Järeän kranaatinheittimistön kehitys Neuvostoliitossa

Järeät kranaatinheittimet (kaliiperiltaan yli 120 millimetriä) otettiin käyttöön Neuvostoliitossa toisen maailmansodan loppupuolella. Niillä korvattiin osittain raskasta tykistöä, ja kranaatinheittimien tehokkuuden vuoksi kehitystyötä jatkettiin toisen maailman sodan jälkeen kylmän sodan aikana. Tutkimuksessa pyritään selvittämään järeiden kranaatinheittimien kehityskaarta toisesta maailmansodasta Neuvostoliiton kaatumiseen saakka. Alatutkimuskysymykset tutkimuksessa ovat seuraavat: Mitä kokemuksia järeän kranaatinheittimistön käytöstä saatiin toisessa maailmansodassa? Mitä kehitystä tapahtui järeän kranaatinheittimistön kalustossa toisen maailmansodan jälkeen? Mitä kehitystä tapahtui järeän kranaatinheittimistön ampumatarvikkeissa toisen maailmansodan jälkeen? Mitä kehitystä tapahtui järeän kranaatinheittimistön organisaatiosijoituksissa toisen maailmansodan jälkeen? Mitkä olivat järeän kranaatinheittimistön kehityksen syyt? Järeät 160, 240 ja 420 millimetrin kranaatinheittimet kehitettiin Neuvostoliitossa, ja kahta pienempää mallia käytettiin divisioonatasolla tulitukiaseina. Järein kranaatinheitin ei läpäissyt kokeilukäyttöä massiivisuutensa vuoksi. Järeät kranaatinheittimet soveltuivat tavanomaisten ampumatarvikkeiden lisäksi erikoisampumatarvikkeiden ampumiseen, sisältäen kemiallisten ja biologisten taisteluaineiden levittämiseen tarkoitetut sekä ydinlataukselliset ammukset. 240 ja 420 millimetrin kranaatinheittimet kehitettiin edelleen kulkemaan miehistönkuljetuspanssarivaunun lavetille asennettuina, jolloin kranaatinheittimien liikkuvuus kasvoi entisestään.

Maihinnousualusten ryhmitysmuutokset Neuvostoliitossa vuosina 1960–1991

Neuvostolaivasto oli tärkeimpiä maihinnoususodankäynnin harjoittajia kylmän sodan vuosina. Neuvostolaivastolla oli maihinnoususodankäyntiin liittyviä tehtäviä sekä omilla lähialueillaan että kaukaisilla valtamerillä. Ilmatyynyalusten kehittämisessä ja käytössä se oli vastustajiaan edellä etenkin paikallisilla merialueilla, kuten Itämerellä. Ei kuitenkaan tiedetä tarkasti, mihin maihinnousualukset oli sijoitettu, miten paljon niitä oli ja minkälaisia ne olivat. Tässä tutkimuksessa selvitetään Neuvostolaivaston maihinnousualusten ryhmitykset, jotta Neuvostolaivaston maihinnousukykyä ja toimintamahdollisuuksia eri merialueilla voidaan arvioida nykyistä paremmin. Ryhmitysten selvittämiseksi on tutkittu maihinnousualusten sijoituksia, sijoitusten syitä ja alusten tärkeimpien teknisten ominaisuuksien kehitystä. Tutkimus perustuu analyysille monentyyppisistä lähteistä. Tärkeimpiä lähteitä ovat Yhdysvaltojen tiedustelupalveluiden Neuvostolaivastoa ja Varsovan liittoa koskevat historialliset asiakirjakokoelmat, Neuvostolaivastoa koskevat opinnäytteet ja tutkimukset sekä useiden länsimaisten ja neuvostoliittolaisten sotilasaikakausilehtien artikkelit. Alushankinnat perustuivat Neuvostolaivaston tehtäville, jotka riippuivat Neuvostoliiton sotilaallisista tai ideologisista tavoitteista. Maihinnousualukset ryhmitettiin siten, että Neuvostolaivastolle määrätyt tehtävät pystyttiin suorittamaan kullakin merialueella tehokkaasti. Joka laivastoon ryhmitettiin eri määrä erilaisia maihinnousualuksia, koska alusten tarve riippui siitä, miten vaikeaa merialueelta oli päästä valtamerille, miten tärkeänä Neuvostoliitto piti merialueen kontrollointia ja mitä ominaisuuksia merialue vaati maihinnousualuksilta.

