Oikeusvaltion paradoksin äärellä. Tasavallan suojelulakiesityksistä käyty eduskuntakeskustelu vuosina 1930 ja 1936

Tutkimuksessa lähestytään oikeusvaltion paradoksia tarkastelemalla sen ilmenemistä valtiopäiväkeskusteluissa, joita käytiin hallituksen esityksistä tasavallan suojelulaiksi vuosina 1930 ja 1936. Oikeusvaltion paradoksin ytimessä on kysymys siitä, miten yksityisen oikeussubjektin myös valtion harjoittamalta mielivallalta nauttima suoja voidaan taata, kun eduskunta on ylin lainsäätäjä ja voi muuttaa myös perustuslakia, jossa tuo suoja taataan. Tämä kysymys korostuu etenkin poikkeusoloissa, jolloin toimeenpanovallalla tulisi olla riittävät valtuudet vaikean tilanteen ratkaisemiseksi. Oikeusvaltion paradoksin kannalta keskeisiä ovat muodollinen, laillisuutta ja muotoja painottava sekä materiaalinen, oikeusjärjestyksen sisällöllisiä periaatteita, kuten perusoikeuksia painottava oikeusvaltiotulkinta. Nämä kaksi tulkintaa ovat vaikeissa tilanteissa toistensa kanssa ristiriidassa ja päättäjät joutuvat tasapainoilemaan niiden välillä: toimiako tehokkaasti yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi, jolloin on riski valtion sisältä käsin tapahtuvasta oikeusvaltion murenemisesta, vai kunnioittaako perusoikeuksia ja altistaa valtakunta ulkoiselle vallankaappaukselle tai muille järjestyshäiriöille. Tutkimuskysymystä tarkastellaan vuosina 1930 ja 1936 eduskunnalle annettujen hallituksen tasavallan suojelulakiesitysten myötä. Esitykset tasavallan suojelulaiksi antoivat presidentille oikeuden, mikäli valtakuntaa uhkasi vaara tai yleinen järjestys ja turvallisuus olivat uhattuina, rajoittaa tiettyjä hallitusmuodon toisessa luvussa taattuja perusoikeuksia. Vuonna 1930 lapuanliikkeen aiheuttama vallankaappauksen uhka oli todellinen ja hallituksen oli pakko antaa sen vaatimia säädöksiä kommunistisen toiminnan tukahduttamiseksi. Paradoksaalisesti laki oli samanaikaisesti lapuanliikkeen painostuksen tulos että yritys ottaa tilanne haltuun poikkeuslailla. Vuonna 1936 tilanne oli huomattavasti rauhallisempi. Lakia perusteltiin sekä maailmanpoliittisen tilanteen epävakaudella että tarpeella säätää poikkeustilanteista etukäteen osana pysyvää lainsäädäntöä. Valtuuksia ei kuitenkaan haluttu säätää osaksi valtiosääntöä, vaan säädös annettiin erillisenä poikkeuslakina. Eduskuntakeskustelussa kannat jakautuivat yleisesti ottaen siten, että lakien vastustajat esittivät materiaaliseen oikeusvaltiotulkintaan ja kannattajat muodolliseen oikeusvaltiotulkintaan lukeutuvia argumentteja. Vastustajien mielestä oli tärkeää kunnioittaa kansalaisten perusoikeuksia ja perustuslakien pysyvyyttä. He myös pelkäsivät lakien mahdollistamaa hallinnollista mielivaltaa. Lakien kannattajat puolestaan korostivat demokratian itsepuolustuksen tärkeyttä: oli yksilön kannalta parasta oikeusturvaa, että kumoukselliset voimat voitiin pitää kurissa. Vuoden 1930 laki jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin lopullisesti syksyllä 1930. Se oli osa kommunistilakipakettia, mutta sitä käytettiin lapuanliikkeen hillitsemiseksi ja Mäntsälän kapinan kukistamiseksi vuonna 1932. Vuoden 1936 laki hylättiin eduskunnassa. Vuonna 1939 annettiin vielä kolmas hallituksen esitys tasavallan suojelulaiksi. Se jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin syksyllä 1939. Hallituksen laajennettuja valtuuksia tarvittiin tällä kertaa sellaisia henkilöitä vastaan, joista voisi olla uhkaa Suomen ulkoiselle turvallisuudelle. Lain nojalla tehtiin satoja poliittiseen vasemmistoon kohdistuneita turvasäilöpidätyksiä sodan aikana. Tämä laki on kuitenkin rajattu tutkimuksen ulkopuolelle.

”Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan” – Eduskunnan hajottaminen ja Liinamaan virkamieshallitus 1975

