Pankkien vakavaraisuussääntelyn vaikutus startup-yritysten rahoitukseen

Tutkielman tavoitteena on määrittää, miten pankkien vakavaraisuussääntelyn muuttuminen on vaikuttanut startup-yritysten lainan hintaan ja ehtoihin, sekä tarkastella startup-yritysten muiden rahoitusmahdollisuuksien kehittymistä. Startup-yritysten eri rahoituslähteiden kasvu kootaan lähteiden vuositilastoista. Pankkien vakavaraisuussääntelyä tarkastellaan vertailemalla lainsäädännön tilaa eri vuosina. Sääntelyn vaikutuksia arvioidaan suorittamalla laskuesimerkkejä tietynlaisten pankkien ja startup-yritysten tilanteessa. Lähtöarvot kootaan lainsäädännöstä, tilastoista, tieteellisistä julkaisuista tai asiantuntijahaastattelujen pohjalta. Startup-yritysten luottoluokitukset määritetään käyttämällä Suomen Asiakastieto Oy:n luokitusmallia. Tuloksena tutkielma luo kattavan kuvan pankkien vakavaraisuussääntelyn kehittymisestä ja startup-yritysten rahoituslähteistä. Pankkisektorin ulkopuolinen rahoitus startupeille on kasvanut 2,5 %:n vuosivauhtia vuodesta 2008, josta vertaislainat ovat olleet suuressa roolissa. Lähes 72 % pankkien vähittäislainojen markkinoista on siirtynyt sisäisten luokitusten menetelmään vastuiden riskipainojen laskennassa. Siirtymä uuteen menetelmään aiheuttaa korkopaineita viidesosalle startupeista. 58 %:lle startupeista muutos ei ole ongelma. 42 % startupeista ei voi pienentää potentiaalisen lainan korkoaan edes lainan kokoisella vakuudella. Pääomavaatimusten kasvu ja pankkien siirtyminen uusiin laskentamenetelmiin voi nostaa startup-yrityksen lainan korkoa jopa 15 %.

Pienten yhtiöiden tilintarkastusstandardin arvioitu vaikutus tilintarkastuksen hyötyihin – Standard for Audits of Small Entities, SASE

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on tunnistettu haasteita kansainvälisten tilintarkastusstandardien eli ISA-standardien soveltamisessa pienten yhtiöiden tilintarkastuksiin. ISA-standardien on kritisoitu sisältävän liian yksityiskohtaisia ja jopa epärealistisia vaatimuksia ajatellen pienien yhtiöiden tilintarkastuksia. Pohjoismaisella yhteistyöllä onkin alettu kehittää omaa standardia pienten yhtiöiden tilintarkastuksiin. Niin sanotun SASE-standardin on raportoitu muun muassa korostavan tilintarkastajan ammatillista harkintaa ja keventävän pienten yhtiöiden tilintarkastuksen vaatimuksia. Koska kuitenkin aikaisemmin sääntelyn lisäämisellä on pyritty muun muassa lisääntyneeseen tilintarkastuksen luotettavuuteen, josta myös pienten yhtiöiden on itse tutkittu hyötyvän, on tutkimuksessa haluttu selvittää, miten kehitteillä olevan SASE-standardin arvioidaan vaikuttavan yleisesti pienten yhtiöiden tilintarkastuksella saavutettaviin hyötyihin. Tutkimus on toteutettu toiminta-analyyttisena laadullisena tutkimuksena, ja tutkimusmetodina on käytetty tilintarkastajien ja yliopiston tutkijatohtorin haastatteluja. Tutkimuksen tulosten mukaan kehitteillä olevan SASE-standardin arvioidaan vaikuttavan pienten yhtiöiden tilintarkastuksen hyötyihin kaksisuuntaisesti. Toisaalta SASE-standardi voi lisätä tilintarkastuksen hyötyjä, koska tilintarkastaja voisi keskittyä tarkastuskohteen kannalta olennaisempiin asioihin, hyödyntää hiljaista tietoaan sekä lisätä vuorovaikutusta yhtiön omistajajohdon kanssa. SASE-standardin ei arvioida muuttavan juurikaan käytännön tilintarkastustyötä ja periaatteessa olennaisuuksiin keskittymisen ja riskien tehokkaamman tunnistamisen tulisi hyödyttää myös tilintarkastuskohteen ulkoisia sidosryhmiä, kuten rahoittajia. Kuitenkin tutkimuksessa nousi esiin SASE-standardin mahdollinen heikko maine. Mikäli SASE-standardia pidettäisiin vähäpätöisempänä tai epäluotettavampana kuin aikaisempaa käytäntöä, luottamus tilintarkastusta ja tarkastuskohdetta kohtaan heikkenisi ja sitä kautta myös tilintarkastuksen hyödyt pienenisivät. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan esittää, että tilintarkastuksen sääntelyn keventämisen vaikutus tilintarkastuksen hyötyihin ei niinkään synny käytännön työn kautta. Tilintarkastuksen hyötyihin pikemminkin vaikuttavat maineeseen, viestintään ja vuorovaikutukseen liittyvät seikat. Toimivalla vuorovaikutuksella yhtiön omistajajohdon ja tilintarkastajan välillä voidaan tilintarkastuksen hyötyjä korostaa, ja toisaalta taas riittävällä ulkoisiin sidosryhmiin kohdistuvalla tiedottamisella voidaan hyötyjen heikkenemistä ehkäistä. Keskeiseksi seikaksi tutkimuksessa nousee se, että tilintarkastuksen luotettavuuden ja tason säilyminen on pystyttävä todistamaan.

