”Se olin näin, se ei ollut näin, kaikki on niin kuin sanomme sen olleen” – Postmoderni uudelleenkirjoitus historian ja fiktion suhteiden problematisoijana José Saramagon romaanissa Jeesuksen Kristuksen evankeliumi

Portugalilaisen Nobel-kirjailija José Saramagon romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (O Evangelho segundo Jesus Cristo, 1991) herätti ilmestyessään niin suuren kohun, että Saramago muutti pois synnyinmaastaan Portugalista. Teoksen saama kiihkeä vastustus johtui lähinnä sen aiheesta ja kriittisestä sisällöstä; Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on postmoderni, kriittinen Raamatun evankeliumien uudelleenkirjoitus. Romaani kertoo kokonaisuudessaan uudestaan kanonisista evankeliumeista tutun Jeesuksen tarinan, mutta antaa useille Jeesuksen elämän vaiheille, sanoille ja teoille täysin päinvastaisen tulkinnan kuin kristinuskon perinteisessä tulkintatraditiossa. Pro gradu -työssäni tutkin paitsi sitä, miten Jeesuksen Kristuksen evankeliumi eroaa Raamatun evankeliumeista, ennen kaikkea sitä, miksi Saramagon romaani kertoo evankeliumeista tutun tarinan uudestaan. Tutkimukseni pääasiallisena teoreettisena viitekehyksenä käytän Linda Hutcheonin teoriaa historiografisesta metafiktiosta ja postmodernista taiteesta. Hutcheon kutsuu postmoderneja historiallisia aiheita käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia historiografisiksi metafiktioiksi. Historiografinen metafiktio on kriittistä, poliittista, ironista, parodista, paradoksaalista ja intertekstuaalista. Historiografisessa metafiktiossa pääpaino ei ole menneisyyden kuvaamisessa, vaan menneisyyden kuvaamiseen liittyvissä kysymyksissä ja ongelmissa. Historiografinen metafiktio osoittaa, että menneisyyteen ei ole suoraa pääsyä eikä sitä voi kuvata ”sellaisenaan”. Menneisyyden voi tavoittaa ainoastaan aiempien representaatioiden kautta. Hutcheonin mukaan kaikki representaatiot ovat subjektiivisia, ja sen vuoksi ne pitävät aina sisällään myös tietyn ideologian. Tutkimuksessani päädyn siihen, että Saramagon kanonisten evankeliumien postmodernin uudelleentulkinnan tarkoitus on historiografisen metafiktion tapaan problematisoida historian(kirjoituksen) ja fiktion suhteet. Historian ja fiktion suhteet problematisoidessaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumi kommentoi kanonisia evankeliumeja, moderneja Jeesus-romaaneja ja näiden perinteisiä tulkintatraditioita, sekä ilmentää postmodernille filosofialle ominaisia ajattelunvirtauksia. Saramagon kanonisten evankeliumien uudelleenkirjoitus kyseenalaistaa niin kanonisten evankeliumien kuin Jeesus-romaanien tulkintaperinteessä tyypillisen ajatuksen historiallisen totuuden olemassaolosta ja kiistää menneisyyden objektiivisen kuvauksen mahdollisuuden. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi osoittaa historiankirjoituksen fiktiivisyyden, mutta nostaa toisaalta esiin ajatuksen fiktion mahdollisuuksista kuvata tekstin ulkopuolista todellisuutta.

