Niskapietiläntie, Ruokolahti, Rautjärvi : Museotien hoito- ja ylläpitosuunnitelmat

Niskapietiläntien museotie on Ruokolahden ja Rautjärven kuntien alueella tiellä 3891. Museotiejakso on pituudeltaan 19,5 kilometriä. Sen länsipää on levähdysalueen kohdalla, jonka tierekisteriosoite on 3981/1/6330. Itäpäässä museotie liittyy Miettiläntiehen (tie 3991). Niskapietiläntien museotien ulkopuolinen itäosa Ruokolahden Immolan ja Huhtasen kohdalla sijoittuu tiiviiseen taajamarakenteeseen. Immolassa on entisen sotilaslentokentän kasarmialue, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö (RKY). Museokohteena Niskapietiläntie on periaatteessa helposti saavutettava, mutta käytännössä vaikeasti löytyvä siitäkin huolimatta, että sille ohjaavat museotieopasteiden lisäksi Via Karelia-tien opasteet. Museotien opastaulut ovat uusia ja asianmukaisia, mutta niissä museotiejakso on merkitty virheellisesti, liian pitkäksi länsiosastaan. Niskapietiläntie on liitetty Liikenneviraston (silloin Tie- ja vesirakennuslaitoksen) museokohdekokoelmaan vuonna 1989. Se edustaa kokoelmapolitiikassa mainittuja tieliikennehistoriallisia ajanjaksoja, ”1600- ja 1700-lukujen tieverkon rakentuminen” ja ”1800-luvun tieverkon täydentyminen”. Tietopohja on ollut hatara sekä museokohdetta valittaessa että kokoelmapolitiikan arvotuksessa. Tämän hoito- ja ylläpitosuunnitelman yhteydessä on käynyt ilmeiseksi, että tie on syntynyt vasta 1700-luvun puolivälin tienoilla ja liittyy Venäjän ensisijaisesti sotilaallisiin tavoitteisiin. Tien merkitys valtakunnalliselle liikenteelle alkaa 1800-luvulta, kun postin kuljetus aloitettiin ja tielle perustettiin kestikievarit, mitä on yleensä pidetty maantien tunnusmerkkinä. Vuosina 1938–1957 Niskapietiläntien museojakso oli osa valtateitä 6 ja 14. Selkeimmin se edustaa kokoelmapolitiikan ajanjaksoa: ”Vuoden 1938 valtatieluokitus ja sen merkitys”. Tien sotilaallinen arvo oli keskeinen vuonna 1936, kun Viipurin läänin kansanedustajat esittivät tien parantamista. Tien parantaminen aloitettiin vuonna 1938. Jatkosodan alussa Niskapietiläntien maasto oli suomalaisten sotajoukkojen lähtöalue. Tienvarren asukkaiden kylätoiminta on poikkeuksellisen aktiivista, mikä huipentuu vuosittaiseen, jo perinteiseen Museotiepäivään. Tien sotilaallista perinnettä on myös elävöitetty ja reservikasarmialue on kunnostettu muistomerkiksi. Niskapietiläntie kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY). Niskapietilän museotien linjaus ja mäkisyys sekä maa- ja metsätalousmaisema ovat säilyneet toisiaan täydentävänä kokonaisuutena ja kuvaavat edustavasti suomalaisia maanteitä 1800-1900-lukujen taitteen molemmin puolin sekä valtateitä 1930-luvulta 1950-luvulle. Tien kunto on museaalisessa näkökulmassa hyvä. Myös sen ympäristö vastaa historiallista arvoaan. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Niskapietiläntie ensisijaisesti todisteena Suomen ensimmäisistä valtateistä. Tien säilyneisyys museointihetken (1989) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä. Toimenpiteillä pyritään korostamaan tien ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja tien mahdolliselle korjaukselle.

Tallinmäki–Virojoki-tie, Hamina, Virolahti : Museotien hoito- ja ylläpitosuunnitelma