Tutkimus tarkastelee tapahtumaketjua, joka johti Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen eroon, eduskunnan hajottamiseen sekä Keijo Liinamaan virkamieshallituksen muodostamiseen kesäkuussa 1975. Lähtökohtana on tarkastella sitä, miksi eduskunta hajotettiin ja poliittisen hallituksen tilalle muodostettiin virkamieshallitus sekä, millainen oli sen kokoonpano ja mitä se sai toimikaudellaan aikaan. Sorsan enemmistöhallitus hajosi poliittisiin erimielisyyksiin ja sisäiseen toimintakyvyttömyyteen. Taustalla oli myös Suomen taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen ja presidentti Kekkosen tyytymättömyys hallituksen toimintaan. Hallituspuolueiden edustajat pyysivät presidentiltä eroa ja samalla eduskunnan hajottamista. Kekkonen myönsi eron ja määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit pidettäväksi syyskuussa 1975. Hajotuskäskyä ei lopulta tarvinnut antaa, koska eduskunta päätti itse äänestyksen jälkeen lopettaa valtiopäivät. Ainoaksi vaihtoehdoksi nähtiin virkamieshallitus, koska poliittiset puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen uudesta hallituksesta. Keskustapuolue ja sosialidemokraatit kärsivät hallitusväsymyksestä ja kokoomuksen jatkuva hallituspaitsio rajoitti koalitioiden muodostamista. Virkamieshallitus synnytettiin rauhoittamaan tilannetta ja hoitamaan ”juoksevia asioita” siksi ajaksi, kunnes maassa pidettäisiin uudet vaalit ja sen jälkeen muodostettaisiin toimintakykyinen enemmistöhallitus. Kekkonen ja Liinamaa kokosivat yhdessä ministeristön, joka koostui sekä presidentin että pääministerin luottohenkilöistä ja henkilökohtaisista ystävistä. Suurimmalla osalla ministereistä oli julkinen puoluekanta. Näin ollen hallitusta voidaan kutsua myös puolipoliittiseksi ministeristöksi. Virkamieshallitus toimi viiden ja puolen kuukauden ajan. Hallitus suoriutui Ety-järjestelyistä kunnialla, valmisteli vuoden 1976 budjettiesityksen ja toi eduskuntaan lukuisia lakiesityksiä. Suurimpiin huolenaiheisiin – kasvavaan inflaatioon ja työttömyyteen – hallitus ei ehtinyt, tasapainottavaa budjettia lukuun ottamatta, kehittää kestäviä ratkaisuja. Hallitus jätti paikkansa marraskuun lopussa 1975, jolloin Kekkonen runnasi maahan poliittisen hätätilahallituksen. Virkamieshallitukset ovat poikkeustilanteita varten, jollaista ei tosi asiassa ollut vuonna 1975. Valtansa huipulla olleelle presidentti Kekkoselle virkamieshallitus oli poliittisen vallankäytön väline – eräänlainen maan tapa, joka kutsuttiin apuun poliittisten puolueiden yhteistyön jouduttua umpikujaan. Aikalaiset suhtautuivat ei-parlamentaarisen hallituksen käyttöön varsin neutraalisti – kritiikkiä esitti etenkin lehdistö. Tutkimukseen taustalla on laaja ja monipuolinen lähdeaineisto, jonka pohjalta olen lähdekriittisin menetelmin rakentanut tutkimuskohteestani mahdollisimman kattavan ja aukottoman kokonaisuuden. Tärkeimpinä alkuperäislähteinä ovat olleet suurimpien puolueiden runsas arkistomateriaali, Liinamaan hallituksen aineisto, valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjat sekä Keijo Liinamaan yksityiskokoelma. Kuvaa aikakauden sisäpoliittisesta tilanteesta ovat selventäneet tutkimuskirjallisuus, lähdejulkaisut, sanomalehdet sekä eräät muistelmateokset. Ajankuvaa ovat omalta osaltaan syventäneet kolmen tapahtumia läheltä seuranneen poliittisen vaikuttajan haastattelut.

Kerjääminen ja kaupustelu kielletty. Kerjäämisen vastustaminen Helsingissä 1930-luvun laman aikana ja kontrollin diskurssit.

Opinnäytetyössäni tarkastelen kerjuun kontrollin muotoja Helsingissä 1930-luvun laman aikana. Kontrollitoimenpiteiden lisäksi tutkin kerjuun määrittelemistä ongelmaksi ja ilmiön tuomitsemista. Poimin moniäänisestä diskurssista keskeisiä argumentteja, jotka määrittivät kerjäämistä ja sen kitkemiseksi valittuja keinoja. Diskursseja analysoimalla pyrin paljastamaan sosiaalisiin ongelmiin ja poikkeavuuden kontrolloimiseen liittyneitä pyrkimyksiä ja valtarakenteita. 1930-luvun lama saattoi Suomessa kymmenet tuhannet henkilöt työttömiksi ja köyhäinhoidon varaan. Köyhäinhoidossa ja irtolaishuollossa työnteon rooli oli ensisijainen ja tilannetta pyrittiin lievittämään varatyöjärjestelmin. Kerjuu oli tarkasteluajanjaksolla kielletty vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksella. Kerjuu kuitenkin lisääntyi huomattavasti. Maanteillä liikkuvat kulkurit ja ovilla pyytävät kerjäläiset herättivät virkamiesten, papiston ja kansalaisten huomion ja köyhyydestä tuli paitsi sosiaalinen, myös hyvin poliittinen ongelma. Helsingissä poliisi pidätti pahimpina aikoina yhdeksän kertaa enemmän kerjäläisiä kuin normaaliaikana. Useimmiten pidätetyt lähetettiin kotipaikkakunnalleen, heille annettiin köyhäinhoitoviranomaisten varoitus tai heidät alistettiin maaherran kuulusteluihin. Kerjäämisestä myös tuomittiin yleiseen pakkotyöhön. Seurakunnat ryhtyivät valtion työttömyyskomitean sihteerin pyynnöstä organisoimaan pula-ajan avustustoimenpiteitä ja vastustamaan kerjuuta Helsingissä. Vuonna 1931 perustettiin Diakoniakeskus johtamaan tätä työtä. Propagandallaan Diakoniakeskus pyrki lopettamaan almujen antamisen ovilla, keskittämään avustustoimintaa ja saamaan myös yleisöstä kannattavia jäseniä toiminnalleen. Diakoniakeskuksen toiminta perustui hätäapuaseman ja yösuojan ylläpitämiseen ja se asettui yhteistyöhön myös köyhäinhoitoviranomaisten kanssa. Vallitsevissa diskursseissa kerjääminen esitettiin paheksuttavana ja demoralisoivana toimintana ja sen katsottiin kulkevan käsi kädessä valehtelemisen ja rikollisuuden kanssa. Myös viittaukset nälkävuosiin ja sisällissotaan nousivat esiin viranomaisten esittämissä vaatimuksissa kerjäämisen hillitsemiseksi. Diskursseista ja toiminnasta paljastui voimakkaita kerjäläisten seulomiseen ja laitostamiseen tähdänneitä pyrkimyksiä. Sopeutumattomiksi määritellyt yksilöt tuli alistaa holhouksen ja kontrollin alaisiksi, ja heidät tuli siivota arkipäivän yhteiskunnasta jopa pakkotyölaitoksiin. Diakoniakeskus, viranomaiset ja yleisö olivat kaikki osapuolia siinä kerjuun yhteiskunnalle vahingollisena määrittelevässä diskurssissa, joka heijasteli myös ajan henkeä. Diskursseista nousevatkin esiin ajan hengen mukaiset medikalisoituneen moralismin diskurssit sekä vallanpitäjien moraalinen paniikki köyhyyden äärellä. Vuonna 1937 astuivat voimaan uudet huoltolait, jolloin kerjääminen muuttui köyhäinhoidollisesta kysymyksestä järjestyskysymykseksi ja osaksi irtolaisuutta. Kerjuun vähetessä myös Diakoniakeskuksen toiminnan kannattavuus väheni ja se siirsikin propagandansa painopistettä pois kerjäämisen vastustamisesta. Tutkielman lopussa tarkastelen vielä lyhyesti 2000-luvun romanikerjäläisdiskurssia ja sen yhteneväisyyksiä 1930-luvun keskusteluun ja toimenpiteisiin. Keskeisen lähdeaineiston tutkielmalle muodostavat Helsingin seurakuntayhtymän arkistossa säilytettävät Diakoniakeskuksen lentolehtiset, pöytäkirjat, kirjeet ja lehtileikekokoelma, virallisjulkaisut sekä Huoltaja- ja Poliisimies-lehdissä sekä Suomen Kuvalehdessä julkaistu aikalaiskirjallisuus. Muun lähdeaineiston hankkimisessa olen käyttänyt aineistoja huoltoviraston arkistosta, Helsingin poliisilaitoksen arkistosta sekä Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmista.

