Neuvostojoukot Itä-Saksassa kylmän sodan aikana

Toisen maailmansodan päättymisen ja Potsdamin sopimuksen seurauksena Saksa jakautui Länsi- ja Itä-Saksaksi. Länsi-Saksan hallinnosta vastasivat Yhdysvallat, Iso- Britannia ja Ranska. Itä-Saksasta puolestaan tuli kokonaisuudessaan Neuvostoliiton hallinnassa ollut alue. Neuvostoliiton ja länsivaltojen näkemykset siitä, miten sodanjälkeistä Saksaa tulisi hallinnoida, erosivat suuresti toisistaan alusta lähtien, ollen yksi merkittävimmistä tekijöistä kylmän sodan syttymisen taustalla. Koko kylmän sodan ajan mahdollisen aseellisen konfliktin nähtiin alkavan Euroopasta, mitä todennäköisimmin Saksasta. Tämän vuoksi länsivallat ja Neuvostoliitto sijoittivat alueelle paljon sotilaallista voimaa. Kyseisen sotilaallisen voiman keskittymän seurauksena syntyi kaksi maailmanhistorian suurinta sotilasliittoutumaa: Nato ja Varsovan liitto. Näistä kahdesta sotilasliitosta ensimmäiseksi luotiin Nato vuonna 1949. Vuonna 1955 Neuvostoliitto vastasi tähän uuteen strategisen tason uhkaan luomalla Varsovan liiton. Varsovan liiton perustamista seurasi Itä-Saksan kansanarmeijan eli NVA:n perustaminen. NVA:n joukot olivat Neuvostoliiton sotilasjohdon alaisuudessa toimineita joukkoja, ja ne varustettiin Neuvostoliiton parhaimmalla kalustolla läpi kylmän sodan. Tästä esimerkkinä NVA:n varustaminen ydinaseilla 1960-luvulla. Itä-Saksan miehitystä kesti vuoteen 1994 asti, jolloin viimeiset Neuvostoliiton aikaiset miehitysjoukot poistuivat sen maaperältä. Neuvostoliiton kaatumiseen asti Itä-Saksan miehitysjoukot olivat ylivoimaisesti suurin Neuvostojoukkojen keskittymä sen omien rajojen ulkopuolella. Aluetta miehitti jatkuvasti noin 16–24 divisioonaa, jotka olivat täysivahvuisia ja hyvin koulutettuja. Näiden joukkojen liikkeellelähtövalmius oli jopa alle 24 tuntia, joka antaa hyvän kuvan siitä, miten kriittinen alue Itä-Saksa Neuvostoliitolle todellisuudessa oli.

