Heilbronn City Visits Collection 1984-1987

Brochures with speeches, clippings, photos documenting the "Woche der Begegnung", visits of former Jewish residents of Heilbronn, 1984-1987.

Naiset ja naisten puheet kirkolliskokouksen naispappeuskeskusteluissa vuosina 1974-1987

Women and women s words in discussions about the ordination of women in the General Synod between 1974 and 1987. In 1986, the General Synod of the Evangelical Lutheran Church in Finland approved the ordination of women. Prior to that decision, a considerable amount of discussion and debate took place about this renewal in both the Synod and the general public. The different points of view had divided the church and the people, and had placed the church under pressure to resolve the issue as soon as possible. At the same time, the changing climate in people s attitudes toward the church and the changing position of women in society clearly weighed in on this matter. The research material consists of the speeches about the ordination of women given by the women representatives in the General Synod of the Evangelical Lutheran Church in Finland between the years 1974 and 1987. The aim is to determine why these representatives wanted to ordain women as pastors, what kind of women pastors they wanted to have in the congregations, and what they wanted to change in the church through this renewal. The basic methods of the analysis include discourse analysis as well as the new rhetorics and some concepts used by Pierre Bourdieu. A framework, which I named rhetoric patterning, was developed to interpret the results. This framework has facilitated the identification of three effective discourses in the studied argumentation: the folk church discourse, the pastor image discourse and the church image discourse. According to the opinions of the women representatives, the concept of change turned out to be a very decisive factor as the church sought a way to reach its members. To maintain a good and modern image seemed very important for the church to be able to perform its task in the modern era. The women representatives presented the situation of the church in terms of contextual theology and took seriously the membership of all those baptized into the church. They were therefore ready to take into account the opinion of all church members. The problem was that even though the ordination of women was established, the fixed mental schemes of the people and the strong power structures of the church remained untouched. Women were allowed into a new area of church life, but with certain publicly pronounced and unconsciously recognized conditions. Did this change really mean greater equality between women and men, as was intended? Key words: ordination of women, General Synod, contextualization, discourse analysis.

Ihanteena vapaaehtoisuus : Diakoniatyö Porvoon hiippakunnan seurakunnissa, erityisesti Iitin ja Tampereen rovastikunnissa vuosina 1897-1923