Kansallisen Edistyspuolueen suhtautuminen laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Kansallisen Edistyspuolueen suhtautumista laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin aikavälillä 1919 - 1930. Tutkielma selvittää oliko edistyspuolue erimielinen ja hajautunut erilaisiin klikkeihin kyseessä olevien aiheiden suhteen, ja omaksuivatko nämä ryhmittyvät erilaisia liberalistisia suuntauksia näihin aiheisiin nähden. Lisäksi selvitetään oliko puolue jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon sen aikaisessa puoluekentässä. Tutkielman tarkoituksena on myös valottaa edistyspuolueen historiaa, josta ei ole aikaisemmin kirjoitettu paljoakaan. Puolue oli 1920-luvulla hyvin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa edustaen suomalaista liberalismia ja edistysmielisyyttä, ja vaikka sen suosio kääntyi 30-luvulle tultaessa laskuun, tulisi sitä tutkia tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin. Edistyspuolue ja sen seuraajat eli kansanpuolue, Vapaamielisten Liitto, Liberaalinen Kansanpuolue ja uusi nuorsuomalainen puolue kuihtuivat yksi toisensa jälkeen ja olivat lähinnä isojen puolueiden apupuolueita. Tällä tavalla kysymys liberalismin elinvoimaisuuden puutteesta Suomessa kytkeytyy edistyspuolueen ja sen seuraajien kohtaloon. Edistyspuolue oli klassinen kaaderipuolue, joka tarkoittaa sitä, että lähteiden etsiminen ja kartoittaminen on tavallista työläämpää. Se oh liberalististen puolueiden tapaan erittäin huonosti organisoitunut eikä tuottanut paljoa lähteitä verrattuna sellaisiin suurin puolueisiin ja massaliikkeisiin kuten SDP, maalaisliitto ja SKDL. Tästä kertoo paljon se, että suurin osa edistyspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjoista maailmansotien väliseltä ajalta on hävinnyt. Aikaisempaa tutkimusta ei näin ollen ole paljoa löydettävissä. Tutkielmassa tukeudutaan pääasiallisesti Kansallisen Edistyspuolueen puoluearkistoon sekä sen sisältämiin pöytäkirjoihin ja eduskunnan pöytä- ja asiakirjoihin, joiden avulla tarkastellaan ja analysoidaan puolueen yksittäisiä jäseniä ja organisaatioita. Kansallinen Edistyspuolue sirpaloitui eri asiakokonaisuuksien suhteen erilaisiin rruehpideryhmiin, jotka edustivat liberalismin eri suuntauksia. Tästä johtuen asioista päättäminen on vaikeata ja lopulta jopa mahdotonta. Puolueen edustamat liberaalisuus ja edistysmielisyys aiheuttivat edistyspuolueen sisällä selvän ristiriidan liberalismia edustavien yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä edistystä edustavien valtiovallan vastuun ja roolin välille. Näin ollen liberalismin perusideat ja edistystä edustava sosiaalinen vastuu hyvinvointi-ajattelun muodossa asettuivat vastakkain. Edistyspuolueen johto painotti voimakkaasti liberalismia yksilön vapauksineen ja valintoineen, vaikka todellisuudessa puolue-eliitti monesti määritteli yksipuolisesti arvot ja päämäärät yksilöiden valinnanvapauden kustannuksella. Puolue on toisaalta edistyksellinen ja toisaalta liberaali. Se toimi eri yhteiskunnallisten kysymysten suhteen eri tavalla, ja sen edustama liberalismi sai myös erilaisia muotoja kulloisestakin kysymyksestä riippuen.

Halvennettu työ : Pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä

Unvalued Work. Gender and fragmented labour before national collective bargaining Systematically irregular work creates economic and social insecurity. A novelty? To think that globalisation results in unprecedented labour conditions turns out to be questionable when the idea is put in perspective. In the light of history there is nothing new in the frequency of today s short-term employment, for instance, ranking genders in labour relations in an old custom. Unvalued Work (Halvennettu työ) examines the regulation and management of labour before the time of collective bargaining. In the study present trends engage in a dialogue with empirical findings from the past. Preventing trade unions to take the initiative has been and remains an employer interest. The analysis focuses on female employment in the 1920s and 1930s. The inferences challenge to ask on what conditions the history of Finnish labour relations warrants on the whole speaking of contractual security, stable earnings and regular waged work that provides livelihood. Success in selling one s labour is not synonymous with good employment that yields decent income. Juxtaposing labour relations between the world wars and the 21st century helps us to understand the currently transforming labour market. Present policies are informed by past choices and patterns of thought. Unvalued Work (Halvennettu työ) offers instruments for making sense of today s labour relations.

The Soviet Union, Finland and the Cold War : The Finnish Card in Soviet Foreign Policy, 1956-1959

From the Soviet point of view the actual substance of Soviet-Finnish relations in the second half of 1950s clearly differed from the contemporary and later public image, based on friendship and confidence rhetoric. As the polarization between the right and the left became more underlined in Finland in the latter half of the 1950s, the criticism towards the Soviet Union became stronger, and the USSR feared that this development would have influence on Finnish foreign policy. From the Soviet point of view, the security commitments of FCMA-treaty needed additional guarantees through control of Finnish domestic politics and economic relations, especially during international crises. In relation to Scandinavia, Finland was, from the Soviet point of view, the model country of friendship or neutrality policy. The influence of the Second Berlin Crisis or the Soviet-Finnish Night Frost Crisis in 1958-1959 to Soviet policy towards Scandinavia needs to be observed from this point of view. The Soviet Union used Finland as a tool, in agreement with Finnish highest political leadership, for weakening of the NATO membership of Norway and Denmark, and for maintaining Swedish non-alliance. The Finnish interest to EFTA membership in the summer of 1959, at the same time with the Scandinavian countries, seems to have caused a panic reaction in the USSR, as the Soviets feared that these economic arrangements would reverse the political advantages the country had received in Finland after the Night Frost Crisis. Together with history of events, this study observes the interaction of practical interests and ideologies, both in individuals and in decision-making organizations. The necessary social and ideological reforms in the Soviet Union after 1956 had influence both on the legitimacy of the regime, and led to contradictions in the argumentation of Soviet foreign policy. This was observed both in the own camp as well as in the West. Also, in Finland a breakthrough took place in the late 1950's: as the so-called counter reaction lost to the K-line, "a special relationship" developed with the Soviet Union. As a consequence of the Night Frost Crisis the Soviet relationship became a factor decisively defining the limits of domestic politics in Finland, a part of Finnish domestic political argumentation. Understood from this basis, finlandization is not, even from the viewpoint of international relations, a special case, but a domestic political culture formed by the relationship between a dominant state, a superpower, and a subordinate state, Finland.

Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918-1944

Anti-Semitism existed in Finland during the whole period covered by this study. The immoral acts associated with Jews in the articles were mostly regarded as universal habits, qualities and/or modes of action, that is, unconnected with any particular Finnish Jew. Researchers have tried to explain anti-Semitism in several ways. The theory of Jews as outsiders has been a popular explanation as well as xenophobia, chimerical anti-Semitism and the socio-economic models. The main sources of this study have been over 400 Finnish periodicals and magazines, literature and text books published between 1918 and 1944. This vast number of magazines includes those of the army and the civil guard, religion, humour and the papers of the Finnish extreme right. One can see a distinct foreign and especially German influence in the subjects and phraseology of Finnish anti-Semitic writings between 1918 and 1944. Several known Finnish anti-Semitic writers had some kind of link with Germany. Some Finnish organisations and societies were openly anti-Semitic during this period. There had been cycles in the activity of anti-Semitic writing in Finland, obvious peaks appearing in 1918 1919, 1929 1931, 1933 1938 and 1942 1944. The reason for the 1918 1919 activity was the civil rights which were granted to the Jews in Finland, and the Russian Bolshevik revolution. The worldwide depression from 1929 to 1932 seem to be the reason for new anti-Semitic writing activity. The rise of National Socialism in Germany and the influence this phenomenon had in Finland was the reason for the peak during 1933 1938. During the continuation war 1942 1944 National Socialist Germany was fighting side-by-side with Finland and their anti-Semitic propaganda found easier access to Finland. Of the 433 magazines, journals and newspapers which were used in this study, 71 or 16.4 per cent had at least one article that can be identified as anti-Semitic; especially the magazines of national socialists and other extreme right parties were making anti-Semitic annotations. There were about 50 people known to have written anti-Semitic articles. At least half of these known writers had studied at the university, including as many as 10 priests. Over and above these, there was an even larger number of people who wrote under a pseudonym. The material used suggested that anti-Semitism was not very popular in Finland between 1918 and 1944. Anti-Semitic articles appeared mostly in the magazines of the extreme right, but their circulation was not very large. A proof of the slight influence of these extreme right anti-Semitic ideas is that, beside the tightening of policy towards Jewish immigrants in 1938 and the handing over of eight of these refugees to Germany in 1942, the official policy of Finland never became anti-Semitic. As was stated before, despite the cycles in the number of writings, there does not appear to have been any noticeable change in public opinion. One must also remember that most Finns had not at that period actually met a Jew. The material used suggests that between 1918 and 1944 the so-called Jewish question was seemingly unimportant for most Finns and their attitude to Jews and Jewishness can be described as neutral.

Stalinismin lyhyt kurssi : Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926-1938

This study of the Finns at the International Lenin School (ILS) reflects history of the Soviet Union during Stalin's era, history of the Communist International (Comintern) as well as history of Finnish communism. The life span of the ILS (1926-1938) matches up with creating and establishing the power structures of Stalinism. Both the ILS and Finnish Communism in the USSR became casualties of the Great Terror (1937-1938). After the WW2, however, the Soviet education was appreciated inside the Communist Party of Finland (CPF). If Finland would have become People's Democracy, the former ILS students would have composed the inner circle of the new "democratic" government. The Finnish teachers of the ILS were leaders of the CPF that was headquartered in Moscow. At the ILS studied in total 141 Finnish communists. The purpose of the ILS was to educate the communist parties' leading stratum of functionaries. They were supposed to internalize current values, methods and discipline of the Bolsheviks. This study evaluates the effects of the total school experience on the Finns that often ended in another total institution in Finland: prison. The curricula of the ILS consisted of theory of Marxism-Leninism, party history, political economics and themes of campaigns of Stalinism. The ILS year included participation in Bolshevik party life and practical work. During summer excursions (praktikas) the students could acquaint themselves with building of socialism in the Soviet Republics. At the ILS, intention to ideological moulding was not hidden. The students were supposed to adopt the Stalinist identity of the professional revolutionaries of the era. The ILS was saturated with ideology and propaganda. This study analyzes especially uses of history as vehicle of ideological standardisation and as instrument of power. Stalin contributed personally to shortcomings of history writing of the communist party. Later he supervised writing of the inclusive handbook of communism, "History of the All-Union Communist Party. Short Course". Special attention will be paid to the effects of Stalin's intervention at the ILS and inside the CPF. The life of the Finns at the ILS and outside the school is described at grass roots. The dividing line between personal and political is analyzed by charting emotional, intimate and bodily experiences of the Finns of the ILS. The fates of the ILS Finns after the studying or teaching period in Moscow are explored in detail. The protagonist among the teachers is Yrjö Sirola that was called "father of the CPF cadres". The Finnish ILS teachers and the formed students that had remained in the USSR were most severely hit by the Great Terror. The Soviet education had most importance in Finland of post WW2 period. The training at the ILS, however, did not contribute to revolution in Finland. The main heading of the study, "A Short Course of Stalinism", crystallises interpretation of the ILS as seat of learning of ideological unity of Stalinism. On the other hand, the title includes a statement of incompleteness of the Stalinist education if the schooling at the ILS had remained in one year.

