Air policing turvallisuuspoliittisena kysymyksenä Suomessa

Tutkimuksessa tarkastellaan air policingia turvallisuuspoliittisena kysymyksenä Suomessa, Islannin ilmavalvontahankkeen kautta. Tavoitteena oli selvittää Islannin ilmavalvonnasta käydyn julkisen keskustelun perusteella, miten air policing näyttäytyy Suomen turvallisuuspolitiikassa. Air policingilla tarkoitetaan vieraan suvereenin valtion ilmatilan koskemattomuuden valvontaa ja turvaamista rauhan aikana. Suomen turvallisuuspolitiikassa air policing on aiemmin käyttämätön työväline. Tutkimuksessa analysoitiin Suomessa käytyä julkista keskustelua Islannin ilmavalvonnasta. Keskustelua tutkittiin puolustusvoimien lakisääteisten tehtävien ja Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden näkökulmista. Tarkastelujen perusteella tehtiin johtopäätöksiä air policingista Suomen turvallisuuspoliittisena kysymyksenä. Tutkimuksen aineisto koostui Islannin ilmavalvontaa käsittelevistä Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Kylkiraudan ja Sotilasaikakauslehden kirjoituksista, eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista sekä keskeisten turvallisuuspoliittisten päättäjien lausunnoista. Tarkasteltava ajanjakso oli vuoden 2009 alusta vuoden 2012 loppuun. Tutkimusmenetelmä oli sisällönanalyysi. Islannin ilmavalvonnasta käyty julkinen keskustelu koostui lyhyestä jaksosta vuonna 2009 sekä vilkkaasta ja laaja-alaisesta keskustelusta vuonna 2012. Tärkeimpiä sisältöteemoja olivat Nato ja Suomen liittoutumattomuus sekä pohjoismainen yhteistyö. Keskustelussa muodostui vastakkainasettelu, jossa toinen mielipide kannatti ja toinen vastusti Suomen osallistumista Islannin ilmavalvontaan. Puolustusvoimien lakisääteisiä tehtäviä käsiteltiin julkisuudessa vähän. Sen sijaan Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus oli keskustelun ytimessä. Islannin ilmavalvontahankkeen kriitikot katsoivat osallistumisen vaarantavan Suomen liittoutumattomuuden Islannin Nato-jäsenyyden vuoksi. Hankkeen kannattajat perustelivat osallistumisen olevan osan tiivistyvää pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Suomen ylin turvallisuuspoliittinen johto on ollut valmis ottamaan käyttöön air policingin Islannin ilmavalvontahankkeen yhteydessä. Kysymys on osoittautunut poliittisesti vaikeaksi, eikä konsensusta ole saavutettu. Maaliskuussa 2013 näyttää siltä, että mahdollinen osallistuminen Islannin ilmavalvontaan toteutuu harjoitusmuotoisena, jolloin siinä ei ole kyse varsinaisesta air policingista.

Odotukset Venäjän WTO-jäsenyyden vaikutuksista suomalaisten yritysten liiketoimintaan : Empiirinen tutkimus elintarvikesektorilla

Tutkielmassa tarkastellaan odotuksia Venäjän WTO-jäsenyyden vaikutuksista suomalaisiin yrityksiin elintarvikesektorilla. Tutkielman pääkysymys on jaettu kolmeen osakysymykseen. Venäjän WTO-jäsenyyden vaikutusta tarkastellaan Venäjän liiketoimintaympäristön haasteellisuuden näkökulmasta, sekä lyhyen ja pitkän aikavälin muutoksista suomalaisten elintarvikeyritysten liiketoiminnassa. Tutkielman empiirinen osio koostuu neljästä asiantuntijahaastattelusta, jotka on toteutettu vuosina 2012–2013. Haastateltavista kaksi oli elintarvikeyritysten asiantuntijoita ja kaksi oli venäjänkaupan asiantuntijoita. Venäjä haki Maailman kauppajärjestö WTO:n jäsenyyttä pitkään. Neuvottelut kestivät yhteensä 18 vuotta välillä pysähtyen, välillä vauhdittuen. Venäjä hyväksyttiin WTO:n jäseneksi joulukuussa 2011 ja jäsenyys astui voimaan elokuussa 2012. Venäjän WTO-jäsenyys on suuri edistysaskel ja kansainvälisesti sen on arveltu lisäävän Venäjän kiinnostavuutta investointikohteena, nyt kun kaupankäyntiä pitkään häirinneet arvaamattomuustekijät on poistettu ja Venäjän ennakoitavuus kauppakumppanina on lisääntynyt. Yksi konkreettisimmista hyödyistä on Venäjän tullitasojen aleneminen ja säännösten yhtenäistäminen WTO:n määräyksiä vastaaviksi. Venäjän WTO-jäsenyys on erinomainen asia, sillä sen on arvioitu luovan lisää työpaikkoja ja kasvattavan kokonaistuotannon määrää. Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista ja elintarvikesektori on lisännyt merkitystään Venäjän WTO-jäsenyyden myötä. Tutkielmassa haastatellut elintarvikeyritysten ja venäjänkaupan asiantuntijat näkivät Venäjän liiketoimintaympäristön haasteellisena, mutta tuottavana. Massiivinen byrokratia ja tullikäytäntöihin liittyvät kysymykset ovat aiemmin rajoittaneet yritysten kiinnostusta ja mahdollisuuksia etabloitua Venäjälle, joten konkreettiset lyhyen aikavälin vaikutukset liittyvät erityisesti laskeviin tullitasoihin ja investointi-ilmapiirin yleiseen parantumiseen. Pidemmällä aikavälillä muutokset konkretisoituvat vasta, kun Venäjän tullien siirtymä- ja sopeutumisajat astuvat voimaan. Siihen asti Venäjän WTO-jäsenyyden pitkän aikavälin vaikutuksista voidaan esittää korkeintaan arvioita. Vaikka Venäjän WTO-jäsenyyden vaikutuksiin tulee suhtautua tietynlaisella varauksella ja lyhyen aikavälin muutokset ovat vielä pieniä, Venäjän WTO-jäsenyys on monella mittarilla mitattuna kuitenkin edistysaskel niin Venäjälle, WTO:lle kuin suomalaiselle elintarvikesektorille. Kaupan vapauttaminen ja kaupan esteiden väheneminen lisää Venäjän kilpailukykyä kansainvälisesti ja suomalaiset elintarvikeyritykset, joilla on vahva merkitys paitsi Suomen kansantaloudelle, myös Venäjän viennille, hyötyvät tästä pitkällä aikavälillä.