Putinin kielikuvapolitiikka

Diplomityössä tutkitaan presidentti Vladimir Putinin politiikkaa tulkitsemalla hänen kieli-kuviaan tarinana turvallistamisteorian näkökulmasta. Tutkimusaineistona on kielikuvia Putinin kaikilta presidenttikausilta. Venäläisessä kulttuurissa ja valtiomiestaidossa on pitkät perinteet tarinankerronnassa. Putin on jatkanut perinnettä puhumalla Venäjästä Karhun kotimetsänä, lännestä toveri Sutena ja kansainvälisestä järjestelmästä luonnon sanelemana ravintoketjuna. Kielikuvat tuovat tutut hahmot sekä asetelmat päivän politiikkaan ja selittävät asiakysymyksiä suurelle yleisölle ymmärrettävällä tavalla. Kielikuva on ikivanha retoriikan tehokeino, jolla tehdään puheista mielenkiintoisia ja tunteikkaita. Politiikassa kielikuvat ovat tehokeino, jolla muokataan yleisiä käsityksiä tehokkaasti. Samalla ne ovat kertojansa ajattelun pelkistymää. Tutkimus osoitti että Putin tekee politiikkaa kielikuvilla ideologisella tasolla. Kielikuvat kertovat turvattomasta maailmasta ja siellä selviytymisestä. Putinin kielikuvapolitiikka on turvallistavien puhetekojen sarja, joka voidaan hahmottaa tarinaksi. Sen alkumaisemana ovat hajonneen Neuvostoliiton rauniot. Juoni rakentuu Karhun ja toveri Suden ideologisesta kamppailusta, jossa muillakin eläimillä on rooleja. Tarinan odotushorisontissa on unelma, jossa Karhu elää kiviaidan ympäröimässä metsässä, eikä pyytele lupaa keneltäkään. Tutkimuksessa selvisi lisäksi, että Putin on retorisesti taitava puhuja. Hän rakentaa kielikuvillaan poliittista kontekstia ja asetelmia sekä maalaa poliittista unelmaa. Putinin ura alkoi kielikuvalla ja se on jatkunut virkakausittain kiihtyvällä kielikuvapolitikoinnilla. Putinin kielikuvapolitiikassa kaikki on joko turvallista tai turvatonta. Sotilasvoima on keskeisessä roolissa. Putinin poliittisia kielikuvia ei ole aikaisemmin tutkittu tässä laajuudessa. Vaikka ne ovat vain pieni osa politikointia, niiden tulkinta kertoo myös venäläisen politiikan luonteesta. Kielikuvilla tehdään politiikkaa usein fiktion ja huumorin keinoin, eikä tätä välttämättä tunnisteta politiikaksi. Siksi kielikuvapolitiikka on tehokas ja nerokas tapa tehdä politiikkaa. Etenkin Venäjällä.