Ruumiita faktan ja fiktion rajalla

Kirjallisuusarvostelu

Kulttuurin merkitys spekulatiivisen fiktion kääntämisessä

Tutkielma käsittelee kulttuurin merkitystä spekulatiivisessa fiktiossa eli sitä, miten genre vaikuttaa tekstin kulttuurisidonnaisten kohtien kääntämiseen. Spekulatiivinen fiktio käsitetään usein lähes irralliseksi siitä kulttuurista, jossa se on syntynyt. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuitenkin osoittaa, ettei näin ole. Spekulatiivinen fiktio ei ole siis erillinen syntykulttuuristaan, vaan vaikutussuhde on itse asiassa molemminpuolinen: kulttuuri ottaa paitsi vaikutteita, mutta myös sanastoa spekulatiivisesta fiktiosta. Koska spekulatiivinen fiktio on erityisesti Suomessa terminä uudehko, sen määritteleminen on olennainen osa tutkimusta. Spekulatiivisen fiktion yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia aiempiin genreihin, kuten tieteiskirjallisuuteen ja fantasiakirjallisuuteen, käsitellään tutkimuksen alkuosassa. Spekulatiivisen fiktion määrittelyn yhteydessä referoidaan Heather Urbanskin ’painajaismalleja’, joihin spekulatiivisen fiktion teokset voidaan lajitella sen mukaan, millaisia syntykulttuurinsa pelkoja ja kauhuskenaarioita ne kuvastavat. Jälkimmäinen osa keskittyy kulttuurin merkitykseen spekulatiivisessa fiktiossa ja siihen, miten mahdolliset viittaukset teoksen lähdekulttuurin vaikuttavat käännösten tulkintaan. Tutkimuksen kaunokirjallisina lähdeteksteinä toimivat kolme Johanna Sinisalon suomenkielistä novellia ja niiden englanninkieliset käännökset, sekä Hannu Rajaniemen englanninkielinen romaani The Quantum Thief ja sen suomennos. Molemmat kirjailijat ovat suomenkielisiä, mutta Sinisalo kirjoittaa omalla äidinkielellään suomeksi kun taas Rajaniemi kirjoittaa englanniksi. Tästä syystä kohdeyleisön ja -kulttuurin erot tulevat esille heidän teoksiaan verrattaessa. Tämän tutkimuksen perusteella on selvää, että myös spekulatiivisen fiktion kaltaisessa, reaalimaailmasta irrallisessa genressä alkuperäisteoksen lähdekulttuurilla on merkitystä. Jos käännöstä tehtäessä ei oteta huomioon kulttuurisidonnaisia tekijöitä kuten alluusioita ja reaalioita, käännöksen lukija menettää ainakin osan teoksen taustalla olevista merkityksistä ja saattaa jopa hämmentyä epäselvistä viittauksista. Spekulatiivisen fiktion tutkimus on Suomessa vasta alkutekijöissään ja erityisesti suomalaisten kirjoittajien teokset jäävät helposti ulkomaisten, tunnetumpien kirjailijoiden varjoon. Myös spekulatiivisen fiktion ja kulttuurin välinen yhteys ansaitsisi tarkempaa perehtymistä laajemmalla aineistolla.

Eletty paikka esityksessä

Opinnäytetyössäni tutkin kahta paikkakohtaista (site-specific) esitystä Siurunmaa ja Kökar. Molemmat teokset ammensivat materiaalinsa esityspaikoistaan. Työssäni kysyn miten esityspaikat toimivat esitysten lähtökohtina ja materiaalina, ja minkälaisessa suhteessa esitykset ja esityspaikat olivat toisiinsa nähden. Työni teoreettinen viitekehys tulee paikkakohtaisen teatterin ja esitystaiteen tutkimuksesta. Paikkakohtainen esitys kiinnittää huomion paikkaan, jossa se tapahtuu. Keskeisenä ajatuksena työssäni on se, miten ihminen on ympäristössä ja havaitsee ympäristöään kokonaisvaltaisen kehollisesti. Näitä kehollisia kokemuksia ihminen jäsentää kulttuuristen narratiivien kautta ja rakentaa identiteettiään kertomalla niistä. Työssäni avaan esitysten teon prosesseja ja sitä, mitä materiaalia paikoista syntyi. Sekä Siurunmaassa että Kökarissa paikan kokemisen narratiivit muodostivat olennaisen osan esitystä. Esitysten ja esityspaikkojen suhdetta hahmotan paikan performatiivisuuden kautta. Arkinen tila esityspaikkana sisältää jo itsessään merkityksiä: käyttötarkoituksen, tarinoita, ehdotuksen katsojien ja esiintyjien paikoista jne. Esityksen elementit voivat tukea näitä merkityksiä tai olla ristiriidassa niiden kanssa. Siurunmaa ja Kökar asettuivat suurelta osin yhdenmukaiseen suhteeseen esityspaikkojensa kanssa, mutta sisälsivät myös joitakin ristiriitaisia elementtejä. Työni lopuksi tarkastelen todellisuuden ja fiktion suhdetta Siurunmaassa ja Kökarissa. Paikkakohtaisessa esityksessä faktan ja fiktion, todellisen ja rakennetun välinen jännite on aina läsnä. Esityksen illuusiovaikutus on vahva, mutta arkinen paikka ja esiintyjän keho voivat konkreettisesti aistittavissa olevina vastustaa illuusiota.

