Legitimacy Building in Public Disclosures on Strategic Energy Investments

Renewable energy investments play a key role in energy transition. While studies have suggested that social acceptance may form a barrier for renewable energy investments, the ways in which companies perceive and attempt to gain the acceptance have received little attention. This study aims to fill the gap by exploring how large electric utilities justify their strategic investments in their press releases and how do the justifications differ between renewable and non-renewable energy investments. The study bases on legitimacy theory and aims at contributing to the research on legitimation in institutional change. As its research method, the study employs an inductive mixed method content analysis. The study has two parts: a qualitative content analysis that explores and identifies the themes and legitimation strategies of the press releases and a quantitative computer-aided analysis that compares renewable and non-renewable energy investments. The sample of the study consists of 396 press releases representing the strategic energy investments of 34 electric utilities from the list of the world’s 250 largest and financially most successful energy companies. The data is collected from the period of 2010–2014. The study reveals that most important justifications for strategic energy investments are fit with the strategy and environmental and social benefits. Justifications address especially the expectations of market. Investments into non-renewable energy are justified more and they use more arguments addressing the proprieties and performance of power plants whereas renewable energy investments are legitimized by references to past actions and commonly accepted morals and norms. The findings support the notion that validity-addressing and propriety-addressing legitimation strategies are used differently in stable and unstable institutional settings.

Political Legitimacy and Ethnocultural Justice. Essays on Public Reason, Democratic Citizenship, and the Rights of Cultural Minorities

In this thesis, I argue that there are public cultural reasons that can underpin public justifications of minority rights of indigenous and national minorities in a constitutionaldemocracy. I do so by tackling diverse issues facing a liberal theory of multiculturalism. In the first essay, I criticize Will Kymlicka’s comprehensive liberal theory of minority rights and propose a political liberal alternative. The main problem of Will Kymlicka’s theory is that it builds on the contestable liberal value of individual autonomy and thus fails to take diversity seriously. In the second essay, I elaborate on the Rawlsian political liberalism assumed here by criticizing Chandran Kukathas’s version of political liberalism as overly accommodating to diversity. In the third essay, I discuss questions of method that arise for a political liberal approach to the moral-political foundations of multiculturalism, and propose a certain understanding of the political liberal enterprise and its crucial standard of reasonableness. In the fourth essay, I dwell on the political liberal ethic of citizenship and propose a strongly inclusionist interpretation of the duty of civility. In the fifth and last essay, I introduce a certain understanding of ethnocultural justice and propose a view on certain cultural reasons as public cultural reasons. Cultural reasons are public when they are based on necessarily established cultural marks of a democratic polity, as specified by the cultural establishment view; and when they are crucial for the societal cultural bases of self-respect of citizens. The arguments in this thesis support, and help to spell out, moral-political rights of indigenous and national minorities as formulated in international legal documents, such as the Declaration on the Rights of Indigenous Peoples (United Nations 2007) or the International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights (United Nations 1966).

Organisaatiokenttä vai paikallisyhteisö: OP-ryhmän strategiat institutionaalisten ja kilpailullisten paineiden ristitulessa

Tässä johtaminen ja organisaatiot -oppialaan kuuluvassa väitöstutkimuksessa selvitetään, miten asiakasomisteisten osuuskuntien johtajat sekä hallintohenkilöt vastaavat organisaatioidensa kohtaamiin institutionaalisiin ja kilpailullisiin paineisiin sekä kuinka he pyrkivät vaikuttamaan organisaatiokenttänsä instituutioihin yritystensä kilpailuaseman parantamiseksi pankkisektorilla. Asiakasomisteisten osuuskuntien päätöksentekoa tarkastellaan kolmen kriittisen tapauksen kautta. Tapauksia analysoidaan hyödyntäen institutionaalista organisaatioteoriaa. Kyseisen teoriapohjan soveltaminen strategisen päätöksenteon tutkimiseksi antaa mahdollisuuden tarkastella asiakasomisteisten osuuskuntien eri toimijoiden ja instituutioiden välistä dialogia aiempaa laajemmin. Pitkittäisaineisto (v. 1939 - 2005) koostuu kaikkiaan 57 haastattelusta sekä laaja-alaisesta historiallisesta arkistomateriaalista. Työn keskeinen kontribuutio on asiakasomisteisten osuuskuntien päätöksenteon kytkeminen institutionaaliseen organisaatioteoriaan, erityisesti legitimiteettiin sekä instituutioihin vaikuttamiseen liittyviin kysymyksiin. Työssä esitetään väite, jonka mukaan pankkisektorilla ryhmänä toimiva asiakasomisteinen osuuskunta hakee legitimiteettiä organisaatiokentän lisäksi paikallisyhteisöstä, mikä tuottaa jännitteen liiketoiminnan harjoittamiseen sekä strategiseen johtamiseen.

