahon (1921-2004) runouden (1942-1995) kanssa. Rytmi osoittautuu tutkimuksessa yhteydenpidon muodoksi: ilmaisutavaksi, joka vaikuttaa vastaanottajiinsa ja sitoutuu tapaan, jolla rytmi kulloinkin ymmärretään. Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk'ahon runous osoittaa, että runous on kiinni ajassa. Eila Kivikk’ahon runoja voidaan lukea kannanottoina niiden ilmestymisaikaan, joskaan kannanotot eivät esiinny välttämättä suoraan sanottuina, ilmaistuina kylläkin. Ruumiillisuus ja sen sukupuolittuneisuus, modernismin katvealue ja sanomisen ehdot ovat asioita, jotka luetaan tutkimuksessa kannanottojen piiriin ja jotka kiertyvät rytmin kysymykseen. Kannanotot eivät silti redusoidu runojen ilmestymisaikaan vaan ulottuvat luennan hetkeen, tähän ja nyt, vaihtuvan nykyajan aikalaisuuteen. Joidenkin kannanottojen havaitseminen mahdollistuneekin aikojen kuluttua. Runot tarttuvat ja liikuttavat lukemista rytmin voimin. Vuorovaikutus toteutuu tietyin ehdoin ja antaa samalla tilaa uusille tulkintamahdollisuuksille. Keskeiseksi tutkimuksessa tulee rytmin ruumiillisuus, aistimellisuus ja materiaalisuus. Rytmi ei toimi irrallaan sanoista, vaikkakin rytmin toiminnan ja sanallisen merkityksen välinen eronteko on tutkimuksellisesti myös paikallaan. Näin voidaan pohtia sitä, miten rytmi kielen materiaalisuutena ja materiaalisen ilmaisuna viittaa lisäksi sanallisen ilmaisun problematiikkaan, sen rajoihin ja ehtoihin. Sanomaton käsitetään tällöin olennaiseksi osaksi ilmaisua, joka ilmenee eri tavoin. Sanomaton on jotakin, josta ei voi – kenties vielä – puhua suoraan. Suhtautumistapa rytmiin kertoo osaltaan siitä, missä ilmaisun rajojen ja normien nähdään sijaitsevan. Tutkimuksen mukaan nuo rajat ja normit kertovat osaltaan suhtautumisesta ”toiseen sukupuoleen”, naisiin, ja siihen, mikä mielletään naiselliseksi ja naispuoliseksi. Modernismin "kutsumattomana haltiattarena" rytmi sisältää myös uhan ja vaaran mahdollisuuden: ylikäyvä rytminen toisto viettelee mukaansa samanistisessa hengessä, joskin runoudessa tällaisesta harvoin lienee kyse. Sukupuolittunutta normittamista luonnehtii negatiivinen suhtautuminen toistoon, joka liitetään arkiseen, ruumiilliseen ja ”vanhaan”, ja tällöin modernistisen runouden uudistumisen tarve tulee uhatuksi. Vanhan toisto on kuitenkin aina jossakin määrin välttämätöntä, mikä koskee kaikkea ilmaisua. Tästä aiheutuu ratkeamattomuutta, joka on myös läpikäyvä piirre Kivikk’ahon runoissa ja kietoutuu sanomattomaan. Ratkeamattoman ilmaisu ja käsittely voidaan ymmärtää osaksi rytmipolitiikkaa, jossa selittymättömälle annetaan tilaa. Se tekee sanomattoman ilmeiseksi ja ilmaisullisesti vaikuttavaksi tekijäksi. Sotienjälkeinen suomenkielinen modernismi, oikeammin modernistinen lukutapa, on muokannut vahvasti nykykäsityksiä runouden rytmistä. 1940-luvulla vapaa rytmi tarjosi mahdollisuuksia irtaantua mitallisen rytmin kontrollista. Toisaalta ruumiillisuutta kontrolloitiin edelleen. Tutkimus tuo esiin, että tulkintakontekstilla on olennainen sijansa, kun sanallistetaan sanomatonta, ruumiillista rytmiä. 1950-luvun alussa, jolloin modernistinen lukutapa valtasi alaa, rytmi alkoi siirtyä marginaaliin. Kun sanasto ja kuvallisuus nostettiin keskiöön, rytmi asettui samalla ei-sanallisen kommunikaation mahdollistajaksi, joka ei kiellä tradition vaikutusta. Edelleen 1960-luvulla informaation painotus toiseutti rytmiä, joka kuitenkin osoitti kykynsä ilmaista sitä, mihin sanat eivät riitä. 1990-luvun muuttuneissa tilanteissa rytmi, ja laajemmin kielen materiaalinen tuntu, nousi uudella tavalla esiin vaikuttaen yhä 2000-luvulla. Myös taukojen liike on nähtävissä rytmisenä toimintatapana, jota voisi luonnehtia runon kädenojennukseksi, jälleen erääksi tavaksi tarttua lukijaan ja kuulijaan Kun sanat eivät riitä on voinut irtaantua joistakin modernistisen lukutavan sokeista tai kuuroista pisteistä, koska käsitteellistä kehikkoa jäsentävät modernismin jälkeiset näkökulmat. Rytmin toiseuttamisen ja samalla sen potentiaalin kartoittaminen osoittautuu näkökulmaksi, joka mahdollistaa sotienjälkeisen suomenkielisen modernismin uudelleen järjestelyä ja ajattelemista. ”Kova ja kuiva” modernismi on ollut esteettinen ihanne ja kategoria, joka ei kerro riittävästi lähimenneisyytemme runoudesta. Modernismin ideologiaan on kuulunut, osin aivan aiheellisesti, vapauden juhlinta: vihdoinkin irrottaudutaan runoutta kahlitsevasta mitan ikeestä. On totta, että mitallisuus voi kahlita. Rajoja ja sääntöjä muodostettiin kuitenkin yhtä lailla muodon vallankumousta tehtäessä, ja vapaallakin rytmillä on toiston kuvionsa. Lisäksi on huomattava, että modernistisen runouden käyttövoimana ovat ristiriitaisuus ja paradoksit. Niihin kuuluvat sekä epäusko sanoihin että usko ilmaisun mahdollisuuksien etsimiseen epätodennäköisiltä alueilta: sieltä, mikä ei antaudu suoraan sanoiksi.