The Ideal of Volunteerism. An institutional approach to social welfare work in the parishes of the Diocese of Porvoo especially in the deaneries of Iitti and Tampere, Finland, in the years 1897-1923 Social welfare work (also known as diakonia) has achieved a high status in the Evangelical Lutheran Church of Finland. Since 1944, provisions of the Finnish Church Act have obliged each parish to employ at least one deacon or deaconess. This study sets out to examine the background and development of social welfare work in the Evangelical Lutheran Church of Finland from the 1890s to the 1920s, by which time social welfare work had become an established practice in the Church. The study investigates the development of social welfare work on the level of parishes. The main source material was collected from sixteen parishes in the Diocese of Porvoo especially in the deaneries of Iitti and Tampere. In the 1890s, two approaches were used in church social work in Finland. The dioceses of Kuopio, Savonlinna and Turku pursued a congregational approach to social work, while the Diocese of Porvoo employed an institutional approach, mainly because of the influence of Bishop Herman Råbergh. This study charts the formation of church social work in Finnish parishes, which took place during a period of tension between the two approaches. The institutional approach to church social work adopted by the Diocese of Porvoo was based on the German system of Asisters= houses@, in which deaconess institutes sent parish sisters to serve congregations. The parish or, in many cases, a separate association dedicated to church social work paid an annual fee to the deaconess institute, which took care of the parish sisters in old age. In the institutional approach, volunteers were recruited to carry out church social work. It was considered as inappropriate to use tax revenue or other public funding for church social work, which was supposed to be based on Christian love for one=s fellow humans and the needy, and for which only voluntary financial contributions were supposed to be used. In the congregational approach, church social work was directly based on the efforts of the parish. The approach relied on the administrative bodies of parishes and the Church, and tax revenue collected by the parishes, as well as other forms of public funding, could be used to carry out the social welfare work. The parishes employed deacons and deaconesses and paid their salaries. The approaches described above were not pursued in their ideal forms; instead, many variations existed. However, in principle, the social welfare work undertaken by the parishes of the Diocese of Porvoo was based on the institutional approach, while the congregational approach was largely employed elsewhere in Finland. Both of the approaches were viable. Parishes began to employ deacons and deaconesses as of the 1890s. The number of parishes which had hired a deacon or deaconess increased particularly in the 1910s, by which time 60% of parishes had employed one. This level was maintained until 1944 when each parish in the Evangelical Lutheran Church of Finland was obliged to employ a deacon or deaconess. Deaconesses usually worked as travelling nurses. The autonomous status of Finland as part of the Russian Empire did not give Finns the right to develop legislation on social affairs and health care. Consequently, the legislation process did not begin until Finland gained its independence in 1917. The social welfare work carried out by parishes and a number of voluntary organisations satisfied the emerging need for medical treatment in Finnish society. Neither the government nor the municipalities had sufficient resources to provide this treatment. Based on the ideal of volunteerism, the institutional social work practiced in the Diocese of Porvoo ran into serious difficulties at the end of the First World War. Because of severe inflation, prices began to rise as of 1915 and tripled in 1917-1918. During the same period, Finnish society went through a deep crisis which escalated into Civil War in spring 1918. This period of economic and social turmoil marked a turning-point which led to a weakening of the status of institutional social work in parishes. Voluntary efforts were no longer sufficient to maintain the practice. In contrast, congregational social work, which was based on public funding, was able to cope with the changes and survived the crisis. The approach to social work adopted by the Diocese of Porvoo turned out to be no more than a brief detour in the history of social work in the Evangelical Lutheran Church of Finland. At the start of the 1920s, the two approaches were integrated into a common vision for establishing church social work as a statutory practice in parishes.