Partnering in the Dynamic Environment: The Role of Trust in Asymmetric Technology Partnership Formation

The purpose of this study was to increase the understanding of the role and nature of trust in asymmetric technology partnership formation. In the knowledge-based "learning race" knowledge is considered as a primary source for competitive advantage. In the emerging ICT sector the high pace of technological change, the convergence of technologies and industries as well as the increasing complexity and uncertainty have forced even the largest players to seek cooperation for complementary knowledge and capabilities. Small technology firms need the complementary resources and legitimacy of the large firms to grow and compete in the global market place. Most of the earlier research indicates, however, that partnerships with asymmetric size, managerial resources and cultures have failed. A basic assumption supported by earlier research was that trust is a critical factor in asymmetric technology partnership formation. Asymmetric technology partnership formation is a dynamic and multi-dimensional process, and consequently a holistic research approach was selected. Research issue was approached from different levels: the individual decision-maker, the firm and the relationship between the parties. Also the impact of the dynamic environment and technology content was analyzed. A multitheoretical approach and a qualitative research method with in-depth interviews in five large ICT companies and eight small ICT companies enabled a holistic and rich view of the research issue. Study contributes on the scarce understanding on the nature and evolution of trust in asymmetric technology partnership formation. It sheds also light on the specific nature of asymmetric technology partnerships. The partnerships were found to be tentative and the diverse strategic intent of small and large technology firms appeared as a major challenge. The role of the boundary spanner was highlighted as a possibility to match the incompatible organizational cultures. A shared vision was found to be a pre-condition for individual-based fast trust leading to intuitive decision-making and experimentation. The relationships were tentative and they were continuously re-evaluated through the key actors' sense making of the technology content, asymmetry and the dynamic environment. A multi-dimensional conceptualization for trust was created and propositions on the role and nature of trust for further research are given. The purpose of this study was to increase the understanding of the role and nature of trust in asymmetric technology partnership formation. In the knowledge-based "learning race" knowledge is considered as a primary source for competitive advantage. In the emerging ICT sector the high pace of technological change, the convergence of technologies and industries as well as the increasing complexity and uncertainty have forced even the largest players to seek cooperation for complementary knowledge and capabilities. Small technology firms need the complementary resources and legitimacy of the large firms to grow and compete in the global market place. Most of the earlier research indicates, however, that partnerships with asymmetric size, managerial resources and cultures have failed. A basic assumption supported by earlier research was that trust is a critical factor in asymmetric technology partnership formation. Asymmetric technology partnership formation is a dynamic and multi-dimensional process, and consequently a holistic research approach was selected. Research issue was approached from different levels: the individual decision-maker, the firm and the relationship between the parties. Also the impact of the dynamic environment and technology content was analyzed. A multitheoretical approach and a qualitative research method with in-depth interviews in five large ICT companies and eight small ICT companies enabled a holistic and rich view of the research issue. Study contributes on the scarce understanding on the nature and evolution of trust in asymmetric technology partnership formation. It sheds also light on the specific nature of asymmetric technology partnerships. The partnerships were found to be tentative and the diverse strategic intent of small and large technology firms appeared as a major challenge. The role of the boundary spanner was highlighted as a possibility to match the incompatible organizational cultures. A shared vision was found to be a pre-condition for individual-based fast trust leading to intuitive decision-making and experimentation. The relationships were tentative and they were continuously re-evaluated through the key actors' sense making of the technology content, asymmetry and the dynamic environment. A multi-dimensional conceptualization for trust was created and propositions on the role and nature of trust for further research are given.