Muuttuva ydinasepelote : Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä

Ydinasepelote näytteli yhtä päärooleista kylmän sodan asetelmassa ja sen aikaisessa päivänpolitiikassa. Kylmän sodan päätyttyä ydinaseet ja pelote olivat edelleen olemassa, mutta ne siirtyivät vähitellen kiistämättä sivurooliin, kun hetken fokus keskittyi muihin uhkiin ja turvallisuustekijöihin. Ydinaseistautuneet valtiot ylläpitävät silti edelleen merkittäviä ydinasevoimia – maailmassa oli kesällä 2014 vielä noin 17 000 ydinkärkeä. Ydinaseiden käytön ydintä, ydinasepelotetta – on kuitenkin vaivannut osaltaan pysähtyminen kylmän sodan vuosille. Pelotteen saama huomio on kahtena viime vuosikymmenenä jäänyt aseriisunta- ja proliferaatiokysymysten varjoon. Valtiot eivät ole saaneet jalostettua pelotestrategioitaan kovin kauas kylmän sodan tematiikasta. Peruskysymyksenä kuitenkin säilyy kysymys siitä, mikä ohjaa mitä? Pelote, joka saa ”mandaattinsa” valtionjohdon korkeimmalta päätöksentekotasolta, on ymmärrettävä yläkäsitteenä ydinaseisiin liittyville kysymyksille. Kylmän sodan jälkeisen kehityksen ja läntisen maailman mielellään näkemän eräänlaisen toiveikkuuden kansainvälisen järjestelmän pysyvästä muutoksesta voidaankin nähdä päättyneen karulla tavalla viimeistään keväällä 2014, Venäjän aloittaessa aggressiiviset toimet Ukrainan alueella. Sota on taas Euroopan ytimessä, kohdistuen legitiimisti suvereenin valtion alueelle. Ja yhtenä osapuolena on Neuvostoliiton suora perillinen, Venäjä, joka on korostanut viime vuoden aikana retoriikassaan kovaa linjaa ydinaseiden osalta. Tutkimuksen keinoin on mahdollista luoda selventävää käsitystä nykypäivän ydinasepelotteen olemuksesta ja vaikuttavuudesta. Tässä raportissa selvennetään transatlanttista, eli Pohjois-Atlantin liiton ydinasepelotetta nykyajan strategisessa turvallisuusympäristössä. Primäärilähdeaineistona on käytetty Naton strategisia asiakirjoja sekä virallisia tai haastatteluissa yms. annettuja lausuntoja. Samalla on arvioitu ja vertailtu erilaisen tutkimuskirjallisuuden arvioita Naton ydinasepelotteesta. Tutkimuksen tuloksena on pyritty luomaan selkeä kuva sekä ymmärrys siitä, millainen käyttöarvo läntisen sotilasliiton pelotteella on nykyajan herkässä strategisessa tilanteessa. Työn tutkimusongelmat (päätutkimuskysymykset) ovat seuraavat: - Mikä on Naton ydinasepelotteen rooli ja käyttöarvo liittouman kokonaispelotteen osana nykyajan turvallisuusympäristössä? - Toimiiko Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä nykyajan turvallisuusympäristössä? Terminä Naton ydinasepelote on osaltaan harhaanjohtava. Liittoumalla ei ole tänä päivänä ”Naton ydinaseita”. Kyseistä termiä käytettäessä viitataan yleensä Yhdysvaltojen eurooppalaisiin Nato-maihin sijoittamiin, Natolle ”korvamerkittyihin” nuclear-sharing-järjestelyin ylläpidettäviin taktisiin ydinaseisiin. Näiden aseiden lisäksi tulevat sitten Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ranskan kansalliset arsenaalit, jotka erilaisten strategia-asiakirjojen valossa ovat luettavissa osittain liittouman resursseiksi. Raportissa painotetaan tarkastelua Eurooppaan sijoitettujen aseiden osalta, sillä ne ovat resurssi, johon periaatteessa kaikilla jäsenmailla on suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa Naton suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka ne itse eivät niitä omistaisikaan tai osallistuisi niiden mahdolliseen käyttöön. Naton pelotteen analyysi on pyritty sitomaan mahdollisimman pitkälle käytäntöön niin olosuhteiden, politiikan kuin taktisteknisten osatekijöiden osalta. Tämä on toteutettu esimerkiksi asettamalla Naton Eurooppaan sijoitettu ydinaseistus vertailevaan skenaarioon Venäjän kanssa. Näkökulmana ja kriteeristönä skenaariotarkastelussa käytetään Carl von Clausewitzilta periytyvää käsitettä center of gravity (schwerpunkt), joka sittemmin on nykyaikaisessa suomenkielisessä sotataidossa käännetty muotoon voimanlähde. Vaikka Clausewitzin kirjoituksia on Suomessa totuttu tulkitsemaan lähinnä operaatiotaidon näkökulmasta, on voimanlähteen käyttäminen perusteltua myös ydinaseiden ja strategian kysymyksissä. Ensinnäkin käyttämällä kriteeristönä sotataidollista määritelmää, päästään lähemmäs käytännön tasoa. Toiseksi, Clausewitz näki sotilaallisen toiminnan eli sodankäynnin liittyvän aina kokonaistavoitteeseen - politiittisiin päämääriin - ja muodostavan näin yhtenäisen kokonaisuuden strategiselta taktiselle tasolle. Kokonaisuutena tutkimus on osoittanut, että Natolle ydinasepelote on edelleen merkityksellinen osa kokonaispelotetta ja säilyy liittouman fundamenttina. Nato on kuitenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen epäonnistunut erityisesti taktisen ydinaseistuksensa suhteen toimintaympäristön tulkinnassa, kun sitä tarkastellaan realistisen turvallisuus- ja valtahakuisuuden