460 resultados para kansainvälinen sotilaallinen kriisinhallinta
Resumo:
Suomen puolustuspolitiikka nojaa tulevaisuudessa yhä enemmän kansainväliseen yhteistyöhön ja verkottuneen puolustuksen periaatteisiin. Puolustusmateriaalikustannusten kasvaminen ohjaa kumppaneita hakemaan uusia yhteistoimintatapoja ns. Pooling & Sharing ja Smart Defense-periaatteiden mukaisesti. Viimeisen vuosikymmenen aikana Suomen asema turvallisuuspoliittisessa kontekstissa on merkittävästi muuttunut eurooppalaisen, pohjoismaisen sekä Suomen ja Yhdysvaltojen tiivistyneen yhteistyön seurauksena. Suomen saavuttama asema Naton rauhankumppanina, pohjoismainen NORDEFCO-sotilasyhteistyö sekä kumppanuus Yhdysvaltojen kanssa muodostavat merkittävän ulkopoliittisen viestin geopoliittiseen ympäristöömme. Eräs Suomen ulkopolitiikan tärkeimmistä tavoitteista on sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisen välttäminen. Päämäärä pyritään saavuttamaan ulkopolitiikan ja diplomatian keinoin sekä ylläpitämällä uskottavaa kansallista puolustuskykyä. Keskeinen tekijä Suomen puolustuksen uskottavuudelle on kansainvälinen sotilasyhteistyö ja asevoimien järjestelmien sekä käyttö- ja toimintaperiaatteiden yhteentoimivuus. Puolustusvoimille hankittava pitkän kantaman ilmasta maahan –kyky, JASSM-ohjus (Joint Air-to-Surface Standoff Missile), mahdollistaa tulevaisuudessa operaatioiden ulottamisen vastustajan syvyyteen. Tällä suorituskyvyllä voi olla ennaltaehkäisevä vaikutus Suomen joutumiseksi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi tai Suomen alueen hyväksi käyttämiseksi sotilaallisen uhkan kohdistuessa lähialueen Nato jäsenmaihin. Arvioitaessa Suomen puolustuksen uskottavuutta tarkastellaan useimmiten Venäjän sotilaspoliittista ja materiaalista kehitystä Suomen lähialueella. Tarkastelu rajoittuu usein geopoliittisesti Itämeren ympäristöön, jolloin globaalit muutostekijät tai Suomen muuttunut asema kansainvälisessä järjestelmässä jäävät huomioimatta. Asevoimien käyttäminen valtion ulkopoliittisten päämäärien tukemiseksi on kuulunut erityisesti suurvaltojen politiikkaan. Ranskassa la diplomatie aérienne ja Yhdysvalloissa Air Diplomacy käsittävät yleiseen diplomatiaan perustuvia toiminnan osa-alueita, joilla ilmavoimat voivat joko yhteistyön tai sotilaallisen pelotteen keinoin vaikuttaa valtioidensa ulkopolitiikkaan tai kansallisiin intresseihin. Tämän tutkimuksen pääongelmaksi muodostui kysymys, miten Suomen ilmavoimat voisi tukea ulkopoliittisten päämäärien saavuttamista Suomessa vuonna 2025. Ongelman ratkaisemiseksi selvitettiin, millainen on mahdollinen Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö vuonna 2025 ja mitä tarkoittavat käsitteet la diplomatie aérienne ja Air Diplomacy. Tutkimus toteutettiin tulevaisuuden tutkimuksen menetelmin luomalla tutkittavasta ilmiöstä systeeminen malli (systeemiajattelu) sekä toteuttamalla 18 asiantuntijan argumentoiva Delfoi-paneeli. Systeemissä huomioitiin Suomen geopoliittiseen ympäristöön vaikuttavia muutostekijöitä. Tutkimus osoitti, että suomalainen sotilasstrategia sekä ulkopolitiikan ja puolustusvoimien välinen suhde toisiinsa ovat osittain jäsentymättä. Puolustusvoimien tehtävät eivät nykyisessä muodossaan tue kenttäohjesäännössä määriteltyjen Suomen puolustuksen ulottuvuuksien mukaisia ulkopoliittisia päämääriä. Puolustusvoimien tehtäviin eivät sisälly Islannin ilmavalvonnan