“En ole tyhjäpää turha julkku” – Julkkisehdokasdiskurssin hegemonisoituminen 1990-luvun eduskuntavaaleissa

Pro gradu-tutkimukseni käsittelee niin sanottuja julkkisehdokkaita ja heidän representaatiotaan mediassa 1990-luvun eduskuntavaalien aikaan. Nyky-yhteiskunnassa julkkisehdokkaat näyttäytyvät itsestään selvänä ilmiönä, jonka alkuperälle ei juuri uhrata ajatuksia. Ilmiön taustalla on poliittisen kulttuurin muuttuminen yhä viihteellisemmäksi ja henkilökeskeisemmäksi. Poliitikot käyttäytyvät kuin julkisuuden henkilöt ja samalla julkisuuden henkilöt ovat pyrkineet poliitikoiksi. Lisäksi suomalaisessa vaalijärjestelmässä ei käytetä niin sanottuja listavaaleja, vaan äänestetään yksittäisiä ehdokkaita. Niinpä vaaleissa päähuomio kiinnittyy ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja yksilöiden välisiin kamppailuihin. Näissä olosuhteissa julkkisehdokkaat ovat potentiaalinen keino saavuttaa lisää näkyvyyttä ja herättää myös politiikasta vähän kiinnostuneiden äänestäjien mielenkiinto. Tutkimukseni ajallinen viitekehys on 1990-luku, sillä halusin selvittää mitkä ovat julkkisehdokasilmiön juuret ja miten ilmiö on kehittynyt. Oman tutkimukseni valossa vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat julkkisehdokkaiden läpimurto. Keskeinen hypoteesini on, että media ei anna julkkisehdokkailla tasavertaisia mahdollisuuksia muiden ehdokkaiden kanssa esiintyä vakavasti otettavina ja ”oikeina” poliittisina ehdokkaina. Media puhuu julkkisehdokkaista alentuvasti ja asenteellisesti sekä heidän poliittisia kykyjään epäillen. Tämän asenteellisuuden tutkimiseksi tarkastelin kuutta valtakunnallista sanomalehteä (Helsingin Sanomat, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Demari, Nykypäivä ja Suomenmaa) kolmien eduskuntavaalien ajalta. Tarkoituksena oli saada selville onko olemassa jonkinlainen hegemoninen julkkisehdokasdiskurssi, jonka seurauksena kaikista julkkisehdokkaista puhutaan samalla tavalla alentuvasti. Ilmiön taustoitukseksi selvitin julkisuuden teoriaa, politiikan ja viihdeteollisuuden suhdetta, parasosiaalisia suhteita sekä julkkisehdokkaiden historiaa. Hegemonisen diskurssin piirteitä tutkin puolestaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Aluksi tarkastelin millaisia representaatioita, identiteettejä ja suhteita diskurssissa luodaan. Tämän jälkeen tutkin diskurssin ideologisuutta ja hegemonisuutta. Julkkisehdokasdiskurssi näyttäytyi 1990-luvun sanomalehdissä vaihtoehdottomana ja sen sosiaalinen alkuperä pimittyi vuosikymmenen kuluessa. Näin ollen diskurssi hegemonisoitui ja 2000-luvulle tultaessa siitä on muodostunut hyvin itsestään selvä puhetapa, jota ei kyseenalaisteta. Julkkisehdokkaita paheksutaan yleisesti, vaikka puolueet saavat julkkisehdokkaiden kautta näkyvyyttä, media myy heidän avullaan tuotteitaan ja äänestäjät saavat eduskuntaan tuoreita ja ”ryvettymättömiä” kansanedustajia. Pro gradu -tutkimukseni tekee hegemonisen julkkisehdokasdiskurssin näkyväksi, mutta vain media kykenee haastamaan vallitsevan

Jatkosodan ihmisluovutukset menneisyyden kipupisteenä – Elina Sanan Luovutetut-teoksen aiheuttama kohu

Tutkielmani käsittelee Elina Sanan Luovutetut-tietokirjaa ja sen aiheuttamaa laajaa julkista keskustelua. Graduni tarkoituksena on selvittää, miksi teos aiheutti poikkeuksellisen kiivaan kotimaisen ja osin kansainvälisenkin kohun. Keskustelu käynnistyi marraskuussa 2003. Teoksessa esitettiin, että Suomi luovutti jatkosodan aikana saksalaisille viranomaisille noin 3 000 sotavankia ja siviiliä. Näistä osa oli juutalaisia. Kirjan tietojen vuoksi Simon Wiesenthal -keskus lähetti tasavallan presidentti Haloselle selvityspyynnön. Tämän johdosta valtioneuvoston kanslia tilasi emeritusprofessori Heikki Ylikankaalta selvityksen jatkosodan ihmisluovutusten tutkimustilanteesta. Ylikankaan selvityksen pohjalta päätettiin käynnistää Kansallisarkiston hallinnoima tutkimusprojekti. Tutkielmani aineisto koostuu suomalaisista ja ulkomaisista sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuista uutisista, kolumneista, kirja-arvosteluista ja artikkeleista. Lisäksi olen käyttänyt Internetissä julkaistua aineistoa. Olen rajannut tutkimani keskustelun välille 1.11.2003–31.3.2004. Olen syventynyt Luovutetut-kohuun kolmesta eri näkökulmasta. Jatkosodan ihmisluovutukset ovat osa vaikeaa ja ikävää menneisyyttä. Nimitän niitä menneisyyden kipupisteeksi. Olen eritellyt jatkosodan varjopuolien käsittelystä esitettyjä näkökulmia. Keskityn etenkin puheenvuoroihin oman pesän likaamisesta ja Suomen osallisuudesta holokaustiin. Toiseksi, olen tarkastellut kohua akateemisen historiantutkimuksen ja maallikoiden kohtaamisena. Keskustelussa nousi vahvasti esille historiantutkimuksen tehtävä menneisyyden työstämisessä. Keskeisiä näkökulmia olivat, kuka saa tutkia historiaa, ja olivatko Elinan Sanan esittämät tiedot uusia. Kolmanneksi, olen tarkastellut jatkosodan ihmisluovutuksia muiden sodan varjopuolien rinnalla. Jatkosodan historiakuva on monivivahteinen, jossa nämä pitkään vaietut varjopuolet näyttäytyvät säröinä. Tutkielmani perusteella voi sanoa, että jatkosodan ihmisluovutukset olivat 2000-luvun alussa menneisyyden kipupiste. Keskustelijoiden enemmistölle tiedot luovutuksista ja suomalaisten tiiviistä yhteistyöstä saksalaisten kanssa olivat uusia ja hämmentäviä. Elina Sanan kirja osoitti, että jatkosodan historiakuva oli puutteellinen. Keskustelun varsinaisena katalyyttinä toimi Wiesenthal-keskuksen lähettämä kirje. Juutalaisten osuus luovutetuista nosti esille kysymyksen suomalaisten osuudesta holokaustiin, mikä lisäsi kiinnostusta ulkomailla. Historiantutkijat joutuivat kohussa puolustuskannalle. Heitä syytettiin vaikeiden asioiden tutkimisen laiminlyömisestä. Puolustukseksi he pyrkivät osoittamaan heikkouksia Sanan teoksesta ja korostamaan aiemman tutkimuksen merkitystä.

"Innokas punikki". Hyvinkään punakaartilaisnaiset sisällissodan jälkiselvittelyissä 1918.