kannalta. Vaikka Venäjä ei mitä todennäköisimmin aloita ydinsotaa, on Nato ajanut itsensä ei-strategisten ydinaseiden osalta tilanteeseen, jossa sen keinot, eli ydinaseiden määrä ja tyypit, ovat vähissä suhteessa eurooppalaista turvallisuusympäristöä ja vakautta heiluttavan valtion uhkapotentiaaliin. Epäsuhta sekä taktisen ydinaseistuksen suorituskyvyissä että ainakin vielä toistaiseksi myös määrissä on liian edullinen Venäjälle, vähintään siihen saakka, kunnes Venäjän nykyiset ydinkärjet vanhentuvat. Toistaiseksi Nato kykenee luottamaan oletettuun ja arvioituun etulyöntiasemaansa tavanomaisessa asevoimassa. Peloteteorioiden kannalta Nato (ja länsimaat) ovat 1990-luvulla luottaneet liiaksi Venäjän rationaalisuuteen, olettaen että sillä olisi yhtäläinen tarve esimerkiksi taktisen ydinaseistuksen vähentämiseen. Näyttää siltä, että kylmän sodan päättymisen tuottamassa tunteessa unohdettiin peloteteorioiden rationaalisuuteen liittyvä peruskritiikki. Naton oma rationaalisuuden määritelmä, normit ja arvot erityisesti Euroopan tilanteesta ja sinne sijoitettujen aseiden vähentämisen puolesta sitoivat liiaksi ajattelua synnyttäen näin peili-ilmiön (mirror imaging), jossa todella oletettiin liikaa asioita. Kuten Keith Payne on todennut; kriisit syntyvät usein rationaalisuusolettamuksien murentumista, yllätyksistä. Viimeistään Krimin ja sitä seuranneen Ukrainan konfliktin sekä Venäjän aggressiivisten toimien myötä on tapahtunut ainakin jonkinasteinen rationaalisuusolettamuksen murentuminen, johon Nato on toistaiseksi reagoinut tavanomaisen asevoiman valmiuden kehittämisellä. Naton olisi tarpeen käynnistää perusteellinen keskustelu ydinasepelotteen tarpeesta ja olemuksesta erityisesti Euroopassa. Mikäli keskustelut käydään strategisten konseptien laatimisaikataulujen yhteydessä, kuten pääosin tähän saakka on toimittu, muodostuu aikaväli liian pitkäksi, jotta ydinasepelotteella olisi edellytyksiä edes reagoida nopeastikin muuttuvaan turvallisuusympäristöön. Viimeisimmästä puolustusministerikokouksesta saatujen viitteiden mukaan keskustelu saattaisi olla tiivistymässä; Nato saattaa aikaistaa seuraavan ydinaseiden suunnitteluryhmän (NPG) kokoontumista jo tälle vuodelle ja samalla ilmeisesti harkitaan ydinasekomponentin ottamista jälleen osaksi Naton muuta sotilaallista harjoitustoimintaa. Venäjän ydinasetoimintaan sekä sen vaikutuksiin Natolle ollaan suhtautumassa entistä vakavammin. Nähtäväksi jää, miten nämä suunnitelmat implementoituvat ja miten niistä kerrotaan julkisuuteen. Varsovan tuleva huippukokous vuonna 2016 määrittelee toivottavasti suuntaa nykyistä selkeämmin myös ydinasepolitiikan osalta. Naton ydinasepelotteeseen liittyvää debattia on hallinnut väittely Eurooppaan sijoitettujen aseiden säilyttämisen tai poistamisen välillä. Tämä ei ole johtanut lopulta muuhun kuin eräänlaiseen lamautumiseen ja status quon säilyttämiseen, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole tarjolla ja tuotu esille. Nato ei ole tutkimuksen valossa riittävän oma-aloitteisesti kehittänyt omaa ydinasepelotettaan sekä ydinaseoppiaan Euroopan ja transatlanttisen linkin suhteen, vaan se on keskittynyt julkituomaan ydinaseiden merkityksen vähentämistä sekä tämän riippuvuutta Venäjän toimista. Ydinaseiden merkityksen ja aseiden vähentäminen on hieno tavoite, mutta realismin määrittelemässä maailmassa vaaditaan enemmän – Naton olisi kyettävä ensisijaisesti myös uudistamaan nykyistä selkeämmin omaa ydinasepolitiikkaansa -ja doktriiniaan. Nykyisellään esimerkiksi ei-strategisen ydinaseistuksen merkitys ja siitä saatava hyöty suhteessa kustannuksiin ja muuhun resurssien käyttöön on liian pieni. Nato tavoittelee aseilla poliittisen sitoutumisen osoitusta sekä kykyä siihen, että sillä olisi mahdollisuus osoittaa vastustajalle ei-strategisten aseiden käytöllä eskalaatiovaaraa strategisten aseiden käytön tasolle. Tutkimuksen perusteella ei-strategisen aseistuksen suorituskyky (B61-pommit) on olosuhteisiin nähden kuitenkin niin epävarmalla tasolla, ettei tähän viimeksi mainittuun tavoitteeseen päästä. Niistä ei ole voimanlähteeksi operatiivisen toiminnan kannalta eikä niiden merkitys näin ollen ole Naton ydinasepelotteessa ja kokonaispelotteessa kuin marginaalinen. Käytännössä ydinpelotteessa, silloin kun sitä halutaan tuoda esiin, jouduttaisiin tukeutumaan strategisten aseiden tuottamaan pelotteeseen. Peloteopin ja sillä haluttavan vaikutuksen tulisi olla niin selkeä, että sen avulla pystyttäisiin määrittämään tarvittava aseistus – ei toisinpäin. Joka tapauksessa nykyinen turvallisuustilanne, Venäjän hyökkäyksellinen puhe ydinaseistuksesta ja Naton haasteet oman ydinasestrategian ja -doktriinin kehittämisessä tarjoavat jatkoseurannan sekä -tutkimuksen aiheita myös tulevina vuosina. Ydinaseiden ja ydinpelotteiden aikakausi ei ole vielä ohi.

