Imagining a New Society: Public Painting as Politics in Postwar Finland

The thesis is the first comprehensive study on Finnish public painting, public artworks generally referred to as murals or monumental paintings. It focuses on the processes of production of public paintings during the post-WWII decades in Finland and the complex relationships between the political sphere and the production of art. The research studies the networks of agents involved in the production of public paintings. Besides the human agents—artists, assistants, commissioners and viewers—also public paintings were and are agents in the processes of production and in their environments. The research questions can be grouped into three overlapping series of questions: First, the research investigates the production public paintings: What kinds of public paintings were realised in postwar Finland—how, where, by whom and for what purposes? Second, it discusses the publicness of these paintings: How were public paintings defined, and what aspects characterised them as “public”? What was their relation to public space, public authorities, and audience? And third, it explores the politics of public paintings: the relationship between Finnish public painting, nationalism, and the memory of war. To answer these questions, extensive archival work has been performed, and over 200 public paintings have been documented around Finland. The research material has been studied in a sociological framework and in the context of the political and economic history of Finland, employing critical theories on public space and public art as well as theories on the building of nationalism, commemoration, memory, and forgetting. An important aim of this research was to open up a new field of study and position public painting within Finnish art history, from which it has been conspicuous by its absence. The research indicates that public painting was a significant genre of art in postwar Finland. The process of creating a national genre of public painting participated in the defining of municipal and state art politics in the country, and paintings functioned as vehicles of carrying out the agenda of the commissioning bodies. In the formation of municipal art policies in Finland in the 1950s, public painting connected to the same tendency of democratising art as the founding of public art museums. Public painting commissions also functioned as an arena of competition and a means of support for the artists. Public paintings were judged and commissioned within the realm of political decision-making, and they suggested the values of the decision-making groups, generally conveyed as the values of the society. The participation of official agents in the production allocated a position of official art to the genre. Through the material of this research, postwar public painting is seen as an agent in a society searching for a new identity. The postwar public painting production participated in the creation of the Finnish welfare society as indications of a humane society. It continued a tradition of public art production that had been built on nationalist and art educational ideologies in the late 19th and early 20th century. Postwar public paintings promoted the new national narrative of unification by creating an image of a homogeneous society with a harmonious communal life. The paintings laid out an image of Finnishness that was modern but rooted in the agrarian past, of a society that was based on hard work and provided for its members a good life. Postwar public painting was art with a mission, and it created an image of a society with a mission.

Puolueiden keskustelutilaisuuksista mediatapahtumiksi. Television vaaliohjelmat ja niihin liittynyt sanomalehtijulkisuus 1960-luvulta 1980-luvulle