Tasa-arvon laatu työelämässä

Kirjallisuusarvostelu

Ahvenanmaan strateginen merkitys

Ahvenanmaan erityisasemaa määrittävistä kansainvälisistä valtiosopimuksista vanhin on liki 150 vuotta vanha ja uusin on vuodelta 1947. Vaikka maailma on näistä ajoista muuttunut, Ahvenanmaan asemaa pidetään itsestään selvänä. Tämä tutkimustyö kokoaa yhteen tärkeimmät Ahvenanmaata käsittelevät historialliset tapahtumat ja valtiosopimukset sekä käsittelee niiden merkitystä nykypäivänä Suomen ja Itämeren näkökulmasta katsottuna. Tutkimustyössä käsitellään geopoliittisen analyysin ja voimavara-analyysin avulla Ahvenanmaata alueena, joka sijaitsee keskellä Itämerta, sekä Ahvenanmaan strategista merkitystä yhteiskunnallisesti ja sotilaallisesti tarkasteltuna. Lisäksi tutkimustyössä selvitetään mahdollisen sotilaallisen liittoutumisen merkitystä Ahvenanmaan asemalle ja erityisjärjestelylle. Tutkimustyö on luonteeltaan teoreettinen, ja sen tutkimusmenetelmä on laadullinen asiakirjatutkimus, jota on täydennetty asiantuntijahaastatteluilla. Tutkimusongelma on: “Mikä on Ahvenanmaan strateginen merkitys yhteiskunnallisesti ja sotilaallisesti tarkasteltuna?” Tutkimusongelma pyritään avaamaan pohtimalla Ahvenanmaan kansainvälistä merkitystä Itämeren alueella, sekä vertaamalla merisodan ja yhteiskunnan turvallisuuden nykyisiä uhkakuvia sodanaikaisiin uhkakuviin ja historiantutkimuksen esittävään taustaan. Lisäksi tutkimusongelmaan haetaan ratkaisua pohtimalla, miten muuttuva kansainvälinen politiikka Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueen olojen muuttuminen vaikuttavat Ahvenanmaan erikoisaseman säilyttämiseen Suomen kannalta katsottuna. Tutkimustyö on rajattu 1930-luvulta nykypäivään. Painopisteenä on Itämeren alueen kehitys kylmän sodan jälkeisenä aikana taloudellisen ja kauppapoliittisen suorituskyvyn noustessa tärkeydessä sotilaallisen suorituskyvyn edelle. Tutkimusaineistona ovat kotimaiset ja kansainväliset julkiset asiakirjat sekä lehtiartikkelit ja asiantuntija-haastattelut. Tutkimuksessa ilmenee, että Ahvenanmaan strateginen merkitys on Suomelle edelleen suuri, mutta kansainvälisesti Itämeren kokonaisuuden kannalta katsottuna huomattavasti pienempi kuin sotiemme ja kylmän sodan aikana. Itämeren nykyisen roolin huomattiin olevan kaupallinen eikä sotilaallinen, kuten se oli kylmän sodan aikana. Itämeren strategisen painopisteen todettiin siirtyneen Tanskan salmille – päinvastoin kuin asiantuntijat arvioivat 1990-luvun puolivälissä. Suomen mahdollisesta sotilaallisesta liittoutumisesta todettiin, ettei se vaikuttaisi Ahvenanmaan erityisasemaan. Suomen keinoja täyttää Ahvenanmaata koskevat kansainväliset velvoitteet se kuitenkin lisäisi. Osa tutkimustyön aineistosta on kylmän sodan aikana laadittua kirjallisuutta. Siihen suhtaudutaan käsittelyssä kriittisesti, joskin se muodostaa tutkimustyön historiankatsauksen rungon ja sitä pidetään luotettavana. Tähän pohjautuen tutkimuksessa kuitenkin painotetaan Ahvenanmaan strategista merkitystä ja sen asettamia vaatimuksia Suomen puolustusjärjestelyille Itämeren alueella nykyään vallitsevassa tilanteessa.

Hornet-lentojen jälkeiset korvien paineoireet

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Suomen Hornet-lentoihin liittyvien korvien paineoireiden määrä, laatu ja niihin vaikuttavat tekijät sekä lentäjien kokemukset ylipainehengitysjärjestelmästä.

Mielenterveystutkimus Suomessa

Kirjallisuusarvostelu

Kehitysromaanien aalto

Kirjallisuusarvostelu

Lissabonin sopimuksen vaikutus EU:n yhdennetyn rajaturvallisuuden kehittymiseen : uusia aseita integraatiolle?