Yhdysvaltojen maavoimien kehittäminen 2015 - 2030

Yhdysvaltojen asevoimat julkaisi vuonna 2012 uuden strategisen ohjauksen asiakirjan. Asiakirjan keskeisenä sisältönä on Yhdysvaltojen säilyttäminen maailman johtavana suurvaltana. Asiakirja vahvistaa Yhdysvaltojen painopisteen siirron Tyynen valtameren alueelle. Painopisteen siirron myötä Yhdysvalloissa kirjoitettiin uusi doktriini. AirSea Battle -doktriinissa kuvataan sitä miten Yhdysvallat vastaa Kiinan nousevaan taloudelliseen ja sotilaalliseen suorituskykyyn. Painopisteen siirron sekä uusimman doktriinin myötä Yhdysvaltojen maavoimien rooli vähenee ilmavoimien ja merivoimien roolin kasvaessa. Samaan aikaan vähentyvät taloudelliset resurssit kohdennetaan uudelleen ja maavoimat menettää osan resursseistaan. Maavoimat siirtyvät tukevaan asemaan asevoimien kokonaisuudessa. Yhdysvaltojen maavoimat oli toisen maailmansodan jälkeen luotu kohtaamaan Neuvostoliiton ja Varsovan liiton määrällisesti ylivoimaiset asevoimat. Ensimmäinen Irakin sota oli osoitus maavoimien merkittävästä kyvystä taistella perinteistä asevoimaa vastaan. Toisaalta jo ensimmäinen Irakin sota antoi viitteitä maavoimien kehittämistarpeista. Huomattiin, etteivät organisaatiot vastanneet käyttötarkoitusta. Organisaatiot muutettiin modulaarisiksi ja joukkovalikoimaan lisättiin Stryker-kalustolla toimiva prikaatin taisteluryhmä. Maavoimat aloitti 2000-luvun alussa kunniahimoisen kehittämisohjelman Future Combat System, joka sisälsi maavoimille kokonaan uuden kaluston. Ohjelma kuitenkin lakkautettiin osittain kustannussyistä. Osiltaan ohjelma jäi kuitenkin voimaan selkeästi typistettynä. Painopisteen siirto kuitenkin vähentää maavoimien resursseja siten, että teknologiaa tullaan hankkimaan aikaisempaa vähemmän seuraavien 15 vuoden aikana. Maavoimien pääkalustona tulee jatkossakin olemaan nykyisin käytössä oleva kalusto modernisoituna. Yhdysvaltojen maavoimien keskeisimpänä kehittämiskohteena on ajatusmaailmallinen muutos asevoimien keskiöstä osittain tukevaan rooliin. Maavoimien perimmäiset tehtävät tulevat kuitenkin säilymään ennallaan ja niitä tullaan kehittämään toimimaan paremmin yhteisoperaatiokehyksessä. Maavoimien sisällä aselajien ja toimialojen yhteistoimintaa parannetaan kehittämällä joukkojen combined arms -suorituskykyä. Joukkojen määrän supistuessa tilannekuvan ja tilanneymmärryksen merkitys korostuu. Määrällisesti pienempien joukkojen on kyettävä entistä hajautetummasta ryhmityksestä keskitettyyn vaikutukseen. Tulevaisuudessa maavoimat ei halua sitoutua pitkiin Afganistanin tai toisen Irakin sodan kaltaisiin operaatioihin, vaan pyrkivät nopeaan ratkaisuun mahdollisimman pienellä logistisen tuen tarpeella. Tutkimus on hyödynnettävissä tutustuttaessa Yhdysvaltojen strategiseen ohjaukseen, doktriineihin, Yhdysvaltojen asevoimiin ja niiden tulevaisuuteen sekä painopisteisesti Yhdysvaltojen maavoimien nykytilaan sekä kehittämiseen tulevaisuudessa.