Link-16 -järjestelmän käyttö puolustusvoimissa

Kehitys tietotekniikan puolella on viime vuosina ollut huimaa. Tämä on näkynyt kaikkialla yhteiskunnassa, muun muassa digitelevision esiinmarssina. Myös ilmailussa, sekä siviili- että sotilasilmailussa, on ryhdytty kartoittamaan uuden tekniikan hyväksikäyttömahdollisuuksia. Tämän työn tarkoituksena on tarkastella, miten NATO:n käyttämää datalinkkijärjestelmää, Link-16 -järjestelmää, voitaisiin käyttää Suomen Puolustusvoimien yhteisoperaatioissa sekä ilmavoimien omissa operaatioissa. Yhteisoperaation datalinkkijärjestelmälle asettamia vaatimuksia on pyritty kartoittamaan sovelletun vaatimusmäärittelyn menetelmin. Näin ollen työssä on pureuduttu vähän myös yhteisoperaatioihin ja niiden perusteisiin. Link-16 - järjestelmän ominaisuuksia on verrattu vaatimusmäärittelyn tuottamiin vaatimuksiin, minkä kautta on saatu kuva järjestelmän käyttökelpoisuudesta. Työssä on pohdittu myös, millaisia ongelmia Link-16 -järjestelmän käyttöönotto Suomessa saattaisi aiheuttaa. Tuloksia tarkasteltaessa korostuu Link-16 -järjestelmän vaatima suunnittelu- ja hallinnointityö. Järjestelmän tarjoaman joustavan verkkosuunnittelun avulla voidaan luoda haluttuja verkkoja, mutta suunnittelussa pitää pyrkiä ottamaan huomioon kaikki mahdollisesti eteen tulevat tilanteet. Eri operaatioille pitää myös suunnitella eri viestiverkot. Ilmavoimien omille operaatioille saattaa muodostua ongelmaksi järjestelmän käyttömahdollisuusmoodeista johtuva varakoneen hankala käyttöönotto. Link-16 -järjestelmä käyttää samaa taajuuskaistaa kuin ilmailussa käytettävä Distance Measurement Equipment (DME) -järjestelmä. Tästä johtuen maailmalla on luotu tiettyjä sääntöjä, joiden puitteissa Link-16 -järjestelmien päätelaitteiden on toimittava, jotta ne eivät häiritsisi DME-laitteiden toimintaa. Kyseiset säännöt lisäävät entisestään Link-16 -käyttäjien hallinnollista työmäärää. Rajoituksista johtuen kaikkia operaatioita on suunniteltava ja johdettava tarkasti, jotta Link-16 -järjestelmälle asetetut EMC-rajoitukset eivät ylittyisi. Link- 16 -järjestelmän käyttö vaatii siis huomattavasti hallinnollista työtä. Suomen Ilmavoimat tutkii tällä hetkellä, minkälaisia organisatorisia muutoksia Link-16 -järjestelmän käyttöönotto ilmavoimille merkitsisi. Mikäli halutaan osallistua kansainvälisiin kriisinhallintaoperaatioihin yhdessä muiden NATO -maiden kanssa, Link-16 -järjestelmä on käytännössä pakollinen.

Ilmavoimat ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineenä Suomessa vuonna 2025

