Jälkirealismin ehdoilla. Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä ja Finlandia-sarja

Tutkimus selvittää, mitä on jälkirealismi yhteiskunnallisen realismin muunnoksena ja mitkä ovat sen ”mimeettisen sopimuksen” ehdot eli todellisuutta ja sen ”jäljittelyä” koskevat perusteet. Teoreettiseen tarkasteluun yhdistyy Salaman romaanien analyysi suomalaisen jälkirealismin keskeisinä esimerkkeinä. Analysoidut teokset ovat Siinä näkijä missä tekijä (1972) sekä viisiosainen Finlandia-sarja, joka koostuu romaaneista Kosti Herhiläisen perunkirjoitus (1976), Kolera on raju bändi (1977), Pasi Harvalan tarina I (1981) ja II (1983) sekä Kaivo kellarissa (1983). Jälkirealismi määrittyy sellaiseksi kotimaisen kirjallisuuden trendiksi, joka muotoutuu 1900-luvun lopulla – samoihin aikoihin, kun yhteiskunnallinen todellisuus itsessään alkoi jälki- eli ”postmodernisoitua” ja kirjallinen postmodernismi maailmalla kehkeytyi. Toisin kuin postmodernismi, jälkirealismi muotoutuu (nimensä mukaan) realismin tradition pohjalta eikä pyri hylkäämään mimesistä. Mutta se ei enää allekirjoita aikaisemman realismin mimeettistä sopimusta sellaisenaan, vaan muokkaa ja ajanmukaistaa sopimusehtoja siksi, että yhteiskunnallinen todellisuus itsessään on rajussa muutoksessa eivätkä vanhat keinot enää yksin riitä sen todenmukaiseen kuvaamiseen. Salaman romaaneihin sisältyy jälkirealismin sopimusehdotelma, uudistus, jota Pertti Karkama on jo suuntaa-antavasti esitellyt, mutta jonka pääehdot vasta tämä tutkimus tarkemmin määrittelee. Jälkirealistinen sopimusuudistus koskee ensinnäkin kertojan asemaa (luku 2) ja luotettavuuden ehtoa (luku 3). Salaman vaihtuvat minä- ja hän-kertojat kyseenalaistavat yksioikoisen objektiivisuuden vaatimuksen ja irtautuvat ehdosta, että realistisen teoksen tulisi hahmottaa "kokonaisuus”. Kerrontarakenteen hierarkkinen malli murtuu ja ”kaikkitietävän” kertojan idea parodioituu. Kertojien suhdetta kuvaamaansa todellisuuteen ja muihin kertojiin/henkilöihin alkaa yhä enemmän määrittää intersubjektiivisuus, relationalisuus ja prosessuaalisuus. Myös luotettavuus kyseenalaistuu sekä temaattisena että rakennetta koskevana kysymyksenä. Jälkirealismi sallii kertojilleen yhä enemmän epäluotettavuutta tiedollisessa mutta erityisesti eettisessä mielessä. Toiseksi, jälkirealistinen sopimusuudistus koskee mimeettistä järjestystä, tarinan ja juonen kysymyksiä (luku 4). Mimeettisen järjestyksen, jonka on ajateltu toteutuvan realismin (enemmän tai vähemmän aristoteelisessa) juonessa, alkaa jälkirealismissa muuttua avoimeksi juonellistamiseksi. Itse kertomistoiminnan "jäljittely" tulee osaksi tarinaa. Ajatus siitä, että todellisuus on aina ennen sen mimesistä, kumoutuu. Kyse on paljolti metafiktiivisten piirteiden tunkeutumisesta myös realismiin, mutta metafiktio ei saa radikaalin postmodernistisia muotoja. Kolmanneksi jälkirealistinen sopimusuudistus koskee henkilökuvausta (luku 5). Siinä kyseenalaistuu realismille vanhastaan asetettu tyypillisyyden vaatimus. Henkilöhahmot eivät ole enää tietyn yhteiskuntaluokan esimerkillisiä edustajia vaan heissä ilmenee yhteiskunnallisen postmodernisoitumisen prosessi. Henkilöhahmot rakentuvat silti sellaisten tekstuaalis-kulttuuristen koodien varaan, jotka merkitsevät niiden lukemista "ihmisinä". Perinteisiä mimeettisiä koodeja ei rikota, kuten yleensä postmodernismissa, vaan ne painottuvat uudella tavalla. Todellisuuden muutoksen myötä myös ihmisten ja ihmiskäsitysten huomataan muuttuvan. Neljänneksi sopimusuudistus koskee referentiaalisuutta (luku 6) eli kielen todellisuus-kytköstä. Teoksissa käytetty kieli paljastaa erheelliseksi sen oletuksen, että realismin kielen – tai kielen ylipäänsä – ensisijainen tehtävä olisi viitata suoraan todellisuuteen. Jälkirealismi ei ”häivytä kielellisyyttään” vaan pikemminkin osoittaa todeksi sen bahtinilaisen ajatuksen, että kieli muodostaa monisuuntaisen ja dialogisen kehikon. Referenssi toimii tuon kehikon sisällä yhtenä kielen orientaationa, ”tahtona referenssiin”. Silti avoin dialogismi itsessään voi jopa vahvistaa referenssi-orientaatiota. Tutkimus on ensimmäinen Hannu Salaman tuotantoa tarkasteleva kirjallisuudentutkimuksen väitöskirja. Samalla se osallistuu kirjallisuustieteelliseen keskusteluun siitä, miten realismi ja mimesis tulisi meidän aikanamme ymmärtää.