Hyvinkääläiset työläisnaiset ottivat vuoden 1918 sisällissotaan osaa punakaartin riveissä ruoanlaittajina, sairaanhoitajina sekä asetta kantaneina sotilaina. Valkokaartia tukemaan saapuneet saksalaissotilaat saavuttivat Hyvinkään huhtikuun 20. päivä, ja pitäjä valloitettiin. Osa hyvinkääläisnaisista oli tässä vaiheessa siirtynyt jo pohjoisemmille rintamille. Valkoiset etenivät kuitenkin voittoisasti kohti pohjoista, ja suurin osa hyvinkääläisnaisista oli antautunut 1. toukokuuta mennessä. Tämä tutkimus tarkastelee Hyvinkään punakaartilaisnaisiin kohdistuneita kuulustelututkimuksia ja toimenpiteitä sisällissodan jälkiselvittelyissä, jotka alkoivat huhtikuussa ja jatkuivat vuoden loppuun saakka. Samalla tuon esiin runsaasti uutta tietoa Hyvinkään punakaartilaisnaisten toimista sisällissodassa sekä heidän taustoistaan. Tärkeimpiä lähteitä tutkimuksessani ovat erilaiset Kansallisarkistossa säilytettävät oikeusasiakirjat: Hyvinkään pitäjän kenttäoikeuksien pöytäkirjat, viralliset esitutkintapöytäkirjat sekä valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden aktit. Lisäksi olen etsinyt tietoa sodassa ja sen jälkiselvittelyissä surmansa saaneista punaisista hyvinkääläisnaisista. Tässä tärkeimpinä lähteinäni ovat olleet Suomen Sotasurmat 1914–1922 -projektin nimitiedosto sekä valkokaartin kirjanpidosta löytyneet vangitsemistiedot. Olen hyödyntänyt suuren tietomäärän käsittelyssä tilastollisia menetelmiä. Tarkastelen naisia kuitenkin paljon myös yksilötasolla, sillä juuri yksilötarinat rikastuttavat paikallishistoriallista tutkimusta. Tutkimukseni perusteella punaisiksi luokiteltuja hyvinkääläisnaisia menehtyi sisällissodan jälkiselvittelyissä 27 – heistä suurin osa Lahden ja Hämeenlinnan seudulla, missä viimeiset taistelut käytiin. Menehtyneistä naisista moni oli vasta 16–17-vuotias. Myös hyvinkääläisnaisia joutui suurille vankileireille – tässä yhteydessä tarkastelen kahden naisen vankileirimuistelmia. Kotipaikkakunnalla tutkittiin samanaikaisesti kenttäoikeuksissa 64 hyvinkääläisnaista. Kenttäoikeuksien tehtävänä oli kartoittaa punakaartilaisten toimintaa sekä heidän tietojansa paikkakunnalla ja lähiseuduilla tapahtuneista murhista sekä ryöstöistä. Kenttäoikeuksissa kuulustelluista naisista valtaosa vapautettiin lyhyen vankeuden jälkeen. Jälkiselvittelyjen virallisessa vaiheessa 116 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista joutui kuulusteluihin. Heistä vajaa puolet oli toiminut sodan aikana erilaisissa huoltotehtävissä mm. punakaartin ruokalassa. 25 naista oli epäiltynä Hyvinkäällä huhtikuussa perustetussa aseellisessa naiskaartissa toimimisesta. Loput olivat toimineet punaisten hallinnossa tai sairaanhoitotehtävissä kotipaikkakunnalla ja rintamilla. Kuulustelujen perusteella 81 naista sai vuoden 1918 jälkipuoliskolla syytteen valtiorikosoikeudessa; heistä suurin osa avunannosta valtiopetokseen. Tutkimukseni kattaa näin kaikkiaan noin 150 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista. Tutkimukseni valottaa heidän toimintaansa sodan aikana sekä arvioi rankaisutoimenpiteiden motiiveja. Tutkimukseni mukaan asetta kantaneisiin naisiin suhtauduttiin jälkiselvittelyissä keskimäärin hyvin ankarasti. Muiden punakaartilaisnaisten osalta rankaisutoimenpiteissä ei ollut yhtenäistä linjaa. Perunankuorinta punakaartin ruokalassa saattoi olla tuomittava rikos siinä missä kaartilaisten matkoilla liikkuminen ja ryöstetyn tavaran kätkeminen.

Kolme suurta puoluetta vihreällä tiellä : ympäristöpolitiikan tulo Keskustapuolueen, Kansallisen Kokoomuksen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmiin vuosina 1967–1976

Ympäristöpolitiikka on viime vuosikymmeninä noussut keskeiseksi osa-alueeksi niin kansallista kuin kansainvälistäkin politiikkaa. Suomi on osaltaan seurannut tätä kehitystä. Vihreä liitto on toiminut vuodesta 1988 aktiivisena osana puoluekenttäämme. Samanaikaisesti kolmen suurimman puolueen roolissa ovat olleet Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten nämä kolme niin kutsuttua suurta puoluetta muodostivat ympäristöpoliittiset linjauksensa silloin, kun aihe nousi Suomessa ensi kertaa valtakunnalliseen politiikkaan, mutta Vihreätä liittoa ei vielä ollut puolueena olemassa. Tarkastelu sijoittuu vuosien 1967 ja 1976 välille alkaen vuodesta, jolloin Suomessa kiisteltiin elohopeapäästöjen haitallisesta vaikutuksesta ympäristöön, päättyen vuoteen, jolloin Kokoomus julkaisi viimeisenä kolmesta tarkastellusta puolueesta ensimmäisen ympäristöpoliittisen ohjelmansa. Aatteellinen kenttä koki tuona aikana voimakasta uudistumista ja puolueet joutuivat nopeasti omaksumaan monia uusia teemoja politiikkaansa. Tarkasteltujen puolueiden aatteet poikkeavat perustaltaan toisistaan, joten tutkimuksessa halutaan tuoda esille , miten eri lähtökohdista on voitu tavoitella tätä samaa ympäristönsuojelun päämäärää politiikassa. Tutkimus määrittelee osaltaan suomalaisen ympäristöpolitiikan historiaa. Ympäristöpolitiikkaa ei ole tutkittu Suomessa kovin paljoa, ja tutkimusperinne sijoittuu enemmän yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen sekä modernin ympäristöhistorian aloille. Ympäristötietoisuus yleistyi yhteiskuntatieteissä 1990-luvulla. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen perustuen kirjallisiin lähteisiin. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden ohjelmakirjallisuus, puoluekokousten sekä ympäristöpoliittisten toimikuntien pöytäkirjat, julkilausumat sekä muut tiedonannot, puolueiden pää-äänenkannattajat sekä aiempi tutkimuskirjallisuus. Tutkimus osoittaa, että Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue, ovat kaikki luoneet aktiivisesti omia ympäristöpoliittisia linjauksiaan 1960- ja -70-lukujen vaihteessa. Puolueiden linjoja on yhdistänyt yhteinen huoli ympäristöstä, mutta ajoittain linjauksissa näkyy kunkin puolueen aatteellisen pohjan vaikutus. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikalla on siteensä maatalouteen, Suomen sosialidemokraattisen puolueella vaikutuksensa antaa sosialismin aatteen perinne kun taas Kansallinen Kokoomus teki ympäristöpolitiikkaa nojautuen kapitalistiseen ajatteluun.