Corporate governancen raportointi, case Osuuskauppa Hämeenmaa

Tämän tutkielman tarkoitus oli tutkia corporate governancen raportointia suomalaisen normiston mukaan. Suositus listayhtiöiden hallinnointi- ja ohjausjärjestelmästä (corporate governance) tuli voimaan vuonna 2004, ja se on tarkoitettu Helsingin Pörssissä listattujen yhtiöiden noudatettavaksi. Listaamattomien yhtiöiden hallinnoinnin kehittämisestä (corporate governance) Keskuskauppakamari julkaisi vuonna 2006 asialuettelon. Laajasti omistetut osuuskunnat Keskuskauppakamari huomioi vuonna 2006 erillisessä kannanotossa, jonka mukaan laajasti omistettujen osuuskuntien tulisi noudattaa nykyistä listayhtiöille annettua suositusta siltä osin, kuin se on mahdollista. Tutkielman teoreettinen viitekehys käsittelee corporate governancen ja sen raportoinnin taustateorioita sekä corporate governancen suomalaista normistoa. Corporate governanen ja sen raportoinnin taustateorioita ovat tässä tutkimuksessa agenttiteoria, stewardship - teoria, stakeholder -teoria, legitimacy -teoria ja transaktiokustannusteoria. Corporate governancen raportointia käytännössä on tutkittu benchmarking-tutkimuksen avulla. Tutkielman empiirisen osan case-tutkimus on tehty Osuuskauppa Hämeenmaassa. Case-tutkimuksen tavoitteena oli löytää kohdeyrityksen corporate governancen raportoinnista kehityskohteita. Tutkimuksen tuloksissa näkyy corporate governancen raportoinnin vapaaehtoisuus sekä osuuskuntamuotoisen yrityksen erityispiirteet.