Operaatio Tonava : Tšekkoslovakian miehitysoperaatio 1968

Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli merkittävä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspoliittisia rakenteita koetellut tapahtuma. Tammikuussa 1968. Tšekkoslovakian valtion politiikan muutettua suuntaansa kommunistisesta järjestelmästä liberaalimpaan suuntaan johti se erimielisyyksiin Neuvostoliiton johtaman Varsovan liiton sisällä. Tšekkoslovakian tilanne pyrittiin ratkaisemaan erilaisin neuvotteluin kevään ja kesän 1968 aikana, mutta ratkaisua ei saatu aikaan. Neuvostoliitto suunnitteli jo tässä vaiheessa miehitysoperaatiota tilanteen ratkaisemiseksi. Ennen miehitysoperaatiota Neuvostoliitto painosti Tšekkoslovakiaa suurien sotaharjoitusten, verhoiltujen uhkausten sekä tiedotusvälineiden avulla. Tilanne kärjistyi lopulta siihen, että Tšekkoslovakian miehittivät viisi sen liittolaismaata 20–21. elokuuta 1968. Miehitysoperaatio oli erityisen kiinnostava sen vuoksi, että se toteutettiin lähes ennennäkemättömällä nopeudella ja erittäin suurella voimalla. Neuvostoliitto onnistui toteuttamaan operaation käytännössä tappioitta, ja operaatio sujui täysin suunnitelmien mukaisesti. Operaatiota onkin jälkeenpäin kutsuttu ”kaappaushyökkäykseksi”. Miehitysoperaation jälkeen Tšekkoslovakiaan jäi pysyvästi neuvostodivisioonia, ja maa palasi takaisin Prahan kevättä edeltäneeseen vanhoilliseen politiikkaan. Niin kutsutun ”normalisoinnin” aikana kaikki uudistukset purettiin vähitellen. Neuvostojoukot olivat maassa aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti. Miehitysoperaation poliittista puolta ja kriisin yleistapahtumia on tutkittu runsaasti kirjallisuudessa ja lehtiartikkeleissa, mutta itse miehitysoperaation sotilaallista puolta on tutkittu melko vähän. Tutkielmassa tarkastellaan Tšekkoslovakian miehitysoperaatiota 20-21.elokuuta 1968, painopisteenä operaation toteutustapa, siihen käytetyt eri puolustushaarojen ja aselajien joukot sekä niiden suuntautuminen. Itse miehitysoperaation tarkastelun ohella tarkastellaan myös operaation loppuasetelmaa ja jälkiseurauksia. Tutkimustyö on tehty perehtymällä useisiin eri lähteisiin, analysoimalla sekä vertailemalla näiden tarjoamaa informaatiota keskenään. Lopputuloksena on näistä tehty synteesi.

Skandinavien und Finnland.

1:4000000.

Suomen lahti = Finska viken = Golfe de Finlande = Gulf of Finland = Der Finnische Meerbusen.

1:800000.

Neuvostoliitto ja Väli-Amerikka 1953–1964

Väli-Amerikan on katsottu kuuluvan Yhdysvaltojen etupiiriin 1800-luvulta lähtien. Yhdysvaltojen Monroe-oppi oli samaan aikaan ohjenuora ja varoitus maailman maille, etenkin vanhoille siirtomaaisännille. Kylmän sodan aikana oppi oli ensisijaisesti suunnattu estämään Neuvostoliiton sekaantuminen Amerikan mantereen asioihin. 1950-luvulle tultaessa Neuvostoliiton poliittiset lähtökohdat Väli-Amerikassa olivat huonot, alueen maista ainoastaan Meksikoon oli diplomaattiset suhteet ja monissa maissa vasemmisto pyrittiin saamaan ulos poliittisesta toiminnasta. Tullessaan valtaan 1953 Nikita Hruštšev käänsi Neuvostoliiton ulkopolitiikan suunnan kieltämällä Stalinin henkilökultin ja aloittamalla rauhallisen yhteiselon -politiikan, jossa vältettiin sotilaallista konfliktia Yhdysvaltojen kanssa. Väli-Amerikan vallankumousliikkeiden lähtölaukaus annettiin Guatemalassa 1954, kun vapailla vaaleilla valittu presidentti Jacobo Arbenz syrjäytettiin Yhdysvaltojen tukemalla sotilasvallankaappauksella. 1950-luvun lopulla KGB kuitenkin suunnitteli toisenlaista strategiaa jonka tavoitteena oli saada koko Latinalainen Amerikka sekasortoon, myös Hruštšev hyväksyi tämän suunnitelman. Kuuban vallankumous oli käännekohta, kukaan vallankumouksellinen ei uskonut, että vallankumous voisi olla mahdollinen Yhdysvaltalaisen pääoman dominoimassa maanosassa. 1960-luvun alussa useissa Väli-Amerikan maissa oli levotonta, mutta sissiliikkeet eivät saaneet vallankumouksia aikaan, lisäksi vuoden ’62 ohjuskriisi sekoitti pahasti KGB:n suunnitelmat ja Neuvostoliitto vetäytyi taka-alalle koko Latinalaisessa Amerikassa. Tämä tutkielma pyrkii selvittämään Neuvostoliiton intressejä Väli-Amerikassa Nikita Hruštševin valtakaudella, sekä mitkä olivat Yhdysvaltojen vastatoimenpiteet pyrkiessään estämään kommunismin leviämisen läntisellä pallonpuoliskolla.

