Operaatio Tonava : Tšekkoslovakian miehitysoperaatio 1968

Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli merkittävä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspoliittisia rakenteita koetellut tapahtuma. Tammikuussa 1968. Tšekkoslovakian valtion politiikan muutettua suuntaansa kommunistisesta järjestelmästä liberaalimpaan suuntaan johti se erimielisyyksiin Neuvostoliiton johtaman Varsovan liiton sisällä. Tšekkoslovakian tilanne pyrittiin ratkaisemaan erilaisin neuvotteluin kevään ja kesän 1968 aikana, mutta ratkaisua ei saatu aikaan. Neuvostoliitto suunnitteli jo tässä vaiheessa miehitysoperaatiota tilanteen ratkaisemiseksi. Ennen miehitysoperaatiota Neuvostoliitto painosti Tšekkoslovakiaa suurien sotaharjoitusten, verhoiltujen uhkausten sekä tiedotusvälineiden avulla. Tilanne kärjistyi lopulta siihen, että Tšekkoslovakian miehittivät viisi sen liittolaismaata 20–21. elokuuta 1968. Miehitysoperaatio oli erityisen kiinnostava sen vuoksi, että se toteutettiin lähes ennennäkemättömällä nopeudella ja erittäin suurella voimalla. Neuvostoliitto onnistui toteuttamaan operaation käytännössä tappioitta, ja operaatio sujui täysin suunnitelmien mukaisesti. Operaatiota onkin jälkeenpäin kutsuttu ”kaappaushyökkäykseksi”. Miehitysoperaation jälkeen Tšekkoslovakiaan jäi pysyvästi neuvostodivisioonia, ja maa palasi takaisin Prahan kevättä edeltäneeseen vanhoilliseen politiikkaan. Niin kutsutun ”normalisoinnin” aikana kaikki uudistukset purettiin vähitellen. Neuvostojoukot olivat maassa aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti. Miehitysoperaation poliittista puolta ja kriisin yleistapahtumia on tutkittu runsaasti kirjallisuudessa ja lehtiartikkeleissa, mutta itse miehitysoperaation sotilaallista puolta on tutkittu melko vähän. Tutkielmassa tarkastellaan Tšekkoslovakian miehitysoperaatiota 20-21.elokuuta 1968, painopisteenä operaation toteutustapa, siihen käytetyt eri puolustushaarojen ja aselajien joukot sekä niiden suuntautuminen. Itse miehitysoperaation tarkastelun ohella tarkastellaan myös operaation loppuasetelmaa ja jälkiseurauksia. Tutkimustyö on tehty perehtymällä useisiin eri lähteisiin, analysoimalla sekä vertailemalla näiden tarjoamaa informaatiota keskenään. Lopputuloksena on näistä tehty synteesi.