Naisen elämän tosi ja taru tutkimuskohteena

Kirjallisuusarvostelu

Lyckligare på svenska?

Kirjallisuusarvostelu

Toden tarinat. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 40-vuotisjuhlakirja

Toden tarinat on kulttuurihistorian oppiaineen 40-vuotisjuhlakirja. Merkkipäivää juhlistaaksemme kirjoitimme, valokuvasimme ja maalasimme tarinoita, jotka johdattavat lukijan 1500-luvun kesäisiltä rantakallioilta majakoiden, varastojen ja kalastajamökkien salaperäisille oville. Yhteistä kirjan tarinoille on kaunokirjallisten vapauksien ottaminen, useissa faktan ja fiktion sekoittaminen. Kirja haluaa myös katsoa, kertoa ja ymmärtää toisin sitä todellisuutta, jossa menneisyyden ihmiset elivät omaa nykyhetkeään. Pohdiskelemme tutkijana olemista, hetkiä, jolloin tutkija kohtaa menneisyyden vieraan maailman ja löytää itsestään luovuuden.

Putinin kielikuvapolitiikka

Diplomityössä tutkitaan presidentti Vladimir Putinin politiikkaa tulkitsemalla hänen kieli-kuviaan tarinana turvallistamisteorian näkökulmasta. Tutkimusaineistona on kielikuvia Putinin kaikilta presidenttikausilta. Venäläisessä kulttuurissa ja valtiomiestaidossa on pitkät perinteet tarinankerronnassa. Putin on jatkanut perinnettä puhumalla Venäjästä Karhun kotimetsänä, lännestä toveri Sutena ja kansainvälisestä järjestelmästä luonnon sanelemana ravintoketjuna. Kielikuvat tuovat tutut hahmot sekä asetelmat päivän politiikkaan ja selittävät asiakysymyksiä suurelle yleisölle ymmärrettävällä tavalla. Kielikuva on ikivanha retoriikan tehokeino, jolla tehdään puheista mielenkiintoisia ja tunteikkaita. Politiikassa kielikuvat ovat tehokeino, jolla muokataan yleisiä käsityksiä tehokkaasti. Samalla ne ovat kertojansa ajattelun pelkistymää. Tutkimus osoitti että Putin tekee politiikkaa kielikuvilla ideologisella tasolla. Kielikuvat kertovat turvattomasta maailmasta ja siellä selviytymisestä. Putinin kielikuvapolitiikka on turvallistavien puhetekojen sarja, joka voidaan hahmottaa tarinaksi. Sen alkumaisemana ovat hajonneen Neuvostoliiton rauniot. Juoni rakentuu Karhun ja toveri Suden ideologisesta kamppailusta, jossa muillakin eläimillä on rooleja. Tarinan odotushorisontissa on unelma, jossa Karhu elää kiviaidan ympäröimässä metsässä, eikä pyytele lupaa keneltäkään. Tutkimuksessa selvisi lisäksi, että Putin on retorisesti taitava puhuja. Hän rakentaa kielikuvillaan poliittista kontekstia ja asetelmia sekä maalaa poliittista unelmaa. Putinin ura alkoi kielikuvalla ja se on jatkunut virkakausittain kiihtyvällä kielikuvapolitikoinnilla. Putinin kielikuvapolitiikassa kaikki on joko turvallista tai turvatonta. Sotilasvoima on keskeisessä roolissa. Putinin poliittisia kielikuvia ei ole aikaisemmin tutkittu tässä laajuudessa. Vaikka ne ovat vain pieni osa politikointia, niiden tulkinta kertoo myös venäläisen politiikan luonteesta. Kielikuvilla tehdään politiikkaa usein fiktion ja huumorin keinoin, eikä tätä välttämättä tunnisteta politiikaksi. Siksi kielikuvapolitiikka on tehokas ja nerokas tapa tehdä politiikkaa. Etenkin Venäjällä.