Suomalaiset kulutustuotteet venäläisten silmin: alkuperämaan merkitys

Tämä tutkielma käsittelee alkuperämaan merkitystä kulutustuotteiden ostamisessa. Kyse on ”made in Finland” -lapun vaikutuksesta suomalaisten kulutustuotteiden ostamiseen. Ensiksi tutkielmassa esitetään alkuperämaan määritelmä: tuotteen alkuperämaan tieto pitää ymmärtää kuluttajan tuotteiden kansallisen identifioinnin kytköksen (perceived national identification or affiliation) tuloksena riippumatta eksplisiittisistä tai implisiittisistä, todenmukaisista tai harhaanjohtavista mainonnan väitteistä. Tuotteen tai palvelun alkuperämaa on yksinkertaisesti sitä, mitä kuluttajat ymmärtävät sillä. Toiseksi tutkielmassa esitetään alkuperämaan vaikutusmekanismeja ja kontekstitekijät, jotka vaikuttavat alkuperämaa–tuote-suhteeseen. Kontekstitekijät liittyvät kuluttajiin, tietoon ja kokemukseen, maahan, tuotteeseen ja myymälään, markkinointiin ja ostotilanteeseen. Tämä tutkielma pohjautuu haastatteluihin, Likert-asteikkoon perustuviin väittämiin ja havainnointiin. Tutkija käytti lumipallo-otantaa haastattelussa. Haastattelu tapahtui Vienanmeren Karjalassa, Kemissä. Vienan Kemi on tutkijan kotipaikka. Kemissä haastateltiin 25 ihmistä. Alkuperämaan vaikutusta katsottiin neljän ulottuvuuden mukaan: innovatiivisuus, muotoilu, arvovalta ja ammattitaito. Tutkielmassa osoitettiin, että ”made in Finland” tarkoittaa venäläisille kuluttajille seuraavia asioita: Suomalaiset tuotteet ovat hyvännäköisiä, luotettavia, kestäviä ja laadukkaita. Suomalaisiin kulutustuotteisiin liittyvät hyvä maine ja hyvä ammattitaito. Kuitenkaan suomalaiset tuotteet eivät välitä statusta, jota venäläiset kuluttajat arvostavat. ”Made in Finland” -lappu tarkoittaa eri asioita naisille ja miehille. Tämän tutkielman perusteella tutkija ehdottaa muita tutkimuksia entisen Neuvostoliiton kuluttajista, koska niitä on vähän.

Suomi YK:n turvallisuusneuvostossa : aitiopaikalla maailmanpolitiikassa

YK:n turvallisuusneuvosto on kiistatta maailman vaikutusvaltaisin turvallisuuspoliittinen organisaatio. Tähän organisaatioon mukaan pääseminen on pienelle maalle suuri kunnia. Turvallisuusneuvoston jäsenyys asettaa pienen maan ainutkertaiseen asemaan. Se saa osakseen sellaista kansainvälispoliittista huomiota, joka muuten olisi tavoittamattomissa. Tutkin tässä työssä Suomen omien etujen ajamisen logiikkaa sen turvallisuusneuvoston jäsenyyskausilla vuosina 1969–1970 sekä 1989–1990. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana toimivat englantilaisen koulukunnan kahden keskeisimmän henkilön, Martin Wightin ja Hedley Bullin, tulkinnat koulukunnan neljästä eri tutkimusorientaatiosta. Nämä orientaatiot ovat pluralistinen, realistinen, solidaristinen ja rationalistinen orientaatio. Nämä neljä tutkimusorientaatiota tulkitsevat sotaa, kansainvälistä oikeutta ja yksilön asemaa toisistaan poikkeavalla tavalla. Suomen kausia turvallisuusneuvostossa analysoidaan näiden kolmen poikkeaman pohjalta. Tutkimusaineistona on käytetty ulkoasiainministeriön asiakirjoja, turvallisuusneuvoston päätöslauselmia, Suomen suurlähettiläiden muistelmia sekä muita ulkoasiainministeriön julkaisuja. Tutkimuksen keskeisin havainto on, että Suomen toiminta turvallisuusneuvostossa muuttui varsin vähän, vaikka ajallisesti välissä oli kaksikymmentä vuotta. Maailma oli kausien välillä muuttunut hyvin erilaiseksi ja Neuvostoliiton merkitys Suomen ulkopolitiikalle vähentynyt ensimmäisestä kaudesta. Keskeistä oli silti puolueettomuuden korostaminen ja omasta agendasta oltiin valmiita tinkimään, mikäli se hyödytti YK:n työtä ja toimintaa kokonaisuutena.