Hallinnollinen sanktiointi

Tausta Suomessa lainsäätäjä reagoi helposti yhteiskunnalliseen häiriötekijään rikosoikeuden keinoin. Tästä on osoituksena se, että syksyllä 2010 varsinaisen rikoslain lisäksi rikoksesta oli säädetty 256 eri laissa. Suomalainen, lähtökohdiltaan maltillinen kontrolli- ja kriminaalipolitiikka on 1970-luvulla linjatun vastaisesti johtanut 2000-luvulle tultaessa rikosoikeudellisen kontrollin lisääntymiseen ja jopa kiristymiseen. Raja rikosten ja rikkomusten välillä on liudentunut ja paikoitellen kadonnut ja erityisesti turvallisuudesta on kehittynyt – käsitteeseen liittyvistä oikeudellisista jännitteistä huolimatta – keskeinen rikosoikeudellisen sääntelyn oikeutusperuste. Rikosoikeuden käyttäminen vähäisten rikosten kontrollointiin on aiheuttanut Suomeen viivästymisen ongelman. Yleisessä tiedossa on se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut 2000-luvulla Suomelle kymmeniä tuomioita siksi, että rikosjuttuja on käsitelty viranomaisissa ja tuomioistuimissa liian kauan. Vähemmän on sen sijaan keskusteltu siitä, että myös vähäiset rikokset viivästyvät rikosoikeuden alan laajetessa ja viranomaisten voimavarojen ehtyessä. Suomessa ongelmaa on pyritty hoitamaan rikosoikeudellista toimivaltaa hallintoviranomaisille delegoimalla tilanteen ollessa nyt se, että uuden sakkomenettelylain voimaan tullessa noin 90 % rikosoikeudellisesta kompetenssista on poliisilla ja muilla hallintoviranomaisilla. Se taasen on ongelmallista perustuslain 3 §:ssä säädetyn vallanjakoperiaatteen kannalta. Välttämätöntä on korostaa myös sitä, että pääosin rikosoikeudelliseen kontrolliin perustuva systeemi aiheuttaa rikosoikeuden inflaatiota: rikosoikeuden arvostuksen vähenemisestä aiheutuvia ei-mittavissa olevia kuluja. Rikosoikeuden laajenemista vastaan esitetään kuitenkin harvoin kritiikkiä. Rikosoikeustieteen piirissäkään sille ei ole esitetty vakavasti otettavaa vaihtoehtoa. Esimerkiksi hallinnollisia sanktioita ei ole Suomessa – ei tosin muissa Pohjoismaissakaan – koettu rikosoikeuden vaihtoehtona, vaan usein rikosoikeutta täydentävänä järjestelmänä. Hallinnollisten sanktioiden käyttäminen rikosoikeuden ohessa ei ole ollut yksiselitteistä ja jäsenneltyä, yleisiin oppeihin perustuvaa. Kontrollin erityisille alueille, esimerkiksi sotilaskontrolliin, on lisäksi kehittynyt rikos- ja hallinto-oikeuden sekajärjestelmiä. Tutkimuskysymykset Käsillä olevassa artikkelimuotoisessa väitöskirjatutkimuksessa pyritään hahmottelemaan rikos- ja hallinto-oikeudellisten rangaistusjärjestelmien välisiä eroavaisuuksia Suomessa. Tutkimuksen keskeisin tehtävä on sen pohtiminen, millä tavalla 2010-luvulle tultaessa olisi tutkimuksen empiiriset ja teoreettiset lähtökohdat huomioon ottaen järkevää ja tarkoituksenmukaista rangaista. Tällä perusteella kehitetään yksikertaista hallintosanktiointiteoreettista mallia, että sitä hyväksikäyttäen lainvalmisteluprosessin sanktiointitilanteessa, sanktiosta päätettäessä, olisi mahdollista asettaa oikeusturvan vähimmäistakeet täyttävällä tavalla oikeus- ja muilta vaikutuksiltaan rationaalinen seuraamus sekä säätää sen määräämiseksi yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan tehokas ja riittävän oikeusturvallinen menettely. Tutkimustehtävä on tiivistetysti 1) hallinnollisten sanktioiden ja rikosoikeudellisten rangaistusten ja niiden alan määrittäminen, 2) hallinnollisten sanktioiden sääntelymallien valintaperusteluiden selvittäminen, 3) hallintosanktioteoreettisen mallin kehittäminen lainvalmisteluprosessia varten sekä 4) de lege ferenda -suositusten tekeminen rangaistavuuden hyväksyttävyyden ja joutuisuuden parantamiseksi. Menetelmä ja aineistot Tutkimus kytkeytyy teoreettisen rikosoikeustieteen, hallinto-oikeustieteen ja prosessioikeustieteen alalle ja se on luonteeltaan ongelmakeskeinen. Tieteenalojen väliset painotukset ja niiden vaikutus vaihtelevat tutkimuksessa. Vaikka tutkimus on monella tavalla luonteeltaan teoreettinen, siinä rakennetaan nimenomaan lainsäädäntötyötä ja lainvalmistelua tukevaa tutkimusta ja teoriaa. Tältä osin näkökulma liittyy kriminalisointiteoreettisessa tutkimuksessa hahmotettuun lainsäätäjän oikeuslähdeoppia koskevaan uuteen näkökulmaan, jolla on yhteyksiä lainsäädäntötutkimukseen ja oikeusteoriassa hahmotettuun legisprudence-tutkimusuuntaukseen, näkökulman suuntautuessa lainsäädäntötasolle. Tutkimuksen lähteistä suurin osa on oikeustieteellistä kirjallisuutta, jonka pääosa muotoutuu suomalaisesta oikeustieteellisestä kirjallisuudesta. Myös pohjoismaalaista, saksalaista ja hieman myös anglosaksista kirjallisuutta on käytetty. Kansainvälisten kirjallisuuslähteiden merkitys ei ole ollut merkittävä, koska kattava eurooppalainen näkemys aihepiiristä on pyritty saamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä hyödyntäen. Tutkimuksen lähteinä on käytetty laajasti myös kansallista lainvalmisteluaineistoa, erityisesti hallituksen esityksiä ja perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöä. Johtopäätökset Kriminaali- ja/tai kontrollipolitiikassa on juuri nyt tärkeää pohtia, millä tavalla 2010-luvulle tultaessa on järkevää ja tarkoituksenmukaista rangaista. Tähän voisi olla mahdollista vastata tutkimuksessa kehitettävällä hallintosanktiointiteoreettisella mallilla. Mallin kehittäminen on edellyttänyt yhteiskunnallisten sanktiokäytäntöjen oikeusvaltioopillista tarkastelua, jolloin sanktioiden yhteiskunnalliseen merkitykseen pureutuminen kuvailee myös sitä, millainen modernin oikeusvaltion tila tällä hetkellä on. Perinteisten oikeusvaltioiden paradigmojen käyttäminen ei välttämättä edistä relevantin oikeusvaltiollisen sanktiointiteoreettisen mallin kehittämistä. Voi olla niinkin, että klassinen oikeusvaltio-oppi ja oletetunlaiset rikosoikeuden erityiset elementit eivät enää vastaa yhteiskuntatodellisuutta. Näin rankaisemisen yleiset opit voivat nousta kehittämisen kohteeksi oikeusvaltiollisuuden elementtien toteuttamiseksi valtavasta kasvaneessa hallintoyhteiskunnassa – hallinto-johtoisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Suomen rikoslaki sisältää laajassa merkityksessä sadoittain erilaatuisia kriminalisointeja, joiden merkitys on usein hallinnon toimintaa subventoiva, symbolinen tai jonkin toisen kriminalisoinnin vaikutusta tehostamaan pyrkivä. Tällainen rikoslaki on tehtävänsä, vaikuttavuutensa ja hyväksyttävyytensä kannalta ongelmallinen. Suomalainen hallinnollisten sanktioiden järjestelmä ei sekään ole järkevä ja tarkoituksenmukainen, yleisiin oppeihin perustuva systeemi. Myös yleiseurooppalainen kehitys näyttäisi viittaavan siihen, että Suomessa on tarve kehittää sekä rikosoikeutta että sille vaihtoehtoista hallintosanktioiden järjestelmää, sanktio-oikeutta. Tämä edellyttää lainsäädäntöuudistuksia.