Uusien konsolidointistandardien vaikutus suomalaisten pörssiyhtiöiden konsernitilinpäätöksiin

Vuonna 2011 julkaistun IFRS-konsernitilinpäätöksen laatimista koskevan sääntelyuudistuksen noudattaminen on ollut suomalaisille pörssiyhtiöille pakollista vuoden 2014 alusta alkaen. Tämän konsolidointistandardiuudistuksen seurauksena julkaistiin kolme täysin uutta tilinpäätösstandardia: IFRS 10, IFRS 11 sekä IFRS 12. Näiden standardien julkaisemisen yhteydessä aikaisemmin olemassa olleet standardit IAS 27 ja IAS 28 uudistettiin vastaamaan uusien standardien mukanaan tuomaa sääntelyä. Uudistuksen taustalla on vaikuttanut vahvasti vuonna 2007 alkanut ja koko maailmantaloutta koskettanut finanssikriisi, joka lisäsi merkittävästi yrityksen sidosryhmien tarvetta saada tietoa riskeistä, joille yritykset altistuvat sijoituksissaan toisiin yrityksiin. Tämän lisäksi sääntelyn uudistamiseen on vaikuttanut tarve vähentää konsernitilinpäätöksen laatimiseen liittyviä tulkintakysymyksiä ja siten parantaa konsernitilinpäätösten vertailukelpoisuutta ja läpinäkyvyyttä. Tutkielmassa selvitetään standardiuudistuksen keskeinen sisältö ja pyritään vastaamaan kysymykseen, onko uudistuksella vaikutusta suomalaisten pörssiyhtiöiden konsernitilinpäätöksiin ja millaisia nämä mahdolliset vaikutukset ovat. Tutkielman teoria koostuu tilinpäätösraportoinnin, kansainvälisten tilinpäätösstandardien sekä konserniraportoinnin perusteisiin liittyvistä teorioista ja standardiuudistuksesta aikaisemmin tehdyistä tutkimuksista. Teoreettisen viitekehyksen pohjalta uudistuksen keskeiseksi sisällöksi todettiin uusi määräysvallan määrittämismalli, pääomaosuus-menetelmän soveltaminen yhteisyritysten ainoana yhdistelymenetelmänä, uudistettu yhteis-järjestelyjen luokittelu sekä uudet liitetietovaatimukset. Tutkielman empiirisessä osiossa standardiuudistuksen vaikutuksia tutkittiin aineistolla, joka koostui Helsingin pörssissä listattujen yhtiöiden vuoden 2014 konsernitilinpäätöksistä. Tutkimus-menetelmänä aineiston analysoinnissa käytettiin sisällönanalyysiä. Sen avulla saatujen tulosten perusteella voitiin todeta, että IFRS 10 ja IFRS 11 -standardien vaikutukset tutkimusaineistossa olivat lähinnä yksittäisiä, mutta hieman yli kolmasosa yrityksistä raportoi IFRS 12 -standardin vaikuttaneen konsernitilinpäätöksen liitetietoihin. Tutkielman johtopäätöksenä todettiin, että konsolidointistandardiuudistus ei lähtökohtaisesti sisällä merkittäviä uudistuksia konsernitilinpäätöksen laatimiseen ja tutkimusaineistosta havaitut vaikutukset olivat siten linjassa tämän sekä aikaisempien tutkimusten kanssa, sillä havaitut muutokset konsernien raportointiin olivat yleisesti melko vähäisiä.

