Alueellisen turvallisuuden haasteet : Länsi-Afrikan turvallisuusyhteistyö ja Malin kriisi

Malissa vuonna 2014 meneillään olevan kriisin tarkastelu luo kuvan tyypillisestä 2000 - luvun afrikkalaisesti konfliktista, jonka juuret ovat syvällä alueen historiallisissa epäkohdissa sekä etnisissä ja alueellisissa ongelmissa. Konfliktin monitahoinen vaikutus nykymaailmassa ulottuu laajalle, jopa globaalille, tasolle. Malin kriisin ratkaisuyritykset muodostavat poikkeavan kaavan kansainvälisen yhteisön aikaisemmin harjoittamasta tavasta ja voivat olla esimerkki uudesta turvallisuusyhteistyöstä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää vuonna 2012 eskaloituneen Malin kriisin ratkaisemiseksi tehtyjä pyrkimyksiä sekä niiden taustalla vaikuttavia toimijoita ja turvallisuusyhteistyötä. Tutkimuksessa tarkastellaan lisäksi Länsi-Afrikan ja Sahelin alueella vaikuttavien valtioiden ja yhteisöjen toimintaa sekä analysoidaan niiden intressejä aluetta kohtaan ja mahdollista vaikutusta Malin sisäiseen konfliktiin. Malissa nykyiseen kriisiin liittyy monia ulottuvuuksia. Historiallinen tausta vuosikymmeniä kestäneessä konfliktissa, keskushallinnon heikkous ja useiden Länsi-Afrikan valtioiden suvereniteetin puuttuminen omalla alueellaan ovat merkittäviä tekijöitä kriisin syntymisessä ja jatkumisessa. Yhteiskunnalliset epäkohdat ja humanitääriset ongelmat ruokkivat vähemmistöjen kapinointia ja luovat pohjan järjestäytyneelle rikollisuudelle, terrorismille ja uskonnollisille ääriliikkeille, joiden voima on kasvanut niin suureksi, että ne pystyvät haastamaan alueen heikot valtiot. Kriisi on samalla Malin keskushallinnon taistelua maan sisäisiä separatistisia pyrkimyksiä vastaan ja terrorismin vastaista sotaa, johon kansainvälinen yhteisö laajalla rintamalla omien intressiensä mukaisesti osallistuu. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on kvalitatiivinen eli laadullinen konfliktin tutkimus, joka perustuu vertailevaan asiakirjatutkimukseen ja aineiston sisällönanalyysiin. Tutkimuksen näkökulmaa on laajennettu premissien kautta konstruktiivisen ja jälkikoloniaalisen teorian avulla.

Kollektiivinen turvallisuus Venäjän sotilaspolitiikassa

Tutkielma käsittelee kollektiivisen turvallisuuden merkitystä Venäjän sotilaspolitiikassa. Eurooppalaisesta näkökulmasta Venäjän suhtautuminen kollektiiviseen turvallisuuteen on kiinnostava aihe. Historiasta tiedetään, kuinka 1930-luvulla silloinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä, Kansainliitto, epäonnistui keskeisessä tehtävässään sodan estämisessä Euroopassa. Neuvostoliitto toimi suhteessa Kansainliittoon kansallisten intressiensä pohjalta monien muiden eurooppalaisten suurvaltojen tavoin. Venäjä on esiintynyt kattavan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän kannattajana ja samalla kehittänyt aktiivisesti johtamaansa alueellista kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestöä (KTSJ). Tutkimusmetodina käytetään järjestelmäanalyysia, jossa kollektiivista turvallisuutta pyritään asemoimaan suhteessa Venäjän sotilaspoliittiseen järjestelmään. Samalla pyritään ymmärrettävästi selittämään Venäjän strategisia tavoitteita kollektiivisen turvallisuuden näkökulmasta. Eräs havainto teoriapohjasta on, että kollektiivinen turvallisuus ei ole sotilaspolitiikan tuote, vaan se myös vaikuttaa poliittiseen järjestelmään eri tasoilla takaisinkytkennän kautta. Kollektiivinen turvallisuus on laaja käsite, jonka merkitys konstituoituu vuorovaikutuksessa kansainvälisen oikeuden ja sotilaspolitiikan kanssa. Se voidaan ymmärtää myös YK:n tai alueellisten turvallisuusjärjestöjen mekanismina rauhan ylläpidossa. Venäjän käsitys kollektiivisesta turvallisuudesta on valtiokeskeinen ja korostaa kansainvälistä tasavertaisuutta, siinä missä läntinen käsite korostaa kokonaisvaltaisuutta valtion sisäisessä kontekstissa. Kollektiivinen turvallisuus pyrkii säätelemään valtioiden välistä voimankäyttöä. Kollektiivisen turvallisuuden projekti voidaan ymmärtää Venäjän tavoitteena säilyttää maan kokoon suhteutettu vaikutusvalta maailmanpolitiikassa ja pärjätä globaalissa resurssikamppailussa. KTSJ:n avulla pyritään säilyttämään harvalukuiset liittolaiset ja torjumaan sotilaspoliittisia uhkia. Globaali kollektiivisen turvallisuuden järjestelmä ei Venäjän näkökulmasta käytännössä toimi tai se on hyvin valikoiva. Eurooppalainen turvallisuusyhteistyö Etyjin puitteissa ei ole edistynyt 2000-luvulla Venäjän toivomalla tavalla. Jatkossa on mahdollista, että Venäjä pyrkii lisäämään kahdenvälistä turvallisuusyhteistyötä Euroopan maiden kanssa.