Rautatiekuljetukset puolustussuunnittelun osana 1918 - 1940 : kuljetusten kehittäminen, suunnittelu ja kouluttaminen

Rautatiekuljetuksilla oli keskeinen asema sekä Suomen siviiliyhteiskunnan että puolustusvoimien kuljetuksissa ennen toista maailmansotaa. Muiden kuljetusmuotojen kehittymättömyyden vuoksi rautateillä oli käytännössä monopoli pitkän matkan kuljetuksissa. Tulevaan sotaan varautuvat upseerit ymmärsivät hyvin rautatiekuljetusten merkityksen. Suurimpana uhkana pidettiin Neuvostoliiton yllätyshyökkäystä itärajan yli Suomeen. Vain rautatiekuljetusten avulla oli mahdollista keskittää joukot nopeasti itärajalle Neuvostoliiton hyökkäystä torjumaan. Joukkojen keskittämiseen liittyvien rautatiekuljetusten suunnittelu olikin yleisesikunnan kulkulaitostoimiston ja myöhemmin operatiivisen osaston huolto- ja kulkulaitostoimiston keskeinen tehtävä ennen talvisotaa. Rautatiehallituksessa oli lisäksi sotilastoimisto, joka osallistui kuljetusten suunnitteluun ja toteuttamiseen rautatiehallituksen ja liikennejaksojen kanssa. Keskityskuljetusten lisäksi suunniteltiin rautateitse tapahtuvia huoltokuljetuksia, kehitettiin rautatiekuljetuksia ja niiden johtamista ja koulutettiin joukkoja rautatiekuljetuksia varten. Tämän tutkimustyön keskeisenä kysymyksenä on selvittää, miten edellä mainittu ennen talvisotaa tehty suunnittelu ja valmistelu onnistui sodan kokemusten perusteella arvioituna. Kyettiinkö tulevan sodan tarpeet ennakoimaan ja valmistelut toteuttamaan siten, että rautatiekuljetukset kyettäisiin toteuttamaan sodan oloissa? Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kuljetusten kehittämistä, suunnittelua ja kouluttamista, jota yleisesikunnassa ja rautatiehallituksessa toteutettiin ennen talvisotaa. Lisäksi selvitetään miten rautatiekuljetukset toteutettiin talvisodan aikana. Tärkeimpinä johtopäätöksinä voidaan todeta, että juuri ennen talvisotaa toteutettu rautatiekuljetusten johtamisjärjestelmän muuttaminen ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Kuljetusten keskitetyn johdon puutteen takia ne ajautuivat likipitäen kaaokseen sodan lopulla. Toisaalta keskityskuljetukset, joiden suunnittelussa ja kouluttamisessa oli ollut painopiste ennen sotaa, toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Tosin sodan kululle tällä ei ollut merkitystä, sillä keskittäminen voitiin suorittaa hyvissä ajoin ennen sodan alkamista. Rautatieupseereiden kouluttaminen osoittautui hyväksi ratkaisuksi ja sitä jatkettiin välirauhan aikana. Kokonaisuutena voidaan todeta, että tulevan sodan ennakointi on aina vaikeaa. Sotilaat pyrkivät suunnittelemaan, valmistelemaan ja kouluttamaan joukkonsa mahdollisimman hyvin tulevan sodan tarpeisiin. Tässäkin tutkimuksessa voidaan todeta, että tulevan sodan tarkka ennakointi on likipitäen mahdotonta. Vanhat sotilaiden viisaudet siitä, että johtosuhteita ei saa muuttaa juuri ennen sodan syttymistä ja ”koulutus säästää verta” voidaan todeta edelleen paikkansapitäväksi.

Punakoneen hiipuva gloria: Yleisradion ja Helsingin Sanomien urheilujournalismin suhde Neuvostoliittoon sekä entisiin neuvostotasavaltoihin vuosien 1988–1994 olympialaisissa

Tutkielman aiheena on suomalainen urheilujournalismi ja sen suhde itänaapuriin. Tarkoituksena on vertailla sen mahdollista muutosta Neuvostoliiton ajalta ja verrata sitä aikaan sen hajoamisen jälkeen. Vertailukohteiksi olen valinnut Calgaryn ja Soulin olympialaiset vuodelta 1988 ja Albertvillen ja Barcelonan olympialaiset vuodelta 1992 sekä Lillehammerin talvikisat vuodelta 1994. Miten urheilujournalismin painotukset ovat muuttuneet olympiauutisoinnissa? Primäärilähteenä käytän Helsingin Sanomien urheilutoimituksen olympiauutisointia ja Yleisradion Urheiluruutua sekä sen olympiauutisointia. Taustana käytän suomalaisten urheilutietokirjojen olympia-analyysejä ja yhteenvetoja kyseisistä kisoista. Käsittelen myös Ville Pernaan jakoa, jolla hän jakaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ja ystävyyspolitiikan kolmeen tasoon. Tarkastelen myös yleisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, suomettumisen käsitettä sekä journalismia laajemmin. Keskeisin tutkimustulos tutkielmassani on, että Neuvostoliiton erityisasema suomalaisessa urheilujournalismissa oli merkittävä. Neuvostoliiton hajottua pienempien entisten neuvostotasavaltojen edustajiin, kuten Baltian maiden urheilijoihin, suhtauduttiin positiivisemmin kuin venäläisiin. Tämän lisäksi varsinkin jääkiekon asetelma muuttui urheilujournalistien käsittelyssä suhteessa Suomen itänaapuriin.