Suomi YK:n turvallisuusneuvostossa : aitiopaikalla maailmanpolitiikassa

YK:n turvallisuusneuvosto on kiistatta maailman vaikutusvaltaisin turvallisuuspoliittinen organisaatio. Tähän organisaatioon mukaan pääseminen on pienelle maalle suuri kunnia. Turvallisuusneuvoston jäsenyys asettaa pienen maan ainutkertaiseen asemaan. Se saa osakseen sellaista kansainvälispoliittista huomiota, joka muuten olisi tavoittamattomissa. Tutkin tässä työssä Suomen omien etujen ajamisen logiikkaa sen turvallisuusneuvoston jäsenyyskausilla vuosina 1969–1970 sekä 1989–1990. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana toimivat englantilaisen koulukunnan kahden keskeisimmän henkilön, Martin Wightin ja Hedley Bullin, tulkinnat koulukunnan neljästä eri tutkimusorientaatiosta. Nämä orientaatiot ovat pluralistinen, realistinen, solidaristinen ja rationalistinen orientaatio. Nämä neljä tutkimusorientaatiota tulkitsevat sotaa, kansainvälistä oikeutta ja yksilön asemaa toisistaan poikkeavalla tavalla. Suomen kausia turvallisuusneuvostossa analysoidaan näiden kolmen poikkeaman pohjalta. Tutkimusaineistona on käytetty ulkoasiainministeriön asiakirjoja, turvallisuusneuvoston päätöslauselmia, Suomen suurlähettiläiden muistelmia sekä muita ulkoasiainministeriön julkaisuja. Tutkimuksen keskeisin havainto on, että Suomen toiminta turvallisuusneuvostossa muuttui varsin vähän, vaikka ajallisesti välissä oli kaksikymmentä vuotta. Maailma oli kausien välillä muuttunut hyvin erilaiseksi ja Neuvostoliiton merkitys Suomen ulkopolitiikalle vähentynyt ensimmäisestä kaudesta. Keskeistä oli silti puolueettomuuden korostaminen ja omasta agendasta oltiin valmiita tinkimään, mikäli se hyödytti YK:n työtä ja toimintaa kokonaisuutena.

Vallankaappauksen torjunnasta yleisen järjestyksen turvaamiseen : puolustusvoimien suunnitelmat sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi vuosina 1948–1953