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan television vaaliohjelmia ja niihin liittynyttä sanomalehtijulkisuutta 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle. Tarkastelun kohteena ovat sekä eduskunta- että presidentinvaalien vaaliohjelmat. Tutkimusaineisto koostuu Yleisradion hallinto- ja ohjelmaneuvostojen pöytäkirjoista, vaaliohjelmien televisiotallenteista sekä vaaliohjelmia käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista. Lehtiaineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista, Iltalehdestä, Aamulehdestä, Kansan Uutisista, Suomenmaasta sekä Suomen Sosialidemokraatista. Sanomalehtiaineistoa on täydennetty Yleisradion leikearkistoon kerätyillä lehtileikkeillä. Tutkimuksessa on analysoitu toisaalta television vaaliohjelmien kehitystä ja toisaalta vaaliohjelmiin liittynyttä sanomalehtikirjoittelua. Television vaaliohjelmien kehityksen osalta tutkimuksessa on kuvattu, millä tavoin vaaliohjelmia on eri aikoina tehty ja millaisia poliittisia kiistoja niiden tekemiseen on liittynyt. Sanomalehtiaineiston analyysissa on tarkasteltu sitä, mihin seikkoihin vaaliohjelmia käsittelevissä kirjoituksissa on kiinnitetty huomiota, millä tavoin lehdet ovat suhtautuneet ohjelmien toteutukseen ja millainen rooli ohjelmilla on nähty olleen vaalikampanjoinnissa. Väitöskirjan näkökulma on historiallinen, mikä merkitsee ajallisten kontekstien keskeisyyttä analyysissa. Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota sekä poliittisessa kulttuurissa että mediamaisemassa tapahtuneisiin muutoksiin. Vaaliohjelmat olivat 1960-luvulla tarkkaan säänneltyjä puolueiden välisiä keskustelutilaisuuksia, joissa toimittajilla ei ollut näkyvää roolia. Ohjelmien toteutuksesta vastasivat puoluemandaateilla toimineet Yleisradion ohjelma- ja hallintoneuvoston jäsenet, joten ohjelmien toteutuksen yksityiskohdista vastasivat puolueet. Puolueet riitelivät usein vaaliohjelmien toteutuksesta, mikä osoittaa, että puolueille television vaaliohjelmat olivat tärkeitä poliittisia foorumeita jo 1960-luvulta lähtien. Vaaliohjelmat jakautuivat kahteen erilaiseen ohjelmaformaattiin; vaalitentteihin ja suureen vaalikeskusteluun. Vaalitenteissä kunkin puolueen edustajat olivat vuorollaan ”altavastaajina”, joille muiden puolueiden edustajat esittivät kysymyksiä. Suuri vaalikeskustelu oli perinteisempi paneelikeskustelu, jossa poliitikot selvittivät vuorotellen kantojaan ajankohtaisiin poliittisin kysymyksiin. 