Tallinmäki ̶ Virojoki-museotie sijaitsee Haminan ja Virolahden kunnissa. Museotiejakson pituus on noin 35 kilometriä. Museotieksi poikkeuksellisesti tie 3513 (Tallinmäki ̶ Virojoki) on koko pituudeltaan museotie. Se on osa Suurta Rantatietä, joka johtaa Turusta historiallisesti Viipuriin, nykyisin Vaalimaalle. Suuren Rantatien historia ulottuu Turun lähiympäristössä jopa 800-luvulle saakka. Viipurin linnan rakentamisen aloittaminen vuonna 1293 on ollut ajankohta, jolloin yhtenäistä maakulkureittiä Ruotsin itärajan rajalinnaan on tarvittu. Tie on syntynyt valtakunnalliseksi maantieksi hallinnollisista ja sotilaallisista tarpeista. Suuri Rantatie on yksi harvoista Suomen historiallisista teistä, jotka on inventoitu. Tallinmäki ̶ Virojoki-museotie on säilynyt linjaukseltaan ja korkeussuhteiltaan melko samanlaisena, mitä se on ollut 1700-luvulla. Tie kaartelee laajoja maanviljelysmaisemia, mutta sen varrella on myös metsäisiä jaksoja. Tallinmäki ̶ Virojoki-tie on liitetty Liikenneviraston (silloin Tie- ja vesirakennuslaitoksen) museokohdekokoelmaan vuonna 1982 ensimmäisten kohteiden joukossa. Liikenneviraston museokohdekokoelmassa Tallinmäki ̶ Virojoki-museotie edustaa kokoelmapolitiikassa mainittua tieliikennehistoriallista ajanjaksoa, ”Tien varhaisvaiheet 800-1400-luvulla, Jaakko Teitin luettelon keskiaikaiset tiet”. Museotie kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon (RKY) osana Suurta Rantatietä. Tallinmäki ̶ Virojoki-museotiejakso on ollut vuoteen 1966 osana valtatietä 7. On luonnollista, että noin 800 vuotta vanhoja tien tunnusmerkkejä ei enää löydy. Tie on säilynyt museointihetkensä (1982) asussa melko hyvin. Autoliikenteen vaatimukset ovat muokanneet tietä 1930-luvulta alkaen. Tiehen keskeisesti liittyy edelleenkin havaittava sotilaallinen rakennelma, Salpa-linja, mikä jatkaa tien syntyhistorian perinnettä. Museokohdekokoelmassa Tallinmäki ̶ Virojoki-museotien keskeinen arvo on sen ajallinen ja ilmiöllinen kerrostuneisuus. Tallinmäki ̶ Virojoki-museotien kunto on museaalisesta näkökulmasta hyvä. Myös tien ympäristö vastaa historiallista arvoa. Museokohteena Tallinmäki ̶ Virojoki-tie on helposti saavutettava ja helposti löytyvä. Maisemallisesti kohde on merkittävä, koska tien linjaus ja mäkisyys sekä maa- ja metsätalousmaisema ovat säilyneet toisiaan täydentävänä kokonaisuutena. Erikoisuutena ovat 1900-luvun alussa rakennetut kivisillat. Niiden kunnon tarkkailu ja kunnossapito ovat tien historialliselle arvolle tärkeitä. Museotien opastaulut ovat uusia ja siistissä kunnossa. Hoito- ja ylläpitosuunnitelmassa esitetään yhtä lisätaulua Klamilan kylään perusteella, että sillä kohdalla on säilynyt tien alkuperäistä linjausta muutaman sadan metrin matkalla maantienä. Klamilan kaupan ja kylätalon pihan kulmasta lähtee ja palaa myöhemmin museotielle (3513) Uuno Klamin tie, jonka tienumero on 14709. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Tallinmäki ̶ Virojoki-tie todisteena Suomen teiden varhaisvaiheista kerrostuneena valtatieksi vuosina 1938-1966. Tien säilyneisyys museointihetken (1982) asussa edellyttää hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä. Toimenpiteillä pyritään korostamaan tien ja sen ympäristön tulkittavuutta. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi sekä tienpitäjän että maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä pitkän aikavälin tavoitteena kohteen ympäristön kunnostustoimenpiteitä ja suuntaviivoja tien mahdolliselle korjaukselle.