John Searlen teoria tietoisuudesta

Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan John Searlen teoriaa tietoisuudesta. Tietoisuus (consciousness) on Searlen mukaan tärkein mielenfilosofinen käsite. Searle ei määrittele käsitettä tarkasti, vaan tyytyy esittämään sitä kuvaavia esimerkkejä ja analogioita. Tietoisuuden keskeisimmiksi ominaisuuksiksi Searlen teoriassa näyttävät muodostuvan intentionaalisuus (intentionality), subjektiivisuus (subjectivity) ja kausaalinen vaikutus käyttäytymiseen (mental causation). Näihin ominaisuuksiin liittyvät myös Searlen painavimmat tietoisuudesta esittämät argumentit. Argumenttien analysointi on tutkielman tärkein tavoite. Searlen yhteysperiaatteen (Connection Principle) mukaan intentionaalisia tiloja voi olla vain olennolla, jolla voi olla tietoisia intentionaalisia tiloja, ja jokainen alitajuinen intentionaalinen tila on ainakin potentiaalisesti tietoinen. Toisin sanoen intentionaalisuuden ja tietoisuuden välillä vallitsee välttämätön yhteys seuraavasti: on loogisesti välttämätöntä, että jokainen intentionaalinen tila voi ainakin periaattessa päästä tietoisuuteen.Tutkielmassa kuitenkin osoitetaan, että yhteysperiaateeseen on syytä suhtautua epäillen. Searlen yhteysperiaatteen puolesta esittämä argumentti näyttää nimittäin sisältävän dilemman. Jos erottelu intrinsiseen ja näennäiseen intentionaalisuuteen tulkitaan Searlen tavoin, syyllistytään sen olettamiseen, mikä pitäisi todistaa; jos taas erottelu tulkitaan toisin kuin Searle, argumentti ei tue yhteysperiaatetta. Searlen mukaan mentaaliset tilat ovat aina jonkun mentaalisia tiloja. Tästä väitteestä Searle pyrkii johtamaan toisen, paljon radikaalimman väitteen: mielen ilmiöt kuuluvat omaan ontologiseen kategoriaansa, subjektiivisten mentaalisten tilojen kategoriaan. Searlen käsitystä tukee Thomas Nagelin esittämä, hyvin samansisältöinen argumentti. Yksimielisyys ei kuitenkaan ole erehtymättömyyden tae, sillä Paul Churchlandin kritiikki näyttää pahasti horjuttavan Searlen subjektiivisuusargumentin uskottavuutta. Churchland väittää Searlen syyllistyvän intensionaaliseen virhepäätelmään. Yksittäisen henkilön episteemisen pääsyn rajoittuneisuudesta ei Churchlandin mukaan voida tehdä mitään ontologisia johtopäätöksiä, koska tiedetyksi tuleminen ei ole objektin aito ominaisuus. Vastaväite näyttää olevan kohtalokas Searlen subjektiivisuusargumentille. Subjektiivisuuden ongelma näyttää olevan perustava metafyysinen vedenjakaja, joka jakaa mielenfilosofiset teoriat toisaalta materialistisiin, toisaalta dualistisiin. Searle uskoo, että mieli-ruumis -ongelma (mind-body problem) on ratkaistavissa ilman, että tarvitsee valita kumpaakaan. Ratkaisu sisältyy kahteen Searlen näennäisesti yhteensopimattomaan teesiin. Ensimmäisen teesin mukaan mentaaliset tilat ovat todellisia ilmiöitä, eikä niitä voida redusoida mihinkään muuhun tai eliminoida määrittelemällä ne uudestaan. Toisen teesin mukaan aivojen operaatiot aiheuttavat mentaaliset tilat ja mentaaliset tilat ovat aivojen piirteitä. Teeseistä jälkimmäinen osoittautuu ongelmalliseksi syistä, jotka Jaegwon Kim on esittänyt. Jos mentaaliset tilat olisivat aivojen ominaisuuksia, ei mielen ja aivojen välinen suhde voisi olla kausaalinen, koska kausaatiossa (causation) on aina kyse kahden erillisen entiteetin tai tapahtuman välisestä relaatiosta, jossa suhteen osapuolien välillä on oltava ajallista etäisyyttä. Toiseksi Searlen vertaus tietoisuuden ja aivojen suhteesta kappaleen kiinteyden ja sen mikrorakenteen suhteeseen epäonnistuu, koska tietoisuus ja kiinteys kuuluvat Searlen teoriassa eri ontologisiin kategorioihin, eikä niitä siten voi ongelmattomasti rinnastaa. Searlen analogia kiinteyteen murtuu myös siksi, että kappaleen mikrorakenne ei yksinkertaisesti aiheuta sen kiinteyttä. Tietoisuus ei siis voi olla samanaikaisesti aivojen ominaisuus ja aivojen kausaalisen toiminnan seuraus. Tutkielmassa päädytään puolustamaan kantaa, että Searlen argumentit eivät ole vakuuttavia ja että Searle ei ole onnistunut eksplikoimaan teoriaa, joka välttäisi dualismiin ja materialismiin liittyvät tunnetut ongelmat. Kysymys mikä on mielen suhde ruumiiseen, jää siten avoimeksi. Avainsanat: intentionaalisuus, mentaalinen, mieli-ruumis -ongelma, Searle, subjektiivisuus, tietoisuus

European Union and the developing nations' external debt : EU-15's debt policy, 1960–2008