Elämä omin kuvin ja sanoin. Omaelämäkerrallisuus, identiteetti ja subjekti Ulli Lustin sarjakuvassa Heute ist der letzte Tag vom Rest deines Lebens

Ulli Lustin omaelämäkerrallinen Heute ist der letzte Tag vom Rest deines Lebens (2009) (suom. Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä, 2013) on 2000-luvun kansainvälisesti menestynein saksankielinen sarjakuva. 1980-luvulle sijoittuva teos kuvaa nuoren punkkari-Ullin vaiheikasta matkaa Wienistä Italiaan ja sen halki. Matkakertomus syvenee kasvukertomukseksi, sillä matkan tapahtumat saavat Ullin tarkastelemaan maailmaa ja itseään uusin silmin. Teos edustaa taidesarjakuvaa viime vuosikymmeninä hallinnutta elämäkerrallisen ja dokumentaarisen sarjakuvan kautta. Fiktion rajojen ylittäminen on nähty pyrkimyksenä laajentaa sarjakuvan ilmaisurepertuaaria ja vahvistaa sarjakuvan arvostusta kulttuurin kentällä. Ei-fiktiivisen sarjakuvan aalto on vaikuttanut myös sarjakuvatutkimukseen, jonka piirissä elämäkerrallisuus ja dokumentaarisuus ovat tämän hetken tutkituimpia ilmiöitä. Tutkielmani asettuu osaksi omaelämäkerrallisen sarjakuvan tutkimusta, mutta pyrin huomioimaan analyysissani myös modernin omaelämäkerran laajemman, aina modernin ajan alkuun ulottuvan kirjoittamisen ja tutkimisen perinteen. Tarkastelen erityisesti sitä, miten teos kertoo omaelämäkerrallisen tarinan ja miten se käsittelee omaelämäkertalajille keskeisiä identiteetin, itseymmärryksen ja autonomisen toimijuuden kysymyksiä. Yhdistän sarjakuvailmaisun analyysin tutkielmassani kulttuurihistorialliseen ja sosiologiseen otteeseen. Ymmärrän sarjakuvan omalakisena ilmaisumuotonaan, mutta hyödynnän analyysissani tarpeen mukaan myös kirjallisuuden ja elokuvan tutkimusta. Osoitan tutkielmassani, että teoksen monimuotoinen kerronta korostaa sekä omaelämäkerran kykyä käsitellä erityisiä ja henkilökohtaisia kokemuksia että sen kykyä kurottaa kohti kulttuurien jaettuja ymmärtämisen ja kokemisen tapoja. Ullin identiteetti kiinnittyy teoksessa 1980-luvun vastakulttuureihin, joita kuvataan dokumentaarisen tarkasti. Subjektiivista kokemusmaailmaa, joka kulkee kerronnassa historiallisen todellisuuden rinnalla, lähestytään puolestaan ekspressiivisin ilmaisukeinon. Teoksen lähtökohtana ovat tekijän henkilökohtaiset kokemukset, mutta kerronta punoo tarinan kulttuurimme yhteisiin kertomusmalleihin ja myytteihin. Omaelämäkerrallinen tarina tarjoaa keinon käsitellä tekijän minuuden lisäksi myös historiallis-sosiaalista todellisuutta ja maailmasta kertomisen tapoja. Tässä piilee omaelämäkerran poliittinen potentiaali, jota myös Lustin teos hyödyntää kommentoidessaan sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Se on aina vähän ryhmän mukaan. Hämeen linnan opastetut kierrokset kulttuuriperintöprosessina