tyyppiset, ulkopoliittisia päämääriä tavoittelevat tehtävät. Asevoimadiplomatian keinoin on mahdollista nostaa Suomen painoarvoa kansainvälisessä järjestelmässä ja vahvistaa uskottavaa puolustuskykyä suhteessa muihin valtioihin. Geopoliittisessa ympäristössämme asevoimadiplomatia voi lisätä lähialueen vakautta ja korottaa mahdollisen vastustajan kynnystä kohdistaa Suomeen sotilaallisia operaatioita jopa ilman sotilaallista liittoutumista. Ilmavoimadiplomatia-käsitteelle ei toistaiseksi koettu tarvetta. Tutkimus osoitti, että Suomen ilmavoimien korkea yhteensopivuus, tiivis kansainvälinen yhteistyö sekä monipuolinen keinovalikoima mahdollistavat tulevaisuudessa valtion ulkopoliittisten päämäärien tukemisen. Tärkeimpiä ilmavoimadiplomatian keinoja vuonna 2025 ovat osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan, kansainvälinen harjoitusyhteistyö, ilmavoimien korkean valmiuden ja suorituskyvyn osoittaminen ulkovalloille sekä sotilaallinen tiedonvaihto. 2020-luvulla ulkopoliittisesti merkittävä ratkaisu on päätös Hornetin seuraajan hankinnasta.
Resumo:
Yleinen asevelvollisuus on ollut yhtenä asevoimien henkilöstönhankinnan tapana noin 200 vuoden ajan. Asevelvollisuus ei kuitenkaan ole enää itsestäänselvyys. Etenkin kylmän sodan päättyminen on johtanut siihen, että asevelvollisuutta käytetään yhä harvemmassa maassa. Tutkimus sai alkunsa tutkijan mielenkiinnosta selvittää, miksi kahdessa niin erilaisessa tur-vallisuustilanteessa olevassa maassa kuin Suomessa ja Israelissa käytetään edelleen asevel-vollisuutta. Suomessa pakollinen asevelvollisuus koskettaa miespuolista ikäluokkaa ja Israe-lissa sekä miehiä että naisia. Tutkimuksessa tuodaan esille ja vertaillaan asevelvollisuuden jatkuvuuteen vaikuttavia teki-jöitä. Tutkimusongelmana on selvittää poliittisesti asetettujen sotilaallisten suorituskykyvaa-timuksien vaikutus asevelvollisuusjärjestelmän jatkuvuuteen Suomessa ja Israelissa.
Resumo:
Suomessa on vahva varautumisen perinne kriisiaikaa varten. Kansallinen huoltovarmuus pyrkii turvaamaan yhteiskunnan toiminnan ja ihmisten elinmahdollisuudet kaikissa tilanteissa. Sotilaallinen huoltovarmuus tukeutuu kansalliseen huoltovarmuuteen. Se mahdollistaa puolustusjärjestelmän materiaalisen suorituskyvyn ylläpitämisen. Sotilaallisen huoltovarmuuteen vaikuttaa useita muutostekijöitä. Valtioneuvoston päätös huoltovarmuuden tavoitteista uusitaan vuoden 2013 kuluessa. Puolustusvoimauudistuksessa perustettavan logistiikkalaitoksen tehtävänä on sotilaallisen huoltovarmuuden turvaaminen. Kotimainen puolustustarviketeollisuus joutuu sopeutumaan muuttuvaan kilpailulainsäädäntöön, mikä saattaa heikentää sen toimintamahdollisuuksia. Tutkimus on kvalitatiivinen ja perustuu asiakirjojen analysointiin. Tavoitteena on ymmärtää Suomen sotilaallista huoltovarmuutta ilmiönä ja kokonaisuutena systeemiajattelun avulla. Päätutkimuskysymyksenä on: ”Mitä on Suomen sotilaallinen huoltovarmuus?” Kysymykseen vastataan luomalla Zachmanin arkkitehtuurikehikkoon perustuva kokonaismalli ja arvioimalla sen perusteella sotilaallista huoltovarmuutta. Mallin tavoitteena on lisätä ymmärrystä sotilaallisen huoltovarmuuden kokonaisuudesta sekä parantaa kommunikaatioita sotilaallisen huoltovarmuuden toimijoiden kesken. Malli ei anna yksityiskohtaisia vastauksia toiminnan kehittämiseksi, vaan se pyrkii tukemaan sotilaallisesta huoltovarmuudesta käytävää keskustelua.