Exiles and Constituents: Baltic Refugees and American Cold War Politics, 1948- 1960

This dissertation explores the complicated relations between Estonian, Latvian, and Lithuanian postwar refugees and American foreign policymakers between 1948 and 1960. There were seemingly shared interests between the parties during the first decade of the Cold War. Generally, Eastern European refugees refused to recognize Soviet hegemony in their homelands, and American policy towards the Soviet bloc during the Truman and Eisenhower administrations sought to undermine the Kremlin’s standing in the region. More specifically, Baltic refugees and State Department officials sought to preserve the 1940 non-recognition policy towards the Soviet annexation of the Baltic States. I propose that despite the seemingly natural convergence of interests, the American experiment of constructing a State-Private network revolving around fostering relations with exile groups was fraught with difficulties. These difficulties ultimately undermined any ability that the United States might have had to liberate the Baltic States from the Soviet Union. As this dissertation demonstrates, Baltic exiles were primarily concerned with preserving a high level of political continuity to the interwar republics under the assumption that they would be able to regain their positions in liberated, democratic societies. American policymakers, however, were primarily concerned with maintaining the non-recognition policy, the framework in which all policy considerations were analyzed. I argue that these two motivating factors created unnecessary tensions in American policy towards the Baltic republics in the spheres of psychological warfare as well as exile unity in the United States and Europe. Despite these shortcomings, I argue that out of the exiles’ failings was born a generation of Baltic constituents that blurred the political legitimacy line between exiles who sought to return home and ethnic Americans who were loyal to the United States. These Baltic constituents played an important role in garnering the support of the United States Congress, starting in the 1950s, but became increasingly influential after the 1956 Hungarian Revolution, despite the seemingly less important role Eastern Europe played in the Cold War. The actions of the Baltic constituents not only prevented the Baltic question from being forever lost in the memory hole of history, but actually created enough political pressure on the State Department that it was impossible to alter the long-standing policy of not recognizing the Soviet annexation of the Baltic States.