Uusi Saksa, uusi Eurooppa – uusi ulkopolitiikka? Suomi ja Saksan kysymys 1989−1990.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen ulkoasianhallinnon suhtautumista Saksojen yhdistymisprosessiin 1989−1990. Jaetusta Saksasta oli vuosien saatossa tullut niin olennainen osa kylmän sodan voimatasapainoa Euroopassa, että vastaus Saksan kysymyksen vaati myös ratkaisua siitä, miten koko Euroopan turvallisuus tulevaisuudessa järjestettäisiin ja kenen tai minkä toimesta tämä tapahtuisi. Siksi yhdistyminen olikin monipolvinen prosessi, jossa erilaiset visiot Euroopan tulevaisuudesta kamppailivat. Voittajaksi selviytyi lopulta Länsi-Saksan liittokanslerin Helmut Kohlin ja Yhdysvaltain ajama malli, jossa DDR liitettiin osaksi Länsi-Saksaa ja yhdistynyt Saksa jäi sekä EY:n että Naton jäseneksi. Suomalaisdiplomaatit suhtautuivat Saksojen kysymyksen kehitykseen alusta asti varsin varovaisesti. Toisen maailmansodan jälkeisen perinnön selvittäminen ja Saksan kysymyksen ratkaiseminen vastasi Suomen tavoitteita poistamalla jännitystä ylläpitäneen tekijän Euroopassa. Lisäksi Saksojen yhdistymiskehitys näytti suomalaisarvioiden mukaan vahvistavan Suomelle tärkeän Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen, Etykin, roolia. Suomen suhtautumista Saksan kysymyksen ratkaisuun voidaankin kuvata Etyk-optimismiksi. Suomalaisten Etyk-optimismi koostui kahdesta osasta, joista ensimmäinen koski turvallisuuspoliittisessa ympäristössä tapahtuneen muutoksen laajuutta: Berliinin muurin murruttua koko toisen maailmansodan jälkeinen Euroopan kahtiajakoon perustunut Jaltan järjestys oli kaatumassa ja edessä oli koko eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän muutos. Ajattelun toinen osa koski ”Jaltan” korvaajaa, joka suomalaisten arvioiden ja toiveiden mukaan rakentuisi Etykin pohjalle. Suomalaisilla olikin koko Saksan yhdistymisprosessin ajan vahva usko siihen, että juuri Etyk on se järjestys, jonka perusteella uusi Eurooppa rakennettaisiin. Saksan kysymyksen ratkaisun synnyttämä uusi turvallisuuspoliittinen ympäristö loi Suomelle myös mahdollisuuden muuttaa asemaansa. Syntyi Operaatio PAX, salainen suunnitelma, jonka avulla Suomi tulkitsi syksyllä 1990 uudelleen Pariisin rauhansopimusta sekä YYA-sopimusta. Operaatio oli irtiotto vanhoista ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjoista ja siten myös Suomessa 1990-luvulla tapahtuneen ulkopoliittisen suunnanmuutoksen ensimmäinen askel. Sen avulla Suomi asemoi itseään uuteen kylmän sodan jälkeiseen tilanteeseen.

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka : yhteisen puolustuksen haave vai visio? Tarkastelu Suomen näkökulmasta

Tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tulevaisuutta Suomen näkökulmasta, kansallisen päätöksenteon ja poliittisten linjausten pohjalta. Tutkimuksen tiedonintressi rakentuu käsitykselle, että poliittisista selonteoista ja hallitusohjelmista voidaan vetää johtopäätöksiä Suomen sitoutumisesta Lissabonin sopimuksen tavoitteisiin ja vaatimuksiin sekä tulevaisuuden visiosta Euroopan Unionin yhteisen puolustuksen käsitteeseen. Tutkimusongelmana ja päätutkimuskysymyksenä on selvittää, miten halu sitoutua YTPP:aan näkyy Suomen poliittisissa linjauksissa (Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot ja selonteot EU-politiikasta) ja hallitusohjelmissa tarkasteltavana ajanjaksona? Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmänä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä ja siitä johdettua abduktiivista päättelyä. Valittujen lähteiden sisällöstä pyrittiin etsimään Suomen näkökulmaa ja visiota Euroopan Unionin yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, niiden mahdollisia muutoksia sekä osaltaan sisällön erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Ajallisesti tutkimus rajoittuu Lissabonin sopimuksen voimaantulosta 2009 vuoden 2013 loppuun, joulukuun Euroopan Neuvoston kokoukseen. Tutkimusongelmaa tarkasteltiin kolmen pääteeman kautta, jotka ovat Lissabonin sopimuksen avunantovelvoite ja yhteisvastuulauseke sekä Euroopan Turvallisuusvirasto (EDA). Tarkastelu rajoittuu myös nimenomaan kansalliseen päätöksentekoon ja poliittisiin linjauksiin sekä hallitusohjelmiin, joista myös ulkovaltojen edustajat saavat näkemyksensä Suomen suhtautumisesta Euroopan Unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Kvantitatiivisilla menetelmillä olisi kyetty tutkimaan tutkittavan aihepiirin määrää ja sijoittumista tutkinnan kohteena olevissa teksteissä, josta olisi myös voitu tehdä johtopäätöksiä aihepiirin merkityksen muutoksista käsiteltävällä ajanjaksolla. Aiheen laaja-alaisuuden takia oli kuitenkin mielekkäämpää tarkastella sisältöä laadullisesti ja sitä kautta kyetä löytämään eroja tekstien sanavalinnoista ja painopisteen muutoksia aihepiirin sisällä. Tutkimuksen havaintoina suhtautuminen avunantovelvoitteen käsitteeseen on muuttunut radikaalimmin käsiteltävän ajanjakson aikana. Avunantovelvoite on Lissabonin sopimuksen kaikkein voimakkain tavoite, jonka perusteella Euroopan unionin yhteisen puolustuksen käsite on lähtenyt kehittymään. Erheellisesti jopa turvatakuut -termiä on Suomessa käytetty tarkastelujakson alkuaikana. Kehityskulku on vienyt käsitykseen avunantovelvoitteesta, jossa velvoite edellyttää jäsenmailta myös valmiutta antaa tarvittaessa apua, jos jokin jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. On tiedostet-tu, että kukin jäsenvaltio tekee omat päätöksensä avun antamisesta ja sen muodoista ja se, että jäsenmaiden kesken EU:ssa ei ole käynnistetty keskustelua siitä, miten avunantovelvoitetta pantaisiin toimeen ja ettei unionilla ole omaa puolustussuunnittelua eikä yhteisen puolustuksen järjestelyjä. Yhteisvastuulauseke voidaan nähdä poliittisesti helpommaksi käsitellä, kuin avunantovel-voite. Tästä syystä se onkin pysynyt stabiileimpana kokonaisuutena teksteissä. Sen toteut-tamisen edellyttämät lakimuutostarpeet on tiedostettu ja yhteisvastuulausekkeen toteuttamisedellytysten luomiseksi tehdään töitä. Kriisinhallinta, ja etenkin siviilikriisinhallinta on noussut YTPP:ssa päärooliin lähteitä tarkasteltaessa. EDA on alun vaikean roolin jälkeen, mikä johtui pääasiassa jäsenmaiden eri intresseistä puolustusmateriaalien suhteen, nostanut merkitystään YTPP:ssa. Suurimpana syynä tähän on ollut kansainvälinen talouskriisi sekä jäsenmaiden pienenevät puolustusmäärärahat, jotka pakottavat tekemään EU-kontekstissa tiiviimpää yhteistyötä. Tutkimuksen keskeisimpänä johtopäätöksenä on se, että NATO:n rooli Euroopan puolus-tuksen takaajana on tunnustettu, eikä EU:n yhteiselle puolustukselle nähdä kehitystä. EU:n YTPP:n roolin nähdään painottuvan kriisinhallinnan ja puolustusteollisen yhteistyön saralle, mutta yhteisvastuulausekkeen toimintoja halutaan mahdollistaa ja kehittää.

Euroopan unionin rajaturvallisuusyhteistyön kehitys ja rooli osana integraatioprosessia