Tutkimuksessa tarkastellaan Hämeen linnan opastettujen kierrosten sisältöä ja sen muutoksia, soveltaen Anna Sivulan esittämää kulttuuriperintöprosessiteoriaa. Teorian mukaan kulttuuriperintöyhteisön monumentalisoivan, omaksuvan ja historioivan identiteettityön kohtauspisteessä on kulttuuriperintöprosessi. Tutkimuskysymys on: miten kulttuuriperintöprosessin identiteettityö on näkynyt ja näkyy Hämeen linnan opastettujen kierrosten muotoutumisessa ja muutoksessa? Oppaiden kierrokset tulkitaan syntyneiksi identiteettityön tuloksena. Opas myös esittää linnan kävijöille kutsun tekemään identiteettityötä kierroksillaan ja siten uusintaa osallisuutensa jatkuvasti. Tutkimusaineisto koostuu yhdentoista linnassa työskennelleen oppaan haastattelusta, yhdeksän opastetun kierroksen havainnoinnista ja 56 tutkimusaiheeseen liittyvästä linnan lehtileikearkiston lehtijutusta. Haastattelut ja havainnoinnit on litteroitu ja tematisoitu aiheittain. Haastatteluaineiston analyysissa esiin tulleet kertomukset liitettiin tutkimuskirjallisuudessa esiintyviin käsityksiin kulttuuriperinnön luonteesta ja muuttu-misesta. Havainnointi¬aineistoa ja haastateltujen oppaiden näkemyksiä opastuksista ja niiden välittämästä tiedosta vertailtiin lehtijutuissa esiintyviin käsityksiin. Opastetut kierrokset rakentuvat joka kerta osallistujien mukaan. Oppaat muokkaavat kierrosta paitsi verbaalisen palautteen, myös tulkitsemiensa eleiden, ilmeiden ja asentojen perusteella, käynnistäen kulttuuriperintöprosessiin kuuluvan neuvottelun. Kulttuuriperintöprosessin jatkuva läpikäyminen kehittää opasta työssään. Opaskoulutus on kulttuuriperintöprosessin kannalta tärkeä. Koulutuksessa syntyy osalli-suuden kokemusta, joka johtaa kulttuuriperintöyhteisön jäseneksi, kun jaettua historiaa liitetään menneen jälkeen ja kun oppaat rakentavat itsestään historiatietoista Hämeen linnan toimijaa. Linnaa tutkineiden luennoitsijoiden käyttäminen opaskoulutuksessa tukee oppaiden käsitystä roolistaan jaetun historian asiantuntijoina. Kierrosten pääasiallisena sisältönä on historiatieto linnasta. Erityisenä murroskohtana sisällössä näkyy linnaa koskevan tutkimuksen muuttuminen rakennushistoriapainotteisesta sosiaalihistoriapainotteiseksi. Käsitykset historiatiedosta ja kuulijoiden odotuksista voivat olla ristiriidassa, näin erityisesti kummitustarinoiden kohdalla. Suurin osa haastatelluista on pyrkinyt välttämään fiktiivisiä tarinoita keskittymällä faktatiedon kertomiseen. Lehtiartikkeleiden perusteella kummitusjuttujen vähemmälle jättämisen voi tulkita periytyvän restaurointiajalta, jolloin linnan tutkijat eivät ole kertoneet fiktiivisiä tarinoita, joten sel¬laisia ei ole oppaiden tutkijoilta saamaan jaettuun historiaan kuulunut. Osa oppaista pitää kuitenkin fiktiivisiä tarinoita opastetun kierroksen sisältöön kuuluvina ja myös osa kävijöistä ja linnasta kirjoittaneista toimittajista olettaa fiktion kuuluvan linnan tarjoamaan jaettuun historiaan.