"Kiristääkö kypärä?" : psyykkinen valmennus ilmavoimien lennonopetuksessa

Tutkimuksen tavoite on selvittää, millä tavoin oppilaan psyyke huomioidaan ilmavoimien lennonopetuksessa ja kuinka oppilaan persoonallisia ominaisuuksia pyritään tukemaan ja kehittämään koulutuksessa. Tutkimusongelmina ovat psyykkisen valmennuksen toteutuminen ilmavoimissa, onko psyykkinen valmennus ilmavoimissa tiedostettua vai tiedostamatonta ja tarvitaanko ilmavoimissa psyykkistä valmennusta. Tuloksista pyritään tekemään päätelmiä psyykkisen valmennuksen mahdollisista kehitystarpeista lennonopetuksessa. Tutkimuksen viitekehyksen runkona käytetään Lintusen ja Haaralan kehittämää psyykkisen valmennuksen mallia, joka määrittelee psyykkisen valmennuksen menetelmät, sisällöt ja tavoitteet. Mallissa erotetaan omiksi osa-alueiksi psyykkistä hyvinvointia ja persoonallisuuden kehittymistä tukeva opetus ja valmennus, psyykkisten taitojen opettaminen sekä ongelmien hoito.(Lintunen, Orava & Haarala 1997.) Tutkimuksessa käytetyt menetelmät ovat kvalitatiivisia. Tutkimusongelmiin etsitään vastauksia haastattelemalla neljää ilmavoimien lennonopettajaa. Haastattelut suoritetaan teemahaastatteluina, ja haastatteluista syntynyt aineisto analysoidaan laadullisen tutkimuksen sisällönanalyysilla. Aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu ilmavoimissa, joten tutkimuksessa on pyritty luomaan yleiskuvaa psyykkisen valmennuksen toteutumisesta lennonopetuksessa. Lennonopetuksen tarkastelu Lintusen ynnä muiden kehittämän psyykkisen valmennuksen mallin avulla osoittaa, että lennonopetukseen kuuluu joiltain osin psyykkistä valmennusta ja psyykkinen valmennus on pääosin tiedostamatonta. Valmennukselle on keskeistä, että se tähtää käytetystä menetelmästä riippumatta kiinteästi varsinaisen suorituksen parantamiseen. Valmennuksella pyritään vaikuttamaan ensisijaisesti lentämisen erityiskysymyksiin. Näitä ovat esimerkiksi tilannetietoisuuden kasvattaminen sekä päätöksentekokyvyn kehittäminen. Tutkimus osoittaa, että vaikka lennonopetuksessa annetaankin suoritukseen liittyvien taitojen valmennusta, yksi keskeinen osa-alue puuttuu opetuksesta. Suorituksen hallintaa ei käsitellä lennonopetuksessa ja se näkyy aikaisempien tutkimusten perusteella myös oppilaiden psyykkisenä oireilemisena. Lentokoulutus aiheuttaa ohjaajille muun muassa stressiä, ahdistusta ja jännittyneisyyttä, mutta koulutukseen ei sisälly niiden ennaltaehkäisyä eikä hoitoa. Ilmavoimissa tarvitaan psyykkistä valmennusta. Pelkkien suoritukseen liittyvien psyykkisten taitojen opettelu ei kuitenkaan yksin riitä. Suorituksen hallinta on ratkaiseva toiminnan säätelijä muiden taitotekijöiden yläpuolella. Tämän vuoksi lentäjän suorituksen hallintaan vaikuttavien osa-alueiden, kuten itseluottamuksen, stressin hallinnan sekä keskittymisen on oltava kunnossa.

Säännöstelyjen kehittämistyön vaikutukset Oulujoen vesistössä : seurannan tulokset vuosina 1999–2009

