“Empire is a state of mind” – Imagining Eurasia in Russia –

Työssäni tarkastelen venäläistä neo-euraasianistista liikettä ja tapoja joilla liikkeen aktivistit rakentavat Euraasiasta yhtenäistä kokonaisuutta ja imperiumia. Keskeisiä tutkimuskysymyksiäni ovat: Mikä imperiumi on ja mitkä ovat sen keskeisiä motivaatioita ja teemoja? Kuinka imperiumin idea rakentuu tai käsitetään ja tämän voi tulkita? Minkälaisia seurauksia voi tulkita heidän tavallaan Euraasia nähdä olevan? Materiaalina käytän haastatteluja, jotka on kerätty Moskovassa keväällä 2008, ja liikkeen kirjallisia tuotoksia (lehdet ja Internet -sivut). Neo-euraasianistisella liikkeellä tarkoitan tässä työssä Kansainvälistä Euraasianistista liikettä (Meždunarodnoe Evrazijskoe Dviženie) ja sen alahaaraa Euraasianistista Nuorisoliittoa (Evrazijskij Sojuz Molodëži). Liike perustettiin virallisesti 2003, mutta rakentaa vahvasti historiallista yhteyttä 1930 -luvun klassiseen eurasianismiin. Tämän lisäksi sen diskurssissa on paljon neuvostoliittolaisia, fasistisia, uuskonservatiivisia ja nationalistisia piirteitä. Liikkeen johtohahmo on filosofi-geopoliitikko Alexandr Dugin. Työn tausta-ajatuksena minua kiinnostaa etenkin nk. älymystön tai intelligenttien vaikutus nationalismiin tai sosiaalisia ryhmiä määrittelevien diskurssien kehitykseen ja muutokseen.Tarkastelen materiaalia diskurssianalyyttisesta näkökulmasta. Näen diskurssianalyysin sen tutkimisena, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä. Samalla näiden diskurssien tutkiminen, foucautlaisen perinteen myötä, tarkastelee kriittisesti niiden tuottamia (aktualisoituneita sekä potentiaalisia) valtasuhteita. Käytän työssäni myös Benedict Andersonin kuvitellun yhteisön (imagined communities) käsitettä, joka auttaa hahmottamaan tapaa, jolla tutkimuskohteeni rakentavat imperiumia yhteisönä. Aktivistien puheessa imperiumi (imperiâ) tulee esiin pääasiallisesti positiivisesti ja ”heidän omanaan,” kun taas termi imperialismi (imperializm) pääosin negatiivisena, liittyen etenkin keskeisenä vihollisena pidettyihin Yhdysvaltoihin. Esiin nousee monta toisiinsa liittyvää teemaa, jotka jaottelen viideksi pääteemaksi. Näistä tarkastelen lähemmin imperiumia ”kaikkien kansojen hyväntekijänä (poliittinen puoli)”, ulkoisen voiman lähteenä (historiallis-geopoliittinen puoli) sekä kollektiivisen subjektin luojana (imperialistis-nationalistinen puoli). Pyrin kontekstualisoimaan diskurssin ja tarkastelemaan tapoja, joilla se ammentaa motiiveja myös historiallis-kulttuurisista tavoista hahmottaa aluetta ja sen asukkaita. Käsittelen myös kansan, kansakunnan, etnoksen ja nationalismin käsitteitä ja sitä, miten ne nousevat neo-eurasianistisessa diskursissa esiin. Imperiaalisen nationalismin (imperskij nacionalizm) käsite auttaa ymmärtämään niitä tapoja, jolla liike tekee sekä pesäeroa nationalismiin että samalla hyödyntää monia nationalistisen diskurssin perusteemoja. Eräs liikkeen diskurssin keskeisistä eroista niin sanottuun nationalismin valtavirtaan on ”kansakunnan (naciâ)” käsitteen vahva negatiivinen konnotaatio. Sen vastakohtana esiin nostetaan vahvasti kansan (narod) käsite. Samalla kuitenkin etnisen venäläisen (russkij) käsitettä käytetään tavallista laajemmin ja kattavammin kuin tavallisesti, ja ennen kaikkea Venäjä nousee imperiumin keskeisimmäksi tekijäksi. Euraasialaiseen imperiumiin liitetyistä positiivistista mielikuvista käsittelen tarkemmin monikansallisuuden ja kansojen kodin ideaa, joka nousee mielestäni huomattavaksi retoriseksi taustaksi kaikessa materiaalissa. Tähän liittyy vahvasti myös saman teeman sivujuonne, eli imperiumin ”vapauttava” rooli. Tulkitsen, että liikkeen imperiumi -diskurssilla on instrumentaalinen luonne: se legitimoi aktivistien vaatimuksia varsinkin entisen Neuvostoliiton alueen suhteen. ”Euraasialaisen kansan” ajatus toimii mahdollisena Euraasiaa yhteisenä tekijänä ”Neuvostokansan” tilalla. Sen taustalla materiaalistani päätellen siintävät kuitenkin enemmänkin Venäjä ja venäläis -spesifit vaateet kuin koko Euraasia. Pohdin myös kansakunnan (nation) hyljeksimisen syitä ja käsitteen sopivuutta Venäjälle, kuten myös venäläisyyden käsitteiden kerrostuneisuutta. Kokonaisuudessaan imperiumi tuli esiin abstraktina, utopistisena ja ”totaalisena” kokonaisuutena.