Euroopan unionin (EU) perussopimuksia muuttanut Lissabonin sopimus astui voimaan 1.12.2009. Sopimus pyrkii antamaan EU:lle oikeudellisen kehyksen ja välineet, joita se tarvitsee vastatessaan yhteisiin turvallisuushaasteisiin. EU:n yhdennetty rajaturvallisuus määriteltiin ja hyväksyttiin neuvoston päätelmissä Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella joulukuussa 2006. Lissabonin sopimuksen vaikutusta yhdennetyn rajaturvallisuuden edelleen kehittämiselle EU:n sisäisen turvallisuuden osana on tutkittu tieteellisesti vähän. Rajaturvallisuus on ollut terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden kansainvälistymisen myötä yksi tärkeimmistä EU:n oikeus- ja sisäasioiden sektoreista 1990-luvun lopulta saakka. Valtiot luovat instituutioita maksimoidakseen yhteisistä eduista saatavan hyödyn. Liberaalin institutionalismin keskeisenä tutkimuskohteena on läntinen integraatio ja integraatioprosessin selittäminen. Lissabonin sopimus integraation osana yhdistää tämän tutkimuksen liberaalin institutionalismin näkökulmaan. Tämä tutkimus on kartoittava laadullinen tutkimus. Metodiksi valittiin asiakirjoihin perustuva sisällön analyysi sekä täydentävät teemahaastattelut. Kirjallinen tutkimusaineisto koottiin EU:n strategioista ja poliittisista toimintaohjelmista. Haastateltaviksi henkilöiksi valittiin EU:n rajaturvallisuuspolitiikan valmisteluprosessissa ja yhteiseurooppalaisten rajaturvallisuusoperaatioiden kehittämisessä mukana olevia EU-virkamiehiä. Aineiston perusteella päädytään siihen tulokseen, että Lissabonin sopimus mahdollistaa EUtasolla laajemman ja koordinoidumman toiminnan sisäisen turvallisuuden parantamiseksi. Nyt rajavalvonnalla voidaan vaikuttaa kaikkiin sisäisen turvallisuuden uhkiin eikä pelkästään niihin, jotka aiemmin kuuluivat EU:n ensimmäisen pilarin yhteisöasioiden alueelle. Yhteiseurooppalaisista operaatioista ja EU:n koordinoimista teknologiaa hyödyntävistä hankkeista saadut tulokset osoittavat EU:n yhdennetyn rajaturvallisuuden soveltuvan kansainvälisen, rajat ylittävän rikollisuuden torjuntaan. Neuvoston yhteyteen Lissabonin sopimuksella perustetun sisäisen turvallisuuden pysyvän komitean toiminnalla lisätään EU:n pysyväisvirastojen ja eri viranomaisten toiminnan tehokkuutta sekä kehitetään sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden politiikkojen välisiä synergiaetuja kattavien mekanismien luomiseksi erityisesti riskien ja uhkien arvioimiseksi. EU:n luomien puitteiden kautta voidaan todeta saavutettavan yksittäisiä jäsenvaltioita paremmat edellytykset rajavalvonnan, viisumipolitiikan, maahanmuuttovirtojen hallinnan ja rikostorjunnan alojen väliselle yhteistyölle. Henkilöiden liikkuvuuden alalla EU voi Lissabonin sopimuksen myötä tarkastella muuttoliikkeen hallintaa ja rikollisuuden torjuntaa yhdennettyyn rajaturvallisuuteen kuuluvina rinnakkaisina tavoitteina.

Tutkimuskohteena työväen elämäntapa

Kirjallisuusarvostelu

"Sotien täytyy hävitä sivistyskansojen keskuudesta"

Kirjallisuusarvostelu

Användning av svenska i Åbo: en studie av språkbruket hos svenskspråkiga och tvåspråkiga åbobor