Metsäsääntely Suomessa ja Venäjällä. Näkökulmia kestävään metsätalouteen

Sustainability is the aim of forest management and forest regulation in many countries. Accordingly, forest management has been steered towards more environmentally friendly methods and new regulatory instruments have been introduced. At the same time, wood trade and forest industry have become a global business. Even if the importance of national forest legislation has not decreased, it has been widely acknowledged that national regulation of forest management is no longer sufficient. The movement of goods does not acknowledge boundaries, even though most negative environmental and social consequences stay in the country of origin of wood and other raw materials. As a partial solution to this dilemma, different kinds of regulations have been developed. Various forest certification schemes and wood trade regulation in the EU (995/2010) are examples of efforts to prevent illegal logging and unsustainable forestry. The Finland-based forest industry is to a varying extent dependent on wood trade from Russia. Especially in the 1990‟s, ethical questions concerning import of wood from Russian old growth forests near the Finnish border were widely discussed. Consequently, forest industry enterprises have developed systems to trace the origin of wood and to buy certified wood from Russia. The aim of the research has been to evaluate Finnish and Russian forest regulations in order to investigate what kind of forest management these regulations enhance, and to what extent ecologically sustainable forest management has been integrated into different forms of regulation. I have examined Finnish and Russian forest regulation in four separate articles based on the topics of the Russian Forest Code, forest certification and other voluntary forest protection measures in Russia, Finnish forest certification and Finnish forest legislation. One objective has been to analyse the roles voluntary forest certification plays in promoting sustainable forest management in different countries. In my research, I have mainly concentrated on ecological sustainability and protection of biodiversity, although other aspects of sustainable forest management have been touched upon in different articles. In the following I shall conclude the findings of my research. When the current Russian Forest Code (2006) was being adopted, the main emphasis was not on ecological issues, but on reorganizing forest governance. The role of ecological requirements was even slightly diminished during the legislative reform. There are, nevertheless, still stipulations aiming at ecological sustainability, such as the division of forests into different forest management categories and various protection zones. In 2000, FSC forest certification arrived in Russia, at present covering already 28 million hectares of forests. The PEFC scheme is now in use as well, but to a much lesser extent. If properly implemented, Russian forest certification schemes clearly improve the level of ecological and social sustainability of forestry in Russia. Certification criteria, however, are partly in conflict with the Russian forest legislation and certified enterprises have been forced to pay fines or to negotiate with forest authorities. This clearly indicates that even if Russian forest legislation has otherwise been liberalized to a certain extent, some significant paternalism still exists. Voluntary, hands-on biodiversity protection measures are not valued, and they are not part of the official protection policies as in many other countries. However, there have been some regional solutions to this dilemma. In the Republic of Karelia forest authorities have approved a set of forest biodiversity protection rules created by a local NGO and a forest industry enterprise. By following these local rules, an enterprise can avoid fines for protection measures. The current Finnish Forest Act was adopted in 1996. It brought forest legislation into a new era as some ecological aspects were integrated into forest legislation. The various soft-law forest management recommendations further increased the level of biodiversity protection. My evaluation of the overall legitimacy of the Finnish forest legislation and forest management paradigm revealed, however, several problematic issues. As part of this study I analysed the history of the current forest management paradigm. This analysis revealed the path dependency which still hinders the protection of biodiversity and clearly decreases the general legitimacy of forest management. Due to several historical reasons only even-structured forest management based on clear cuts has for decades been officially approved in Finland. Due to increasing demands of forest owners the legislation is finally being revised. Yet, the official approval of uneven-structured forest management would not be enough to fully improve ecological, social and cultural legitimacy. The latest ecological theories and knowledge of endangered species should be taken into account in the on-going reform of forest legislation as well as the modernisation. Forest legislation is one of the very few spheres of Finnish environmental legislation where openness and participation are still considered a threat. The first Finnish forest certification scheme, PEFC, was established in 2000. It now covers more than 20 million hectares, about 95% of the forests in Finland. PEFC Finland does not require a higher level of biodiversity protection than the recommendations by Tapio (the Development Centre for Forestry), but certification has unified forest management practices and requires more protection measures than mere forest legislation. The study suggests that in Finland PEFC has not functioned as an instrument which would substantially improve the level of forest management. Rather it has supported the status quo of the forest sector. While the ecological and social responsibility of Finland-based forest corporations was one impetus for this research, I want to conclude that there are problems related to forest legislation and non-state regulation in both Finland and Russia. If an enterprise buying wood from Russia buys only certified wood, and carefully avoids wood coming from high conservation value forests that are either ecologically or socially valuable, it can be claimed to be as sustainably produced as in Finland. However, there must be continuous scrutiny of the circumstances. In Russia, the level of the compliance of certification criteria varies considerably, and there are vast unprotected invaluable forest areas. The utilisation of these areas should not be based on short-sighted decisions or lack of consensus among stakeholders.

Corporate responsibility guaranteed by dialogue? Examining the relationship between nongovernmental organizations and business

The main objective of this doctoral dissertation is to examine the relationship between non-governmental organizations and business in the context of academic discourse, corporate responsibility discourse, and stakeholder dialogue. More specifically, motivated by the increasing emphasis on stakeholder dialogue as a tool for corporate responsibility and accountability, the aim is to critically assess the role of stakeholder dialogue as a self-regulatory mechanism, in particular from the perspective of foreign direct investments. The study comprises two parts; an introductory essay containing the research objectives, theoretical foundations and methodological choices, and four research articles that address one sub-objective: 1) to review the literature on NGO-business relations in business and society, management, and international business journals from 1998–2007; 2) to critically analyze the academic discourse on NGO-business relations; 3) to analyze the problematic aspects of sustainable foreign direct investments as a conceptual construct; and 4) to analyze the problematic aspects of stakeholder dialogue in connection with a foreign direct investment. The ontological and epistemological foundations of this dissertation build on the social constructionist view of reality. The dialogue in this study is viewed as a legitimacy bargaining process that is actively shaped by societal parties in discourse. Similarly, articulations of ‘partnership’ and ‘adversarial’ in NGO-business relations in academic business and society discourse are viewed as competing hegemonic interventions in the field. More specifically, the methods applied in the articles are literature review (Article 1), discourse theory (Article 2), conceptual analysis (Article 3), and case study with document analysis (Article 4). This dissertation has three main arguments and contributions. First, it is argued that the potential of stakeholder dialogue as a tool for corporate responsibility and accountability is inherently limited in both contexts. Second, the study shows the power implications of privileging partnership oriented NGO-business relations over adversarial ones, and of placing business at the centre of governance discourse. The third contribution is methodological: a new way to analyze academic discourse is presented by focusing on the problem setting of an article.