Suomen puolustuspolitiikka nojaa tulevaisuudessa yhä enemmän kansainväliseen yhteistyöhön ja verkottuneen puolustuksen periaatteisiin. Puolustusmateriaalikustannusten kasvaminen ohjaa kumppaneita hakemaan uusia yhteistoimintatapoja ns. Pooling & Sharing ja Smart Defense-periaatteiden mukaisesti. Viimeisen vuosikymmenen aikana Suomen asema turvallisuuspoliittisessa kontekstissa on merkittävästi muuttunut eurooppalaisen, pohjoismaisen sekä Suomen ja Yhdysvaltojen tiivistyneen yhteistyön seurauksena. Suomen saavuttama asema Naton rauhankumppanina, pohjoismainen NORDEFCO-sotilasyhteistyö sekä kumppanuus Yhdysvaltojen kanssa muodostavat merkittävän ulkopoliittisen viestin geopoliittiseen ympäristöömme. Eräs Suomen ulkopolitiikan tärkeimmistä tavoitteista on sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisen välttäminen. Päämäärä pyritään saavuttamaan ulkopolitiikan ja diplomatian keinoin sekä ylläpitämällä uskottavaa kansallista puolustuskykyä. Keskeinen tekijä Suomen puolustuksen uskottavuudelle on kansainvälinen sotilasyhteistyö ja asevoimien järjestelmien sekä käyttö- ja toimintaperiaatteiden yhteentoimivuus. Puolustusvoimille hankittava pitkän kantaman ilmasta maahan –kyky, JASSM-ohjus (Joint Air-to-Surface Standoff Missile), mahdollistaa tulevaisuudessa operaatioiden ulottamisen vastustajan syvyyteen. Tällä suorituskyvyllä voi olla ennaltaehkäisevä vaikutus Suomen joutumiseksi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi tai Suomen alueen hyväksi käyttämiseksi sotilaallisen uhkan kohdistuessa lähialueen Nato jäsenmaihin. Arvioitaessa Suomen puolustuksen uskottavuutta tarkastellaan useimmiten Venäjän sotilaspoliittista ja materiaalista kehitystä Suomen lähialueella. Tarkastelu rajoittuu usein geopoliittisesti Itämeren ympäristöön, jolloin globaalit muutostekijät tai Suomen muuttunut asema kansainvälisessä järjestelmässä jäävät huomioimatta. Asevoimien käyttäminen valtion ulkopoliittisten päämäärien tukemiseksi on kuulunut erityisesti suurvaltojen politiikkaan. Ranskassa la diplomatie aérienne ja Yhdysvalloissa Air Diplomacy käsittävät yleiseen diplomatiaan perustuvia toiminnan osa-alueita, joilla ilmavoimat voivat joko yhteistyön tai sotilaallisen pelotteen keinoin vaikuttaa valtioidensa ulkopolitiikkaan tai kansallisiin intresseihin. Tämän tutkimuksen pääongelmaksi muodostui kysymys, miten Suomen ilmavoimat voisi tukea ulkopoliittisten päämäärien saavuttamista Suomessa vuonna 2025. Ongelman ratkaisemiseksi selvitettiin, millainen on mahdollinen Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö vuonna 2025 ja mitä tarkoittavat käsitteet la diplomatie aérienne ja Air Diplomacy. Tutkimus toteutettiin tulevaisuuden tutkimuksen menetelmin luomalla tutkittavasta ilmiöstä systeeminen malli (systeemiajattelu) sekä toteuttamalla 18 asiantuntijan argumentoiva Delfoi-paneeli. Systeemissä huomioitiin Suomen geopoliittiseen ympäristöön vaikuttavia muutostekijöitä. Tutkimus osoitti, että suomalainen sotilasstrategia sekä ulkopolitiikan ja puolustusvoimien välinen suhde toisiinsa ovat osittain jäsentymättä. Puolustusvoimien tehtävät eivät nykyisessä muodossaan tue kenttäohjesäännössä määriteltyjen Suomen puolustuksen ulottuvuuksien mukaisia ulkopoliittisia päämääriä. Puolustusvoimien tehtäviin eivät sisälly Islannin ilmavalvonnan tyyppiset, ulkopoliittisia päämääriä tavoittelevat tehtävät. Asevoimadiplomatian keinoin on mahdollista nostaa Suomen painoarvoa kansainvälisessä järjestelmässä ja vahvistaa uskottavaa puolustuskykyä suhteessa muihin valtioihin. Geopoliittisessa ympäristössämme asevoimadiplomatia voi lisätä lähialueen vakautta ja korottaa mahdollisen vastustajan kynnystä kohdistaa Suomeen sotilaallisia operaatioita jopa ilman sotilaallista liittoutumista. Ilmavoimadiplomatia-käsitteelle ei toistaiseksi koettu tarvetta. Tutkimus osoitti, että Suomen ilmavoimien korkea yhteensopivuus, tiivis kansainvälinen yhteistyö sekä monipuolinen keinovalikoima mahdollistavat tulevaisuudessa valtion ulkopoliittisten päämäärien tukemisen. Tärkeimpiä ilmavoimadiplomatian keinoja vuonna 2025 ovat osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan, kansainvälinen harjoitusyhteistyö, ilmavoimien korkean valmiuden ja suorituskyvyn osoittaminen ulkovalloille sekä sotilaallinen tiedonvaihto. 2020-luvulla ulkopoliittisesti merkittävä ratkaisu on päätös Hornetin seuraajan hankinnasta.

PARP-prosessi osana puolustusvoimien sotilaallisessa kriisinhallinnassa tarvittavien suorituskykyjen kehittämistä

Tutkielma käsittelee puolustusvoimien kansainvälisessä sotilaallisessa kriisinhallinnassa tarvittavien suorituskykyjen kehittämistä. Aihe on rajattu Naton rauhankumppanuusohjelmaan sisältyvään suunnittelu- ja arviointiprosessiin, jonka kehyksissä Suomi kehittää 2010-luvlla kaikkien kolmen puolustushaaran suorituskykyjä, yhteensopivuuksia ja valmiuksia sekä kansainväliseen sotilaalliseen yhteistyöhön että kotimaan puolustukseen. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miksi juuri suunnittelu- ja arviointiprosessi on noussut 2000-luvulla keskeiseksi toimintamuodoksi kehitettäessä sotilaallisessa kriisinhallinnassa tarvittavia suorituskykyjä. Tutkielman pääkysymykseen vastaamiseen ja teorian rakentamiseen on käytetty laadullisen tutkimuksen menetelmää aineistolähtöinen päättely, jonka avulla on tarkasteltu aiheesta kerättyä kirjallista lähdemateriaalia. Työ pohjautuu julkisiin lähteisiin, joista suurin osa on suomenkielisiä asiakirjoja ja julkaisuja, tärkeimpänä Suomen ulkoasiainministeriön muistiot Naton rauhankumppanuudesta ja osallistumisesta kriisinhallintaan. Keskeisimmät havainnot tutkimuksen aikana liittyvät Suomen aktiiviseen rooliin kansainvälisessä sotilaallisessa yhteistyössä sekä Naton toimintakentän vahvaan verkostoitumiseen niin Euroopan unionin, pohjoismaiden kuin Suomen kansallisen puolustuksen kehittämisessä. Tutkimuksen pääkysymyksen kannalta merkittävänä huomiona on lisäksi Naton edistyksellisyys sotilaallisten suorituskykyjen kehittämisessä järjestelmällisesti, laaja-alaisesti ja kustannustehokkaasti erilaisten arviointiprosessien ja harjoitusohjelmien avulla. Ottaen huomioon muut järjestöt, joiden kanssa Suomi harjoittaa sotilaallista yhteistyötä sekä vaativien kriisinhallintaoperaatioiden ja taisteluosastojen nykyaikaiset vaatimukset, on vaikea kiistää järjestelmällisen kehitystyön tarvetta. Suunnittelu- ja arviointiprosessin avulla Suomi kykenee kehittämään puolustusvoimien kaikkia osa-alueita, joita koetaan tarpeelliseksi sekä oman toiminnan että yleisten kokemusten pohjalta. Näistä monet ovat konkreettisia kehittämiskohteita, jotka perustuvat kriisinhallintaoperaatioihin ja -harjoituksiin. Puolustusvoimien kehittämisohjelman integroiminen suunnittelu- ja arviointiprosessin tavoitteisiin vuonna 2011 on kasvattanut tämän aluksi vain kriisinhallintajoukkojen kehittämiseen valjastetun työkalun merkityksen uudelle tasolle. Täten tutkielman johtopäätöksissä herääkin kysymys, olisiko pelkkä kansallinen kehitystyö nykyaikana Suomelle edes vaihtoehto.