Apteekin verkkopalvelu osana lääkealan digitalisaatiota – Muuttuvat rakenteet ja kilpailukyky

Apteekin verkkopalvelu liittyy koko lääkealaa koskevaan digitalisoitumiseen, ja lääkevalmisteiden vähittäiskauppa apteekin verkkopalvelun välityksellä luo uudenlaisen toimintaympäristön, jolla on vaikutuksia lääkemarkkinoiden arvoketjussa. Tämä tutkimus keskittyy apteekin verkkopalvelun institutionaalisen toimintaympäristön määrittelyyn, jossa kuvataan institutionaalinen konteksti, muodolliset instituutiot ja epämuodolliset instituutiot. Tutkimuksen teoreettinen tarkastelu liittyy vähittäiskaupan verkkoliiketoiminnan erityispiirteisiin ja erityisesti verkkokaupan jakelutoimintoihin. Tutkimuksen tarkoituksena on siten määritellä vähittäismarkkinoiden etäisyys arvioimalla Suomen ja Iso-Britannian vähittäismarkkinoiden etäisyyttä apteekin verkkopalvelun jakelutoimintojen näkökulmasta. Tutkimus toteutettiin primääriseen ja sekundääriseen aineistoon perustuen. Apteekin verkkopalvelun muodolliset instituutiot identifioitiin tarkastelemalla Suomen ja Iso-Britannian apteekin verkkopalvelua koskevaa sääntelyä. Epämuodolliset instituutiot, eli jakelukäytännöt puolestaan identifioitiin asiantuntijahaastatteluin, jossa haastateltiin apteekin verkkopalvelun asiantuntijaproviisoria Suomen Apteekkariliitosta sekä lääkekuljetuksiin erikoistunutta konsulttia Iso-Britanniasta. Suomen ja Iso-Britannian apteekkitoiminnan sääntely poikkeaa huomattavasti toisistaan. Joustavamman sääntelyn vuoksi brittiläiset apteekit voivat hyödyntää markkinoinnin kilpailukeinoja enemmän kuin suomalaiset kansainvälisessä lääkkeiden verkkokaupassa. Jakelukäytäntöjen osalta keskeiseksi tekijäksi havaittiin lääkkeiden säilytysolosuhteiden merkitys toimituksissa asiakkaalle. Lääkkeille soveltuvien kuljetusolosuhteiden järjestäminen oli merkittävä haaste suomalaisille apteekeille. Haaste voitaisiin ratkaista lämpötilan säilyttävillä kuljetuspakkauksilla Digitalisaatio ilmiönä luo paineita lääkealan kokonaisvaltaiselle muutokselle, joissa muodollisia ja epämuodollisia instituutioita tulee sopeuttaa muutosta mahdollistavaksi ja tukevaksi. Lainsäätäjien tulee sopeuttaa sääntelyä sopimaan digitalisoituvaan kontekstiin, jossa apteekin verkkopalvelun osalta markkinat kansainvälistyvät. Muutos edellyttää myös epämuodollisten instituutioiden sopeuttamista. Lääkevalmistajien toimintojen sopeuttaminen liittyy pakkauksien kehittämiseen tai pakkausinnovaatiohankkeisiin osallistumiseen, tuotetietouden lisäämiseen, lääkkeiden säilyvyyden kehittämiseen sekä säilyvyyttä koskevan tiedon lisäämiseen. Näihin käytännönläheisiin panostuksiin yhdistyy digitaalisten palveluiden tuottaminen.

Määräaikaisen työsopimuksen joustavat perusteet: Työelämän joustojen rajapinnoista määräaikaisen työsopimuksen kohdalla