”Uskonto puoluepyyteiden palveluksessa” – Punaisen hallinnon edustajien ja kannattajien suhde kirkkoon ja uskontoon Suomen sisällissodan aikana 1918

Tutkimuksen tavoitteena on mentaliteettihistoriallista kuorimismenetelmää hyväksi käyttäen selvittää uskonnon asemaa punaisen hallinnon edustajien ja kannattajien elämänkatsomuksessa Suomen sisällissodan aikana 1918. Kuorimismenetelmä perustuu teoriaan, jonka mukaan ihmisryhmän elämänkatsomus on jaettavissa eri kerroksiin. Kerrokset voidaan saada näkyviin tulkitsemalla ihmisten jättämiä jälkiä, joskus luovalla ja mielikuvituksellisellakin tavalla. Tärkeimmät lähdeaineistot ovat kansanvaltuuskunnan asiakirjat sekä kolme keskeistä punaisessa Suomessa ilmestynyttä lehteä. Kansanvaltuuskunta pyrki politiikallaan tekemään valtiosta uskonnollisesti neutraalin. Luterilaisen kirkon erityisasema haluttiin murtaa ja saattaa kirkko samanlaiseen asemaan muiden uskonnollisten ryhmien kanssa. Uskonnon- tai katsomuksenvapaus itseisarvona ei juuri noussut esille lehdistössä; keskeisimmät perustelut valtiokirkon lakkauttamiselle olivat sen antama tuki porvarilliselle yhteiskuntajärjestykselle sekä sen aiheuttama moraalin rappio. Kirkon toiminnasta olemassa olevien tietojen ja työväenlehtien ilmoittelun perusteella uskonnonvapaus näkyy toteutuneen punaisessa Suomessa jotenkuten. Uskonnolliset ryhmät saivat ilmoitella toiminnastaan ja pääsääntöisesti myös järjestää kokouksiaan. Paikallisen punaisen vallan suhtautuminen kirkkoon ja muihin uskonnollisiin ryhmiin vaihteli huomattavasti. Kirkkoon kohdistettiin paikoin väkivaltaisuuksia, mutta kirkko ei ollut punaisen terrorin erityinen kohde. Valtion ja kirkon erottamistavoite oli ilmeisen tärkeä osa vallankumousta. Se ei kuitenkaan kuulunut kansanvaltuuskunnan tilannearviossa välttämättömimpiin uudistuksiin. Lehdistössä kirkkoa ja uskontoa käsittelevät aiheet näyttävät saaneen suuremman huomion kuin kansanvaltuuskunnan politiikassa. Kirkkoon tai uskontoon liittyneet asiat, joissa paikallistason vallankumouselimet ottivat yhteyttä kansanvaltuuskuntaan, olivat hyvin käytännönläheisiä. Yhteydenotot sinänsä sekä joidenkin kohdalla myös niiden sävy kertovat jonkinlaisesta kunnioituksesta kirkkoa kohtaan. Kirkkoon kohdistuneet väkivaltaisuudet, kirkollisen elämän rajoittamiset sekä uskonnonopetukseen puuttuminen kouluissa jäivät koko punaisen Suomen mittakaavassa vähäiseksi, mikä viittaa asioiden vähäiseen tärkeyteen. Toisaalta näissä kohden paikallisella tasolla oltiin kansanvaltuuskuntaa jyrkempiä. Lehdistössä pappien moraalittomuus näyttäytyi erityisen huonossa valossa. Pappien osallistuminen valkoisten sotaponnistuksiin sai lehdistössä sen todelliseen laajuuteen nähden suunnattoman suuren huomion. Pidän tätä osoituksena siitä, että kirkko oli pettänyt kirjoittajien odotukset. Käsitys kirkosta pyhyyden edustajana oli voimassaan punalehtien kirjoittajienkin mielissä. Näkemykseni on, että maailmankuvan ja maailmankatsomuksen tasolla uskonto piti pintansa punaisen hallinnon edustajien ja kannattajien elämänkatsomuksessa. Tästä kertoo uskonnollisten tekstien ja symbolien runsaus kuolinilmoituksissa sekä kirkollisten seremonioiden liittäminen jopa punaisten virallisiin sankarihautajaisiin. Vaikka lehdistössä nähtiin ihanteena kuolemaan liittyvien uskonnollisten käsitysten häviäminen, niille annettiin tilaa. Huolimatta voimakkaista hyökkäyksistä kirkkoa vastaan monissa kirjoituksissa sosialismi katsottiin yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Lisäksi lukuisissa kirjoituksissa sosialismista tehtiin uskonto. Uskonnollisella retoriikalla sitoutettiin yhteiseen asiaan. Uskontoa siis käytettiin puoluepyyteiden palvelukseen. Samalla ylläpidettiin sen vahvaa asemaa punaisen hallinnon kannattajien – kenties edustajienkin – elämänkatsomuksessa.

