"Philly Joe" Jonesin Jazz-rumpukomppaus : Improvisoitu säestys ja vuorovaikutus kappaleessa 'Blues for Philly Joe'

Tutkielma käsittelee jazz-rumpali Joseph Rudolph Philly Joe Jonesin (1923 1985) improvisoitua säestystä, komppausta, ja soittajien välisen vuorovaikutuksen osuutta jazz-esityksen muotoutumisessa. Jazz-rumpalin soitolle on tyypillistä, että kaikki toiminta on improvisoitua, kappaleen ja lajin viitekehyksen sekä häneen kohdistuvien odotusten raameissa tapahtuvaa luomisprosessia. Jazz-analyysi on painottunut kontekstista irrotetun improvisoinnin tutkimiseen, mutta tässä työssä painopiste on ryhmädynamiikassa. Analyysikohde on Sonny Rollinsin säveltämä 12-tahtinen blues Blues for Philly Joe (1957) Rollinsin levyltä Newk s Time (Blue Note 7243 5 76752 2 2). Rumpukomppausta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Aluksi rumpuosuudesta pelkistetään erityisen karsimismenetelmän avulla komppauksen rytminen hahmo, rytmilinja. Rytmilinja-analyysin avulla vastataan tutkimuskysymykseen minkälaisilla rytmeillä Jones komppaa, ja miten sen rytmi suhteutuu pulssiin, metriin ja muotoon nähden. Seuraavaksi motiivianalyysista kehitetyllä aiheiden erittely- ja variaatiomenetelmällä määritellään Jonesin komppausfraasien piirteet, rakenteet ja variaatiot. Lopuksi Jonesin ja solistin välistä vuorovaikutusta tutkitaan kartoittamalla aihelainaukset, sekä rytmisektion sisäistä koordinointia rytmilinjojen avulla. Rytmilinja paljastaa Jonesin korostavan usein tiettyjä tahdinosia tietyissä rakennepaikoissa eri kertauksissa. Komppaus tuo rakenteelliset taitepaikat esiin, ja samalla sen polyrytmit horjuttavat vallitsevaa 4/4-metriä. Fraasianalyysi paljastaa Jonesin komppiaiheiden käytön olevan johdonmukaista, ja joillakin fraaseilla on oma täsmällinen funktionsa. Pitkätkin komppifraasit perustuvat vain muutamaan hahmoon, joista tärkeimmät ovat kolmijakoiset polymetrit ja synkoopit. Vuorovaikutus solistin kanssa ilmenee kahdensuuntaisina aihelainauksina tai vaihtoehtoisesti kontrasteina. Rytmisektion sisäisen vuorovaikutuksen muodoista merkittäviin on yhteisten toistuvien rytmiaiheiden, riffien, koordinoitu käyttö. Rytmisektion jäsenet myös hakeutuvat tietoisesti toisen soittajan rytmilinjan sisään päätyäkseen samoille tahdinosille. Työssä konkretisoituu säestämisen ja vuorovaikutuksen merkitys jazz-improvisoinnin synnyttäjänä. Tutkimuskohde ei olisi voinut tulla lopulliseen muotoonsa ilman soittajien vuorovaikutusta. Tämän työn myötä nousee tarve tutkia rytmisektion toimintaa ja vuorovaikutuksen evoluutiota eri tyylikausina.

Vapaata mielenjuoksua : Suomenkielisen freestyle-rapin ilmenemismuodot, estetiikka ja kompositio

The thesis is about Finnish freestyle-rap, a modern form of oral poetry producing improvised rap lyrics at the moment of performance. The research material consists of interviews with seven freestyle experts and a DVD from Finnish Rap Championships 2005 containing freestyle-rap. The thesis has three goals: describing the different variations or subgenres of freestyle, outlining the esthetics and register of freestyle, and examining the composition of freestyle. The research material acts a central role in the thesis but the theoretical framework is also wide: cornerstones are John Miles Foley's register analysis, oral formulaic theory and William Levelt's psycholinguistic theory on planning of speech. Freestyle is divided into three partially overlapping genres with slight variation in conventions. The genres are freestyle battle, cypher, and live freestyle. Freestyle's esthetics are composed of certain qualities and preferences: the rhyme is a syllabically repeating vocal rhyme. The rapping must be synchronised with the background rhythm and the rhyme comes in the end of the line. The lyrics must be somehow anchored to the surroundings and the moment of performance. The style of rapping, ie. flow, has to be personal one way or the other. Individual formulas are used to some extent in freestyle compostition. When planning the lines, all other content is subordinate to the rhyme, whose phonetic processing is the primary act in the planning of freestyle. This discovery sets Levelt's theory open to doubt.

Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Ranskan rooli ja asema läntisessä liittoutumassa neljännen ja viidennen tasavallan vaihtumakohdassa 1956-1958

The study discusses the position of France as the United States’ ally in NATO in 1956-1958. The concrete position of France and the role that it was envisioned to have are being treated from the point of view of three participants of the Cold War: France, the United States and the Soviet Union. How did these different parties perceive the question and did these views change when the French Fourth Republic turned into the Fifth in 1958? The study is based on published French and American documents of Foreign Affairs. Because of problems with accessibility to the Soviet archival sources, the study uses reports on France-NATO relations of Pravda newspaper, the official organ of the Communist Party of the USSR, to provide information about how the Soviet side saw the question. Due to the nature and use of source material, and the chronological structure of the work, the study belongs methodologically to the research field of History of International Relations. As distinct from political scientists’ field of research, more prone to theorize, the study is characteristically a historical research, a work based on qualitative method and original sources that aims at creating a coherent narrative of the views expressed during the period covered by the study. France’s road to a full membership of NATO is being treated on the basis of research literature, after which discussions about France’s position in the Western Alliance are being chronologically traced for the period of last years of the Fourth Republic and the immediate months of coming back to power of Charles de Gaulle. Right from the spring of 1956 there can be seen aspirations of France, on one hand, to maintain her freedom of action inside the Western Alliance and, on the other, to widen the dialogue between the allies. The decision on France’s own nuclear deterrent was made already during the Fourth Republic, when it was thought to become part of NATO’s common defence. This was to change with de Gaulle. The USA felt that France still fancied herself as a great power and that she could not participate in full in NATO’s common defence because of her colonies. The Soviet Union saw the concrete position of France in the Alliance as in complete dependence on the USA, but her desired role was expressed largely in “Gaullist” terms. The expressions used by the General and the Soviet propaganda were close to each other, but the Soviet Union could not support de Gaulle without endangering the position of the French Communist Party. Between the Fourth and Fifth Republics no great rupture in content took place concerning the views of France’s role and position in the Western Alliance. The questions posed by de Gaulle had been expressed during the whole period of Fourth Republic’s existence. Instead, along with the General the weight and rhetoric of these questions saw a great change. Already in the early phase the Americans saw it possible that with de Gaulle, France would try to change her role. The rupture took place in the form of expression, rather than in its content.

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Lausunta taiteena ja tapahtumana : Tekstikeskeisyys, esittäjäkeskeisyys ja lausunnan positiot lausuntaa koskevan kirjallisen aineiston ja teatterintutkimuksen viitekehyksessä

The research is analyzing the Finnish tradition on poetry elocution both from the discource analytical and theatrical and view point. The main questions are, whether there still is a fixed position for elocution in the field of art or are we dealing with just one form of thearte? -- The art of elocution has been considered as an independent art form, sometimes even in opposition to theatre, which has been regarded as a very physical and emotional art form by the elocutionists themselves. The self-image of the Finnish elocution art has been born and firmly sustained from the notion that elocution is linked to literature. Elocution as an art form has been seen as "pure" and humbly serving literature and poetry. The main function of an elocutionist has been to understand and vocally express the meanings found in a poem to larger audience. -- This function has changed over the time. There have been a transition from the traditonal text-centeredness to performer-centeredness, even to performance-centeredness as a new wave of theatrical elements and methods have reached the circle of elocution. New forms of poetry performances, such as poetry reading and poetry slam are new challenges to elocution as it must reconsider it´s traditional function in a new artistic and cultural context.

Arkeologia, historialliset kartat ja paikkatieto

This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.

Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria

Tanssi Möbiuksen renkaalla : Alain Robbe-Grillet'n romaani Djinn ja kirjallisuuden välitila