This Master's Thesis defines the debt policy of the current European Union Member States towards the developing nations. Since no official policy for debt exists in the EU, it is defined to include debt practices (loans and debt relief in development cooperation) and debt within the EU development policy framework. This study (1) describes how the issue of external debt appears in the development policy framework, (2) compares EU Member States' given loans and debt relief to grants for the developing nations (1960s to the 2000s), and (3) measures the current orientation in ODA of each EU Member State between grant aid and loan aid using the Grant-Loan Index (GLI). Theoretical aspects include reasons for selecting between loans (Bouchet 1987) and grants (Odedokun 2004, O'Brien and Williams 2007), policy context of the EU (Van Reisen 2007) and the meaning of external debt in the set-up between the North and the South. In terms of history, the events and impact of the colonial period (where loans have originated) are overviewed and compared in light of today's policies. Development assistance statistics are derived from the OECD DAC statistics portal and EU development policy framework documents from the EU portal. Methodologically, the structure of this study is from policy analysis (Barrien 1999, Hill 2008, Berndtson 2008), but it has been modified to fit the needs of studying a non-official policy. EU Member States are divided into three groups by Carbone (2007a), the Big-3, Northern and Southern donors, based on common development assistance characteristics. The Grant-Loan Index is used to compare Carbone's model, which measures quality of aid, to the GLI measuring the structure of aid. Results indicate that EU- 15 countries (active in debt practices) differ in terms of timing, stability and equality of debt practices in the long-term (1960s to the 2000s). In terms of current practices, (2000-2008), it is noted that there lies a disparity between the actual practices and the way in which external debt is represented in the development policy framework, although debt practices form a relevant portion of total ODA practices for many EU-15 Member States, the issue itself plays a minor role in development policy documents. Carbone’s group division applies well to the Grant – Loan Index’s results, indicating that countries with similar development policy behaviour have similarities in debt policy behaviour, with one exception: Greece. On the basis of this study, it is concluded that EU development policy framework content in terms of external debt and debt practices are not congruent. The understanding of this disparity between the policy outline and differences in long-term practices is relevant in both, reaching the UN’s Millennium Development Goals, and in the actual process of developing development aid.

Vastakkainasettelusta takaisin neuvottelupöytiin - presidentti Ronald Reaganin neuvostosuhteet 1981-1987