Vapaus, turvallisuus ja oikeus ovat eurooppalaisen yhteisön perusarvot. Myös Euroopan yhdentyminen, integraatio, perustuu näille arvoille. Taloudellisen integraation, erityisesti sisämarkkinoiden, tarpeista syntynyt vapaa liikkuvuus on yksi unionin kantavimmista perusperiaatteista. Vapaan liikkuvuuden tuomien turvallisuusuhkien kompensoimiseksi on unionissa kehitetty ja otettu käyttöön erilaisia mekanismeja. Rajaturvallisuusyhteistyöstä on muodostunut yksi merkittävimmistä tällaisista mekanismeista oikeus- ja sisäasioiden alalla. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin rajaturvallisuusyhteistyötä, sen roolia ja kehittymistä osana eurooppalaista yhdentymiskehitystä, integraatiota. Työn tutkimusongelmana on, miten eurooppalainen rajaturvallisuusyhteistyö on kehittynyt suhteessa integraatiokehitykseen. Tämän laadullisen tutkimuksen tutkimusongelma on ratkaistu sisällönanalyysin keinoin tutkimusaineistoa analysoimalla. Työn tutkimusaineistona on käytetty erilaisia Euroopan unionin virallisia asiakirjoja. Tutkimuksessa ilmeni, että Euroopan unionin rajaturvallisuusyhteistyö on alkujaan integraatiosta erillään käynnistynyt prosessi. Lisäksi rajaturvallisuusyhteistyön kokonaisuuden voidaan sanoa muodostuvan unionin entisen pilarirakenteen läpi menevästä vertikaalisesta yhteistyöjärjestelmästä, pääasiassa I- ja III-pilareiden sekä joltain pieniltä osin myös II-pilarin välillä. Ulottuvuuksiltaan unionin rajaturvallisuusyhteistyö yltää kaikille oikeuden, turvallisuuden ja vapauden osa-alueille. Jäsenvaltioiden rajaturvallisuusyhteistyön yhteisiksi poliittisiksi intresseiksi ovat muodostuneet terrorismin, laittomaan maahanmuuttoon liittyvien verkostojen ja ihmiskaupan torjunta. Haasin uusfunktionaalinen integraatiota selittävä malli perustui intressiryhmien, poliittisten ryhmittymien ja hallitusten yhteisten intressien kohtaamiseen tietyn poliittisen sektorin integroimiseksi. Alun perin talouden osa-alueiden integraation laajentumista selittänyt uusfunktionalismi näyttää kykenevän selittämään myös sekä oikeus- ja sisäasioiden alojen että rajaturvallisuusyhteistyön kehittymisen syvenemistä. Aiheeseen liittyvää jatkotutkimusta tulisi suunnata kirjoittajan mielestä rajaturvallisuuskäsitteen kokonaisvaltaiseen määrittelemiseen sekä eurooppalaisen rajaturvallisuusyhteistyön merkityksen ja vaikutuksen tutkimiseen unionin laajentumisprosessiin liittyen.

Kollektiivinen turvallisuus Venäjän sotilaspolitiikassa

Tutkielma käsittelee kollektiivisen turvallisuuden merkitystä Venäjän sotilaspolitiikassa. Eurooppalaisesta näkökulmasta Venäjän suhtautuminen kollektiiviseen turvallisuuteen on kiinnostava aihe. Historiasta tiedetään, kuinka 1930-luvulla silloinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä, Kansainliitto, epäonnistui keskeisessä tehtävässään sodan estämisessä Euroopassa. Neuvostoliitto toimi suhteessa Kansainliittoon kansallisten intressiensä pohjalta monien muiden eurooppalaisten suurvaltojen tavoin. Venäjä on esiintynyt kattavan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän kannattajana ja samalla kehittänyt aktiivisesti johtamaansa alueellista kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestöä (KTSJ). Tutkimusmetodina käytetään järjestelmäanalyysia, jossa kollektiivista turvallisuutta pyritään asemoimaan suhteessa Venäjän sotilaspoliittiseen järjestelmään. Samalla pyritään ymmärrettävästi selittämään Venäjän strategisia tavoitteita kollektiivisen turvallisuuden näkökulmasta. Eräs havainto teoriapohjasta on, että kollektiivinen turvallisuus ei ole sotilaspolitiikan tuote, vaan se myös vaikuttaa poliittiseen järjestelmään eri tasoilla takaisinkytkennän kautta. Kollektiivinen turvallisuus on laaja käsite, jonka merkitys konstituoituu vuorovaikutuksessa kansainvälisen oikeuden ja sotilaspolitiikan kanssa. Se voidaan ymmärtää myös YK:n tai alueellisten turvallisuusjärjestöjen mekanismina rauhan ylläpidossa. Venäjän käsitys kollektiivisesta turvallisuudesta on valtiokeskeinen ja korostaa kansainvälistä tasavertaisuutta, siinä missä läntinen käsite korostaa kokonaisvaltaisuutta valtion sisäisessä kontekstissa. Kollektiivinen turvallisuus pyrkii säätelemään valtioiden välistä voimankäyttöä. Kollektiivisen turvallisuuden projekti voidaan ymmärtää Venäjän tavoitteena säilyttää maan kokoon suhteutettu vaikutusvalta maailmanpolitiikassa ja pärjätä globaalissa resurssikamppailussa. KTSJ:n avulla pyritään säilyttämään harvalukuiset liittolaiset ja torjumaan sotilaspoliittisia uhkia. Globaali kollektiivisen turvallisuuden järjestelmä ei Venäjän näkökulmasta käytännössä toimi tai se on hyvin valikoiva. Eurooppalainen turvallisuusyhteistyö Etyjin puitteissa ei ole edistynyt 2000-luvulla Venäjän toivomalla tavalla. Jatkossa on mahdollista, että Venäjä pyrkii lisäämään kahdenvälistä turvallisuusyhteistyötä Euroopan maiden kanssa.