Senes Simul – Ikääntyvät yhteisöllisessä mediassa

Tässä tutkimuksessa käsitellään ikääntyvien kokemaa yhteisyyttä sosiaalisen median virtuaaliverkostoissa. Tutkimuksen ilmiötä tarkastellaan sosiologisten modernisaatioteorioiden käsitteiden avulla, joista keskeisenä käsitteenä on yhteisyys. Pääongelmana tässä tutkimuksessa on selvittää, miten sosiaalisen median virtuaaliverkoston jäsenyys tukee ikääntyvien yhteisyyttä verkoston muihin jäseniin. Empiirinen aineisto tutkimukseen on kerätty teemahaastattelumetodilla 15 ikääntyvältä henkilöltä. Tutkimuksen haastatteluaineisto käsiteltiin laadullisen tutkimuksen sisällönanalyysimenetelmällä. Metodina sisällönanalyysi toi parhaiten esiin tutkimuksen ongelmanasettelun vaatimat sisällöt, koska se mahdollisti muun muassa tutkittavan ilmiön saattamisen sanalliseen muotoon, jossa haastatteluaineistosta voitiin muodostaa tiiviitä ja selkeitä teemakokonaisuuksia. Täten aineiston kokonaisvaltainen hallinta sekä siitä tehtävien johtopäätösten teko oli helpompaa kuin muilla laadullisen tutkimuksen analyysimenetelmillä. Aiemassa tutkimuksessa on keskitytty tarkastelemaan lähinnä ikääntyvien eri keskustelufoorumeilla kokemaa keskinäistä yhteisyyttä. Tällöin ei ole selvitetty sitä, miten ikääntyvät kokevat yhteisyyttä verkostoissa, joissa on läsnä kaikenikäisiä toimijoita. Edellä esitettyä taustaa vasten tässä tutkimuksessa onkin tarkoitus lisätä ymmärrystä siitä, miten ikääntyvät kokevat keskinäistä yhteisyyttä toisiinsa sekä siitä, miten verkoston muut ikäryhmät vaikuttavat heidän yhteisyytensä tunteeseen. Tutkimuksen keskeisinä tuloksina voidaan sosiaalisen median virtuaaliverkostojen yhteisyyden tuki ikääntyville jakaa kolmeen osaan: yhteisyyttä ilmentävät tekijä, yhteisyyttä edistävät tekijät sekä yhteisyyttä kehittävät tekijät. Edellisistä tekijöistä keskeisinä yhteisyyden tukielementteinä esiin nousivat erityisesti yhteisyyttä kehittävät tekijät, joita olivat: olemassa olevien kontaktien aktivointi, uusien viestintäteknologioiden hankinta sekä teknisten taitojen oppiminen. Täten ikääntyvien virtuaaliverkostoissa ilmenevää yhteisyyttä kehittävät tekijät muodostavat perustan ja lähtökohdan heidän kokemalle yhteisyydelle verkostojen jäseninä. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta myös, että ikääntyvien jäsenyys sosiaalisen median virtuaaliverkostoissa tukee erityisesti yhteisyyttä heidän verkostoissaan oleviin sukulaisiin tai läheisiin ystäviin. Tutkimuksen mukaan ikääntyvien virtuaaliverkostoilla on myös merkittävä rooli yksinäisyyden tunteen vähentymisessä sekä läsnäolon kokemuksessa erityisesti silloin, kun yhteysteknologiana käytetään kasvokkaista ja reaaliaikaista videoneuvottelupalvelua.

Kriisinhallinta ja Suomen sotilaallinen uskottavuus

Suomen turvallisuuspolitiikka on ollut jatkuvassa muutoksessa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Kriisinhallinta on kohonnut puolustuspolitiikan sektorilla yhä keskeisemmäksi, mutta puolustuspoliittisia ratkaisuja perustellaan edelleen kansallisen puolustuksen tarpeilla ja sotilaallisella uskottavuudella. Tämän tutkimuksen pääongelmana on selvittää, miten Suomen sotilaallinen uskottavuus määrittyy läntisen sodan kuvan viitekehyksessä. Tähän haetaan vastausta kahdella alakysymyksellä. Ensimmäinen niistä selvittää läntisen sodan kuvan mukaista käsitystä sotilaallisesta uskottavuudesta. Toinen selvittää, miksi Suomi osallistuu aktiivisesti kriisinhallintaan. Sotilaallinen uskottavuus on Suomessa melko vähän tutkittu aihealue. Uskottavuus on vuorovaikutusta, jossa kyse on tulkinnoista. Tässä tutkimuksessa selvitetään, mitä sisältyy sotilaalliseen uskottavuuteen länsimaiden, pääasiassa EU:n ja NATO:n jäsenmaiden, näkökulmasta. Uskottavuus määrittyy sodankuvan kautta ja tässä tutkimuksessa keskitytään läntiseen sodan kuvaan. Tutkimuksessa käytetään pohjana konstruktivistista yhteiskuntafilosofiaa, ja aineisto on valittu ja sitä käsitellään teoriasidonnaisen sisällönanalyysin kautta. Tutkimuksen teorialuvussa tarkennetaan tutkimuksen pohjana käytettyä maailmankuvaa ja yhteiskuntafilosofiaa. Tutkimuksen kolmessa asialuvussa käsitellään sotilaallista uskottavuutta, sotilaallista kriisinhallintaa ja Suomen osallistumista kriisinhallintaan 2000-luvulla. Käsitteet uskottavuus ja kriisinhallinta määritellään kyseisissä luvuissa. Sodankuva on jatkuva prosessi, joka rakentuu sen mukaan, miten sen vaikutuspiirissä olevat sitä muokkaavat. Läntisen sodankuvan mukainen asevoiman käytön muutos on suunnannut länsimaiden sotilaallisen voiman kehitystä kylmän sodan jälkeen. Osa vanhoista uhkakuvista on poistunut, mutta tilalle on tullut vähintään saman verran uusia. Uusiin uhkiin ei voida vastata perinteisen sodankäynnin menetelmillä. Ennaltaehkäisystä onkin tullut lähes ainoa keino ehkäistä laajempien turvallisuusuhkien syntyä. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan pitää sitä, että Suomi on kylmän sodan jälkeen pyrkinyt muodostamaan itselleen länsimaisen identiteetin, ja sen takia integroitunut vahvasti läntiseen arvoyhteisöön ja siihen liittyviin organisaatioihin. Tästä on seurannut se, että Suomi on mukana läntisen sodankuvan muutosprosessissa ja toisaalta toteuttaa sitä. Sodankuvaan liittyvät uhkakuvat ja käsitykset asevoimasta ja sen käytöstä muodostavat kehyksen, jonka puitteissa puolustusta kehitetään. Kriisinhallinta on keskeinen osa läntisen sodankuvan mukaista turvallisuuspolitiikkaa, ja Suomi on aktiivisesti mukana sen kehittämisessä.