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kansainvälinen kriisinhallinta on yksi puolustusvoimien kolmesta päätehtävästä. Suomi on osallistunut kansainvälisiin rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioihin jo yli puolen vuosisadan ajan. Jokaisessa operaatiossa joukon organisaatio on ollut erilainen, tehtävästä ja mandaatista riippuen. Myös joukkojen koulutuksessa on tapahtunut muutoksia vuosien varrella, lähinnä suoritustasovaatimusten ja edellisistä operaatioista saatujen kokemusten myötä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan lessons learned -toimintaa ja sen roolia oppivan organisaation ilmentäjänä ja miten puolustusvoimat asiasta käskee liittyen sotilaallisten kriisinhallintajoukkojen toimintaan. Tutkimuksesta on rajattu pois siviilikriisinhallinnan käsittely. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten puolustusvoimat käskee kriisinhallintajoukon toiminnasta liittyen operaatioista saatujen kokemusten raportointiin ja koulutuksen kehittämiseen. Pääkysymykseen, millaisia oppivan organisaation tunnusmerkkejä puolustusvoimien lessons learned -toiminnasta kriisinhallintajoukkojen osalta on löydettävissä, saadaan vastaus selvittämällä seuraavat alakysymykset: 1. Miten lessons learned -toiminta ilmentää oppivan organisaation mallia? 2. Miten lessons learned -toiminta ilmenee puolustusvoimien toiminnassa ja erityisesti kriisinhallintaoperaatioissa? 3. Mitä puolustusvoimat käskee kriisinhallintajoukoille operaatioalueelta saatujen kokemusten keräämisestä ja kuka/ketkä sen suorittaa/-tavat? Tutkimuksen näkökulma on sotilaspedagoginen. Tutkimuksessa keskitytään kriisinhallintajoukon saamien kokemusten jalostamiseen edelleen koulutukseen lessons learned -toiminnan kautta oppivan organisaation ilmentäjänä. Tutkimus toteutetaan käyttämällä sisällönanalyysimenetelmää paneutumalla kirjallisuuslähteisiin ja vertailemalla niitä. Lisäksi perehdytään Puolustusvoimien asiakirjoihin ja asetuksiin/ normeihin.