Tutkielmassa tutkitaan Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin (1911-2004) Neuvostoliittoa koskevaa retoriikkaa hänen käyttämissään julkisissa virallisissa puheissa. Tutkimuskohde on valittu siksi, että Reaganin kahden virkakauden välillä tapahtui merkittävä linjanmuutos juuri neuvostosuhteissa ja tämän tutkimuksen tarkoituksena on pyrkiä selittämään retoriikan merkitystä todellisuuteen. Ajanjakso on rajattu periodille 1981-1987, koska juuri tällä periodilla ratkaiseva retoriikan ja turvallisuuspoliittisen linjan muutos suhteessa Neuvostoliittoon tapahtui. Vedenjakajana on vuosi 1985 Reaganin toisen kauden alkaessa ja Mihail Gorbatšovin tullessa valtaan Neuvostoliitossa. Johdon vaihtuminen Neuvostoliitossa ajatellaan usein olevan ratkaiseva tekijä Yhdysvaltain ja Reaganin asenteiden muuttumiselle. Tutkimuksen avulla pyritään avaamaan diplomatian kulisseja, mitä todellisuudessa milloinkin tapahtui ja missä mentiin kilpavarustelun ja aseriisuntaneuvottelujen samanaikaisten ristiriitaisten vuorovaikutusten akanvirroissa. Aiemmassa tutkimuksessa on taustoitettu erityisesti aseriisuntaneuvottelujen historiaa myös Reaganin kolmen edeltäjän ajalta 1969-1981 periodilta sekä kuvattu Reaganin presidenttikauden pääkysymykset Neuvostoliiton suhteen. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että Reagan palasi neuvostopolitiikassaan käytännössä liennytyksen linjalle, merkittävänä retorisena erona kuitenkin, ettei tätä termiä virallisesti koskaan käytetty Reaganin aikana. Toisaalta Reagania on pidetty omalaatuisena ja hieman pinnallisena, kuitenkin retorisesti maan historian yhtenä taitavimmista presidenteistä. Reagan jatkoi pitkälti edeltäjänsä Jimmy Carterin jo käynnistämiä asevarusteluhankkeita mutta hän pyrki saamaan uuden alun neuvotteluilmapiiriin omalla täysin edeltäjistään poikkeavalla kovennetulla retoriikallaan. Varsinkin kautensa alkupuolella Reagan joutui hyvin haastavasti retorisesti todistelemaan haluaan rauhaan samalla kun hänen piti perustella uudet mittavat asevarusteluhankkeet omalle kansalleen. Erityisesti kiistanalainen SDI-avaruuspuolustushanke oli presidentin oma aloite, jota oli vaikeinta perustella riittävän uskottavasti kotimaassa ja varsinkin ulkomailla. Tutkielman tutkimusote on kvalitatiivinen ja induktiivinen. Metodina toimii retorinen analyysi. Retorisen pakottamisen mallia käyttämällä on tarkoituksena jäsentää retoriikan ja turvallisuuspolitiikan välistä yhteyttä sekä näin samalla paikantaa puheiden ja todellisuuden välistä kokonaisuutta. Tutkimuksen avulla pyritään tunnistamaan muutoksia retoriikan menetelmissä puheiden sisällä ja etsimään näiden muutosten syy-seuraussuhteita samanaikaisesti tapahtuneisiin kilpavarustelu –ja aseriisuntaprosesseihin. Lähtöoletuksena on että Reaganin kaudella tapahtunut kolmas johtajanvaihdos, Gorbatšovin valtaantulo oli merkittävä tekijä sekä Reaganin retoriikan että politiikan muuttumisessa. Tutkimus nojautuu pitkälti primaariaineistoon presidentti Reaganin virallisten puheiden toimiessa tärkeimpänä lähdemateriaalina. Merkittävin tutkimustulos on, että vuoden 1985 johtajavaihdos Neuvostoliitossa oli merkittävä tekijä Reaganin konkreettisessa suunnan muutoksessa Neuvostoliittoon nähden, mutta retoriikan tasolla tämä muutos ei ollut yhtä selvä. Hänen puheissaan oli vaihtelevia sävyjä sekä ennen että jälkeen Gorbatšovin valtaantulon. Reaganin sävy puheissa pehmeni jonkin verran, mutta kovistelevia sanoja 1985 jälkeenkin oli silti välillä kohtalaisen paljon ja toisaalta jo aiempien neuvostojohtajien aikana hän puhui välillä sovinnollisempaan sävyyn. Muutos retoriikan suhteen on ollut näin ollen varovaisempaa ja vaikeammin kohdistettavissa yhden tietyn tapahtuman seurauksena. Aseriisuntaneuvotteluissa sen sijaan mentiin selvästi eteenpäin johtajien 1985-1986 tapaamisten siivittämänä. Reagan oli retorisen pakottamisen mallin soveltamisessa pääsääntöisesti aloitteellinen osapuoli, joka halusi vaikuttaa merkittävästi muutoksiin erityisesti Neuvostoliiton sisällä.