Tutkielmassa tarkastellaan työsopimuslain mukaista määräaikaista työsopimusta erityisesti sen joustavien perusteiden näkökulmasta. Tavoitteena on ensinnäkin selvittää, onko määräaikaisen työsopimuksen avulla mahdollista toteuttaa määrällisiä joustopyrkimyksiä. Toisaalta samassa yhteydessä tarkastellaan myös määräaikaiselle työsuhteelle asetettuja tavoitteita, tutkitaan sen normiformulaatiota sekä analysoidaan tätä oikeudellista konstruktiota koskevaa oikeustilaa huomioiden samalla myös työoikeuden yleiset periaatteet ja lähtökohdat. Näkökulma suunnataan myös määräaikaisen työsopimuksen soveltamisympäristöön, jota muutostendenssi hallitsee. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan ns. työllistämissopimusta, jonka osalta arvioitavaksi tulevat sen merkitys, vaikutus sekä suhde perustuslakiin ja Euroopan unionin määräaikaista työsuhdetta koskevaan sääntelyyn. Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattisen tutkimusotteen lisäksi instrumentalistista ja oikeusteoreettista ajattelutapaa sekä piirteitä lainsäädäntötutkimuksesta. Käsitys vallitsevasta oikeustilasta luodaan ensisijassa korkeimman oikeuden, työtuomioistuimen sekä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä analysoimalla ja tulkitsemalla. Tätä näkökulmaa täydennetään tarkastelemalla työsopimuslain määräaikaista työsuhdetta koskevaa sääntelyä instrumenttina, toisin sanoen tutkitaan määräaikaiselle työsuhteelle asetettuja tavoitteita. Tutkielmassa todetaan, että tavoitteet ohjaavat normiformulaation valintaa sekä edelleen vaikuttavat siihen, miten normia on tarkoitus tulkita. Samalla tiedonintressi ulottuu myös lain elinkaariajatteluun, jossa lakien laadinta ja siitä seuraavat vaikutukset nähdään prosessimaisena kehityskulkuna. Sosiologinen näkökulma tulee esille tavassa suhteuttaa oikeudellisen tarkastelun perusteella muodostunut käsitys määräaikaisesta työsuhteesta sovellutusympäristöönsä sekä tavassa tutkia sen ilmenemismuotoja tässä todellisuudessa. Tutkimuksen perusteella on mahdollista todeta, että kriteerit määräaikaisen työsuhteen hyödyntämiselle määrällisen jouston välineenä on asetettu korkealle. Määräaikaiseen työsuhteeseen sisältyvä joustavuus on ennemminkin joustavuutta normiformulaatiossa kuin joustavuutta soveltamistilanteissa. Tutkielmassa havaitaan, että määräaikaisen työsuhteen sallittavuuden arviointi on kuitenkin siirtymässä yksittäisistä perusteista kohti yleisluontoisempia harkintakriteereitä, jotka saavat sisältönsä erityisesti tilapäisen työvoiman tarpeen edellytyksen reunaehdoista. Tarkastelun perusteella on mahdollista todeta, että työntekijän suojelun periaate on tulkintakäytäntöä ohjaava periaate, eikä esimerkiksi reaalisille tavoiteargumenteille, ymmärrettynä ne varsinkaan työnantajan tarpeina, anneta juuri painoarvoa. Suunnattaessa katse tulevaisuuteen on nykyiseen oikeustilaan kuitenkin odotettavissa muutoksia, mikäli ns. työllistämissopimus astuu voimaan esitetyssä muodossaan. Tällöin edellytyksiä määräaikaisen työsuhteen solmimiselle väljennettäisiin merkittäväksi. Tämä vahventaa samalla käsitystä määräaikaista työsuhdetta koskevan sääntelyn instrumentalistisesta luonteesta. Keskeisinä lähteinä tutkielmassa on hyödynnetty muun muassa Markus Sädevirran väitöskirjaa A Comparative Study of the Regulation Governing the Use of Fixed-Term Contracts in three EU Member States (2013) sekä Jyrki Talan teoksia Lakien vaikutukset: Lakiuudistusten tavoitteet ja niiden toteutuminen lainsäädäntöteoreettisessa tarkastelussa (2001), Lakien laadinta ja vaikutukset (2005) sekä Kirjoituksia sääntelytarkkuudesta (2014). Oikeusteoreettisten päätelmien osalta on nojattu Raimo Siltalan teokseen Oikeustieteen tieteenteoria (2003). Tämän lisäksi määräaikaista työsuhdetta on tarkasteltu keskeisesti Kari-Pekka Tiitisen ja Tarja Krögerin teoksen Työsopimuslaki (2012) sekä Martti Kairisen, Seppo Koskisen, Ahti Laitisen, Jukka Niemelän ja Heikki Uhmavaaran teoksen Työelämän muutossuunnat (2003) kautta.