Pro gradu-tutkielmani aiheena on tutkia Turun ruotsinkielisen väestön kaksikielisyyttä. Tavoitteena on selvittää, missä arkipäivän tilanteissa ruotsinkieliset turkulaiset käyttävät suomea ja ruotsia sekä miten ikä vaikuttaa kielenkäyttöön. Lisäksi pyrin selvittämään, mitkä tekijät vaikuttavat kielen valintaan eri tilanteissa. Tutkielma on luonteeltaan empiirinen ja tutkimusmateriaali on kerätty kyselyn avulla. Kyselyyn vastasi yhteensä 128 henkilöä. Tutkimusmetodi on enimmäkseen kvantitatiivinen, mutta pyrin kyselyn avointen kysymysten avulla myös selittämään, millaiset tekijät vaikuttavat henkilöiden kielenkäyttöön eri tilanteissa. Kyselyyn osallistuneet henkilöt on jaettu kolmeen ryhmään iän perusteella: 15–30- vuotiaat, 31–60-vuotiaat sekä yli 61-vuotiaat. Analysoin jokaisen ikäryhmän taustatiedot, kielenkäyttöä perheen piirissä, yhteiskunnan eri tilanteissa sekä vapaaajalla. Lopuksi vertailen tuloksia näiden kolmen ikäryhmän välillä. Merkittävimpinä tuloksina voidaan mainita, että nuorimman ikäryhmän edustajat ovat kielelliseltä identiteetiltään kaksikielisiä, kun taas kahden muun ryhmän jäsenet kokevat olevansa ruotsinkielisiä. Perheen parissa ruotsia käytetään enemmän kun taas suomen kieli on dominoivassa asemassa asioitaessa yhteiskunnan eri yhteyksissä. 15–30-vuotiaat käyttävät enemmän suomea perheen kesken kuin kaksi muuta ryhmää. Tätä selittää osaltaan varmasti kielirajoja ylittävien avioliittojen yleistyminen ja heidän lastensa kaksikielisyys. Iällä näyttäisi olevan myös merkitystä kielen valintaan asioitaessa kodin ulkopuolella. 15–30-vuotiaat käyttävät lähes poikkeuksetta enemmän suomea kuin ruotsia kodin ulkopuolella. Myös 31–60-vuotiaat käyttävät virallisemmissa yhteyksissä enemmän suomea, mutta he ovat tietoisia kielellisistä oikeuksistaan ja pyrkivät käyttämään myös ruotsia. Tilanteita, joissa ruotsia käytetään tietyssä määrin, liittyvät mm. terveydenhoitoon, asioimiseen pankissa ja Stockmanntavaratalossa. Tärkeimmät syyt suomen puhumiselle ruotsin sijaan liittyvät ruotsinkielisen palvelun puutteellisuuteen sekä kommunikoinnin helpottamiseen. Myös harrastustoiminnassa nuorin ikäluokka käyttää enemmän suomea kuin ruotsia, kun taas kaksi muuta ikäryhmää käyttävät enemmän ruotsia. Kaikille ryhmille yhteistä sitä vastoin on lukeminen ruotsiksi, mitä selittänee henkilöiden ruotsinkielisen koulun käyminen. Mielenkiintoinen tulos on se, että iäkkäämmät ihmiset tutkimuksen mukaan katsovat enemmän tv:tä kuin nuorin ikäryhmä. Onkin syytä miettiä, millainen ruotsin kielen asema Turussa tulevaisuudessa on, kun jo nyt suuri osa nuorista ruotsinkielisistä henkilöistä käyttää enemmän suomea kuin ruotsia.