Kansalliskirjaston kansainvälinen toiminta kirjastoverkon ja tiedeyhteisön palvelujen kehittämisessä
Resumo:
Vuoden 1995 valtioneuvoston selonteossa, ”Turvallisuus muuttuvassa maailmassa”, todetaan, että sotilaallinen tilanne on muuttunut kylmän sodan jälkeen. Suursodan uhka on purkautunut, varustelua vähennetään ja avoimuutta lisätään. Tämä kylmän sodan jälkeen tapahtunut muutos toistuu kantavana aiheena myös kaikissa myöhemmissä turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa. Uudet uhkakuvat ja uudet käsitykset asevoimista ovat johtaneet mittaviin muutoksiin eri valtioiden kansallisen puolustuksen toteutuksessa. Suomen puolustusratkaisun keskeisinä periaatteina ovat kuitenkin säilyneet sotilaallinen liittoutumattomuus ja kansallinen puolustus. Tässä tutkielmassa tarkastellaan näitä muutoksia ja verrataan niitä Suomen tekemiin ratkaisuihin. Tutkielma on luonteeltaan teoreettinen. Tutkimusongelmana on: Onko Suomi sotilaallisesti uskottava läntisen ja/tai venäläisen sodan kuvan valossa? Tutkielmassa pyritään lisäksi määrittelemään uskottavuutta ja sotilaallista uskottavuutta. Tutkimusmenetelmänä on deduktiivinen asiakirjatutkimus. Tutkielman viitekehys pohjautuu konstruktivismiin kansainvälisen politiikan tutkimuksen välineenä. Konstruktivismi korostaa kansainvälisen järjestelmän sosiaalisesti rakentunutta luonnetta. Suomen sotilaallisen uskottavuuden arviointi toteutetaan venäläisen ja läntisen sodan kuvan ja niihin liittyvien muutostekijöiden avulla. Vertaamalla sodan kuvia Suomen puolustusvoimien ja puolustuksen kehittämiseen pyritään vastaamaan kysymykseen voidaanko Suomea pitää sotilaallisesti uskottavana kyseisten sodankuvien omaksuneiden tarkastelijoiden silmissä. Tutkielmasta ilmenee, että uskottavuus on tarkastelijan haluttu tulkinta kohteesta (olettaen, että haluamme olla uskottavia). Tulkintaan vaikuttaa ainakin lähde (tarkastelun kohde), viesti, viestintä ja tarkastelija. Jokainen tarkastelija asettaa omat odotuksensa uskottavuudelle. Uskottavuus ja sotilaallinen uskottavuus osoittautuivat tässä tutkielmassa luonteeltaan konst-ruktivistisiksi käsitteiksi. Ne saavat perustansa materiaalisesta todellisuudesta, mutta se mikä on uskottavaa, määrittyy vuorovaikutuksessa kansainvälisessä yhteisössä. Uskottavuus syntyy, muuttuu ja sitä ylläpidetään vuorovaikutuksessa. Yhteiset ymmärrykset luovat yleisen kehyksen uskottavuudelle, mutta pitää muistaa, että kansainvälisessä järjestelmässä on myös yksityisiä ymmärryksiä; kaikille uskottavuus (tai sotilaallinen uskottavuus) ei ole sama asia. Myös identiteetit ja intressit, niin vastaanottajan kuin lähteenkin, vaikuttavat tulkintaan: haluammeko tulkita jonkin joksikin. Tässä työssä on määritelty kaksi eri sodan kuvaa, venäläinen ja läntinen, kuvaamaan tarkas-telijoiden odotuksia. Työssä esitettyjen tarkastelijoiden odotusten (läntisen ja venäläisen so-dan kuvien) valossa Suomea ja Suomen puolustusta voidaan pitää sotilaallisesti uskottavina molemmissa tapauksissa. Sotilaallinen uskottavuus ei ole pysyvä olotila, vaan vaatimukset (tarkastelijoiden odotukset) uskottavuudelle muuttuvat. Molemmissa tapauksissa on löydettävissä tekijöitä, jotka vahvistuessaan joko tarkastelijassa tai lähteessä (tutkielmassa käsitellyissä sodan kuvissa tai Suo-men sotilaallisen maanpuolustuksen toteutuksessa) voivat kiistää Suomen sotilaallisen uskottavuuden.