Pakkausjätteiden tuottajavastuu erityisesti elintarvikepakkausjätteiden näkökulmasta

Tutkielman aiheena on pakkausjätteiden tuottajavastuu. Tutkielmaa tarkastellaan elintarvikepakkausjätteiden näkökulmasta. Pakkausjätteiden tuottajavastuuta koskevasta EU:n ja kansallisen tason nykysääntelystä ja sen ongelmakohdista muodostetaan kokonaiskuva. Muutamiin erityisiin ongelmakohtiin pyritään hakemaan mahdollisia vaihtoehtoisia ratkaisuja tarkastelemalla oikeusvertailevasti Ruotsin ja Tanskan sääntelyä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan de lege feranda- tarkastelulla tuottajavastuun sääntelyn tulevaa tilaa EU:ssa ja Suomessa. Tutkielma sijoittuu ympäristöoikeustieteen alaan. Tutkimuksessa käytetyt tutkimusmetodit ovat pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen metodi sekä arviointitutkimuksellinen metodi. Haettaessa mahdollisia vaihtoehtoisia ratkaisuja tiettyihin aihepiiriin liittyviin ongelmakohtiin on metodina käytetty suppeasti myös oikeusvertailua. Tutkielman keskeiset tutkimustulokset ovat, että osa pakkausjätteille kohdistetusta sääntelystä, kuten tuottajavastuun informaatiovelvoitteesta johtuvat pakkausmerkinnät, soveltuvat huonosti elintarvikepakkausjätteisiin. EU:n kiertotalouspaketin ehdottamat minimivaatimukset tuottajavastuulle voisivat auttaa ratkaisemaan Suomessa tuottajavastuujärjestelmän sisäiseen vastuunjakoon liittyviä ongelmia. Clearing house -järjestelmä näyttäytyy harkittavana vaihtoehtoisena mallina järjestää valvonta ja vastuunjako. Myös Ruotsin sääntely tarjoaa vaihtoehtoisia ratkaisuja vastuunjakoon. Tanskan järjestelmään vertaamalla, tarkasteltiin voiko suunnittelukannustimia ja hyviä kierrätystuloksia saavuttaa myös muuten kuin tuottajavastuulla.

Lähisuhdeväkivalta näkymättömästä näkökulmaksi

Kirjallisuusarvostelu

Veroprosessi ja oikeudenkäyntikulujen korvaaminen hallintotuomioistuimessa

Tutkielmassa tarkastellaan perinteisin lainopin menetelmin oikeudenkäyntikulujen korvaamista verotusmenettelyn jälkeisessä oikeudenkäynnissä (veroriita) silloin, kun vastakkain ovat verovelvollinen yhteisö (yksityinen asianosainen) ja veroviranomainen (julkinen asianosainen). Työ toimii ensisijaisesti kulukorvausta koskevaan lainsäädäntöön kohdistuvana kriittisenä puheenvuorona, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota sääntelyn käytännön ongelmakohtiin ja herättää keskustelua sen kehitystarpeista. Kulukorvauksen kannalta merkityksellisiä kysymyksiä ovat veroprosessin osapuoliasetelma, asiassa annettu ratkaisu, tuomioistuimen suorittama kohtuusharkinta, viranomaisen virheellinen menettely sekä oikeudellinen epäselvyys. Vaikka siviiliprosessuaalisen käsitteistön ja tulkinnan vaikutus hallintoprosessin menettelyperiaatteisiin on edelleen huomattava, hallintoprosessin erityispiirteet, kuten julkisen intressin huomioiminen, riidan indispositiivinen luonne sekä oikeussuhteen lakisidonnaisuus, ovat pakottaneet lainsäätäjän erottamaan hallintoprosessin menettelysäännökset tavanomaisesta riita-asian menettelystä. Oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hallintoprosessissa säädetäänkin erikseen hallintolainkäyttölain (26.7.1996/586) 13 luvussa, jonka korvausvelvollisuuden määräytymistä ja perustetta koskeva sääntely eroaa olennaisesti oikeudenkäymiskaaren (1.1.1734/4) lähtökohdista. Hallintolainkäyttölaissa täyden kulukorvauksen pääsääntöön säädettyjen poikkeusperusteiden sisältö ei ole selkeä, vaan niiden soveltaminen perustuu tuomioistuimen suorittamaan kokonaisvaltaiseen kohtuusharkintaan, minkä vuoksi on erityisen mielenkiintoista pohtia muun muassa sitä, milloin yksityisen asianosaisen oikeudenkäyntikulujen korvaaminen olisi kohtuullista hallintolainkäyttölain edellyttämällä tavalla. Kohtuusharkintaa tarkasteltaessa esiin nousevat myös laajempaan lainsäädännölliseen kehykseen kohdistuvat kysymykset yksityisen asianosaisen menettelyllisestä oikeusturvasta sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin käsitteestä hallintoprosessin aikana. Tutkielmassa kulukorvausteeman tarkastelu rakentuu erityisesti näiden huomioiden varaan. Työn lähdemateriaalina painottuvat erilaiset lainvalmisteluaineistot sekä oikeuskäytäntö, jolla on tavanomaista korostuneempi merkitys aihealueen kontekstissa. Oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen merkitystä ei voida kuitenkaan vähätellä, ja esitettyjen tulkintakannanottojen perustelemiseksi tutkielmassa on viitattu sekä ulkomaiseen että kotimaiseen kirjallisuusaineistoon.