Vuoden 1948 keväällä puolustusvoimat varautui useilla valmiudenkohottamistoimenpiteillä torjumaan kommunistien vallankaappausuhkaa ”ruutupaperille” luonnostellulla suunnitelmalla. Vuonna 1949 julkaistiin ensimmäinen käsky puolustusvoiminen käyttämisestä sisäisen järjestyksen turvaamiseksi. Sen perusteena oli maan jakaminen viiteen suojelualueeseen. Puolustusvoimien tehtävät sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi olivat jaettu valtiojohdon puolustusvoimille käskemiin sotilaallisia toimenpiteitä vaativiin tehtäviin, viranomaisille annettavaan virka-apuun, rauhansopimuksen edellyttämien yhteyksien turvaamiseen Neuvostoliiton ja Porkkalan vuokra-alueen välillä sekä laillisen yhteiskuntajärjestyksen ja sotilaallisesti merkittävien kohteiden turvaamiseen. Tehtäväjako tarkentui vuonna 1953 puolustusvoimien omien kohteiden suojaamiseen, yleisvaltakunnallisten kohteiden suojelemiseen sekä siviiliviranomaisten auttamiseen. Ensimmäisten yleisten perusteiden jälkeen suunnitelmat sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi kehittyivät yksityiskohtaisiksi perusteiksi alajohtoportaiden jatkosuunnittelulle. Vallankaappaukseen perustuva uhkakuva muuttui operatiivisen suunnittelun edetessä maahan kohdistuneeksi sotilaalliseksi hyökkäykseksi ja siihen liittyviin uhkiin sisäisessä turvallisuudessa. Puolustusvoimien tehtävät sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi liittyivät osaksi maan sotilaallista puolustusta, minkä tarkoituksena oli varmistaa liikekannallepanon ja joukkojen keskitysmarssien onnistuminen. Puolustusvoimien osuus sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi toteutettiin alueellisen maanpuolustusjärjestelmän mukaisesti. Vastuualuejako noudatti puolustussuunnittelun mukaista vastuualuejakoa.

Tristes Arctiques

Kirjallisuusarvostelu

Sanelua vai vuorovaikutusta? - Soteva, Karelia ja Porin Konepajan sotakorvaustuotanto 1944–1952

Tämän tutkimuksen aiheena on yksittäisen metalliteollisuusyrityksen asema sotakorvaustuotannossa sekä kanssakäyminen Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan (Soteva) ja Neuvostoliiton sotakorvauksista vastaavan valtuuston eli ”Karelian” kanssa. Sotevalla oli asetuksin määrätty valta sotakorvausten järjestämisessä ja tarvittaessa valtuudet puuttua teollisuuslaitosten tuotantoon sekä yrityssalaisuuksiksi katsottaviin seikkoihin.Karelian mittavat oikeudet nojautuivat puolestaan rauhansopimukseen. Tutkimuksen pääkysymyksenä on, kuinka paljon yritys sai päättää sotakorvaustuotannostaan ja mitkä seikat siihen vaikuttivat. Esimerkkinä toimii Rosenlew-yhtiöön kuulunut Porin Konepaja Oy. Tutkimus on tapaustutkimus, jossa päälähteenä on käytetty Porin Konepajan sekä Sotevan välistä laajaa kirjeenvaihtoa ja yrityksen vuosikertomuksia sekä Lars Holmströmin Porin Konepajalle sijoittuvaa yrityksen sotakorvaustuotantoa käsittelevää muistelmateosta. Lähteitä lähestytään laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Sotakorvausurakasta suoriutuminen edellytti toimijoiden välistä luottamusta sekä yhteistyötä. Sotevalla oli vaikeuksia teollisuuskentän kapasiteetin tuntemisessa ja tuotantoa pyrittiin sijoittamaan suurempiin yrityksiin, joihin se myös luotti. Suuremmille yrityksille annettiin myös verrattain tasavertainen neuvotteluasema tuotantoon liittyvissä kysymyksissä. Myös valmistettavalla tuotteella oli vaikutusta. Tutkimuksessa perehdytään tarkemmin myös Sotevan ja teollisuuslaitosten yhteistyöhön, johon vaikutti esimerkiksi se, että teollisuuskenttä piti ideologisesti kiinni normaalin kaupankäynnin periaatteista, joita ei voitu valtion näkökulmasta sotakorvauksissa soveltaa. Sotevan kankea byrokratia sekä hinnoittelu koettiin ongelmallisiksi. Kanssakäymiseen vaikutti merkittävästi myös Neuvostoliiton vastaanottajataho Karelia, jolla oli myös omat valtuutensa ja agendansa puuttua teollisuuslaitosten toimintaan. Erittäin tiukka laadunvalvonta on melko usein yleistetty poliittiseksi painostuskeinoksi, mutta ainakin Porin Konepajan tapauksessa kyseessä oli eri tavoitteet. Tutkimuksessa avataan myös tuotantolaitoksen keinoja vaikuttaa vastaanottajatahoon ja keskinäiseen luottamukseen. Viime vuosikymmeninä on purettu sotakorvausten myyttiä, eli aikanaan poliittisesti värittynyttä uskomusta siitä, että sotakorvaukset loivat Suomen metalliteollisuuden.Tässä tutkimuksessa sivutaan myös yksittäisen yrityksen hyötynäkökulmaa käsittelemällä sotakorvausten ja Sotevan avulla saavutettuja etuja. Sodanjälkeisessä tilanteessatärkeyslistalla ensisijaiseen sotakorvaustuotantoon osallistuminen voidaan katsoa hyödyttäneen yrityksiä. Tuotannon kehittäminen ei olisi ollut mahdollista ilman Sotevanmyöntämiä hankintalisenssejä ja luottoa. Samanaikaisesti Soteva tarvitsi motivoituneitayrityksiä sotakorvauksista suoriutumiseen, mikä osittain hillitsi suoranaisten mahtikäs kyjen antamista.