Uhkakuvat muutoksessa : yhdysvaltalaisen roistovaltiodiskurssin vaikutus läntisiin sotilaallisiin uhkakuviin 1990- ja 2000-luvuilla

Tutkielman aiheena on yhdysvaltalainen roistovaltiodiskurssi 1990- ja 2000-luvuilla. Työssä pyritään esittämään, miten tuo diskurssi on yhtenä tekijänä ollut muokkaamassa yhteisiä läntisiä sotilaallisia uhkakuvia kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tähän tarjosi mahdollisuuden ja osaltaan myös pakotti lännen yhteisen vihollisen häviäminen Neuvostoliiton hajotessa. Tutkimus pohjautuu konstruktivistiseen paradigmaan hyödyntäen diskurssianalyysiä. Aluksi tutkimuksessa analysoidaan roistovaltiodiskurssia George H.W. Bushin, Bill Clintonin ja George W. Bushin presidenttikausilla. Sen jälkeen käsitellään läntisten uhkakuvien muuttumista viitekehyksenä Pohjois-Atlantin puolustusliitto Nato. Lopuksi esitetään kuusi mekanismia, joiden kautta roistovaltiodiskurssi on vaikuttanut läntisiin käsityksiin sotilaallisista uhkista. Näin ollen keskeisimmän osan tutkimusaineistosta ovat muodostaneet Yhdysvaltain kolmen presidentin puheet sekä Naton julkilausumat. Roistovaltio on koko tarkasteltavan jakson ajan määrittynyt selkeimmin joukkotuhoaseiden tavoittelun ja terrorismin tukemisen kautta. Varsinkin 2000-luvulla myös ei-valtiollinen terrorismi alkoi nivoutua osaksi roistovaltiouhkaa, ja syyskuun 2001 terrori-iskut antoivat lisää pontta tälle ajatukselle. Roistovaltiodiskurssin sisältö näkyy osittain, mutta ei täysin hallitsevasti Naton piirissä määritellyissä uhkakuvissa. Varsinkin 1990-luvulla Nato keskittyi kriisinhallintaan ja kylmän sodan jälkihoitoon, mutta myös joukkotuhoaseet ja terrorismi nähtiin uhkaavina. Kuitenkaan sotilaalliset keinot eivät olleet ensisijaisia työvälineitä niihin vastaamisessa. Syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen saavutettiin eräänlainen lakipiste käsityksissä sotilaallisten uhkien myös ei-valtiollisesta ja terrorismiin liittyvästä luonteesta, mutta tuo yksimielisyys on osit-tain murentunut terrorismin vastaisessa sodassa koettujen ongelmien vuoksi. Sotilaallisiin uhkakuviin liittyvä muutosprosessi on siis lännessä käynnistynyt, mutta se ei ole täysin seu-rannut yhdysvaltalaista roistovaltiodiskurssia.

Georgian tilanteen vaikutukset Venäjän ja USA:n välisiin suhteisiin

Tutkimuksessa tarkastellaan, mitä vaikutuksia Georgian tilanteella on Venäjän ja USA:n välisiin suhteisiin. Lähtökohtana on tarkastella keskinäisriippuvuuden (interdependenssin) teorian avulla Venäjän, Georgian ja USA:n muodostamaa vuorovaikutuspiiriä ja kartoittaa sitä kautta Georgian tilanne, Venäjän ja USA:n intressit Kaukasiassa ja Georgiassa sekä tarkastella Venäjän ja USA:n suhteita kartoitusten valossa. Apuna tutkimuksessa käytetään geopolitiikan, geostrategian ja geoekonomian käsitteitä. Päätutkimusongelma jakaantuu seuraaviin tutkimuskysymyksiin: millainen on Georgian nykytilanne, miten sillä on vaikutuksia Venäjän ja USA:n välisiin suhteisiin ja miksi, ja mikä siinä tilanteessa vaikuttaa vai vaikuttaako mikään. Nykytilanteesta käy ilmi, että Georgia on onnistunut nostamaan geostrategista painoarvoaan lännen silmissä Kaspian energian kauttakulkumaana. Lisäksi Georgialla on halu integroitua länteen ja NATO:on. Venäjä pitää edelleenkin Georgiaa osana omaa etupiiriään, josta se yrittää kaikin tavoin pitää kiinni. Lisäksi Kaspian energian hallinta toisi Venäjälle lisävaltaa pääasiassa Euroopassa ja USA:an nähden. USA puolestaan haluaa rajoittaa Venäjän energiamonopolia ja sitä kautta Venäjän vallan painoarvoa Euroopassa ja itseensä nähden. Georgian tilanteella ei ole suoranaista vaikutusta suurvaltasuhteisiin, mutta välillisesti se tarjoaa suurvalloille areenan vaikuttaa toisiinsa.