Selainkäyttäytymiseen perustuva kohdistettu verkkomainonta - Toimijoiden velvollisuudet erityisesti tietosuojan näkökulmasta.

Internetin monimuotoisessa ympäristössä on selainkäyttäytymiseen perustuvasta kohdistetusta verkkomainonnasta kehittynyt tehokas, mutta häikäilemätön työkalu sitä hyödyntäville toimijoille. Mainostekniikan tarkoituksena on kerätä käyttäjistä henkilökohtaisia tietoja ja seurata heidän Internet käyttäytymistään, jotta heidän kiinnostusten kohteensa ja mieltymyksensä saataisiin selville. Kerätyistä tiedoista muodostetaan käyttäjäprofiileja, joiden avulla oikeat mainokset kohdistetaan kullekin yksittäiselle verkon käyttäjälle. Yhteiskunnassa, jossa teknologia on koko ajan läsnä, on käyttäjien oikeus tieto- ja yksityisyydensuojaan kuitenkin helppo unohtaa. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää käyttäjien tietosuojan toteutumisen näkökulmasta mainostekniikkaa hyödyntävien toimijoiden velvollisuudet. Sen lisäksi tavoitteena on selvittää toimijoiden välinen vastuun jakautuminen ja valvonta sekä lainvastaisesta menettelystä johtuvat seuraamukset. Lopuksi tehdään katsaus selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan tulevaisuuden näkymiin. Tutkielman metodi on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Tutkimuskysymyksiin etsittiin ratkaisuja ja tulkintoja tutkimalla voimassa olevien oikeuslähteiden sisältöä. Keskeiset tietosuojaa ohjaavat lait ovat Suomen lainsäädännössä henkilötietolaki (22.4.1999/523) ja tietoyhteiskuntakaari (7.11.2014/917) sekä EU:n lainsäädännössä henkilötietodirektiivi (24.10.1995/46), sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi (12.07.2002/58/EY) ja vuonna 2018 voimaan tuleva yleinen tietosuoja-asetus (KOM (2012) 11, lopull). Suomen ja EU:n lainsäädäntö turvaa käyttäjien tieto- ja yksityisyydensuojan verkossa asettamalla velvollisuuksia selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan toimijoille. Henkilötietojen käsittelyn edellytyksenä on käyttäjien suostumus ja informointivelvollisuus, mutta oikeuskäytännön puuttuminen viittaa käyttäjien tietämättömyyteen. Vaikuttaa siltä, etteivät verkon käyttäjät voi käyttää hyväksi oikeussuojakeinojaan ja suojella itseään selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan tekniikoilta, koska he eivät ymmärrä niitä. Mikäli lainmukainen suostumus ja informointivelvollisuus eivät yllä lain asettamalle tasolle, on käsillä henkilörekisteririkkomus ja vakavimmissa loukkauksissa jopa henkilörekisteririkos. Tutkielmassa pohditaan, onko selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan valvonta riittävää vai pitäisikö valvontaa tehostaa. Lapsille kohdistettua verkkomainontaa tulisi valvoa ensisijaisesti, koska he eivät ole tarpeeksi kypsiä ymmärtämään mainostekniikan tarkoituksia. Käyttäjien henkilötietojen sääntelyn näkökulmasta yleinen tietosuoja-asetus on askel oikeaan suuntaan. Tulevaisuudessa henkilötietojen käsittelyyn liittyviä vaatimuksia tiukennetaan ja käyttäjien tietosuojaa pyritään parantamaan ottamalla huomioon uudet kehittyneet teknologiat. Nähtäväksi kuitenkin jää parantuuko käyttäjien tietosuoja ja puututaanko yksityisyyttä loukkaaviin verkkomainonnan menetelmiin myös käytännön tasolla.