Resumo:
Tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tulevaisuutta Suomen näkökulmasta, kansallisen päätöksenteon ja poliittisten linjausten pohjalta. Tutkimuksen tiedonintressi rakentuu käsitykselle, että poliittisista selonteoista ja hallitusohjelmista voidaan vetää johtopäätöksiä Suomen sitoutumisesta Lissabonin sopimuksen tavoitteisiin ja vaatimuksiin sekä tulevaisuuden visiosta Euroopan Unionin yhteisen puolustuksen käsitteeseen. Tutkimusongelmana ja päätutkimuskysymyksenä on selvittää, miten halu sitoutua YTPP:aan näkyy Suomen poliittisissa linjauksissa (Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot ja selonteot EU-politiikasta) ja hallitusohjelmissa tarkasteltavana ajanjaksona? Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmänä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä ja siitä johdettua abduktiivista päättelyä. Valittujen lähteiden sisällöstä pyrittiin etsimään Suomen näkökulmaa ja visiota Euroopan Unionin yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, niiden mahdollisia muutoksia sekä osaltaan sisällön erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Ajallisesti tutkimus rajoittuu Lissabonin sopimuksen voimaantulosta 2009 vuoden 2013 loppuun, joulukuun Euroopan Neuvoston kokoukseen. Tutkimusongelmaa tarkasteltiin kolmen pääteeman kautta, jotka ovat Lissabonin sopimuksen avunantovelvoite ja yhteisvastuulauseke sekä Euroopan Turvallisuusvirasto (EDA). Tarkastelu rajoittuu myös nimenomaan kansalliseen päätöksentekoon ja poliittisiin linjauksiin sekä hallitusohjelmiin, joista myös ulkovaltojen edustajat saavat näkemyksensä Suomen suhtautumisesta Euroopan Unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Kvantitatiivisilla menetelmillä olisi kyetty tutkimaan tutkittavan aihepiirin määrää ja sijoittumista tutkinnan kohteena olevissa teksteissä, josta olisi myös voitu tehdä johtopäätöksiä aihepiirin merkityksen muutoksista käsiteltävällä ajanjaksolla. Aiheen laaja-alaisuuden takia oli kuitenkin mielekkäämpää tarkastella sisältöä laadullisesti ja sitä kautta kyetä löytämään eroja tekstien sanavalinnoista ja painopisteen muutoksia aihepiirin sisällä. Tutkimuksen havaintoina suhtautuminen avunantovelvoitteen käsitteeseen on muuttunut radikaalimmin käsiteltävän ajanjakson aikana. Avunantovelvoite on Lissabonin sopimuksen kaikkein voimakkain tavoite, jonka perusteella Euroopan unionin yhteisen puolustuksen käsite on lähtenyt kehittymään. Erheellisesti jopa turvatakuut -termiä on Suomessa käytetty tarkastelujakson alkuaikana. Kehityskulku on vienyt käsitykseen avunantovelvoitteesta, jossa velvoite edellyttää jäsenmailta myös valmiutta antaa tarvittaessa apua, jos jokin jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. On tiedostet-tu, että kukin jäsenvaltio tekee omat päätöksensä avun antamisesta ja sen muodoista ja se, että jäsenmaiden kesken EU:ssa ei ole käynnistetty keskustelua siitä, miten avunantovelvoitetta pantaisiin toimeen ja ettei unionilla ole omaa puolustussuunnittelua eikä yhteisen puolustuksen järjestelyjä. Yhteisvastuulauseke voidaan nähdä poliittisesti helpommaksi käsitellä, kuin avunantovel-voite. Tästä syystä se onkin pysynyt stabiileimpana kokonaisuutena teksteissä. Sen toteut-tamisen edellyttämät lakimuutostarpeet on tiedostettu ja yhteisvastuulausekkeen toteuttamisedellytysten luomiseksi tehdään töitä. Kriisinhallinta, ja etenkin siviilikriisinhallinta on noussut YTPP:ssa päärooliin lähteitä tarkasteltaessa. EDA on alun vaikean roolin jälkeen, mikä johtui pääasiassa jäsenmaiden eri intresseistä puolustusmateriaalien suhteen, nostanut merkitystään YTPP:ssa. Suurimpana syynä tähän on ollut kansainvälinen talouskriisi sekä jäsenmaiden pienenevät puolustusmäärärahat, jotka pakottavat tekemään EU-kontekstissa tiiviimpää yhteistyötä. Tutkimuksen keskeisimpänä johtopäätöksenä on se, että NATO:n rooli Euroopan puolus-tuksen takaajana on tunnustettu, eikä EU:n yhteiselle puolustukselle nähdä kehitystä. EU:n YTPP:n roolin nähdään painottuvan kriisinhallinnan ja puolustusteollisen yhteistyön saralle, mutta yhteisvastuulausekkeen toimintoja halutaan mahdollistaa ja kehittää.