Punakoneen hiipuva gloria: Yleisradion ja Helsingin Sanomien urheilujournalismin suhde Neuvostoliittoon sekä entisiin neuvostotasavaltoihin vuosien 1988–1994 olympialaisissa

Tutkielman aiheena on suomalainen urheilujournalismi ja sen suhde itänaapuriin. Tarkoituksena on vertailla sen mahdollista muutosta Neuvostoliiton ajalta ja verrata sitä aikaan sen hajoamisen jälkeen. Vertailukohteiksi olen valinnut Calgaryn ja Soulin olympialaiset vuodelta 1988 ja Albertvillen ja Barcelonan olympialaiset vuodelta 1992 sekä Lillehammerin talvikisat vuodelta 1994. Miten urheilujournalismin painotukset ovat muuttuneet olympiauutisoinnissa? Primäärilähteenä käytän Helsingin Sanomien urheilutoimituksen olympiauutisointia ja Yleisradion Urheiluruutua sekä sen olympiauutisointia. Taustana käytän suomalaisten urheilutietokirjojen olympia-analyysejä ja yhteenvetoja kyseisistä kisoista. Käsittelen myös Ville Pernaan jakoa, jolla hän jakaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ja ystävyyspolitiikan kolmeen tasoon. Tarkastelen myös yleisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, suomettumisen käsitettä sekä journalismia laajemmin. Keskeisin tutkimustulos tutkielmassani on, että Neuvostoliiton erityisasema suomalaisessa urheilujournalismissa oli merkittävä. Neuvostoliiton hajottua pienempien entisten neuvostotasavaltojen edustajiin, kuten Baltian maiden urheilijoihin, suhtauduttiin positiivisemmin kuin venäläisiin. Tämän lisäksi varsinkin jääkiekon asetelma muuttui urheilujournalistien käsittelyssä suhteessa Suomen itänaapuriin.

Modulus method and radial stretch map in the Heisenberg group

We develop a modulus method for surface families inside a domain in the Heisenberg group and we prove that the stretch map between two Heisenberg spherical rings is a minimiser for the mean distortion among the class of contact quasiconformal maps between these rings which satisfy certain boundary conditions.

Der religion der Ostslaven,

Mode of access: Internet.

FF communications.

Cover title.

Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Annales Academiæ scientiarum fennicæ. ser. B.

Series B: Archaeology, etc.

Ukrainan tuntematon nälänhätä – Neuvostojohdon vaikutus vuosien 1946–1947 nälänhätään paikallisjohtajien muistelmissa

Ukrainan neuvostotasavalta kohtasi suuria haasteista toisen maailmansodan jälkeen. Ukrainan maatalous oli katastrofaalisessa tilassa sodan jäljiltä ja tilanne paheni nälänhädäksi vuonna 1946. Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelman mukaisesti jälleenrakennuksen tavoitteet olivat pääosin teollisuudessa, jolloin maatalous ja maanviljelys jäivät kehityksestä jälkeen. Maatalouden tilanne kärjistyi massiiviseksi nälänhädäksi, joka vei arviolta 1,5 miljoonan kansalaisen hengen. Nälänhätä pysyi pitkään salassa ja tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1970-luvulla neuvostojohtaja Nikita Hruštševin muistelmien myötä. Tutkimuksen alkuperäislähteinä käytän kahden Ukrainassa toimineen johtomiehen muistelmia nälänhädän ajalta. Toinen lähteistä on juuri Nikita Hruštševin muistelmat ja toinen on Ukrainassa toimineen kolhoosijohtajan Fedor Belovin muistelmateos. Tutkin, millaisen kuvan aikalaismuistelmat antavat Ukrainan maaseutua kohdanneesta nälänhädästä ja valtion vaikutuksesta siihen. Työssäni tarkastelen sitä, miten Hruštšev ja Belov kokivat Neuvostoliiton vaikuttaneen Ukrainan tilanteeseen ja toisaalta sitä, miten heidän näkemyksensä mukaan Neuvostoliitossa toimittiin Ukrainan auttamiseksi. Muistelmateokset ovat henkilökohtaisia ja perustuvat muistelijoiden omiin kokemuksiin. Kokemushistoriallisen näkökulman tavoite ei ole saada selville aukotonta kuvaa neuvostoliittolaisesta maaseudusta ja Ukrainan nälänhädästä. Tutkimukseni tuo esille sen, millaisena Hruštšev ja Belov kokivat nämä asiat ja mihin he kiinnittivät huomiota. Hruštšev ja Belov määrittelevät teoksissaan Ukrainan tilannetta ja siihen johtaneita syitä. Neuvostoliitto valtiona ja sosialistisena järjestelmänä johti siihen, että sodan jälkeen maaseudulla ei ollut työntekijöitä eikä maatalouden kolhoosijärjestelmä ottanut toimiakseen. Kukaan ei halunnut töihin kolhoositiloille, sillä kolhoosijärjestelmä vei kaiken viljan maalta kaupunkeihin. Viljapulan kärjistymiseen vaikuttivat kolhoosijärjestelmän lisäksi myös sodan aiheuttamat tuhot, mutta myös vuoden 1946 poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä. Paikallisen tason johtomiehen anoivat apua Ukrainan maaseudulle, mutta Neuvostoliiton valtiojohto hylkäsi avunpyynnöt ja pyrki peittelemään tietoa nälänhädästä.