Asevoimien rooli Venäjän ulkopolitiikassa

Venäjän ulkopolitiikassa asevoimilla on aina ollut merkittävä asema. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen asevoimien rooli vähentyi suurvaltastatuksen poistumisen myötä. 2000- luvun aikana Venäjän talous on kehittynyt ja se on noussut taas kamppailemaan suurvaltastatuksesta. Muuttunut asema on johtanut asevoimien merkityksen korostumiseen, josta yhtenä todisteena on asevoimien reformi. Tutkimuksessa selvitetään asevoimien roolia Venäjän ulkopolitiikassa klassisen realismin viitekehyksessä. Tutkimuksen teoreettinen tausta perustuu Hans Morgenthaun klassisen realismin näkemyksiin, jotka on rajattu teemoihin valta, voima ja kamppailu. Tutkimuksen teorian lähteenä on käytetty Hans Morgenthaun teosta Politics among Nations – The Struggle for Power and Peace. Tutkimuksen menetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi. Päätutkimuskysymys on ”Mikä on asevoimien rooli Venäjän ulkopolitiikassa?” Tutkimuksessa vastataan apukysymyksiin ”Miten Venäjän asevoimien reformi vaikuttaa sen asevoimien rooliin?” ja ”Miten ulkopolitiikassa hyödynnetään isoja asevoimia?” Tutkimus osoittaa asevoimien roolin olevan tärkeä osa Venäjän ulkopolitiikkaa. Asevoimia käytetään poliittisen mielipiteen korostamiseksi. Niillä halutaan korostaa omaa valta-asemaa ja vaatia muita valtioita ottamaan Venäjän mielipide huomioon päätöksenteossa samalla tavoin kuin muidenkin suurvaltojen mielipide huomioidaan. Reformiin käytettävät varat ovat merkki asevoimien merkityksestä. Reformilla halutaan myös vastata muuttuneisiin uhkakuviin, jotka ovat nykyään entistä laajempia. Asevoimat ovat aina olleet keskeisessä asemassa suurvaltojen ulkopolitiikassa. Jatkotutkimustarpeet korostuvat reformin päättymisen jälkeen. Silloin voidaan tutkia onko, Venäjän asevoimien päivittäminen uusien uhkakuvien mukaisesti aiheuttanut muutoksia asevoimien asemassa Venäjällä.