Ranskalaisen uuden romaanin isän, Alain Robbe-Grillet'n romaani Djinn (1981) on alun perinilmestynyt ranskan kielen oppikirjana nimellä Le Rendez-vous (1981). Oppikirjaelementti tulee selkeimmin esiin siinä, että tarinan edetessä verbit esitellään helpoimmasta konjugaatiosta vaikeimpaan, eri aikamuodot ja modukset esitellään järjestelmällisesti indikatiivin preesensistä alkaen,jne. Tästä kieliopillisen kehityksen periaatteesta generoituu myös itse tarina. Ts. kieliopillinen aineisto ja didaktisuus tunkeutuvat vastustamattomasti myös tarinan tasolle. Viime kädessä Djinn on siis kertomus kielestä. Toisaalta, vaikka Djinn väistää kaikki genre-luokitukset, voisi sitä luonnehtia eräänlaiseksi salapoliisiromaaniksi tai mysteeriksi, sillä siinä päähenkilö Simon Lecœur saa vallankumoukselliselta organisaatiolta omituisen toimeksiannon. Tehtävän luonnetta ei kuitenkaan paljasteta, mutta vähitellen selviää, että kysymys on kielen arvoituksesta. Matkansa varrella romaanin päähenkilö ja lukija ikään kuin vihitään kieltä ja kirjallisuutta koskevaan pyhään tietoon. Mukaansavetävän kerronnan ja kertomuksen "takaa" paljastuu siis myös metakirjallinen ja (kirjallisuuden)filosofinen teos. Djinn-romaanissa toimiva vallankumouksellinen organisaatio taistelee ihmiskunnan koneistumista ja mekanisaatiota vastaan, sillä ne ovat vieraannuttaneet ihmisen todellisesta elämästä. Samalla tavalla koko romaani taistelee kielen jähmettyneisyyttä, atomisoitumista ja mekanisoitumista vastaan. Aivan kuten lingvistis-didaktinen elementti sekoittuu romaanissa fantastiseen fiktioon, sekoittuvat siinä vastaansanomattomasti toisiinsa myös länsimaisen populaarikulttuurin stereotypiat ja mytologinen aineisto, aika ja kielen aikamuodot, fiktio ja todellisuus, jne. Romaanissa purkautuvat myös monet dikotomiset oppositioparit - mm. mies vs. nainen, puhe vs. kirjoitus, järjestys vs. epäjärjestys ja jopa lukija vs. kirjailija. Teoksen vallankumouksellisuus on välitilassa, joka on kohtaamisen (rendez-vous) tila. Ts. romaani pyrkii kaikilta osin siihen kielen ja merkityksen syntymän tilaan, jossa mieli ja merkitys (sens) ei vielä ole erottautunut "mielettömyydestä" ja "merkityksettömyydestä" (non-sens). Välitilanvapaus on siinä, että ihmisen jähmettyneet käsitykset ja konstruktiot maailmasta rikkoutuvat ja korvautuvat sisäisellä liikkeellä, jossa ihminen ja maailma kohtaavat toisensa välittömällä tavalla. Pyrkimys välitilaan yhdistää Djinnin myös Gilles Deleuzen filosofiaan. Tässä välitilassa kieli ei ole enää todellisuudesta vieraantunutta. "Simulaatio" tai "kommunikaation ekstaasi" ei ole mahdollista kielellä, joka kieltäytyy kommunikoimasta, kieltäytyy olemasta pelkkä väline. Sen sijaan tämä kieli vaatii lähikosketusta, tuntoaistia, osallistumista. Tätä tapahtumaa välitilassa voi kutsua tanssiksi Möbiuksen renkaalla. Avainsanat: Alain Robbe-Grillet, Gilles Deleuze, Djinn, nouveau roman (uusi romaani)

Infinitiivi ja sen infiniittisyys : Tutkimus suomen kielen itsenäisistä A-infinitiivikonstruktioista

"Infinitive and its infinity" advocates an approach to infinitives that differs from most previous descriptions in several ways. Infinitives are generally considered to be an illustrative example of an inherently subordinated verb category. This is due to the fact that they are morphologically reduced and are allegedly not able to function as the only predicate of an independent clause. While former descriptions have thus treated infinitives as a linguistic category heavily dependent on the finite verb, my claim is that Finnish A-infinitives (e.g. juosta to run , olla to be ) can be used as independent grammatical units: they need not be either dependent or subordinated, but can have an equal status with finite constructions. In other words, they can be conceptually and interactionally non-dependent. Theoretically, the main objective of the thesis is to discover the nature of non-finite conceptualization and the ways in which it is utilized in everyday interactions. This is accomplished by contrasting finite and non-finite conceptualization with respect to the morphosyntactic marking of person, tense and modality. I argue that the morphologically reduced nature of infinitives can be used as an interactional resource. Independent A-infinitive constructions designate verbal processes that profile no participants, lack any connection with time, and present states of affairs as intensional, structural spaces. Consequently, they provide the interactants with a conceptual alternative in contrast to finite predications that are in Finnish always grammatically anchored to time, modality and person. The deictically unanchored character of A-infinitive constructions makes them highly affective and reflexive in nature. I discuss my findings primarily in the light of Cognitive Grammar. I have drawn insight from various other fields, too: among the theories that are touched upon are interactional linguistics, functional-typological linguistics, and studies on the poetic and metapragmatic use of language. The study is based on empirical data interpreted in qualitative terms. Analyses are based on 980 examples coming mainly from written language. Some 20 examples of spoken data are analyzed as well. In sum, the thesis presents a critical statement towards the finite-verb centred outlook on language and shows that analyzing non-finite elements as such reveals new aspects of grammar and interaction. This is to acknowledge the fact that infinitives, albeit prototypically participating in the coding of dependent events, can also be used outside of the context of the finite verb. Such a view poses several new research questions, as a linguistic category generally seen to code dependent, less prominent states of affairs , now is viewed on as possessing a full cognitive and pragmatic potential.