Hommat hanskassa? Maahanmuuttopolitiikkaan ja somalialaisiin turvapaikanhakijoihin liittyvä keskustelu suomalaisessa lehdistössä vuosina 1990–1991

Tutkielmani aiheena on turvapaikanhakijoihin liittyvä keskustelu suomalaisessa sanomalehdistössä vuosina 1990 ja 1991. Suomeen saapui vuonna 1990 yhteensä 2725 turvapaikanhakijaa, kun edeltävänä vuonna turvapaikkaa haki 174, mikä oli ollut siihenastinen ennätys. Valtaosa hakijoista oli somalialaisia, joista suurin osa saapui maahan Neuvostoliiton kautta. Kasvanut maahanmuutto näkyi kiivaana julkisena keskusteluna, jossa somalialaisista tehtiin ”pakolaisongelman” kasvot. Aineistoni koostuu Etelä-Suomen Sanomien, Helsingin Sanomien, Länsi-Savon sekä Turun Sanomien mielipidekirjoituksista ja uutisoinnista kesäkuulta 1990 toukokuun loppuun 1991. Turvapaikanhakijat esitettiin lehdissä uhkana, joka vaati viranomaisten hallintaa. Hallinnan kehys nousi vallitsevaksi tavaksi jäsentää maahanmuuttopolitiikkaa ja se ilmeni varsinkin monikulttuurisuuden eristämisenä. Sisäasiainministeriö pyrki nopeuttamaan turvapaikkahakemusten käsittelyä, mutta ennen kaikkea vähentämään maahantuloa rajakontrollia lisäämällä. Politiikkaa legitimoitiin laittomuuden kehyksellä, korostamalla viisumitonta eli laitonta maahantuloa. Vuoden 1990 loppupuolen uutisoinnin lisääntyminen johtui hallinnan kehyksen rakoilemisesta. Tammikuussa 1991 suomalaisten lisääntynyt ulkomaalaisvihamielisyys nosti julkisen keskustelun keskiöön myös monikulttuurisuuden lieveilmiöiden, rasismin ja syrjinnän, vastaisen kamppailun, jonka Bloemmaert ja Verschueren liittävät eristämisen ohella monikulttuurisuuden hallinnan toiseksi ulottuvuudeksi. Hallinnan teema liittyy myös lehdistön rooliin tiedonvälittäjänä. Julkisuuden portinvartijoina lehden toimitukset hallitsivat julkisuuden piirissä käytyä keskustelua. Tämä ilmeni sekä tavassa käsitellä turvapaikanhakijoita ja maahanmuuttopolitiikkaa eliittidiskurssein että siinä, millaisia kirjoituksia yleisönosastoilla julkaistiin. Lehdet julkaisivat eri suhteessa myönteisiä ja kielteisiä kannanottoja ja välittivät siten erilaista kuvaa suomalaisesta asenneilmapiiristä. Tähän vaikuttivat ainakin lehtien levikkialueen demografia, toimituskulttuureihin liittyvät erot sekä lehtien erilaiset roolit suomalaisessa mediakentässä, mutta oletettavasti myös toimituksen ideologiset linjaukset. Yleisönosastojen mielipidekirjoituksissa tuotettiin erilaisia identiteettipositioita turvapaikanhakijoista ja suomalaisista. Somalialaiset kuvattiin joko korskeina elintasopakolaisina tai hädänalaisina uhreina, ja keskustelussa vahvistettiin kuvaa ”oikeista” ja ”vääristä” turvapaikanhakijoista. Suomalaiset kuvattiin pitkälti joko maailmaa syleilevinä idealisteina tai rasistisina juntteina, mikä kuvasti keskustelun kahtiajakautuneisuutta.