Yliopiston reunalla. Tutkimus suomalaisen avoimen yliopiston muotoutumisesta

Avoin yliopisto on koulutusmuoto, johon kuka tahansa voi osallistua ja jossa voi suorittaa yliopistotasoisia opintoja. Avoimen yliopiston ideassa keskeistä on koulutuksellisen tasa-arvon edistämisen tavoite. Tämän tutkimuksen tehtävänä on kuvata ja analysoida suomalaisen avoimen yliopiston muotoutumista. Tutkimuksella etsitään vastauksia kolmeen kysymykseen: 1. Millaisten vaiheiden kautta avoin yliopisto on muotoutunut? Mitä avoimen yliopiston historiassa on tapahtunut ja millaista keskustelua näistä tapahtumista on käyty? 2. Millaisia diskursseja avointa yliopistoa koskeneessa keskustelussa voidaan tunnistaa ja miten eri toimijatahot ovat näihin puhetapoihin kiinnittyneet? 3. Millaisena koulutuksellisen tasa-arvon toteuttajana avoin yliopisto näyttäytyy tutkimusaineiston valossa? Tutkimuksen aineisto koostuu erilaisista julkisista teksteistä. Aineistossa on mukana useita erilaisia tekstityyppejä: komiteanmietintöjä ja työryhmäraportteja, korkeakoululaitoksen kehittämissuunnitelmia, muita suunnitteluasiakirjoja, tutkimuksia, selvityksiä, puheenvuoroja ja esitelmiä sekä lehtikirjoituksia. Täydentävänä aineistona on lisäksi käytetty tilastoja. Tutkimusaineistoa on analysoitu diskurssianalyysillä. Keskeisenä lähtökohtana analyysissa on, että tekstien avulla tuotetaan avointa yliopistoa koskevia käsityksiä ja merkityksiä. Nämä merkitykset myös muuttuvat ajassa. Aineiston analyysin tuloksena avoimen yliopiston historiassa voidaan erottaa erilaisia vaiheita ja näiden vaiheiden välisiä taitekohtia. Ensimmäiseksi murrokseksi avoimen yliopiston historiassa voidaan paikantaa avoimen yliopiston synty, joka ajoittui 1970-luvun alkupuoliskolle. Avoin yliopisto sai vakiintuneet puitteensa vasta 1980-luvun puolivälissä, jolloin se organisoitiin osaksi yliopistojen täydennyskoulutusta. Tämä voidaan nähdä avoimen yliopiston historian toisena murroksena. Kolmas murros ajoittui 1990-luvulle, jolloin avoimen yliopiston resursointi muuttui ja nuoret tulivat sen näkyväksi opiskelijaryhmäksi. Tämä murros problematisoi avoimen yliopiston ja tutkintokoulutuksen suhteen aiemmasta poikkeavalla tavalla ja avoimen yliopiston tutkintoväylä nousi keskeiseksi keskusteluteemaksi. Tämä jännite purkautui tultaessa 2000-luvulle, ja tutkinnonuudistuksen yhteydessä avoimen yliopiston väylä sai paikkansa suhteessa kahden syklin tutkintoihin. Nyt elämme tutkinnonuudistuksen jälkeistä aikaa, jolloin avoimen yliopiston väylä vertautuu paljolti maisterikoulutuksiin. Kysymys aikuisten asemasta suhteessa tutkintokoulutukseen on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Esillä ovat etenkin kysymykset aiemmin opitun tunnustamisesta, aikuisten ohjauksesta sekä avoimen yliopiston suhteesta työ- ja elinkeinoelämään. Keskustelussa avoimesta yliopistosta on paikannettavissa erilaisia positioita, jotka määrittävät avoimen yliopiston merkitystä ja tehtävää. Näitä positioita voidaan nimittää diskursseiksi, jotka konstituoivat avoimen yliopiston paikkaa yliopistokoulutuksen kentällä. Aineistosta on paikannettu neljä eri diskurssia: (1) akateemisia arvoja painottava yliopistollinen diskurssi, (2) osallistumisen tasa-arvoa korostava sivistyksellisen demokratian diskurssi, (3) yksilöllisiä mahdollisuuksia ja innovatiivisuutta korostava joustavuuden diskurssi sekä (4) työelämää, taloudellisuutta ja statusta korostava tehokkuuden diskurssi. Nämä diskurssit käyvät aineiston teksteissä keskinäisiä neuvotteluja ja kantavat merkityksiä suhteessa toisiinsa. Diskurssien välisiä suhteita voidaan kuvata kahden eri dimension kautta. Yhtäältä vastakkaisiksi arvoiksi asettuvat akateeminen eksklusiivisuus ja koulutuksellinen tasa-arvo. Toisena ulottuvuutena on koulutuksen arvottaminen sivistyksen versus hyödyn