Keskustelu Nato-jäsenyydestä 2000-luvulla

Tässä tutkimuksessa tutkitaan suomalaisen Nato-keskustelun sisältämiä argumentteja ja niiden suhdetta vuosina 2001, 2004 ja 2009 laadittuihin turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin selontekoihin. Tutkimuksen tavoite on selvittää, millaisilla argumenteilla suomalaisessa Nato-keskustelussa on perusteltu jäsenyyden tarvetta ja tarpeettomuutta. Toinen tavoite on selvittää, miten turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen kannat jäsenyydestä eroavat kansallisesta Nato-keskustelusta ja keskustelun osapuolten mielipiteistä. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan Nato-keskustelun laatua ja luonnetta. Keskustelun osapuolten jaottelu on kaksijakoinen. Ensimmäinen jaottelu muodostuu jäsenyyttä kannattavista ja vastustavista argumenteista. Lisäksi keskustelevat osapuolet jaetaan kansalaisiin, asiantuntijoihin ja päättäjiin. Keskustelua ja sen sisältämiä argumentteja tutkitaan sisällöllisen analysoinnin ja typologisoinnin keinoin. Tutkimuksen ensisijaiset lähteet ovat 2000-luvun aikana laaditut turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot, Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan vuosittain teettämät mielipidetutkimukset, Ulkopolitiikan instituutin ja ulkoministeriön Nato-jäsenyyttä käsittelevät raportit sekä vuonna 2006 ilmestynyt Juho Rahkosen väitöskirja. Tutkimuksessa ilmenee, että jäsenyydestä käytävä keskustelu on muuttunut viime vuosikymmenen aikana vähän. Pääosa argumenteista, joilla perusteltiin näkemyksiä jäsenyydestä kymmenen vuotta sitten, esiintyy keskustelussa myös tällä hetkellä. Keskustelun osapuolet perustelevat jäsenyyden tarvetta ja tarpeettomuutta pääasiassa samoilla aihealueilla. Argumenttien eroavaisuudet johtuvat erilaisista näkökulmista. Turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot ovat muuttuneet 2000-luvun aikana Natojäsenyyttä kannattavampaan suuntaan, kun taas kansalaisten keskuudessa jäsenyyden vastustus on säilynyt koko ajan samana. Vuoden 2001 selonteko painottaa Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden jatkamista ja sopii siten hyvin yhteen kansalaismielipiteeseen, joka on selkeästi jäsenyyttä vastustava. Vuoden 2004 selonteossa Naton rooli koetaan tärkeänä läntisen identiteetin vahvistajana ja tehokkaana vaikutuskanavana. Vuoden 2009 selonteko on tutkimuksen selonteoista lähimpänä päättäjien ja asiantuntijoiden argumentteja Nato-jäsenyydestä, mutta se ei täsmää suomalaisen enemmistön jäsenyyttä vastustaviin näkemyksiin.