Suomalainen sotilasidentiteetti yhteiskunnan muutoksessa toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan päättyminen vuonna 1945 ja sitä seurannut Suomen poliittinen uudelleenasemointi asettivat myös suomalaisen identiteettipolitiikan uudelleenarvioitavaksi. Erityisesti puolustusvoimissa ja ylipäätään suomalaisen sotilaan identiteetin kohdalla muutos oli suuri, sillä toista maailmansotaa edeltänyt kansalaissotilaan luominen oli perustunut pitkälti Neuvostoliiton ja Venäjän uhkaan. Sotaa muita kuin itäistä naapuria vastaan ei pidetty uskottavana. Tilanteen muututtua pohjaa maanpuolustustahdolle, isänmaalle ja ylipäätään sotilaalliselle varautumiselle oli haettava muista lähteistä. Tutkielma käsittelee suomalaisen sotilasidentiteetin tilaa 1960-luvun alussa (1960-1965). Asiaa tarkastellaan puolustusvoimien ja sen piirissä toimineiden henkilöiden näkövinkkelistä. Tarkoituksena on selvittää, miten he näkivät tilanteen, sen kehityksen ja mitä toimenpiteitä kenties tarvittiin identiteetin ohjaamiseksi oikeaan suuntaan. Alkuperäislähteinä työssä on käytetty pääasiassa puolustusvoimain vaikutuspiirissä julkaistuja sanoma- ja aikakauslehtiä tutkimusjaksolta. Aikaisempaa historiantutkimusta aiheesta ko. tutkimusjaksolta on julkaistu vähän. Tutkimus peilaa vahvasti Juha Mälkin väitöstutkimukseen (2008), jossa tutkittiin suomalaisen kansalaissotilaan luomistyötä 1920- ja 1930-luvuilla. Mälkin tutkimus toimii työssä monin paikoin vertailukohtana sotaa edeltäneeseen tilanteeseen. Toisena tärkeänä metodologisena lähtökohtana tutkielmalle on Vilho Harlen ja Sami Moision (2000) käsitys suomalaisesta identiteettiprojektista ja suomalaisen identiteetin rakentamisesta “toiseutta” vastaan. Tutkielma selvittää suomalaisen sotilasidentiteetin rakentumista kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla selvitetään, millaisena suomalainen sotilas nähtiin luonteensa valossa ja millaisia piirteitä yhdistettiin hänen persoonaansa yleisellä tasolla. Samalla selvitetään, miten nämä piirteet vaikuttivat sotilaalliseen kurinpitoon ja johtamiseen. Toinen taso kartoittaa, miten poliittisen johdon valitsema puolueettomuuspolitiikka vaikutti identiteetin perustaan, siihen miten isänmaallisuus haluttiin määritellä sekä niihin käytännön toimiin, joita valittu linja vaati. Kolmas taso keskittyy asevelvollisiässä olleeseen nuorisoon ja siihen, miten heidät nähtiin muun muassa 1960-luvun nuorisoradikalismin ja rauhanaatteiden valossa. Tutkielman loppupäätelmä on, että suomalainen oli kansallisten ominaispiirteidensä puolesta pitkälti hyväksytty “aikuinen” kansalainen. Myös sotilaille kielteiset piirteet, kuten vaikkapa “purnaaminen” oli otettu osaksi suomalaisen sotilaan kuvaa. Samalla puolustusvoimain piirissä oltiin kuitenkin huolestuneita kansalaisten sitoutumisesta isänmaahan ja maanpuolustukseen henkisellä tasolla. Esimerkiksi nuorison radikaalit aatteet nähtiin uhkana oikeanlaiselle identiteetille. Edellytyksenä hyväksyttävälle sotilasidentiteetille nähtiin poliittisen johdon valitseman puolueettomuusasenteen laaja ja ehdoton hyväksyminen. Tältä osin kaikkien suomalaisten olisi ajateltava samalla tavoin.

Diplomatian historiapolitiikka: Historia-argumenttien käyttö Kosovon kysymyksessä 1998-2010

Tutkielmassa tarkastellaan yhtä kansainvälisten suhteiden ja diplomatian lähihistorian pulmallisinta haastetta, kysymystä Kosovon asemasta vuosina 1998–2010. Se oli yksi keskeisimmistä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotien solmukohdista ja suhtautuminen siihen jakaa edelleen kansainvälisen yhteisön rivejä maailmanlaajuisesti. Tapaus on erityisen mielenkiintoinen myös nationalismin ja historiapolitiikan kannalta, sillä Kosovo on sekä albaanien että serbien kansallisen identiteetin ydinaluetta. Varhaishistorian myytit ja etnohistorialliset kertomukset ovat olleet tärkeässä asemassa lukuisissa aluetta koetelleissa konflikteissa. Tutkimuksen lähtökohtana on historiapolitiikan lähestymistavan välttämättömyys kansainvälisesti politisoituneen ”Kosovon kysymyksen” ymmärtämisessä. Historiapolitiikan teoreettisen viitekehyksen soveltuvuuden koettelu diplomatian argumentaation ja kansainvälisten suhteiden analysoinnissa on olennainen osa tutkimuksen tehtävänasettelua, sillä varsinkaan Suomessa ei vastaavaa tutkimusta ole ennen tehty. Samalla tutkimuksen tavoitteena on luokitella, analysoida ja vertailla eri valtioiden diplomaattisten historia-argumenttien käyttöä Kosovon kysymyksen yhteydessä sekä tarkastella näiden argumenttien kautta suhtautumista kansallisiin etnohistorian tulkintoihin ja niiden käyttöön 1990-luvun retoriikassa. Tutkielman tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat YK:n turvallisuusneuvoston Kosovoa käsittelevien istuntojen pöytäkirjat vuosilta 1998–2010 sekä huhti- ja heinäkuussa 2009 YK:n kansainväliselle tuomioistuimelle (ICJ) toimitetut, Kosovon itsenäisyysjulistuksen lainmukaisuutta käsittelevät, kirjalliset lausunnot ja kommentit. Tutkimuskirjallisuuden osalta tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat muun muassa Oliver Jens Schmittin, Marc Wellerin ja Pekka Visurin teokset sekä monet albaanien ja serbien kansallisia historiakäsityksiä ilmentävät teokset. Tutkielman metodologisena apuvälineenä on sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa aikaisemmin hyvin vähän käytettyä Karl-Georg Faberin mallia historian poliitisen käytön kategorisoimiseksi. Faberin mallia käytetään paitsi historia-argumenttien luokittelun kehikkona, myös ajattelua ohjaavana historianfilosofisena kolmitasoisena mallina. Sitä on täydennytty Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimuksen teorialla. Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on historiapolitiikan näkökulman ja Faberin mallin hedelmällisyyden toteaminen diplomatian argumentaation analysoinnissa. Samalla tutkimus osoittaa, että historia-argumenteilla oli (ja on edelleen) Kosovon kysymyksessä oma erityinen roolinsa, joka vaihteli ajallisesti ja teemoittain. Toisaalta kansalliset historiakäsitykset, kuten käsitys omasta kansasta uhrina, näkyivät argumenteissa selvästi, toisaalta pyrkimyksenä oli vältellä nationalistiseksi tulkittavia historia-argumentteja. Lisäksi monissa argumenteissa vaaditiin väkivaltaisen historian jättämistä taakse eurooppalaisen tulevaisuuden toivossa.