Senator J. William Fulbright 4.12.1974 Förenta Staternas Senat Washington D.C.

Kirje

Senaattori J. William Fulbright 4/12 1974

Kirje 4.12.1974

Vuorineuvos William Lehtinen 9/12 1965

Kirje

Tieteen päivien avajaiset : mikä mies oli William Herschel?

Jan Rydman

Konserttiohjelma 1893-04-04

Helsinki 1893

Ammattina kuolema. Kuolemankulttuuri hautaustoimistojen näkökulmasta 1893-2009

Tutkimus käsittelee hautaustoimistojen syntyä, muutosta ja kehitystä Porissa 1800-luvun lopusta nykypäivään saakka. Tarkoituksena on selvittää millaiseksi kuolemankulttuuri on muodostunut kaupunkiympäristössä. Tutkimuksen taustana on kyläyhteisön kuolemankulttuuri. Primaariaineisto koostuu Suomen hautaustoimistojen liiton jäsenlehti Tiimalasin julkaisuista ajalla 1950-2009 ja teemahaastatteluista porilaisissa hautaustoimistoissa. Tutkimuksen pääasiallisina metodeina käytin rituaaliteorioita, diskurssianalyysia ja sisällönanalyysia. Kysyin aineistolta mitkä tavat, käytännöt ja rituaalit ovat hävinneet tai missä muodossa ne nykyään elävät? Missä määrin kuolemaan liittyvä kulttuuriperintö ulottuu nykyisyyteen asti? Ovatko kuolemiseen liittyneet roolit, rituaalit ja tehtävät muuttuneet, miten ja ketkä niitä hallitsevat? Mikä on hautaustoimistojen rooli hautauksessa? Hautaustoimistojen rooli tutkimusajalla nojaa hautausperinteeseen. Tutkimus jakautuu kolmeen aikakauteen: ruumisarkkuliikkeistä hautaustoimistoiksi (1896-1970), hautaustoimistojen palveluammatillistuminen (1960-1990) ja kuoleman ammattilaiset (1990-2009). Olen nimennyt hautaustoimistojen roolit aikakausien järjestyksessä perinteen perijöiksi, perinteen haltijoiksi ja perinteen kantajiksi. Kaupungistumisen myötä hautaustoimistot perivät kuolemankulttuurin. Käsityöläismäisissä arkkupajoissa keskityttiin aluksi vain aineelliseen kulttuuriin. Kuolemankulttuuri muotoutui kaupungistuneista ja kyläyhteisön hautaustavoista. Kotoa lähtevä hautajaissaatto poistui kaupunkikuvasta kokonaan 1980-luvulle tultaessa. Hautajaisautot rakensivat imagoa modernista ja alati kasvavasta elämäntavasta. Ruumisarkkuliikkeiden häviämisen myötä viimeistään 1950-luvulla kuolemankulttuurin puhetapa muuttui. Traditionaalisen hautaustavan normia koetteli uudenlaisten muotoutuvien teollisen ja modernien diskurssien paine. Arkut poistuivat näyteikkunoilta ja mainokset yksinkertaistuivat. Hautajaisten tilallinen ja ajallinen toimintajärjestys pirstaloitui modernin mukaiseksi käytännöksi. Hautaustoimistojen yleisilme väreineen muuttui vähitellen yksinkertaiseksi ja stereotyyppiseksi. Kuolemaa symboloivat kuvat ja sanat köyhtyivät tai loppuivat kokonaan. Omaisten ja vainajan välille muodostui kuolemasta etäännyttävä symboliikka. Hautaustoimistot alkoivat korvata yhteisöllisyyttä surutyön kautta. Suuri osa rituaaleista hävisi tai kaventui tutkimusajalla. Palveluammatillistumisen myötä alettiin keskittyä esineistä asioihin ja kuoleman sijaan korostaa toistuvasti elämää. Hautaustoimistot eräänlaisina rituaalinjohtajina saivat erityisen kuoleman asiantuntijan roolin ja vaikuttivat siihen, mitä rituaaleja ja hautajaistapoja voidaan ja tulisi säilyttää. Nykyään kuolemankulttuuri on hautaustoimistojen kautta nähtynä yhtä aikaa niin teknologisoitunutta, psykologisoitunutta (surutyötä), uskonnollista ja hengellistä johtamista, maallistumista kuin myös ympäristöuhkia sekä paikallista että globaalia kulttuuriperintöä.

Source and Target Text-Orientation in Drama Translation. An Analysis of Four Translations of William Shakespeare’s Julius Caesar

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsittelen lähde- ja kohdetekstikeskeisyyttä näytelmäkääntämisessä. Tutkimuskohteina olivat käännösten sanasto, syntaksi, näyttämötekniikka, kielikuvat, sanaleikit, runomitta ja tyyli. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, näkyykö teoreettinen painopisteen siirtyminen lähdetekstikeskeisyydestä kohdetekstikeskeisyyteen suomenkielisessä näytelmäkääntämisessä. Oletuksena oli, että siirtyminen näkyy käytetyissä käännösstrategioissa. Tutkimuksen teoriaosuudessa käsitellään ensin lähde- ja kohdetekstikeskeisiä käännösteorioita. Ensin esitellään kaksi lähdetekstikeskeistä teoriaa, jotka ovat Catfordin (1965) muodollinen vastaavuus ja Nidan (1964) dynaaminen ekvivalenssi. Kohdetekstikeskeisistä teorioista käsitellään Touryn (1980) ja Newmarkin (1981) teoreettisia näkemyksiä sekä Reiss ja Vermeerin (1986) esittelemää skopos-teoriaa. Vieraannuttamisen ja kotouttamisen periaatteet esitellään lyhyesti. Teoriaosuudessa käsitellään myös näytelmäkääntämistä, William Shakespearen kieltä ja siihen liittyviä käännösongelmia. Lisäksi esittelen lyhyesti Shakespearen kääntämistä Suomessa ja Julius Caesarin neljä kääntäjää. Tutkimuksen materiaalina oli neljä Shakespearen Julius Caesar –näytelmän suomennosta, joista Paavo Cajanderin käännös on julkaistu vuonna 1883, Eeva-Liisa Mannerin vuonna 1983, Lauri Siparin vuonna 2006 ja Jarkko Laineen vuonna 2007. Analyysissa käännöksiä verrattiin lähdetekstiin ja toisiinsa ja vertailtiin kääntäjien tekemiä käännösratkaisuja. Tulokset olivat oletuksen mukaisia. Lähdetekstikeskeisiä käännösstrategioita oli käytetty uusissa käännöksissä vähemmän kuin vanhemmissa. Kohdetekstikeskeiset strategiat erosivat huomattavasti toisistaan ja uusinta käännöstä voi sanoa adaptaatioksi. Jatkotutkimuksissa tulisi materiaali laajentaa koskemaan muitakin Shakespearen näytelmien suomennoksia. Eri aikakausien käännöksiä tulisi verrata keskenään ja toisiinsa, jotta voitaisiin luotettavasti kuvata muutosta lähde- ja kohdetekstikeskeisten käännösstrategioiden käytössä ja eri aikakausien tyypillisten strategioiden kartoittamiseksi.