Resumo:
Kylmän sodan päättyminen muutti maailman poliittisia valta-asemia ja jätti Yhdysvallat ainoaksi suurvallaksi. Venäjä on pyrkinyt palauttamaan Neuvostoliiton aikaista vaikutusvaltaansa samalla, kun Kiina on talouskasvunsa siivittämänä noussut yhdeksi maailman vaikutusvaltaisimmista valtioista. Venäjän ja Kiinan välisellä sotilaallisella yhteistyöllä on globaalia merkitystä, eikä yhteistyö voi jäädä huomiotta. Tässä tutkimuksessa selvitetään maiden välisen sotilaallisen yhteistyön muotoja ja motiiveja. Päätutkimuskysymyksenä ja tutkimusongelmana on, ovatko maiden kylmän sodan jälkeiselle keskinäiselle sotilaalliselle yhteistyölle asettamat tavoitteet toteutuneet ja millä tavalla. Tutkimuksen teoreettisena näkökulmana on poliittinen realismi. Realistisen näkökulman perusteella Venäjän ja Kiinan toimintaa kansainvälisessä yhteisössä ohjaavat niiden omat tavoitteet ja vallan tavoittelu. Omien etujen ajaminen johtaa näkökulman perusteella samanhenkisten valtioiden yhteistyöhön, kuten myös etujen samanlaisuus tai toisiaan täydentävä luonne. Tutkimusmenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä laadullista sisällönanalyysia. Tutkimuksen pääasiallinen aineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta. Lisäksi aineistona on käytetty muun muassa tutkimuslaitosten vuosikirjoja sekä Kiinan ja Venäjän valtioiden julkaisemia virallisia asiakirjoja. Maiden välinen sotilaallinen yhteistyö voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: sotatekniseen yhteistyöhön, sotilaallisiin harjoituksiin ja sotilaspoliittiseen yhteistyöhön. Venäjän tavoite maiden väliselle sotatekniselle yhteistyölle on ensisijaisesti ollut maan Neuvostoliiton jäljiltä massiivisen aseteollisuuden säilyminen toimintakykyisenä. Kiina on tavoitellut yhteistyöllä ensisijaisesti Kansan vapautusarmeijan kehittämistä. Sotilaallisten harjoitusten tavoitteena on ollut sotilaallisen suorituskyvyn kehittäminen, mutta myös sotilaspoliittisen signaalin antaminen ulospäin maiden yhteistyöstä ja suhteen tasosta. Sotilaspoliittisen yhteistyön tavoite on molemmilla ollut vastustaa Yhdysvaltojen johtamaa yksinapaista maailmaa ja korvata se moninapaisella maailmalla, jossa sekä Venäjä että Kiina näkevät itsensä yhtenä navoista. Johtopäätöksenä on, että Venäjä ja Kiina ovat pääosin saavuttaneet maiden väliselle yhteistyölle asettamansa tavoitteet. Vuosien 1992–2007 välisenä aikana Kiinan asetuonnista 85 prosenttia tapahtui Venäjältä, mikä käytännössä mahdollisti Kansan vapautusarmeijan kehittämisohjelman käynnistämisen. Samana ajanjaksona Kiinan osuus Venäjän kaikesta aseviennistä oli kolmannes, millä on ollut suuri merkitys sen aseteollisuudelle. Sotilaalliset harjoitukset ovat olleet Kiinalle suhteellisesti merkittävämpiä kuin Venäjälle, koska Kiina on vasta kehittämässä sotilaallista suorituskykyään tasolle, jolla Venäjä on ollut jo pitkään. Lisäksi Kiina on saanut Venäjän kautta ensimmäiset kokemukset monikansallisista sotaharjoituksista. Sotilaspoliittisesti maat ovat onnistuneet yhdessä vastustamaan Yhdysvaltoja, mutta maiden omat intressit ovat niille kuitenkin tärkeämpiä kuin sotilaspoliittinen yhteistyö, mikä laskee yhteistyön painoarvoa ja uskottavuutta.