Nykyiset ja tulevaisuuden alat Venäjän valmistavassa teollisuudessa

Kandidaatintyössä tutkitaan Venäjän valmistavan teollisuuden nykytilaa, miten se on muuttunut Venäjän lähihistoriassa ja mitkä valmistavan teollisuuden alat tulee kasvamaan Venäjällä lähitulevaisuudessa. Venäjän talous perustuu luonnonvaroihin, jotka muodostavat 90 % Venäjän kokonaisviennistä. Valmistavan teollisuuden osuutta on pyritty kasvattamaan koko Venäjän kohta 25-vuotisen historian ajan, mutta tulokset ovat toistaiseksi melko heikkoja. Syitä tähän ovat muun muassa epäonnistunut tutkimus- ja kehitystyö niin yritys- kuin tutkimuslaitostasolla, laajasta luonnonvarojen viennistä aiheutunut niin kutsuttu Hollannin tauti ja Venäjällä valmistavaan teollisuuteen kohdistuvan paikallisen sijoittamisen niukkuus.Valmistavassa teollisuudessa Venäjällä on ollut vaatimattomasta viennin osuudesta huolimatta jatkuvaa kasvua tietyillä aloilla Neuvostoliiton hajoamisesta saakka. Etenkin autoala on kasvanut nousevan elintason ja paranevan infrastruktuurin myötä. Neuvostoliitolta peritty laaja aseteollisuus, sekä sen tueksi kehitetty tutkimus- ja kehitysprosessi, on vastannut suurimmasta osasta valmistavan teollisuuden vientiä. Luonnonvaroihin perustuva korkean arvonlisäyksen jalostus on ollut tähän asti niukkaa Venäjällä. Valtio pyrkii kuitenkin uudistumaan ja vähentämään riippuvuuttaan luonnonvaroihin, joten esimerkiksi metallin ja öljyn jalostamisessa on näillä näkymin tapahtumassa merkittävää kasvua tulevaisuudessa.

Varusmiespalvelusajan muutokset ja niiden taustat Suomessa vuosina 1932 ja 1950

Asevelvollisten koulutus luo Suomen puolustusjärjestelmän rungon. Kysymys varusmies-palvelusajan pituudesta onkin keskeisessä osassa rakennettaessa uskottavaa puolustusta. Vuosien 1932 ja 1950 asevelvollisuuslakien väliin ajoittuvat sotavuodet ovat itsenäisen Suomen historian raskaimmat, joten lähtökohdat lakien säätämiselle olivat hyvin erilaiset. Vuoden 1932 palvelusaikakeskustelua olivat edeltäneet useat epäonnistuneet palvelusajan lyhentämispyrkimykset, ja liikekannallepanojärjestelmän uudistaminen oli ollut laajan selvitystyön alla. Vuonna 1950 taas punnittavina olivat sotakokemusten ohella niin Pariisin rauhansopimus kuin Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimuskin. Lisäksi puolustusvoimien rauhan ajan kokoonpano oli muutospaineiden alla. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää mitkä tekijät ovat johtaneet toteutuneisiin varusmiespalvelusajan pituuden muutoksiin Suomessa vuosien 1932 ja 1950 asevelvollisuuslaeissa. Kysymykseen pyritään vastaamaan kolmen alatutkimuskysymyksen avulla. Ne ovat: Millä tekijöillä hallituksen asevelvollisuuslakiesityksessä ehdottamia palvelusaikoja on perusteltu, millä tekijöillä hallituksen esityksestä poikkeavia palvelusaikoja on perusteltu sekä minkälaisia keskeisiä yhtäläisyyksiä ja eroja eri vuosina esitetyillä palvelusajan pituutta koskevilla perusteluilla on? Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen, eli laadullinen, ja tutkimusmenetelmänä on käytetty sisällönanalyysiä. Lähdeaineiston rungon muodostavat julkaistut alkuperäislähteet, keskeisimpinä valtiopäiväasiakirjat ja -pöytäkirjat sekä asetus- ja säädöskokoelmat. Lisäksi lähteinä on käytetty aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja yleisteoksia. Sisällöllisesti tutkimus jakaantuu johdannon jälkeen kahteen eri asevelvollisuuslakia käsittelevään päälukuun ja yhdistelmälukuun. Pääluvut koostuvat täysistuntokäsittelyjen taustoituksista sekä palvelusaikakantojen perusteella jaotelluista täysistuntokäsittelyjen tarkasteluista. Painopiste on poliittisessa päätöksenteossa ja sotilaiden kanta näkyy lähes yksinomaan erilaisten poliittisten elinten asiantuntijalausunnoista ja muutamista upseerien tekemistä selvitystöistä. Tutkimuksen tuloksena kummankin käsiteltävänä olevan asevelvollisuuslain taustalta kyettiin löytämään tärkeimmät palvelusajan pituuden muutokseen johtaneet tekijät. Vuoden 1932 osalta ne olivat taloudelliset tekijät, sotilaallinen valmius, sotilasasiantuntijat, palvelusajan lyhentäminen sekä aluejärjestelmän valmistelu. Vuoden 1950 osalta ne olivat taas puolustusvoimien rooli sotaa ennaltaehkäisevänä organisaationa, taloudelliset tekijät, puoluekentän hajanaisuus sekä kansainvälisten sopimusten tulkinta. Suurena yhtäläisyytenä lakien välillä oli selkeän päätekijän ilmeneminen kummankin vuoden palvelusaikamuutosten takana aluejärjestelmän valmistelun ja kansainvälisten sopimusten tulkinnan muodostuttua merkittävimmiksi muutoksiin johtaneiksi perusteluiksi.