Osake- ja henkilöyhtiöiden sulautuminen vero-oikeudessa, yhtiöoikeudessa ja kirjanpidossa

Sulautuminen on yksi yleisimmistä yritysjärjestelyvaihtoehdoista. Sulautumisessa on otettava huomioon vero- ja yhtiöoikeudelliset sekä kirjanpidolliset seikat. Ne ohjaavat sulautumisen toteuttamista ja säätelevät sallittuja menettelytapoja. Tutkimuksen päätavoitteena on analysoida osakeyhtiön, avoimen ja kommandiittiyhtiön vero-oikeudellisen, yhtiöoikeudellisen ja kirjanpidollisen sulautumisen käsittelyn eroja. Tutkimuksessa on aluksi selvitetty syitä yritysjärjestelyihin ja sulautumista yritysjärjestelyvaihtoehtona. Sulautumisen käsittely aloitetaan osakeyhtiön sulautumisen yhtiöoikeudellisen sääntelyn käsittelemisellä. Seuraavaksi tutkittiin kirjanpidollista sääntelyä sulautumisen yhteydessä. Tämän jälkeen määritettiin verotuksen sääntelyä sulautumisen yhteydessä. Viimeisessä teoriakappaleessa käsitellään henkilöyhtiöiden sulautumista. Tutkimuksessa selvitettiin sulautumisen oikeudellinen sääntely ja havaittiin säännöksissä olevan ristiriitaisuuksia, jotka vaikuttavat sulautumisessa tehtäviin päätöksiin.

Paperin ominaisuuksiin vaikuttaminen kuitulajeilla ja valmistuksen osaprosesseilla

Työn tarkastellaan massalaatujen valmistusmenetelmiä ja paperinvalmistuksen osaprosesseja pitäen silmällä massalaadun ja jälkikäsittelyn vaikutusta paperin optisiin ja reologisiin ominaisuuksiin. Pääpaino oli käytössä olevilla prosesseilla, mutta myös muutaman viimeisen vuosikymmenen aikaisiin valmistusmenetelmiin tutustuttiin suppeasti. Koska asiakkaat ja kuluttajat vaativat yhä vaaleampia, kestävämpiä ja lujempia papereita, on tärkeää kyetä tunnistamaan eri osa-prosessit, joilla voidaan vaikuttaa näihin ominaisuuksiin. Asiakaslähtöisyyden ohella prosessien pitää nykyisten tiukkojen päästömääräysten vuoksi pyrkiä ympäristöystävälliseen liiketoimintaan. Myös keräyspaperin käytöstä on säädetty asetus, jonka mukaan keräyspaperin pitää päätyä ensisijaisesti uusiopaperin raaka-aineeksi. Ympäristövaatimukset ja kierrätyskuidun käyttö antavatkin omat haasteensa hyvien optisten ja reologisten ominaisuuksien saavuttamisessa.

Ager Tarraconensis 4. Els Antigons, una vil·la senyorial del Camp de Tarragona = Els Antigons, a High Status Villa in the Camp de Tarragona

La vil·la romana dels Antigons (Reus, tocant amb la Canonja) fou una de les més riques de l’ager Tarraconensis, raó per la qual ha merescut un tractament monogràfic. El nom ja indica la rellevància de les restes que s’hi han trobat des del segle XIX. És un jaciment dissortat, però: la construcció d’un complex industrial els anys 70 el va destruir en gran part i avui no en queda cap resta visible. En les excavacions d’urgència entre el 1976 i el 1979 es va recollir una importantíssima documentació. Destaca un forn del segle I dC on es produïen materials constructius i àmfores vineres. La vil·la experimentà un moment de gran riquesa la primera meitat del segle III, com ho indica el luxós nimfeu decorat amb estàtues, així com l’important abocador del mateix moment, que ha permès estudiar un abundantíssim conjunt de ceràmiques romanes. La vil·la perdurà almenys fins al segle V, i hi ha traces de freqüentació i ús en època visigòtica.

El valor de la impremta en el Grup Escolar Lluís Vives: una eina al servei de l"educació durant la II República i de la recuperació de la memòria pedagògica

Les revistes, els periòdics, els gravats i altres impresos que van sortir de les impremtes dels grups escolars del Patronat Escolar són el testimoni directe dels nens i les nenes que van viure una revolució pedagògica molt intensa en un període de temps molt reduït, ja que la guerra va estroncar el projecte educatiu. Concretament, analitzarem dues fonts documentals procedents del Grup Escolar Lluís Vives: d"una banda, el primer i únic número de la revista Vives, publicat el maig del 1936, i de l"altra, la carpeta de linogravats titulada Llibre de la natura. Ambdues publicacions permeten fer-nos una idea bastant ajustada de com era l"escola, quins eren els mètodes d"aprenentatge que se seguien i quins valors s"hi fomentaven. En definitiva, constitueixen un testimoni del dietari pedagògic de l"escola i ens permeten ratificar els idearis dels grups escolars del Patronat Escolar i de les escoles municipals de Barcelona durant la II República.

Elegia II

Digitoitu 15. 8. 2008.