Identity, Unity, and the Limits of Democracy

Can the demos be uncoupled from the ethnos? Can there be a democratic politics of state‐boundaries, or are borders a condition of the possibility of democratic politics rather than a possible subject for those politics? The author argues for the decoupling strategy and affirms the possibility of a democratic politics about borders, anchoring the discussion in the politics of Northern Ireland. The argument turns on the analysis of public reasoning. It is argued first that culturalist accounts of self‐determination are misconceived and that political institutions, and not cultural identity, make collective self‐determination possible. Second, that the demos is constituted by acts of mutual recognition required by the practice of public reasoning, and that this practice cannot be confined with state‐boundaries. Taken together this allows us to conceive of the unity of a people as constituted by practices of public reason, given effect by institutions whose configuration is never finally fixed.

Whose sins do the Brethren confess? The problem of sin as the problem of expiation

Among Brethren fisher families in Gamrie, northeast Scotland, professional clergy and written liturgy are held to be blasphemous denials of the true workings of the Holy Spirit. God, I was told, chooses to speak through all born-again (male) persons, unrestricted by the vain repetitions of lettered clerics and their prayer books. In this context, confession of one’s own sin is a private and pointedly interior affair. In Gamrie, not only did every man seek to be his own skipper, but also his own priest. Yet, much of Brethren worship is given over to ritualised acts of confession. So whose sins do the Brethren confess, and to what end? This article argues that among the Brethren of Gamrie, such acts involve confessing not one’s own sin, but the sins of a ‘sick’ and ‘fallen’ world. More than this, by attending to the sociological (as opposed to theological) processes of confessing the sins of another, we see a collapse in the distinction between confiteor and credo that has so dogged anthropological studies of Christianity. In Brethren prayer and bible study, as well as in everyday gossip, the “I confess” of the confiteor and the “I believe” of credo co-constitute one another in and through evidences of the ‘lostness’ of ‘this present age’. But how, if at all, does this solve ‘the problem of sin’? This article suggests that, with the ritual gaze of confession turned radically outward, Brethren announcements of global wickedness enact (in a deliberate tautology) both a totalising call for repentance from sin, and a millenarian creed of the imminent apocalypse. Here, the problem of ritual can be understood as the problem of (partially failed) expiation.

A África, os africanos e as Ciências Sociais

As Ciências Sociais foram constituídas no bojo do processo de conquista colonial da Europa sobre a África no século XIX, isto fez com que muitas reflexões, conceitos, teorias, metodologias fossem inspiradas neste contexto social que vinculou homens de diferentes realidades históricas de maneira antagônica. Este artigo faz uma abordagem analítica e interpretativa deste período de nascedouro das Ciências Sociais e da literatura oitocentista sobre a África e os africanos.

O continente africano e o Brasil: escravização, cooperação e intercâmbio

As reflexões e iniciativas brasileiras e africanas sobre acordos de cooperação mútua no plano científico, artístico e cultural vem crescendo nesta primeira década do século XXI visando uma integração e a constituição de mecanismo de cooperação técnico-científico a partir das história comuns que envolvem os escravismos, o tráfico, a diáspora africana, as independências e nossa identidade cultural construída no Atlântico. As universidades brasileiras através de seus centros e núcleos de pesquisas vinculados aos estudos sobre as populações afro-brasileiras e as sociedades africanas tem caminhado nesta direção de modo paulatino, mas flagrante.

Placing Displacement: Place-making in a World of Movement

Over the last two decades, there has been a radical shift in anthropology from stable, rooted and mappable identities to fluid, transitory and migratory forms of belonging. Displacement has become the new trope through which anthropologists have come to look at the world. As a result, place has received an ambiguous position. Focusing on the life experiences of one Somali refugee woman living in Melbourne and her engagement with place, this article questions the current emphasis on space and boundlessness in anthropological discourses on displacement. It argues that rather than developing theoretical concepts that bypass people's experiences, the zooming in on individuals' lifeworlds allows for a close look at the particularity and everydayness of being-in-place. It shows the need for a more complex and nuanced view of displacement – one that values people's lived experiences and one that takes the placement in displacement more seriously.