Euroopan unionin strategisen kulttuurin dynamiikka 2000-luvulla

Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) voidaan katsoa olevan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) sotilaallinen ulottuvuus. Euroopan unionilla on ollut vaikeuksia turvata rauhaa omassa naapurustossaan (Balkanin kriisi, Libya), josta johtuu paineet kehittää nykyistä yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää EU:n strategisen kulttuurin ilmentymistä ja dynamiikkaa. Tämä tutkimus on laadullinen tutkimus ja metodina on abduktiivinen sisällönanalyysi. Abduktiivisen toimintahypoteesin ja kirjallisuuskatsauksen avulla luodaan tutkimuksessa strategisen kulttuurin teoreettinen viitekehys, joka antaa näkökulman ja rajauksen tutkimukseen. Primäärilähteenä tutkimuksessa käytetään Euroopan unionin perussopimusta, Euroopan unionin turvallisuusstrategiaa vuodelta 2003 ja sen toteutumisraporttia vuodelta 2008. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan väittää, että EU:lla on strategista kulttuuria, jos sitä tarkastelee teoreettisen viitekehyksen avulla. Lisäksi tulokset puoltavat ajatusta, että Euroopan unionin turvallisuusympäristö on muuttunut 2000-luvulla. EU:n sotilaalliset operaatiot ovat painottuneet 2000-luvun alkupuolelle. YTPP:n konkretisoituminen Artemikses-operaatiossa ja Euroopan unionin turvallisuusstrategian luominen vuonna 2003, oli EU:n strategisen kulttuurin nousuaikaa. Paineet mitkä ajoivat EU:ta kehittymään strategisena toimijana, kumpusivat 11. syyskuuta aiheutetuista terroriiskuista ja niitä seuranneesta Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Irakiin. Georgian tapahtumat 2008 aiheuttivat muutospaineita yleiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Muutospaineet konkretisoituivat raporttiin Euroopan unionin turvallisuusstrategian toteutumisesta ja lopulta Lissabonin sopimukseen 2009. Vaikka Lissabonin sopimukseen liittyvistä rakenneuudistuksista oli keskusteltu jo aiemminkin, tutkimuksessa väitetään, että Georgian sota edisti halua päästä yhteisymmärrykseen näistä rakenneuudistuksista. Vuosi 2011 aiheutti taantuman yhteisen turvallisuus ja puolustuspolitiikan kehittymiselle. Päätös olla osallistumatta Libyan kriisiin osaltaan heikensi EU:n strategista kulttuuria. Tutkimuksessa väitetään, että YTPP:n nouseminen takaisin EU:n asialistalle (taloudellisesta tilanteesta huolimatta) vuonna 2013 johtuu EU:n epäonnistumisesta ottaa vahvaa roolia Libyan kriisissä.