The Great Irish Famine in history-writing and prose fiction : "the mutual interplay of two narrative genres"

Denna tvärvetenskapliga studie kontextualiserar den skönlitterära framställningen av hungersnöden i Irland i mitten av 1800-talet i förhållande till tre olika faser av irländsk historieskrivning ‒ den nationalistiska, den revisionistiska, och den postrevisionistiska ‒ med syfte att granska i vilken mån prosafiktionen antingen återspeglar eller motsäger historikernas tolkningar. År 1845 drabbades landet av en dittills okänd potatispest som förstörde skörden helt eller delvis under de följande fem åren. Missväxten ledde till utbredd svält och epidemiska sjukdomar som dödade åtminstone en miljon människor, medan ytterligare en och en halv miljon flydde, huvudsakligen till Förenta Staterna, England, och Kanada. I sina försök att hitta en rationell förklaring till hur potatispesten kunde utvecklas till den värsta svältkatastrofen i Europa under modern tid, har historiker påvisat ett antal bidragande faktorer, till exempel överbefolkning, de fattigaste jordlösa småbrukarnas och lantarbetarnas beroende av potatisen som sitt baslivsmedel, underutveckling inom jordbruket, det rådande jordegendomssystemet, och den dåvarande brittiska regeringens misslyckande att tillhandahålla effektiv och tillräcklig nödhjälp. Historiska förklaringar är naturligtvis nödvändiga för att vi skall kunna bilda oss en uppfattning om hungersnödens orsaker och konsekvenser, men svårigheten med att skildra offrens situation i en historiografisk analys baserad på fakta är uppenbar då deras egna vittnesmål till största delen saknas i källmaterialet. Följaktligen finns det en risk att historieskrivningen förmörkar det som onekligen var centrala realiteter för de värst drabbade, nämligen svält, vräkning, sjukdom och död. Här kan skönlitteraturen bidra till att komplettera historien. Genom att fokusera på ett specifikt (fiktivt) samhälle och dess (fiktiva) individer, kan skönlitterära verk ge en inblick i hur hungersnöden inverkade på olika samhällsskikt, vad människorna gjorde för att överleva, hur nöden och fasorna påverkade deras psyke, och vad eller vem de höll ansvariga för katastrofen. Å andra sidan kan denna fokusering innebära att författaren misslyckas med att ge en helhetsbild av hungersnödens enorma omfattning och att redogöra för alla faktorer som orsakade och förlängde den. Paul Ricoeurs teori om samspelet mellan historia och fiktion (the interweaving of history and fiction) är därför ett nyckelbegrepp för att bättre förstå denna traumatiska period i Irlands historia. Avhandlingen omfattar en textanalytisk, komparativ kritik av ett antal historiska och skönlitterära verk. Genom närläsning av dessa texter granskar jag vilka aspekter av hungersnöden (politiska, ekonomiska, sociala) de olika författarna valt att behandla, och på vilket sätt, samt hur deras synvinklar har format tolkningarna i sin helhet. I detta sammanhang tar jag också upp skillnaderna mella fakta och fiktion, och speciellt de etiska problem som är förknippade med skildringen av traumatiska händelser och mänskligt lidande. Samtidigt undersöker jag, med hänvisning till Roger D. Sells kommunikationsteori, huruvida vissa författare anslår en påstridig ton i sina verk och hur detta påverkar dialogen mellan författare och läsare. Med utgångspunkt i Ricoeurs teori argumenterar jag för att historia och fiktion inte bör ses som ömsesidigt antitetiska diskurser i skildringen och tolkningen av det förflutna, och att skönlitteraturen genom fokuseringen på offren, som ofta tenderar att reduceras till statistik i historieskrivningen, kan förmedla en bättre förståelse och en djupare känsla för den mänskliga dimensionen av den tragedi som utspelades under hungeråren.