Vainajan sähköisen viestinnän yleisseuraantona siirtymisen estävät seikat

Tutkielmassa selvitetään siirtyvätkö vainajan sosiaalisessa mediassa ja sähköpostipalvelussa olevat henkilökohtaiset sähköiset viestit kuolinpesälle yleisseuraantona. Oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on hiljattain hyväksytty vainajan sähköisen viestinnän yleisseuraantoluonne. Yleisseuraannon mukaan vainajan oikeudet ja velvollisuudet siirtyvät sellaisenaan kuolinpesälle. Näkemystä on kritisoitu erityisesti vainajan luottamuksellisen viestin suojan ja viestinnän toisen osapuolen oikeuksien vaarantumisella. Lisäksi perustuslakivaliokunta on katsonut, että vainajan mahdollisuus saada perusoikeussuojaa ihmisarvon loukkaamattomuuden kautta on vielä selvittämättä. Vainajan sähköisten viestien siirtyminen kuolinpesälle on edelleen vailla lain nimenomaista säädöstä. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan niitä keinoja, joiden avulla luonnollinen henkilö voi estää hänen sähköistä viestintää siirtymästä yleisseuraantona kuolinpesälle. Testamentti ei ole paras tapa määrätä sähköisestä viestinnästä. Erityisesti siksi, että tällaisen testamenttiehdon tehokkuudesta ei ole varmuutta ja sähköistä viestintää koskevat ehdot eivät ole vielä vakiintuneet. Sosiaalisen median palveluiden ja sähköpostipalveluiden käyttöehdot voivat vaikuttaa testamenttia tehokkaammin vainajan sähköisten viestien siirtymiseen. Käyttöehtojen ongelmana on, että yritykset ovat tavallisesti pidättäneet oikeuden muuttaa käyttöehtoja ja tällöin käyttäjän tulisi seurata näitä muutoksia. Tutkimuksen perusteella parhaiten vainajan viestintää näyttäisi suojaavan yritysten tarjoamat mahdollisuudet, jotka antavat käyttäjän itse määrätä tilillä olevan sähköisen viestinnän siirtymisestä kuolinpesälle. Ongelmana on, että näitä palveluita tarjoaa vain osa yrityksistä. Tutkielman metodi on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Vainajan viestinnän siirtymistä yleisseuraantona ja yleisseuraannon estäviä oikeuskeinoja tulkitaan ja systematisoidaan nykyisen lainsäädännön ja periaatteiden valossa. Tutkielman tutkimuskohde on vielä osittain lainsäädännön tasolla ratkaisematta. Tämän vuoksi työssä tarkastellaan kattavasti lainvalmisteluaineistoa ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjä kannanottoja. Kansallisten lähteiden lisäksi tutkielmassa on käytetty kansainvälisiä lähteitä. Tutkielmassa esitetään vainajan sähköisen viestinnän siirtymisen osalta ratkaisuehdotuksia de lege ferenda. De lege ferenda metodilla tutkitaan, minkälaista vainajan sähköisen viestinnän sääntelyn pitäisi tulevaisuudessa olla.

Investointisuoja ja valtion sääntelyoikeus –Kuinka turvata yhteiskunnalliset edut regulatiivisissa pakkolunastuksissa?