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka : yhteisen puolustuksen haave vai visio? Tarkastelu Suomen näkökulmasta

Tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tulevaisuutta Suomen näkökulmasta, kansallisen päätöksenteon ja poliittisten linjausten pohjalta. Tutkimuksen tiedonintressi rakentuu käsitykselle, että poliittisista selonteoista ja hallitusohjelmista voidaan vetää johtopäätöksiä Suomen sitoutumisesta Lissabonin sopimuksen tavoitteisiin ja vaatimuksiin sekä tulevaisuuden visiosta Euroopan Unionin yhteisen puolustuksen käsitteeseen. Tutkimusongelmana ja päätutkimuskysymyksenä on selvittää, miten halu sitoutua YTPP:aan näkyy Suomen poliittisissa linjauksissa (Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot ja selonteot EU-politiikasta) ja hallitusohjelmissa tarkasteltavana ajanjaksona? Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmänä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä ja siitä johdettua abduktiivista päättelyä. Valittujen lähteiden sisällöstä pyrittiin etsimään Suomen näkökulmaa ja visiota Euroopan Unionin yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, niiden mahdollisia muutoksia sekä osaltaan sisällön erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Ajallisesti tutkimus rajoittuu Lissabonin sopimuksen voimaantulosta 2009 vuoden 2013 loppuun, joulukuun Euroopan Neuvoston kokoukseen. Tutkimusongelmaa tarkasteltiin kolmen pääteeman kautta, jotka ovat Lissabonin sopimuksen avunantovelvoite ja yhteisvastuulauseke sekä Euroopan Turvallisuusvirasto (EDA). Tarkastelu rajoittuu myös nimenomaan kansalliseen päätöksentekoon ja poliittisiin linjauksiin sekä hallitusohjelmiin, joista myös ulkovaltojen edustajat saavat näkemyksensä Suomen suhtautumisesta Euroopan Unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Kvantitatiivisilla menetelmillä olisi kyetty tutkimaan tutkittavan aihepiirin määrää ja sijoittumista tutkinnan kohteena olevissa teksteissä, josta olisi myös voitu tehdä johtopäätöksiä aihepiirin merkityksen muutoksista käsiteltävällä ajanjaksolla. Aiheen laaja-alaisuuden takia oli kuitenkin mielekkäämpää tarkastella sisältöä laadullisesti ja sitä kautta kyetä löytämään eroja tekstien sanavalinnoista ja painopisteen muutoksia aihepiirin sisällä. Tutkimuksen havaintoina suhtautuminen avunantovelvoitteen käsitteeseen on muuttunut radikaalimmin käsiteltävän ajanjakson aikana. Avunantovelvoite on Lissabonin sopimuksen kaikkein voimakkain tavoite, jonka perusteella Euroopan unionin yhteisen puolustuksen käsite on lähtenyt kehittymään. Erheellisesti jopa turvatakuut -termiä on Suomessa käytetty tarkastelujakson alkuaikana. Kehityskulku on vienyt käsitykseen avunantovelvoitteesta, jossa velvoite edellyttää jäsenmailta myös valmiutta antaa tarvittaessa apua, jos jokin jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. On tiedostet-tu, että kukin jäsenvaltio tekee omat päätöksensä avun antamisesta ja sen muodoista ja se, että jäsenmaiden kesken EU:ssa ei ole käynnistetty keskustelua siitä, miten avunantovelvoitetta pantaisiin toimeen ja ettei unionilla ole omaa puolustussuunnittelua eikä yhteisen puolustuksen järjestelyjä. Yhteisvastuulauseke voidaan nähdä poliittisesti helpommaksi käsitellä, kuin avunantovel-voite. Tästä syystä se onkin pysynyt stabiileimpana kokonaisuutena teksteissä. Sen toteut-tamisen edellyttämät lakimuutostarpeet on tiedostettu ja yhteisvastuulausekkeen toteuttamisedellytysten luomiseksi tehdään töitä. Kriisinhallinta, ja etenkin siviilikriisinhallinta on noussut YTPP:ssa päärooliin lähteitä tarkasteltaessa. EDA on alun vaikean roolin jälkeen, mikä johtui pääasiassa jäsenmaiden eri intresseistä puolustusmateriaalien suhteen, nostanut merkitystään YTPP:ssa. Suurimpana syynä tähän on ollut kansainvälinen talouskriisi sekä jäsenmaiden pienenevät puolustusmäärärahat, jotka pakottavat tekemään EU-kontekstissa tiiviimpää yhteistyötä. Tutkimuksen keskeisimpänä johtopäätöksenä on se, että NATO:n rooli Euroopan puolus-tuksen takaajana on tunnustettu, eikä EU:n yhteiselle puolustukselle nähdä kehitystä. EU:n YTPP:n roolin nähdään painottuvan kriisinhallinnan ja puolustusteollisen yhteistyön saralle, mutta yhteisvastuulausekkeen toimintoja halutaan mahdollistaa ja kehittää.

Suomen kansainvälinen sotilaallinen yhteistyö suomalaisessa lehdistössä vuonna 2013

Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisessa lehdistössä käytävää keskustelua Suomen kan-sainvälisestä sotilaallisesta yhteistyöstä ja esitetään millaisia teemoja keskustelussa on ha-vaittavissa. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostui Aamulehden, Helsingin Sanomien, Iltalehden, Ilta-Sanomien ja Turun Sanomien sotilasyhteistyötä käsittelevistä kirjoituksista. Tarkastelu ajanjakso oli vuosi 2013 ja tutkimusmenetelmänä käytettiin sisällönanalyysiä. Tutkituista lehdistä Helsingin Sanomissa käytiin laajinta keskustelua aiheesta. Muiden tut-kittujen lehtien jutut perustuivat lähinnä uutistoimistojen ja muiden lehtien uutisten uu-tisointiin. Helsingin Sanomissa oli myös valtaosa aiheeseen liittyvistä pääkirjoituksista ja kolumneista. Keskustelussa nousi esiin kuusi pääteemaa: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Suo-men puolustusratkaisu, Pohjoismainen puolustusyhteistyö, Ruotsi, Venäjä ja Nato. Esiinty-neitä pääteemoja verrattiin valtion virallisiin tavoitteisiin. Tutkimus osoitti, että lehdistö seurasi valtion virallisia linjauksia kohtuullisen tarkasti. Joissain teemoissa, kuten Pohjois-maisessa puolustusyhteistyössä oli kuitenkin havaittavissa joitain eriäväisyyksiä hallituksen linjausten ja lehdistön esittämien tendenssien välillä. Venäjän vaikutus keskusteluun oli merkittävä. Tästä esimerkkinä Venäjän harjoituslennot keväällä 2013 lähellä Ruotsin rajaa, mikä kiihdytti Ruotsin puolustuspoliittista keskustelua, heijastuen myös Suomeen. Tässäkin tapauksessa keskustelu kääntyi nopeasti Natoon ja sen kannatukseen Suomessa ja Ruotsissa. Huolimatta oletuksesta, että kansainvälistä sotilaallista yhteistyöstä koskeva keskustelu kiertää tietyn tyyppistä kehää, on sen seuraaminen perusteltua. Argumenttina tälle on, että jo yksittäiset teot keskeisiltä toimijoilta Itämeren alueella voivat siirtää keskustelun uudelle tasolle. Tämä oli nähtävissä myös tässä tutkimuksessa.

Suomen ja Ruotsin turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön vaikutus turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin realismin näkökulmasta

Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia Suomen ja Ruotsin turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä kansainvälisten toimijoiden kanssa, ja sen vaikutusta turvallisuus- ja puolustuspoliittisille päätöksille. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on realismi. Realismin viitekehys korostaa valtaa ja sotilaallista voimaa. Voimatasapainon saavuttamiseksi pienten valtioiden on jollakin tavalla turvattava oma säilymisensä. Yhteistyö kansainvälisten toimijoiden kanssa on hyvä esimerkki valtion tavasta saada tarvittava vastavoima säilymisen kannalta. Tutkimusmenetelmänä tutkimuksessa käytetään asiakirja- ja kirjallisuustutkimusta. Tutkimuksen lähteet ovat pääosin virallisia asiakirjoja, joten asiakirja- ja kirjallisuustutkimus on perusteltua. Turvallisuus- ja puolustuspoliittiset uhkakuvat ovat muuttuneet kylmän sodan päättymisen jälkeen. Laajamittaisen sodan uhkaa pidetään epätodennäköisenä. Epäsymmetriset uhkakuvat kuten terrorismi ja kyberturvallisuus ovat todennäköisempiä. Uhkakuvien muuttuessa on pystyttävä vastaamaan uhkakuvien kehitykseen omilla turvallisuus- ja puolustuspoliittisilla ratkaisuilla. Suomi ja Ruotsi ovat kumpikin EU-jäseniä. Tämän johdosta maat ovat puolueellisia, mutta ainakin toistaiseksi molemmat valtiot ovat säilyneet sotilaallisesti liittoutumattomina. Suomi on pitänyt yleisen asevelvollisuuden maanpuolustuksen selkärankana. Ruotsi luopui yleisestä asevelvollisuudesta vuonna 2010. Molemmat valtiot ovat joutuneet tekemään puolustusvoimauudistuksen, joka on vielä kuitenkin kesken. Puolustusvoimauudistuksella valtiot pyrkivät mahdollisimman kustannustehokkaaseen ratkaisuun. Tutkitun materiaalin pohjalta voidaan päätyä seuraaviin johtopäätöksiin. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osalta Suomella ja Ruotsilla on hyvin samankaltainen asennoituminen kansainväliseen yhteistyöhön. Molemmat valtiot painottavat omassa politiikassaan kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat EU, Nato, YK, Etyj ja Nordefco. EU:n YTPP kehittäminen nähdään molemmissa valtiossa todella tärkeäksi. Nato PfP-kumppanuuden mukanaan tuomat harjoituksien ja kriisinhallinnan kautta valtiot voivat kehittää omaa sotilaallista suorituskykyä. Osallistumalla kansainväliseen yhteistoimintaan eri järjestöjen kautta, saadaan painotettua omalle valtiolle tärkeitä asioita. Suomen ja Ruotsin harjoittama yhteistyö niin kahdenkeskeinen kuin kansainvälinen tulee korostumaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Sotilaallinen liittoutuminen ei ole ajankohtaista kummallekaan valtiolle.

Suojeluvastuuperiaatteen kehitys ja käytäntöön soveltaminen Libyan ja Norsunluurannikon kriisien yhteydessä