1970-luvun puolivälissä vaalitenttien toteutuksessa tapahtui suuria muutoksia, kun toimittajat syrjäyttivät poliitikot vaalitenttien kyselijöinä. Suuri vaalikeskustelu säilyi ennallaan. Sanomalehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin oli 1960- ja 1970-luvuilla huomattavasti pidättyvämpää kuin poliitikkojen. Sanomalehdistön näkökulmasta television vaaliohjelmien tärkeimpänä tehtävänä oli puolueiden poliittisten linjausten esittely. Vaaliohjelmia käsittelevissä teksteissä esiteltiin pääasiassa poliitikkojen ohjelmissa pitämiä puheenvuoroja. Puoluelehdissä puheenvuorojen sisältöä arvioitiin aatteellisista lähtökohdista, sitoutumattomissa sanomalehdissä neutraalimmin. Vaaliohjelmien toteutukseen liittynyt kritiikki kohdistui toisaalta poliitikkojen puoluepropagandaan, toisaalta poliitikkojen liialliseen varovaisuuteen. Sanomalehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin säilyi ennallaan myös 1970-luvulla, jolloin vaaliohjelmia alettiin tehdä toimittajavetoisesti. Ainoa muutos liittyi vaaliohjelmakritiikkiin, joka kohdistui nyt poliitikkojen ohella myös toimittajiin, joiden katsottiin olleen ohjelmissa liian hyökkääviä. Suurin muutos vaaliohjelmiin liittyneessä kirjoittelussa tapahtui 1980-luvulla. Vaaliohjelmia käsitteleviä kirjoituksia julkaistiin sanomalehdistössä monikertainen määrä 1970-lukuun verrattuna. Samalla myös vaaliohjelmia käsittelevien kirjoitusten näkökulmat alkoivat muuttua, kun ohjelmin visuaalinen ulottuvuus alkoi olla yhä näkyvämmin esillä sanomalehtiin laadituissa analyyseissa. Lehdet alkoivat teettää säännöllisesti erilaisia tutkimuksia poliitikkojen pärjäämisestä ohjelmissa ja kirjoittaa vaalikeskusteluiden voittajista ja häviäjistä. Lisäksi lehtijutuissa arvioitiin poliitikkojen esiintymistä ja vaaliohjelmista välittyviä vaikutelmia. Vuoden 1982 presidentinvaaleissa uusista näkökulmista kirjoittivat erityisesti iltapäivälehdet, mutta vuosikymmenen jälkipuoliskolla samankaltaisia lähestymistapoja omaksuivat myös Helsingin Sanomat ja Aamulehti. Niiden vaaliohjelmia käsittelevissä uutisissa kiinnitettiin yhä useammin huomiota poliitikkojen esiintymiseen, pukeutumiseen ja tunnetiloihin. Puoluelehtien suhtautuminen vaaliohjelmiin säilyi kuitenkin ennallaan, ja myös vaaliohjelmakritiikki säilyi suurelta osin muuttumattomana. 1980-luvun aikana television vaaliohjelmat muuttuivat lehdistön käsittelyssä puolueiden tavoitteita esittelevistä keskustelutilaisuuksista poliitikkojen ja puolue johtajien henkilökohtaisia ominaisuuksia mittaaviksi esiintymiskokeiksi ja suuriksi mediatapahtumiksi, joiden katsottiin toisinaan jopa ratkaisseen vaalin tuloksen. Nostaessaan television vaaliohjelmat kampanjajournalisminsa ytimeen, sanomalehdet vahvistivat television poliittista roolia.