Narrative, Memory and the Crisis of Mimesis: the Case of Adam Elsheimer and Giordano Bruno

The triangular space between memory, narrative and pictorial representation is the terrain on which this article is developed. Taking the art of memory developed by Giordano Bruno (1548 – 1600) and the art of painting subtly revolutionised by Adam Elsheimer (1578 – 1610) as test-cases, it is shown how both subvert the norms of mimesis and narration prevalent throughout the Renaissance, how disrupted memory creates “incoherent” narratives, and how perspective and the notion of “place” are questioned in a corollary way. Two paintings by Elsheimer are analysed and shown to include, in spite of their supposed “realism”, numerous incoherencies, aporias and strange elements – often overlooked. Thus, they do not conform to two of the basic rules governing both the classical art of memory and the humanist art of painting: well-defined places and the exhaustive translatability of words into images (and vice-versa). In the work of Bruno, both his philosophical claims and the literary devices he uses are analysed as hints for a similar (and contemporaneous) undermining of conventions about the transparency and immediacy of representation.

Vastakkainasettelusta takaisin neuvottelupöytiin - presidentti Ronald Reaganin neuvostosuhteet 1981-1987

Tutkielmassa tutkitaan Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin (1911-2004) Neuvostoliittoa koskevaa retoriikkaa hänen käyttämissään julkisissa virallisissa puheissa. Tutkimuskohde on valittu siksi, että Reaganin kahden virkakauden välillä tapahtui merkittävä linjanmuutos juuri neuvostosuhteissa ja tämän tutkimuksen tarkoituksena on pyrkiä selittämään retoriikan merkitystä todellisuuteen. Ajanjakso on rajattu periodille 1981-1987, koska juuri tällä periodilla ratkaiseva retoriikan ja turvallisuuspoliittisen linjan muutos suhteessa Neuvostoliittoon tapahtui. Vedenjakajana on vuosi 1985 Reaganin toisen kauden alkaessa ja Mihail Gorbatšovin tullessa valtaan Neuvostoliitossa. Johdon vaihtuminen Neuvostoliitossa ajatellaan usein olevan ratkaiseva tekijä Yhdysvaltain ja Reaganin asenteiden muuttumiselle. Tutkimuksen avulla pyritään avaamaan diplomatian kulisseja, mitä todellisuudessa milloinkin tapahtui ja missä mentiin kilpavarustelun ja aseriisuntaneuvottelujen samanaikaisten ristiriitaisten vuorovaikutusten akanvirroissa. Aiemmassa tutkimuksessa on taustoitettu erityisesti aseriisuntaneuvottelujen historiaa myös Reaganin kolmen edeltäjän ajalta 1969-1981 periodilta sekä kuvattu Reaganin presidenttikauden pääkysymykset Neuvostoliiton suhteen. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että Reagan palasi neuvostopolitiikassaan käytännössä liennytyksen linjalle, merkittävänä retorisena erona kuitenkin, ettei tätä termiä virallisesti koskaan käytetty Reaganin aikana. Toisaalta Reagania on pidetty omalaatuisena ja hieman pinnallisena, kuitenkin retorisesti maan historian yhtenä taitavimmista presidenteistä. Reagan jatkoi pitkälti edeltäjänsä Jimmy Carterin jo käynnistämiä asevarusteluhankkeita mutta hän pyrki saamaan uuden alun neuvotteluilmapiiriin omalla täysin edeltäjistään poikkeavalla kovennetulla retoriikallaan. Varsinkin kautensa alkupuolella Reagan joutui hyvin haastavasti retorisesti todistelemaan haluaan rauhaan samalla kun hänen piti perustella uudet mittavat asevarusteluhankkeet omalle kansalleen. Erityisesti kiistanalainen SDI-avaruuspuolustushanke oli presidentin oma aloite, jota oli vaikeinta perustella riittävän uskottavasti kotimaassa ja varsinkin ulkomailla. Tutkielman tutkimusote on kvalitatiivinen ja induktiivinen. Metodina toimii retorinen analyysi. Retorisen pakottamisen mallia käyttämällä on tarkoituksena jäsentää retoriikan ja turvallisuuspolitiikan välistä yhteyttä sekä näin samalla paikantaa puheiden ja todellisuuden välistä kokonaisuutta. Tutkimuksen avulla pyritään tunnistamaan muutoksia retoriikan menetelmissä puheiden sisällä ja etsimään näiden muutosten syy-seuraussuhteita samanaikaisesti tapahtuneisiin kilpavarustelu –ja aseriisuntaprosesseihin. Lähtöoletuksena on että Reaganin kaudella tapahtunut kolmas johtajanvaihdos, Gorbatšovin valtaantulo oli merkittävä tekijä sekä Reaganin retoriikan että politiikan muuttumisessa. Tutkimus nojautuu pitkälti primaariaineistoon presidentti Reaganin virallisten puheiden toimiessa tärkeimpänä lähdemateriaalina. Merkittävin tutkimustulos on, että vuoden 1985 johtajavaihdos Neuvostoliitossa oli merkittävä tekijä Reaganin konkreettisessa suunnan muutoksessa Neuvostoliittoon nähden, mutta retoriikan tasolla tämä muutos ei ollut yhtä selvä. Hänen puheissaan oli vaihtelevia sävyjä sekä ennen että jälkeen Gorbatšovin valtaantulon. Reaganin sävy puheissa pehmeni jonkin verran, mutta kovistelevia sanoja 1985 jälkeenkin oli silti välillä kohtalaisen paljon ja toisaalta jo aiempien neuvostojohtajien aikana hän puhui välillä sovinnollisempaan sävyyn. Muutos retoriikan suhteen on ollut näin ollen varovaisempaa ja vaikeammin kohdistettavissa yhden tietyn tapahtuman seurauksena. Aseriisuntaneuvotteluissa sen sijaan mentiin selvästi eteenpäin johtajien 1985-1986 tapaamisten siivittämänä. Reagan oli retorisen pakottamisen mallin soveltamisessa pääsääntöisesti aloitteellinen osapuoli, joka halusi vaikuttaa merkittävästi muutoksiin erityisesti Neuvostoliiton sisällä.