Ympäristöviranomaiset ja Oulujoen vesistön alueella toimivat voimayhtiöt tekivät vuosina 1989–1992 monitieteisen selvityksen vesistöjen säännöstelyn kehittämiseksi. Kehittämisen tavoitteina oli ottaa virkistyskäytön tarpeet ja vesiluonnon tilaan vaikuttavat tekijät paremmin huomioon, mutta säilyttää säännöstelyn alkuperäinen tavoite, eli palvella energiantuotantoa sekä estää tulvavahinkoja ja rantavyöryjä. Selvityksen tuloksena annettiin Oulujoen vesistön säännöstelyä, siihen liittyvää ympäristönhoitoa ja tiedotusta koskevia kehittämissuosituksia. Suositusten perusteella otettiin käyttöön järvikohtaiset kesäajan vedenkorkeuksia ohjaavat tavoitetasot ja yläsuositukset. Kehittämisselvityksen tuloksena annettuja suosituksia alettiin noudattaa vuodesta 1993 lähtien. Ensimmäinen suositusten seurantaselvitys tehtiin vuonna 1998 ja tässä raportissa on esitelty vuoden 2009 seurantahankkeen tulokset. Syksyn 2009 seuranta osoittaa, että suositukset ovat toteutuneet pääasiassa hyvin. Niiden toteuttamisella on saavutettu säännöstelyn kehittämisselvityksessä asetettuja tavoitteita. Ennen kaikkea suositukset kesäajan vedenkorkeuksissa ovat toteutuneet hyvin lukuun ottamatta Kianta- ja Vuokkijärviä. Suositusten toteutumisen seurauksena vesistön virkistyskäyttömahdollisuudet ovat parantuneet. Käytössä olevat kesäajan vedenkorkeuksien tavoitetasot ja yläsuositukset ovat selvityksen perusteella tarpeelliset, ja suurin osa vesistön käyttäjistä pitääkin vedenkorkeuksia sopivana juhannuksesta elokuulle. Tarkastellun ajanjakson aikana Kianta- ja Vuokkijärvien vedenpintaa on jouduttu laskemaan voimalaitosten korjausten vuoksi; kesällä 2003 Ämmän ja Aittokosken voimalaitosten peruskorjauksen, kesällä 2005 Aittokosken voimalaitoksen turbiinin uusimisen ja kesällä 2008 Seitenoikean voimalaitoksen peruskorjauksen takia. Lisäksi erityisen matalia vedenkorkeuksia esiintyi kuivina vuosina 2003 ja 2006. Eri aikoina toteutettujen kasvillisuusseurantojen tulosten tulkintaa haittaavat voimakkaasti erot seurantamenetelmissä. Vuoden 2009 seurantatutkimuksen tulosten tulkintaa hankaloitti myös havaintovuoden 2003 poikkeuksellisen alhaiset vedenkorkeudet, jotka lisäsivät merkittävästi pienten häiriölajien lukumäärää säännösteltyjen järvien rantavyöhykkeellä. Vedenkorkeusanalyysin perusteella pitäisi tilanteen kasvillisuuden kannalta olla kuitenkin parantunut ja kasvillisuuden vyöhykkeisyyden olla paremmin kehittynyttä ja vakiintuneempaa verrattuna aiempiin tarkasteltuihin ajanjaksoihin. Kasvillisuuden strategia-analyysin perusteella voidaan todeta, että ylempi rantavyöhyke on vakiintuneempaa ja eroosion ja jään vaikutukset kasvillisuuteen ovat vähentyneet. Järvien vedenkorkeuden säännöstelyn on arvioitu vaikuttaneen negatiivisesti kalastoon pohjaeläinten muodostamien ravintovarojen vähenemisen takia. Säännösteltyjen kohdejärvien pohjaeläimistö erosi pääsääntöisesti vertailujärvien eläimistöstä, etenkin koostumuksensa perusteella. Rantavyöhykkeen eläimistö erosi vähiten lievemmin säännösteltyjen järvillä ja eniten voimakkaammin säännöstellyillä järvillä. Kuitenkin Oulujoen vesistön säännöstelyjen muutokset suosituksia edeltävän ja sen jälkeisen ajanjakson välillä ovat olleet pohjaeläimistön kannalta hyvin pieniä eikä pohjaeläinaineiston koostumuksessa tai runsaudessa ei ole havaittavissa sellaisia eroja tai yhdenmukaista kehityssuuntaa, jotka olisi yhdistettävissä säännöstelyssä toteutuneisiin muutoksiin ajanjaksojen välillä. Säännöstely vaikuttaa kalojen lisääntymiseen ja ravintovaroihin, sillä se voi heikentää pohjaeläimistön ja rantaeläinplanktonin elinolosuhteita sekä vaikeuttaa mädin säilymistä ja vähentää sopivien lisääntymisalueiden määrää. Säännöstelykäytännön muutoksen vaikutusta kalastoon on vaikea arvioida käytettävissä olevien saalis- tai yksikkösaalistietojen perusteella. Muutoksen mahdolliset vaikutukset kalakantoihin peittyvät samanaikaisesti istutuksissa tapahtuneisiin kalayhteisömuutoksiin. Kalastuksen suuntautumisen eri lajeihin aiheuttaa sen, että verkkokalastuksen yksikkösaaliit eivät enää välttämättä kerro todellisista muutoksista kalastossa. Vedenkorkeuksien vaihtelussa on Oulujärvellä kuitenkin tapahtunut kalakantojen kannalta myönteisiä muutoksia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tiedotuksen tarve säännöstelyn ja vedenkorkeuksien osalta nousi kyselytutkimuksessa vahvasti esiin. Vesistön käyttäjien yleiskuva säännöstelystä on huonontunut aiemmasta seurannasta vuonna 1998 lukuun ottamatta Oulujärveä, jossa yleiskuva on parantunut. Tehtyjen vesistön ja rantojen hoito- ja kunnostustöiden hyödyllisyys koetaan hyväksi, ja suurin osa vesistön käyttäjistä on sitä miltä, että alueella tulisi tehdä lisätoimenpiteitä vesistön käytön parantamiseksi.