Informaatiosodankäynnin tuomat haasteet Ilmavoimien pääjärjestelmiin

Informaatiosodankäynti on sodankäynnin osa-alue, jonka tutkimus- ja kehittämistyö alkoi laajamittaisesti 1990-luvun Yhdysvalloista. Suomen kaltaisissa voimakkaasti kehittyvissä tietoyhteiskunnissa informaatiosodankäynti luo erilaisia haasteita, joihin vastaaminen on välttämätöntä tehokkaan puolustuksen takaamiseksi. Tutkielmassa tarkastellaan informaatiosodankäynnin tuomia haasteita Ilmavoimien pääjärjestelmiin, joita ovat johtamis- ja taistelujärjestelmä, tukeutumisjärjestelmä ja valvontajärjestelmä. Tutkielman pääkysymys on: Mitä haasteita informaatiosodankäynti aiheuttaa Ilmavoimien pääjärjestelmien toiminnalle? Tutkielman alakysymyksiä ovat: – mitä on informaatiosodankäynti ja mitkä ovat sen lajit? – miten informaatiosodankäynti vaikuttaa Ilmavoimien johtamisjärjestelmän näkökulmasta tarkasteltuna? – mitä on informaatiosodankäynti tarkasteltuna Ilmavoimien muiden pääjärjestelmien näkökulmasta? Tutkielma jakautuu kahteen tärkeimpään osaan. Ensimmäisessä käsitellään informaatiosodankäyntiä ja ilmavoimien pääjärjestelmiä käsitteellisellä tasolla sekä kerrotaan informaatiosodankäynnin tutkimuksesta ja historiasta. Toisessa osassa informaatiosodankäynti sidotaan Ilmavoimien toimintaan. Siinä tarkastellaan haasteita, joita informaatiosodankäynti luo Ilmavoimien järjestelmille. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen ja lähestymistapana aiheeseen käytetään aineistopohjaista teoriaa. Tutkielmassa käytetään myös aineistoanalyysin ja teemoittelun keinoja. Tärkein käytettävä lähdeteos on Martin C. Libickin vuoden 1995 kirjoittama kirja ”What Is Information Warfare?”, jonka avulla tutkimuskohdetta määritellään. Lisäksi tutkimuksen aineistoon kuuluvat aiheesta kirjoitettu muu kirjallisuus, lehtiartikkelit, tutkimustyöt ja internetlähteet. Tutkielman mukaan informaatiosodankäynti luo Ilmavoimien pääjärjestelmille lukuisia haasteita, jotka liittyvät muun muassa informaatioteknologian kehitykseen, nykyisen sodankäynnin epäsymmetrisyyteen ja kustannustehokkuuteen. Haasteiden tiedostaminen on tärkeää toimivan puolustusjärjestelmän takaamiseksi.