Kaksi tietä huipulle. Media ja puoluejohtajuus Suomessa naisten noususta populismin aaltoon

Tässä väitöskirjassa tarkastellaan suomalaisen puoluejohtajuuden ja suuren puolueen johtajaksi nousun murroskautta 1980-luvun lopulta 2010-luvulle median ja politiikan vuorovaikutuksen näkökulmasta. Puolueiden johtaminen on myös Suomessa ollut miesten työtä, ja perinteisesti tehtävään on ollut yksi väylä: asettuminen ehdolle puheenjohtajavaalissa ja valituksi tulo puoluekokouksessa. Tarkastelujakson alkupuolella naisia oli Suomessa ensimmäistä kertaa ehdolla suurten puolueiden puheenjohtajavaaleissa. Kauden loppupuolella heitä myös valittiin tuohon tehtävään ja ensimmäiset naiset nousivat pääministeriksi. Tämä historiallinen murros päätti liki satavuotisen perinteen, jossa miehet ovat olleet Suomessa sekä suurten puolueiden että hallitustyön johtajia. Julkisessa keskustelussa kysymys tasa-arvosta jäi toissijaiseksi: naisia alettiin valita puoluejohtajiksi tilanteissa, joissa heidän valintansa nähtiin puolueille edulliseksi. Naisen valinta tulkittiin miehen valintaa merkittävämmäksi symboliseksi viestiksi, johon liitettiin ajatuksia uudistumisesta ja puolueen julkisuuskuvan parantamisesta. Merkille pantavaa on, että naisten ensimmäiset valinnat suurten puolueiden johtajiksi tapahtuivat vaiheessa, jossa puoluejohtajien valta-asema on vahvin kautta suomalaisen poliittisen historian. Tässä valossa näyttää siltä, että valta ei aina pakenekaan naisilta. Vaikka suomalainen yhteiskunta ja suomalaiset naiset ovat monessa mielessä olleet edelläkävijöitä tasa-arvon suhteen, politiikan johtopaikkoja tavoitelleet naiset ovat meilläkin kohdanneet kansainvälisessä tutkimuksessa naisten haasteeksi osoitettuja lasikattoja, pyöröovia ja liukkaita jyrkänteitä. Tutkittavan ajanjakson aikana konkretisoitui myös toinen mahdollinen, joskin poikkeuksellinen reitti suuren puolueen johtajaksi: pienen puolueen nouseminen suurten joukkoon eduskuntavaaleissa. Tämä vaihtoehto toteutui vuonna 2011 perussuomalaisten eduskuntavaalivoiton myötä. Perussuomalaisten nousu eduskunnan pienimmästä puolueesta kolmanneksi suurimmaksi mursi perinteisen kolmen suuren puolueen asetelman. Puolueen menestyksen seuraukset ovat olleet kauaskantoisemmat kuin ehkä ensin ajateltiin: perussuomalaisten vaalivoiton sosiaalidemokraateille, keskustalle, ja kokoomukselle aiheuttama järkytys heijastui myöhemmin myös niiden johtajavaihdoksiin ja -valintoihin. Sekä naisten läpimurrossa että populismin voittokulussa median rooli oli monisyisempi kuin siihen perinteisesti liitetty tiedon välittäjän ja valtaa pitävien toimia kriittisesti seuraavan neljännen valtiomahdin tehtävänkuva. Tutkittavalla jaksolla tiedotusvälineet tekivät onnistuneen intervention politiikan osapuoleksi. Toimittajat ottivat kantaa valintoihin ja ohjeistivat puolueita, ja puolueet taas mukauttivat näkyvyyden maksimoidakseen käytäntöjään median tarpeisiin. 1980-luvun lopulta 2010-luvulle ulottuvalla jaksolla suuren puolueen puoluejohtajaksi valikoitumisen kriteerit muuttuivat, samalla kun median merkitys johtajavalinnoissa ja myös puoluejohtajan käytännön työssä kasvoi. Mediasta tuli aiempaa konkreettisemmin johtajavalintojen ja valtakamppailun areena, ja siihen liittyvät näkökohdat nousivat myös keskeisiksi johtajan taitoja arvioitaessa. Kuka ehdokkaista toisi näkyvyyttä, ”pärjäisi” median paineissa ja vakuuttaisi äänestäjät? Vielä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa johtajavalinnat olivat pitkälti puolueorganisaatioiden hallinnoimia prosesseja, joista lehdistö raportoi askeleen jäljessä kulkien. Viimeistään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä puolueet omaksuivat ajatuksen median hyödyllisyydestä. Tämän strategisen muutoksen myötä puolueet tulivat samalla luovuttaneeksi määriteltyvaltaa oman organisaationsa ulkopuolelle. Kokoomuksen vuoden 2014 johtajavaalissa silmiinpistävää oli pyrkimys sekä hyötyä julkisuudesta että palauttaa valtaa takaisin puolueelle. Politiikan mediajulkisuuden alttius tarttua myyviin poliitikkopersooniin, ilmiöihin, ristiriitoihin ja draamaan sekä vastaavasti populistijohtaja Timo Soinin ja perussuomalaisten kyky tarjota kaikkia näitä auttoivat puolueen suurvoittoon vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Organisaatioltaan pieni ja johtajaansa henkilöityvä puolue sai selvästi poliittista painoarvoaan suuremman julkisuuden, koska kiinnostavuus määritti näkyvyyden ja puolueen nousevasta kannatuksesta tuli yksi vaalien pääaiheista. Median ja politiikan suhteessa tapahtuneet muutokset olivat vauhdittamassa niin naisten nousua suurten puolueiden johtajiksi kuin populistisen johtajuuden läpimurtoa ja perussuomalaisten menestystä. Koska suurten puolueiden johtajista valikoituvat myös pääministerit, näiden muutosten vaikutus ulottuu Suomen poliittisesti vaikutusvaltaisimpaan tehtävään asti.

The multicultural moment : the history of the idea and politics of multiculturalism in Sweden in comparative, transnational and biographical context, 1964–1975