Leukanivelen artroskopiat

Monet sairaudet voivat vaikuttaa myös leukaniveleen. Tavallisimpia leukaniveltä vaurioittavia sairauksia ovat erilaiset reumasairaudet, joista yleisimpänä on nivelreuma, eli reumatoidi artriitti. Leukanivelessä esiintyy myös vain siinä ilmeneviä sairauksia. Yleisimmin vaiva johtuu leukanivelen välilevyn häiriintyneestä toiminnasta, joka estää alaleukaluun nivelpään normaalia liikkumista. Leukanivelen toimintavaikeudet (engl. temporomandibular disorders, TMD) vaikuttavat potilaan jokapäiväiseen elämään hankaloittamalla muun muassa puhumista ja syömistä. Potilaan hoito aloitetaan aina ei-invasiivisilla hoitomuodoilla. Jos näillä ei saada tulosta, siirrytään myöhemmin invasiivisempiin hoitoihin. Vähiten invasiivisia hoitomuotoja, joilla on saavutettu leukanivelvaivapotilaille oireiden helpotusta, ovat leukanivelen tähystysleikkaukset, eli artroskopiat. Artroskopian tärkeimpiä indikaatioita ovat leukanivelen rakenteelliset ongelmat, kuten palautumattoman nivelvälilevyn sijoiltaanmenon aiheuttama ns. closed lock- tila, osteoartroosi, sekä artriitit. Artroskooppisesti diagnoosi voidaan varmistaa suorassa näköyhteydessä nivelen sisäpinnoille. Artroskooppisesti voidaan myös suorittaa leukanivelvaivojen hoitotoimenpiteitä kuten adheesioiden poistoa. Artroskooppisella hoidolla on saavutettu hyviä hoitotuloksia etenkin kivuliaasta nivelvälilevyn palautumattomasta sijoiltaanmenosta ja osteoartroosista kärsivien potilaiden hoidossa. Artroskopialla on myös saavutettu erinomainen diagnostinen tarkkuus epäselvien nivelensisäisten diagnoosien selvittämisessä.Artroskopia on erittäin hyödyllinen hoitomuoto oikein valikoiduille potilaille ja sitä kannattaa kokeilla tietyille potilasryhmille konservatiivisen hoidon jälkeen.

Lestijoen, Pöntiönjoen, Lohtajanjoen, Viirretjoen ja Koskenkylänjoen vesistöalueiden vesienhoidon toimenpideohjelma 2016-2021

Vesienhoidon keskeisenä tavoitteena on estää jokien, järvien ja rannikkovesien sekä pohjavesien tilan heikkeneminen sekä pyrkiä kaikkien vesien vähintään hyvään tilaan. Erinomaisiksi tai hyviksi arvioitujen vesien tilaa ei saa heikentää. Tavoitteen saavuttamiseksi suunnitellaan ja toteutetaan vesien tilaa parantavia toimenpiteitä ja seurataan niiden vaikutuksia. Vesienhoidossa otetaan huomioon myös merenhoidon, tulvariskien hallinnan sekä luonnonsuojelun tavoitteet. Vesienhoitoa suunnitellaan vesienhoitoalueittain, joita on Manner-Suomessa seitsemän. Vesienhoitoalue muodostuu yhdestä tai useammasta vesistöalueesta. Lestijoen, Pöntiönjoen, Lohtajanjoen, Viirretjoen ja Koskenkylänjoen (Lestijoen ym.) toimenpideohjelman alue kuuluu Kokemäenjoen-Saaristomeren-Selkämeren vesienhoitoalueeseen. Vesienhoidon suunnittelu etenee kuuden vuoden jaksoissa. Ensimmäiset vuoteen 2015 ulottuvat toimenpideohjelmat laadittiin laajassa yhteistyössä vuosien 2008–2009 aikana. Lisätietoa vesienhoidosta ja vesienhoidon järjestämisestä vesienhoitoalueella on saatavilla osoitteessa www.ymparisto.fi/lantinenvesienhoitoalue sekä Kokemäenjoen - Saarisromeren – Selkämeren vesienhoitoalueen vesienhoitosuunnitelmasta. Vesienhoitosuunnitelmassa esitellään tarkemmin vesienhoitoon liittyvä lainsäädäntö ja vesienhoitoon liittyvät muut suunnitelmat ja strategiat. Lisäksi vesienhoitosuunnitelmassa on tehty koko vesienhoitoaluetta koskava vaihtoehtotarkastelu vesienhoi-don toimenpiteistä.