Investointisuojasopimukset luotiin turvaamaan teollisuusmaista kotoisin olevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta siirtomaavaltioiden itsenäistyessä. Pääoma virtasi pitkään yksisuuntaisesti teollisuusmaista kehitysmaihin, minkä vuoksi sopimuksissa on korostettu yksinomaisesti sijoituksien suojelua. Sen sijaan niissä ei pääsääntöisesti ole ollut lainkaan mainintoja valtion sääntelyoikeudesta tai yhteiskunnallisista eduista. Sopimuksien pakkolunastuslausekkeet ovat tyypillisesti olleet hyvin avoimia ja lausekkeiden soveltamisala on laajentunut merkittävästi ajan saatossa. 1970- ja 1980-luvulla lausekkeita sovellettiin suoriin pakkolunastuksiin, kuten valtioiden kansallistamistoimiin. Sittemmin lausekkeiden soveltamisalaan ovat tulleet myös sellaiset valtion yleisluonteiset sääntelytoimenpiteet, jotka vaikuttavat merkittävästi sijoitusten taloudelliseen arvoon. Lausekkeiden avoimuuden vuoksi välimiesoikeuksilla on ollut suuri tulkintavalta valtion sääntelytoimenpiteen luonteen määrittelemisessä. Toisinaan välimiesoikeudet ovat huomioineet julkiset edut ja valtion sääntelyoikeuden. Toisinaan taas ne ovat sivuuttaneet nämä täysin ja arvioineet tapausta ainoastaan sijoitukselle aiheutuneiden taloudellisten vaikutusten perusteella. Tämä on ollut ongelmallista valtion sääntelyvapauden kannalta, minkä vuoksi valtiot ovat alkaneet täsmentää pakkolunastuslausekkeita ja sisällyttää sopimuksiin sääntelyvallan vahvistamislausekkeita. Tarkastelen tutkielmassani sitä, kuinka nämä uudemmissa sopimuksissa ja välimiesoikeuksien arviointiperusteissa omaksutut muutokset vaikuttavat valtion sääntelyvapauteen ja julkisten etujen toteutumiseen. Tämän lisäksi arvioin, kuinka erilaiset tulkintatavat mahdollistavat ei-taloudellisten yhteiskunnallisten etujen ja investointisuojan tasapainottamisen. Tutkielmani on lähtökohdiltaan oikeusdogmaattinen, mutta hyödynnän paljolti myös oikeussosiologista tutkimusmenetelmää ja kriittistä lainoppia. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että välimiesoikeuksien ratkaisut ovat hyvin merkittäviä oikeuslähteitä regulatiivisen pakkolunastuksen ja valtion ei-kompensoitavan sääntelyn välisessä rajanvedossa. Toisekseen välimiesoikeudet ovat ratkaisseet saman sopimuksen alaan kuuluvia ja samankaltaisia epäsuoraa pakkolunastusta koskevia tapauksia hyvin erilaisin perustein. Tämä ristiriitaisuus sekä sopimuksiin viime aikoina tehdyt muutokset osoittavat, että arvovalinnoilla ja poliittisilla ja taloudellisilla perusteilla on huomattava vaikutus niin välimiesoikeuksien ratkaisuihin kuin investointioikeuden sääntöihinkin.

Kansalaisten ennakolliset osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arvioinnissa

Pro gradu-tutkielmassa tarkastellaan valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arviointimenettelyihin (YVA-menettelyihin) kohdistuvia kansalaisten ennakollisia osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Aihetta käsitellään erityisesti valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arviointia koskevan yleissopimuksen (SopS 67/1997, Espoon sopimuksen) viitekehyksessä. Tämän tutkielman keskeiset kysymykset ovat: Miten ennakollinen kansalaisosallistuminen turvataan erityisesti valtioiden rajat ylittävissä ympäristövaikutusten arvioinneissa? Miten osallistumisoikeuksien turvaaminen on kehittynyt ympäristösääntelyssä ja mitä tavoitteita osallistumiselle on asetettu niin kansainvälisessä kuin kansallisessa viitekehyksessä? Lisäksi miten Suomen YVA-sääntely on vastannut kansainvälisiin osallistumiselle asetettuihin velvoitteisiin, eli miten sääntelymme on toiminut rajat ylittävissä YVA-menettelyissä? Tutkielma kuuluu ympäristöoikeuden alaan. Tutkielmassa käytettävä metodi on oikeusdogmaattinen, eli lainopillinen. Tutkielmassa on hyödynnetty lähdeaineistoa, joka koostuu oikeuskirjallisuudesta ja virallisaineistosta. Tutkielma perustuu kansallisen sääntelyn osalta YVAL:a, SOVAL:a ja MRL:a käsittelevään kirjallisuuteen sekä näiden lakien esitöihin. EU-sääntelyn osalta keskiössä on YVA-direktiivi ja SEA-direktiivi. Rajat ylittävissä hankkeissa ympäristövaikutusten arviointimenettelyt (YVA-menettelyt) ovat kansainvälisesti merkittävin kansalaisosallistumisen turvaamiskeino. YVA-menettely on tiedon tuottamiseen liittyvä menettely. Menettelyssä selvitetään järjestelmällisesti tiettyjen hankkeiden ympäristövaikutukset, toteuttamisvaihtoehdot ja haitallisten vaikutusten lieventämismahdollisuudet sekä eri osapuolten kannat niihin. Kansalaisosallistuminen on olennainen osa YVA -menettelyä, sillä sen avulla pyritään laajentamaan päätöksenteon tietopohjaa ja lisäämään kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia elinympäristönsä suunnitteluun. Kansainvälisessä ympäristöoikeudessa on vahvistettu syrjintäkielto, jonka mukaan rajat ylittävien hankkeiden osalta lähde- ja kohdevaltion kansalaiset ovat samassa asemassa.