The emergence of the idea of multiculturalism in Swedish public discourse and social science in the latter half of the 1960s and introduction of official multiculturalism in 1975 constituted a major intellectual and political shift in the post-war history of Sweden. The ambition of the 1975 immigrant and minority policy to enable the preservation of ethno-cultural minorities and to create a positive attitude towards the new multicultural society among the majority population was also incorporated into Swedish cultural, educational and media policies. The rejection of assimilationism and the new commitment to ethno-cultural diversity, the multicultural moment, has earned Sweden a place on the list of the early adopters of official multiculturalism, together with Canada and Australia. This compilation thesis examines the origins and early post-war history of the idea of multiculturalism as well as the interplay between idea and politics in the shift from a public ideal of homogeneity to an ideal of multiculturalism in Sweden. It does so from a range of conceptual, comparative, transnational, and biographical perspectives. The thesis consists of an introduction (Part I) and four previously published studies (Part II). The primary research result of the thesis concerns the agency involved in the break-through and formal establishment of the idea of multiculturalism in Sweden. Actors such as ethnic activists, experts and officials were instrumental in the introduction and establishment of multiculturalism in Sweden, as they also had been in Canada and in Australia. These actors have, however, not previously been recognized and analysed as significant idea-makers and political agents in the case of Sweden. The intertwined connections between activists, social scientists, linguists, and officials facilitated the transfer of the idea of multiculturalism from a publically contested idea to public policy via the way of The Swedish Trade Union Confederation, academia and the Royal Commission of Immigration. The thesis furthermore shows that the political success of the idea of multiculturalism, such as it was within the limits of the universalist social democratic welfare state, was dependent on whom the claims-makers were, the status and positions they held, and the way the idea of multiculturalism was conceptualised and used. It was also dependent on the migratory context of labour immigration in the 1960s and 1970s and on whose behalf the advocates of multiculturalism made their claims. The majority of the labour immigrants were Finnish citizens from the former eastern half of the kingdom of Sweden who were net contributors to the Swedish welfare state. This facilitated the recognition of their ethno-cultural difference, and, following the logic of universalism, the ethno-cultural difference of other minority groups in Sweden. The historical significance of the multicultural moment is still evident in the contemporary immigration and integration policies of Sweden. The affirmation of diversity continues to set Sweden apart from the rest of Europe, now more so than in the 1970s, even though the migratory context has changed radically in the last 40 years.

The concept of emerging power in international politics and economy

ABSTRACT This paper aims to analyze the concept of emerging power established to the understanding of international affairs. The work observes that the use of the lexicon emerging - regarding to markets, countries or powers - as qualifier for a range of international relations phenomena became a constituent part of the matter. In spite of that, the empirical denotation of the predicate is ahead of the amount of efforts on its theoretical contextualization. Our methodological hypothesis is that the rational denial of the concepts prevailing connotative spectrum by acknowledging the embedded wisdom about cognate phenomena synthesizes a theoretical framework on its accurate use.

Razão e democracia: uso público da razão e política deliberativa em Habermas[ign] [title language="en"]Reason and democracy[ign]: [subtitle]Public use of reason and deliberative politics in Habermas

O objetivo do artigo é examinar como Habermas, orientado pela intuição normativa do uso público da razão, reconstrói uma concepção procedimental de democracia deliberativa, que, sem desconsiderar da dimensão estratégica e instrumental da esfera pública e da política, reformula a dimensão epistêmica da democracia: a aceitabilidade racional dos acordos políticos. Inicialmente, apresento brevemente a análise sociológica e histórica do conceito de esfera pública crítica, realizada em Mudança Estrutural da Esfera Pública (1962), para, em seguida, expor duas linhas de argumentação sobre o conceito de esfera pública e de política deliberativa, em Direito e Democracia (1992): a que se refere ao princípio de legitimação baseado na razão pública como uma reconstrução intersubjetiva e política do conceito kantiano de autonomia; e a que concerne aos aspectos essenciais da teoria crítica da sociedade fundada na distinção entre mundo da vida e sistema e a "tradução" sociológica e institucional do uso público da razão, nos conceitos de sociedade civil e esfera pública.