Naiset rajalla : Kyöpeli, Nainen, Naara(s), Neitsyt, Morsian, Akka ja Ämmä Suomen paikannimissä

Women at the boundary. Kyöpeli ( ghost, devil, elf, fairy, enchantress, witch ), Nainen ( woman ), Naara(s) ( female animal, derogatory term for a woman ), Neitsyt ( young, [virgin] woman ), Morsian ( bride ), Akka ( old woman, wife, grandmother ) and Ämmä ( [old] woman, wife, grandmother ) in Finnish place names This study examines a total of about 4,000 Finnish place names which include a specific that refers to a woman: Kyöpeli, Nainen, Naara(s), Neitsyt, Morsian, Akka or Ämmä. The study has two main objectives. First, to interpret the place names in the data, that is, to examine the words included in the data and establish their background and to differentiate names of different ages. In establishing the background of a name, the type of place (e.g. lake, hill or marsh) and its location, as well as the semantics of the feminine specific, are taken into account. The connotations of words referring to a woman are also studied. Words that refer to a woman are often affective and susceptible to changes in meaning, which is reflected in the history of place names. The second main objective is to recognise and highlight mythological place names. Mythology is pivotal for the interpretation of many place names with a feminine specific. The criteria for mythological names have not been explicitly discussed in Finnish onomastics until now, and I seek to determine such criteria in this study with the help of the data. Mythological place names often refer to large and significant natural localities, which are in many cases important boundaries for the community. Names for smaller localities may also be mythological if they refer to a place with a key location or a special topography (e.g. steep or rocky places). I also discuss the stories involved with specific places in the data, such as stories about supernatural beings. Each of the name groups discussed in the study has its own profile. For example, Naara(s) names are so old that naara is no longer understood to refer to a woman. These names have thus often been misinterpreted in onomastics. Names beginning with Morsian, on the other hand, appear to be of fairly recent origin and may be attributed to an international cautionary tale. Names beginning with Nais, Neitsyt, Akka and Ämmä highlight the duality of the data. They include both old names for important natural localities or boundaries and more recent names for modest dwellings, small cultivated areas and useless marshy ponds. This distribution of place names may reflect a cultural shift that changed the status of women in the community.

Tekstit viraston työssä : Tutkimus etuuspäätösten kielestä ja konteksteista

Texts in the work of a city department: A study of the language and context of benefit decisions This dissertation examines documents granting or denying the access to municipal services. The data consist of decisions on transport services made by the Social Services Department of the City of Helsinki. The circumstances surrounding official texts and their language and production are studied through textual analysis and interviews. The dissertation describes the textual features of the above decisions, and seeks to explain such features. Also explored are the topics and methods of genre studies, especially the relationship between text and context. Although the approach is linguistic, the dissertation also touches on research in social work and administrative decision making, and contributes to more general discussion on the language and duties of public administration. My key premise is that a text is more than a mere psycholinguistic phenomenon. Rather, a text is also a physical object and the result of certain production processes. This dissertation thus not only describes genre-specific features, but also sheds light on the work that generates the texts examined. Textual analysis and analyses of discursive practices are linked through an analysis of intertextuality: written decisions are compared with other application documents, such as expert statements and the applications themselves. The study shows that decisions are texts governed by strict rules and written with modest resources. Textwork is organised as hierarchical mass production. The officials who write decisions rely on standard phrases extracted from a computer system. This allows them to produce texts of uniform quality which have been approved by the department s legal experts. Using a computer system in text production does not, however, serve all the needs of the writers. This leads to many problems in the texts themselves. Intertextual analysis indicates that medical argumentation weighs most heavily in an application process, although a social appraisal should be carried out when deciding on applications for transport services. The texts reflect a hierarchy in which a physician ranks above the applicant, and the department s own expert physician ranks above the applicant s physician. My analysis also highlights good, but less obvious practices. The social workers and secretaries who write decisions must balance conflicting demands. They use delicate linguistic means to adjust the standard phrases to suit individual cases, and employ subtle strategies of politeness. The dissertation suggests that the customer contact staff who write official texts should be allowed to make better use of their professional competence. A more general concern is that legislation and new management strategies require more and more documentation. Yet, textwork is only rarely taken into account in the allocation of resources. Keywords: (Critical) text analysis, genre analysis, administration, social work, administrative language, texts, genres, context, intertextuality, discursive practices