Euroopan Unionin taisteluosastokonsepti : Pohjoismaisiin taisteluosastoihin osallistuvien maiden tarkoitusperät

Euroopan unionin taisteluosastot perustuvat vuonna 1999 Helsingissä pidettyyn Eurooppa - neuvoston kokoukseen, jolloin Eurooppa -neuvosto päätti 60 000 sotilaan kriisinhallintajoukkojen kokoamisesta vuoteen 2003 mennessä. Tuolloin todettiin myös tarve EU:n nopean toiminnan joukkojen kehittämiseen. EU:n taisteluosastokonseptin yleinen kehys hyväksyttiin kesäkuussa vuonna 2004. EU:n taisteluosastot ovat itsenäiseen toimintaa kykeneviä nopean toiminnan joukkoja, jotka ovat korkeassa lähtövalmiudessa ja soveltuvat laaja-alaisiin kriisinhallintatehtäviin. Tässä tutkimuksessa käsiteltiin Pohjoismaisia taisteluosastoja. Pohjoismaisiin taisteluosastoihin osallistuvat maat olivat Ruotsi, Suomi, Norja, Irlanti ja Viro. Tutkimuksessa tarkasteltiin valtiojohdon puheita. Puheista etsittiin perusteltuja vastauksia kysymykseen, mitkä ovat Pohjoismaiseen taisteluosastoon osallistuvan valtion tarkoitusperät? Puheista saatuja vastauksia vertailtiin osallistuvien maiden kesken. Tutkimukseen valitut puhujat olivat Pohjoismaisen taisteluosaston jäsenmaiden pääministerit, ulkoministerit, puolustusministerit ja ase- ja puolustusvoimien komentajat. Tutkimuksessa käytettiin kahta laadullisen tutkimuksen menetelmää, sisällönanalyysia ja vertailevaa menetelmää. Teoreettisena näkökulmana tässä tutkimuksessa oli konstruktivismi. Tutkimuksessa käytettävällä teorialla selvitettiin, tulkittiin ja ymmärrettiin lähdeaineistosta löytyviä perusteluita siitä, mitkä ovat valtion tarkoitusperät osallistua Pohjoismaiseen taisteluosastoon. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että jäsenmaiden osallistumisen tarkoitusperät olivat samankaltaisia esimerkiksi Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osalta. Eroavaisuuksiakin löytyi, esimerkiksi Norja ei perustellut osallistumistaan Pohjoismaiseen taisteluosastoon hyödyttävän sitä kansallisella tasolla, kuten muut maat tekivät. Irlanti ja Norja olivat jäsenmaita jotka korostivat oman osallistumisensa hyödyttävän myös Yhdistyneitä Kansakuntia ja sen johtamia kriisinhallintaoperaatioita. Ruotsin osallistumisen tarkoitusperiin heijastui meneillään oleva puolustusvoimien reformi. Suomen valtiojohto vertasi muun muassa Euroopan unionin nopean toiminnan joukkoja Naton nopean toiminnan joukkoja keskenään, sekä huomioi näiden kahden organisaation välisen yhteistyön.

Euroopan unionin merelliset turvallisuushankkeet

Ihmiskunta on tänä päivänä riippuvaisempi merellisten liikennevirtojen turvallisuudesta kuin koskaan aikaisemmin sen historiassa ja Euroopan unionia voidaan hyvällä syyllä kut-sua merelliseksi suurvallaksi. Merellinen toimintaympäristö (engl. Maritime Domain) on erittäin kompleksinen kokonaisuus, jonka osatekijöiden välisiä vuorovaikutussuhteita on hyvin vaikea kattavasti määritellä tai edes tyydyttävällä tasolla kuvata. Kun merellisen toimintaympäristön turvallisuusulottuvuuden yhdistää Euroopan Unionin monitasoisen ja -ulotteisen hallinta- ja hallintojärjestelmän kanssa, on loppuasetelma entistäkin vaikeammin kokonaisvaltaisesti lähestyttävissä ja analysoitavissa. Tämän tutkimustyön tarkoituksena on selvittää, onko yhdennetyn meripolitiikan, yhdenne-tyn rajaturvallisuuden ja yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan rinnakkain etenevissä merellisissä turvallisuushankkeissa huomioitu niiden väliset kytkennät päällekkäisyyksien välttämiseksi, sekä synergiaetujen maksimoimiseksi ja onko Euroopan Unionin yhdenne-tyn meripolitiikan kehittämisessä tunnistettavissa meren ja sen vapaan käytön merkityksen turvallistamista integraation syventämiseen johtavan kehityksen osana? Tutkimustyön johtopäätökset osoittavat selkeän tarpeen EU -tason merellisten turvalli-suushankkeiden nykyistä vahvemmalle koordinoinnille jopa uusin institutionaalisin järjes-telyin Euroopan Unionin merellisen turvallisuusstrategian tukemana. Tutkijan näkemyksen mukaan kyse ei kuitenkaan ole turvallistamisesta sen perinteisessä merkityksessä, vaan strategisen tason poliittisesta päätöksenteosta ylikansallisessa ohjauksessa.