Länsimaiset näkemykset Kuolan niemimaan sotilaallisesta merkityksestä kylmän sodan jälkeen

Tutkielma on ajankohtainen, sillä nykypäivänä pohjoinen ulottuvuus on kasvattamassa merkitystään erityisesti talouden saralla, johon myös Kuolan niemimaalla sijaitseva sotilaallinen voima on vahvasti sitoutunut. Alueen sotilaallinen tila onkin ollut suoraan verrannollinen Venäjän taloudelliseen tilanteeseen, joka oli 1990-luvulla heikko ja 2000-luvusta lähtien myönteisempi. Kuolan niemimaan tämänpäiväinen sotilaallinen merkittävyys perustuu vielä pitkälti sen varaan, mitä se oli Neuvostoliiton aikaan. Tutkielma antaa perusteet ymmärtää Kuolan niemimaan sotilaallista merkittävyyttä ja sen muutosta kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Tutkimus on historiatutkimus, jonka avulla selvitään Kuolan niemimaan sotilaallisen merkittävyyteen liittyviä tapahtumia, vaiheita ja merkityksiä kylmän sodan jälkeisenä aikakautena. Tutkimuksen ajallinen tarkastelujakso on Neuvostoliiton hajoamisesta aina vuoteen 2010 asti. Menneisyyden hahmottaminen perustuu pääasiassa tulkintojen tekemiseen, joten historiatutkimus liittyy hermeneuttiseen tutkimusstrategiaan, jossa menneisyyden hahmottaminen perustuu tulkintojen tekemiseen. Tutkimuksessa tulkintojen perusteena käytetään laadullisesti valittuja lähteitä, jotka edustavat länsimaista näkemystä Kuolan niemimaan sotilaallisesta merkittävyydestä. Tutkimuksen tuloksina todetaan, että Kuolan niemimaan sotilaallinen merkitys kasvoi suhteellisesti läpi 1990-luvun, mutta se oli silti sotilaalliselta suorituskyvyltään heikompi kuin mitä se oli ollut ennen Neuvostoliiton hajoamista. 2000-luvulla Venäjän talouskasvun myötä alkoi myös sotavoimien kehittäminen ja päivittäminen. Lisäksi sotilaallinen toiminta aktivoitui jälleen 1990-luvun hiljaiselon jälkeen. Kuolan niemimaan kohdalla maantieteellisen ja so-tilaallisen merkittävyyden lisäksi nousivat myös taloudelliset tekijät. 2000-luvulla Kuolan niemimaan sotilaallinen yhteistyö siviilitoimijoiden kanssa yleistyi, mikä osaltaan muutti myös alueella sijaitsevien sotajoukkojen tehtäviä.