Dancing politics : connecting women's experiences of rave in Toronto to ageism and patriarchy

Based on a critical analysis of recent Canadian and British media, academic, and political representations of rave, in conjunction with the author's and ten female interviewees' past experiences as active rave participants, the purpose of this thesis is to show the ways that rave can be understood as political. Drawing on a post-structural understanding of politics, which understands macro social issues and micro personal experiences as intimately linked and inseparable, this thesis fills a gap in the existing rave literature by explicitly drawing out (a) the ways that active rave participation is entangled in dominant understandings of age and gender-appropriate activities, and (b) the implications that these entanglements have on the ways that some women experience and construct their past active rave participation. Specifically, the author examines the ways that age and gender intersect and inform the discourses on which research participants drew to describe and rationalize their experiences of becoming, being, and ceasing to be active rave participants in Toronto, Ontario, Canada. At the same time that the majority of research participants' introductions to rave followed heterosexualized and heternormative patterns, they also constructed active rave participation as a way to challenge popular representations of rave as an inappropriate activity, especially for young women. When rationalizing the cessation of their active rave participation, however, these women reproduced depictions of rave participation as a transitory and juvenile phase where older women are particularly misplaced. The various ways that these women simultaneously challenged, experienced, and facilitated dominant ageist and patriarchal discourses about who does and does belong in rave are interpreted as evidence that micro rave experiences cannot be divorced from macro discriminatory discourses, and that "the personal is political."

Caseflow management and the politics of professionalism : lawyers and independent paralegals

Caseflow Management is a public sector program designed to promote effective management of cases through the resolution process in the public court system. Given its public nature caseflow management policy is ultimately an exercise in political will. To date that political will has been dominated by the legal profession which has influenced the Ministry of the Attorney General to limit the term~ of reference for caseflow management and its application to a narrow range of alternatives which are primarily in the interest of the legal profession. This thesis will explain the nature and extent of the politics within the legal profession that impact on caseflow management and demonstrate the potential for better serving the public interest by eXl~anding its terms of reference to incorporate independent paralegals and public / private sector partnerships in the Ontario Provincial Court System for highway traffic offences and other matters of a summary conviction nature.

Ethnic conflicts and international politics : an analysis of the communal regional, and global dimensions of the Cyprus problem

The thesis assesses the impact of international factors on relations between Greek and Turkish Cypriots during and after the Cold War. Through an analysis of the Cyprus problem it explores both why external actors intervene in communal conflicts and how they influence relations between ethnic groups in plural societies. The analytical framework employed throughout the study draws on contributions of International Relations theorists and students of ethnic conflict. The thesis argues that, as in the global political system, relations between ethnic groups in unranked communal systems are anarchic; that is, actors within the system do not recognize a sovereign political authority. In bipolar communal systems dominated by two relatively equal groups, the struggle for security and power often leads to appeals for assistance from external actors. The framework notes that neighboring states and Great Powers may heed calls for assistance, or intervene without a prior request, if it is in their interest to do so. The convergence of regional and global interests in communal affairs exacerbates ethnic conflicts and precludes the development of effective political institutions. The impact of external intervention in ethnic conflicts has the potential to alter the basis of communal relations. The Cyprus problem is examined both during and after the Cold War in order to gauge how global and regional actors and the structure of their respective systems have affected relations between ethnic groups in Cyprus. The thesis argues that Cyprus's descent into civil war in 1963 was due in part to the entrenchment of external interests in the Republic's constitution. The study also notes that power politics involving the United States, Soviet Union, Greece and Turkey continued to affect the development of communal relations throughout the 1960s, 70s, and, 80s. External intervention culminated in July and August 1974, after a Greek sponsored coup was answered by Turkey's invasion and partition of Cyprus. The forced expulsion of Greek Cypriots from the island's northern territories led to the establishment of ethnically homogeneous zones, thus altering the context of communal relations dramatically. The study also examines the role of the United Nations in Cyprus, noting that its failure to settle the dispute was due in large part to a lack of cooperation from Turkey, and the United States' and Soviet Union's acceptance of the status quo following the 1974 invasion and partition of the island. The thesis argues that the deterioration of Greek-Turkish relations in the post-Cold War era has made a solution to the dispute unlikely for the time being. Barring any dramatic changes in relations between communal and regional antagonists, relations between Greek and Turkish Cypriots will continue to develop along the lines established in July/August 1974. The thesis concludes by affirming the validity of its core hypotheses through a brief survey of recent works touching on international politics and ethnic conflict. Questions requiring further research are noted as are elements of the study that require further refinement.

