Ikuisesta runsaudensarvesta uppoaviin paratiisisaariin. Muuttuvan maailman kuvauksia suomalaisissa kaukomatkakertomuksissa

Nykypäivän matkakirjallisuuden suurimpia haasteita on se, miten yhdistää globalisoituvan maailman kuvaaminen lajityyppiin, jonka kuvastoa ovat perinteisesti hallinneet tallaamattomat polut, neitseelliset paratiisirannat sekä kulttuurien eksoottinen toiseus. Tämä tutkielma tarkastelee sitä, millaista kuvaa muuttuvasta maailmasta suomalaiset matkakirjailijat ovat luoneet. Tutkielma sijoittuu ekokriittisen sekä postkolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen välimaastoon, jossa painottuu vahva kytkös konkreettiseen maailmaan. Kohdeteoksina on neljä kaukomatkakertomusta eri ajoilta: Tapio Hiisivaaran Myrkkynuolia, kahvia, banaaneja (1945), Tuomas Vennon Katoavaa Grönlantia (1960), Annikki Sankarin Afrikkalainen uni (1984) ja Pirkko Lindbergin SOS Tuvalu (2004). Kohdeteosten avulla käydään läpi eurooppalaisen maisemakuvauksen vanhoja traditioita, joita teokset sekä uusintavat että uudistavat. Matkailijan omat halut ja pelot ilmenevät usein matkakuvauksissa esimerkiksi paratiisien ja helvettien sekä ikuisen rauhan ja ajattomuuden teemoina, ja samankaltaisesti määrittyy myös matkailijan suhde muihin olentoihin. Matkalla tapahtuvat kohtaamiset rikkovat omien ennakkokäsitysten varaan rakennettuja olettamuksia, sillä äärimmäistä kuvaa voi pitää yllä vain, jos asioita tarkastelee etäältä. Kohdeteoksia vertailemalla piirtyy kuva maapallon muuttumisesta luonnonvaroiltaan yltäkylläisestä runsaudensarvesta saasteiden tahrimaksi maailmankyläksi. Pelko länsimaalaisen kulttuurin globaalista leviämisestä ilmenee kohdeteoksissa vahvana, mikä näkyy esimerkiksi primitiivisyyden ihannointina. Tulevaisuuden matkakuvauksissa ilmastonmuutos saattaa toisaalta voimistaa tätä vastakohta-asetelmaa, mutta toisaalta myös luoda yhtenäisempää, koko ihmiskunnan laajuista perspektiiviä. Yksi tärkeimmistä nykypäivän matkakirjallisuuden lajityyppiä uudistavista kerronnan tavoista on moniperspektiivisyys, joka nostaa esille myös kertojan kokemusmaailman ulkopuolisia näkökulmia. Sen valossa koskemattomien idyllienkään ei tarvitse olla matkakirjallisuudelta kiellettyjä aiheita, sillä ne voidaan nähdä vain yhtenä perspektiivin palasena sekä kaunokirjallisen ilmaisun tehokeinoina. Tutkielma osoittaa, miten konkreettisten paikkojen fiktiivisillä esityksillä on voima vahvistaa paikan tunnetta ja siten tuottaa läheistä suhdetta kaukaisiinkin paikkoihin.