Ihmisoikeusperusteista ulkopolitiikkaa : kansalaisjärjestöjen vaikutus Suomen suhtautumiseen Etelä-Afrikan järjestelmälliseen rotuerotteluun vuosina 1985-1987.

Apartheid eli rotuerottelupolitiikka sai virallisen statuksen Etelä-Afrikassa vuonna 1948. Merkittävimpänä Etelä-Afrikan sisäisenä apartheidpolitiikkaa vastustavana järjestönä profiloitui African National Congress. ANC:n ja kommunistien yhteydet pitivät johtavat länsivallat ja Etelä-Afrikan tärkeimmät kauppakumppanit Yhdysvallat ja Iso-Britannian puuttumatta maan sisäisiin asioihin. 1960-luvulla ANC:n toiminta meni maan alle ja kansainvälinen antiapartheidliikehdintä sai paljon nostetta.Suomessa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan vastustus tuli osaksi 60-luvun vasemmistopainotteisten opiskelijaliikkeiden retoriikkaa, mutta 1980-luvulle tultaessa antiapartheid-liikkeen suomalainen haara koostui sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista jäsenistä. Myös kirkon merkittävä rooli tässä ulkopoliittisessa kysymyksessä on merkittävä. Tutkin kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikkaan ja yleensäkin Suomen ulkopolitiikassa tapahtunutta murrosta realismista ihmisoikeudelliseen lähestymistapaan. Olen tullut johtopäätökseen, että tarkastelemani ajanjakson maailmanpoliittinen tilanne ei vaikuttanut totutun lailla Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon: käsitteenä suomettumattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Apartheidkysymys ei ollut taloudellisesti merkittävä, sillä kauppa Suomen ja Etelä-Afrikan välillä oli todella pientä. Aikanaan sitä kuitenkin käytettiin perusteluna suhteiden jatkamiselle ja tutkijalle tulikin käsitys, että pelaajina tässä olivat lähinnä antiapartheid-liike, kirkko sekä ay-liike yhtenä rintamana elinkeinoelämää vastaan. Elinkeinoelämän edustajana tässä nähtiin reaalipolitiikkaan tukeutunut ulkoministeriö. Suomen ihmisoikeuspolitiikka oli näkymätöntä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja se kulki lähes aina YK:n kautta universaalisuusperiaatteeseen ja puolueettomuuspolitiikkaan vedoten. Monenkeskisessä maailmassa poliittinen mahdollisuusrakenne muuttui ja kolmannen sektorin toimijat saivat ulkopoliittista painoarvoa. Suomi kielsi Etelä-Afrikan kaupan vuonna 1987 kansalaisyhteiskunnasta kaikuneiden vaatimusten takia. Suurimpina toimijoina olivat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Eristetään Etelä-Afrikka kampanja EELAK ja Suomen luterilainen kirkko. AKT:n tavarankuljetusboikotti 1985 oli merkittävin konkreettinen toimenpide, jolla hallitusta painostettiin lopettamaan Etelä-Afrikan kauppa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kansalaisjärjestöillä oli merkittävää vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja ainoa kerta, kun Suomi on asettanut jonkun maan talousboikottiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä. Tutkimus koostuu kansalaisjärjestöaktiivien haastatteluista ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä viranomaislähteiden analyysistä. Ihmisoikeuksien ja yleisen mielipiteen vaikutus ulkopolitiikan hoitoon kylmän sodan liennytysvaiheessa tulee ilmi myös kansainvälisten suhteiden turbulenssi-teoriaa soveltamalla. Suomalainen kehitys antiapartheidliikehdinnässä kulki Pohjoismaiden perässä.