Partnership, politics and public administration: a case study of the Ontario Ministry of Natural Resources

Efforts to reform the public sector reflect the social, political and economic environment within which government must function. The recent demands by the public for more consensual decision-making, as well as more efficient, effective and responsive public service, have resulted in a number of reform initiatives, including an emphasis on partnership development. The purpose of this thesis is to examine partnership arrangements within the public sector. Specifically, the thesis will assess the value of partnerships and their impact on government by examining six partnership arrangements involving the Ontario Ministry of Natural Resources (OMNR). The OMNR, having recently been awarded the 1992 Institute of Public Administration of Canada Award for Innovative Management, on the theme of partnership development, is being lauded as an example for other government agencies considering similar alliances. The thesis begins by introducing the concept and practice of partnership within the public sector in general and the OMNR specifically. Descriptive analysis of six OMNR partnerships is provided and a number of criteria are used to determine the success of each of these arrangements. Special attention is paid to the political implications of partnerships and to those attributes which appear to contribute to the successful establishment and iii maintenance of partnership arrangements. The conclusion is drawn that partnerships provide the government with an opportunity to address public demands for greater involvement in decision-making while accommodating government's limited financial resources. However, few truly collaborative partnerships exist within the public sector. There are also significant political implications associated with partnerships which must be dealt with both at the political and bureaucratic levels of government. Lastly, it is argued that while partnerships within the OMNR are experiencing some difficulties, they constitute a genuine attempt to broaden the base of decision-making and to incorporate the concerns of stakeholders into resource management.

Where's Albania? : staking out the politics of the real and reality in documentary cinema

This thesis, entitled, "Where's Albania? Staking Out the Politics of the Real and Reality in Documentary Cinema," charts the documentary tradition's path from its first incarnations, as filmed travelogue or ethnographic study, for example, right through to its development as a form acting as an objective observer, reflexive commentator, and finally, as a postmodern hybrid. This thesis begins by locating the documentary tradition's origins in realism. Foregrounding documentary cinema as a realist style is important in that it is a contention that spans this entire study. After working through the numerous modes of documentary as outlined by Bill Nichols, I suggest the documentary is often best understood as a hybrid form drawing on numerous modes and conventions. This argument permits my study to make a shift into postmodern theory, wherein I examine postmodernism's relationship to the documentary both as being influenced by it, but also as subsequently forcing documentary cinema to look back at itself and reevaluate the claims it has made in the past, and how postmodernism has drawn these claims to the surface of debate. My thesis concludes with a study of the mockumentary. This analysis confirms the link between postmodernism and documentary, but perhaps more importantly, this analysis investigates postmodemism's critique of the image and representation in general, two elements historically linked to documentary cinema's success as "truth teller."

The neoliberalization of street vending policy in Lima, Peru: the politics of citizenship. property and public space in the production of a new urban marginality

Neoliberalism is having a significant and global impact on political, social and economic life across spaces. This work illustrates how neoliberalism is attempting to change the ways in which the urban poor - particularly those that participate in street vending - use urban spaces in Lima, Peru. Using municipal policies, newspaper articles and local academic texts I argue that there is a changing marginality in Lima that is being experienced by street vendors, and currently in los canas of Lima. In particular, I discuss formalization, a neoliberal strategy in street vending policy, which is used with eradication and social assistance strategies in attempts to re-regulate street vendors.

The American Weekly Messenger; or Register of State Papers, History and Politics for 1813 - 1814 Volume 1

Register of state papers, history, and politics for the years 1813 - 1814.

Letter to “My Dear Sir” regarding provincial politics from William Benjamin Robinson

Letter to “My Dear Sir” regarding provincial politics from William Benjamin Robinson who was the member of the Simcoe legislature for many years, Jan. 9 (4 pages, handwritten), 1845.