Euroopan unionin keskinäisen avunannon lauseke : Helsingin Sanomien kotimaan uutisten luoma kuva 2005–2010

Tässä tutkielmassa tutkitaan Helsingin Sanomien julkaisemien kotimaan uutisten luomaa kuvaa Euroopan unionin keskinäisen avunannon lausekkeesta Suomen kannalta. Lauseke velvoittaa jäsenmaita antamaan sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle apua kaikin käytettävissä olevin keinoin. Avunantolauseke on koko EU:n historian jatkuneen turvallisuus- ja puolustuskehityksen kulminaatiopiste. Lausekkeen olemassaolo korostaa unionin laaja-alaista solidaarisuutta ja jäsenvaltioiden välistä yhteisvastuullisuutta ja on tärkeä osa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Avunantolauseke on otettu käyttöön osana Lissabonin sopimusta vuonna 2009. Lauseketta pidettiin alun perin osoituksena unionin jäsenmailleen antamista turvatakuista, mutta tämä käsitys ei vastaa lausekkeen tosiasiallista tarkoitusta tai Euroopan turvallisuusuhkia. Päätutkimusmenetelmänä on laadullinen aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimusaineisto muodostuu lehtiartikkeleista ja se teemoitetaan sisällönanalyysin keinoin kuudeksi erilaiseksi kokonaisuudeksi uusien sisältömerkitysten löytämiseksi. Teemoittelun avulla luodaan tutkimusaineistoon erilaisia näkökulmia ja vastataan asetettuihin tutkimuskysymyksiin. Tutkimusaineistoa jäsennetään lisäksi määrällisin menetelmin. Tutkimusaineisto koostuu Helsingin Sanomien kotimaan toimituksen uutisista. Aineiston analyysin tukena käytetään Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja vuosilta 2004 ja 2009. Tutkielmasta ilmenee, että kotimaan uutisten luoma kuva avunantolausekkeesta on kokonaisuuden kannalta hyvin vailinnainen. Uutisten mukaan keskinäisen avunannon lauseke parantaa Suomen turvallisuutta, mutta tälle tulkinnalle ei löydy aineistosta kattavia perusteita. Avunantolausekkeelta odotettiin turvatakuita, mutta niitä ei pystytä Euroopan unionilta puuttuvien sotilasrakenteiden takia jäsenmaille antamaan. Keskustelu turvatakuista on avunantolauseketta koskevissa uutisissa kantava teema. Jäsenmaiden uskotaan toimivan avunantolausekkeen velvoitteiden mukaisesti jo pelkästään keskinäisen solidaarisuuden perusteella. Tähän periaatteeseen yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka pitkälti perustuu. Avunantolausekkeen toimeenpanon taustalta puuttuu yhteinen näkemys avun todellisesta luonteesta. Avunantolauseke on poliittinen julistus, jonka käytännön toimivuus ja merkitys turvallisuuden takaajana eivät ole täysin yksiselitteisiä. Tutkielma antaa yhden näkökulman tarkasteltavaan aiheeseen. Laajentamalla tutkimusaineistoa koskemaan myös ulkomaan uutisia tai muita sanomalehtiä ja uutisia, saadaan kokonaiskuva kattavammaksi. Analysoimalla kotimaan uutisia annetaan aiheesta kohdennettu kuva, mutta tarkastelun ulkopuolelle jää paljon aihetta paremmin taustoittavaa ja laajempaan kontekstiin sitovaa aineistoa.

Vastaus ed. V. Annalan ym. kysymykseen koskeva Keski-Euroopan maista saapuneiden pakolaisten lukumäärä

Puhe