Hintakartelli toistettuna pelinä: teoriasta pääkaupunkiseudun bensiinin vähittäismyyntimarkkinoille

Tutkielman tarkoituksena oli soveltaa toistetun pelin teoria- ja empiriapohjaa suomalaiseen tutkimusaineistoon. Kartellin toimintadynamiikka on mallinnettu peliteorian osa-alueen, toistetun pelin kentäksi. Toistetussa pelissä samaa, kerran pelattua peliä pelataan useita kierroksia. Äärettömästi toistetusta pelistä muodostuu toistetun pelin yleinen teoria (The Folk Theorem), jossa jokaisella pelaajalla on yksilöllisesti rationaalinen käytössykli. Toisen pelaajan kanssa tehty yhteistyö kasvattaa pelaajan käytössykliltä kertyvää kokonaishyötyä. Kartellitutkimuksessa ei voi ohittaa oikeustieteellistä näkökulmaa, joten sekin on tiivistetysti mukana esityksessä. Äänettömässä tai implisiittisessä kartellissa ( tacit collusion ) ei avoimen kartellin tavoin ole osapuolten välistä kommunikointia, mutta sen lopputulos on sama. Tästä syystä äänetön kartelli on yhdenmukaistettuna käytöksenä kielletty. Koska myös tunnusmerkit ovat osin samat, kartellitutkimus on saanut arvokasta mittausaineistoa paljastuneiden kartellien käytöksestä. Pelkkään hintatiedostoonkin perustuvalla tutkimuksella on vankka teoreettinen ja empiirinen pohja. Oikeuskirjallisuudessa ja käytännössä hintayhteneväisyyden on yhdessä muiden tunnusmerkkien kanssa katsottu olevan indisio kartellista. Bensiinin vähittäismyyntimarkkinat ovat rakenteellisesti otollinen kenttä toistetulle pelille. Tutkielman empiirisessä osuudessa kohteena olivat pääkaupunkiseudun bensiinin vähittäismyyntimarkkinat ja tiedosto sisälsi otoksia hinta-aikasarjoista ajalta 1.8.2004 - 30.6.2005 kaikkiaan 116:ltä jakeluasemalta Espoosta, Helsingistä ja Vantaalta. Tutkimusmenetelmänä oli toistettujen mittausten varianssianalyysi post hoc-vertailuin. Tilastollisesti merkitsevä hinnoitteluyhtenevyys lähellä sijaitsevien asemien kesken löytyi 47 asemalta, ja näin ollen näillä asemilla on yksi kartellin tunnusmerkeistä. Hinnoitteluyhtenevyyden omaavat asemat muodostivat liikenneyhteyksien mukaan jaetuilla kilpailualueillaan ryhmittymiä ja kaikkiaan tällaisia yhtenevästi hinnoittelevia ryhmittymiä oli 21. Näistä ryhmittymistä 9 oli ns. sekapareja eli osapuolina olivat kylmäasema ja liikenneasema. Useimmissa tapauksissa oli kyseessä alueensa kalleimmin hinnoitteleva kylmäasema. Tutkielman tärkeimmät lähteet: Abrantes-Metz, Rosa M. – Froeb, Luke M. – Geweke, John F. – Taylor, Cristopher T. (2005): A Variance screen for collusion. Working paper no. 275, Bureau of economics, Federal Trade Commission, Washington DC 20580. Dutta, Prajit K. (1999): Strategies and Games, Theory and Practice. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England. Harrington, Joseph E. (2004): Detecting cartels. Working paper. John Hopkins University. Ivaldi, Marc – Jullien, Bruno – Rey, Patric – Seabright, Paul – Tirole, Jean (2003): The Economics of Tacit Collusion. EU:n komission kilpailun pääosaston julkaisu. Phlips, Louis (1996): On the detection of collusion and predation. European Economic Review 40 (1996), 495–510.

Silva Fennica Vol. 21, 1987.

Julkaistu Silva Fennica Vol. 21(4) -numeron liitteenä.