Tässä pro gradu -tutkimuksessa perehdytään suojeluvastuuperiaatteeseen ja sen syntyyn vaikuttaneisiin tekijöihin. Lisäksi tarkastellaan vuonna 2011 Libyan ja Norsunluurannikon kriisejä suojeluvastuuperiaatteen käytännön soveltamisen kannalta. Kriisit olivat ensimmäiset konfliktit, joissa kansainvälinen yhteisö päätyi käyttämään sotilaallista voimaa suojeluvastuuperiaatteen nimissä. Suojeluvastuulla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan kansallisilla, alueellisilla ja kansainvälisillä toimijoilla on vastuu suojella siviilejä mm. kansanmurhalta ja etnisiltä puhdistuksilta. Jos valtio ei onnistu suojelemaan kansalaisiaan, kansainvälisen yhteisön on puututtava tilanteeseen yhteistyössä alueellisten toimijoiden kanssa. Väliintulosta ja tehtävän mandaatista päättää YK:n turvallisuusneuvosto. Tutkimus on toteutettu hyödyntämällä kahta eri tieteenteoriaan pohjautuvaan näkökulmaa, rationaaliseen teoriaan pohjautuvaan liberalismiin sekä konstitutiiviseen teoriaan pohjautuvaan englantilaiseen koulukuntaan. Tutkimuksessa on hyödynnetty primääritutkimusaineistona YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia, sekä operaatioista annettuja erillismääräyksiä ja mandaatteja. Tutkimusaineisto on analysoitu laadullisena tutkimuksena hyödyntäen sisältöanalyysimenetelmää. Suojeluvastuuperiaatteen kehitysvaiheista voidaan löytää neljä vaihetta. Kylmän sodan jälkeen alkanut kehitysvaihe, joka jatkui vuoteen 2005 ja jolloin periaate hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa. Hyväksyntävaiheen jälkeen vuonna 2011 siirryttiin soveltamisvaiheeseen. Varsinkin Libyan konflikti aiheutti paljon keskustelua kansainvälisessä yhteisössä voimankäytön määrästä, tämä keskustelu voidaan katsoa aloittaneen viimeisimmän jatkokehitysvaiheen. Suojeluvastuuperiaate on syntynyt valtion suvereniteetti- ja ihmisoikeusdiskurssien ympärille. Myöhemmin kehitysprosessista on erotettavissa vielä kaksi uutta teemaa, oikeutus- ja voimankäyttödiskurssit. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että Afrikan unionin maat ovat ryhtyneet tukemaan suojeluvastuuperiaatetta, alun vastustuksen jälkeen. Bric-maat puolestaan tukeutuvat valtionsuvereniteettidiskurssiin, mutta eivät näytä vastustavan voimankäyttöä YK:n suorittamissa operaatioissa. Natolla on nopeaa toimintakykyä ja -halua, mutta varsinaisen humanitaarisen doktriinin puuttuessa, se on pyrkinyt luomaan yleisesti hyväksytyn toimintamallin. Oikeutusta operaatioihin haetaan alueellisten toimijoiden hyväksynnän kautta.

Luonnollisesti sotilasliittoon : sotilasliittoon luonnollisesti

Tässä tutkimuksessa analysoidaan Helsingin Sanomissa 8.4.2006 - 8.4.2007 välisenä aikana julkaistuja turvallisuuspoliittisia pääkirjoituksia. Tuona ajanjaksona lehti julkaisi 23 turvallisuuspoliittista pääkirjoitusta. Tutkimus pohjaa konstruktivistiseen näkemykseen, jossa yhteiskuntaa tarkastellaan sosiaalisen rakentumisen kautta. Sanomalehden pääkirjoitukset nähdään tärkeänä osana sosiaalista rakentumista ja kirjoitusten analysointia voidaan näin ollen pitää perusteltuna. Pääkirjoituksien analysointiin käytetään diskurssianalyysiä. Tässä tutkimuksessa diskurssianalyysin lähtökohtana on, että kirjoitettu teksti on toimintaa ja se vaikuttaa lukijaan ja sitä kautta koko yhteiskuntaan. Tutkimuksessa analysoidaan sanomalehden argumentteja, joita se pääkirjoituksissaan käyttää. Argumenttien analysoinnissa otetaan huomioon aikaja paikkatekijät. Argumentteja peilataan kirjoituksen aikaisiin tapahtumiin. Mitkä ovat Helsingin Sanomien turvallisuuspoliittiset uhkat ja miten Suomen pitäisi näihin uhkiin vastata? Suomen suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti on julkisesti esittänyt Nato-myönteisyytensä. Mitä vaikutusta sotilasliiton täysjäsenyydellä Suomelle olisi? Vaikka sähköinen media on vienyt sanomalehdeltä valtaa, silti äänestyspäätös tehdään lehtikirjoituksien pohjalta.

Neuvostojoukot Itä-Saksassa kylmän sodan aikana

Toisen maailmansodan päättymisen ja Potsdamin sopimuksen seurauksena Saksa jakautui Länsi- ja Itä-Saksaksi. Länsi-Saksan hallinnosta vastasivat Yhdysvallat, Iso- Britannia ja Ranska. Itä-Saksasta puolestaan tuli kokonaisuudessaan Neuvostoliiton hallinnassa ollut alue. Neuvostoliiton ja länsivaltojen näkemykset siitä, miten sodanjälkeistä Saksaa tulisi hallinnoida, erosivat suuresti toisistaan alusta lähtien, ollen yksi merkittävimmistä tekijöistä kylmän sodan syttymisen taustalla. Koko kylmän sodan ajan mahdollisen aseellisen konfliktin nähtiin alkavan Euroopasta, mitä todennäköisimmin Saksasta. Tämän vuoksi länsivallat ja Neuvostoliitto sijoittivat alueelle paljon sotilaallista voimaa. Kyseisen sotilaallisen voiman keskittymän seurauksena syntyi kaksi maailmanhistorian suurinta sotilasliittoutumaa: Nato ja Varsovan liitto. Näistä kahdesta sotilasliitosta ensimmäiseksi luotiin Nato vuonna 1949. Vuonna 1955 Neuvostoliitto vastasi tähän uuteen strategisen tason uhkaan luomalla Varsovan liiton. Varsovan liiton perustamista seurasi Itä-Saksan kansanarmeijan eli NVA:n perustaminen. NVA:n joukot olivat Neuvostoliiton sotilasjohdon alaisuudessa toimineita joukkoja, ja ne varustettiin Neuvostoliiton parhaimmalla kalustolla läpi kylmän sodan. Tästä esimerkkinä NVA:n varustaminen ydinaseilla 1960-luvulla. Itä-Saksan miehitystä kesti vuoteen 1994 asti, jolloin viimeiset Neuvostoliiton aikaiset miehitysjoukot poistuivat sen maaperältä. Neuvostoliiton kaatumiseen asti Itä-Saksan miehitysjoukot olivat ylivoimaisesti suurin Neuvostojoukkojen keskittymä sen omien rajojen ulkopuolella. Aluetta miehitti jatkuvasti noin 16–24 divisioonaa, jotka olivat täysivahvuisia ja hyvin koulutettuja. Näiden joukkojen liikkeellelähtövalmius oli jopa alle 24 tuntia, joka antaa hyvän kuvan siitä, miten kriittinen alue Itä-Saksa Neuvostoliitolle todellisuudessa oli.