näkökulmasta. Avoimen yliopiston tehtävä tasa-arvon edistäjänä on eri aikoina mielletty eri tavoin. Avoimen yliopiston historiassa sen merkitystä ja tehtävää on kehystetty erilaisin puhetavoin, ja eri diskurssipositioiden vuoropuhelun kautta myös avoimen yliopiston tasa-arvotehtävästä on eri aikoina keskusteltu eri tavoin. Avoimen yliopiston alkuvaiheessa sen tehtävänä näyttäytyi sivistyksellisen demokratian turvaajana toimiminen. Kun avoimen yliopiston kurssit käynnistyivät, määrittyi toiminta selkeästi aikuisten koulutukseksi. Avoin yliopisto määrittyikin nyt aikuisten toiseksi mahdollisuudeksi hankkia koulutusta, jota vaille he olivat nuorempina jääneet. Avoimen yliopiston puitteiden lukkoonlyömisen jälkeen keskustelussa nousi vahvasti esiin toiminnan ja opetusmuotojen kehittäminen. Avoin yliopisto määrittyikin nyt aikuisten monipuoliseksi ja joustavaksi koulutusmahdollisuudeksi. Tasa-arvoisten mahdollisuuksien luominen näyttäytyi innovatiivisena, dynaamisena ja eteenpäinpyrkivänä toimintana, jossa otettiin huomioon aikuisten erilaiset tarpeet. Relander-ohjelman myötä avoimen yliopiston julkilausuttu tehtävä nimenomaan aikuisten kouluttajana kuitenkin muuttui. Avoin yliopisto näyttäytyi nyt yksilöllisiä tarpeita palvelevana mahdollisuuksien talona, jossa oli sijaa kaikille. Tärkeäksi määrittyi myös opiskelun tavoitteiden ja motiivien moninaisuus. Tutkinnon suorittamisen avoimen yliopiston opintojen kautta tuli olla realistisesti mahdollista. Viimeisimmän murroksen jälkeen avoin yliopisto määrittyy yhä selvemmin työelämän sekä alueellisten tarpeiden kautta. Avoin yliopisto näyttäytyy joustavana ja erilaisia tarpeita palvelevana opiskelufoorumina. Avoin yliopisto palvelee paitsi yksilöiden, myös työelämän ja yritysten tarpeita sekä on osaltaan turvaamassa alueiden kilpailukykyä ja elinvoimaisuutta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan avointa yliopistoa, sen historiaa ja siitä käytyä keskustelua erityisesti tasa-arvon näkökulmasta. Yhtenä keskeisenä tuloksena on, että avoimen yliopiston paikka on ollut aina jollakin tavalla marginaalissa. Tätä ilmentää mm. yliopistollisuuden ja tasa-arvon välinen jännite, jonka ympärille avointa yliopistoa koskeva keskustelu paljolti on järjestynyt. Ylipäätään aikuisten asemaa yliopistossa määrittää tietty epämukavuus ja täyden legitimiteetin puute erityisesti suhteessa tutkintokoulutukseen. Aikuisten koulutuksesta puhutaan yliopiston yhtenä perustehtävänä ja retorisesti voidaan todeta tämän tehtävän tärkeys. Aikuinen opiskelija aiempine osaamisineen ja osaamistarpeineen positioituu kuitenkin yliopistokoulutuksen ja työelämän väliselle rajapinnalle. Aikuisen paikka määrittyykin yliopiston ytimeen nähden selvästi marginaaliin.

Strategic communication : practice, ideology and dissonance

This dissertation approaches the manifestations of ideology in U.S. Strategic Communication. The discussion approaches Strategic Communication by relating it to the Enlightenment narratives and suggesting these narratives maintain similar social and political functions. This dissertation aims to address the key contents and mechanisms of Strategic Communication by covering the perspectives of (i) communication as leadership as well as (ii) communication as discourse , i.e. practice and contents. Throughout the empirical part of the dissertation, the communication theoretical discussion is supported by a methodological framework that bridges Critical Discourse Analysis (CDA) and functional language theory. According to the principles of CDA, Strategic Communication is treated as ideological, hegemonic discourse that impacts social order. The primary method of analysis is transitivity analysis, which is concerned with how language and its patterns construe reality. This analysis is complemented with a discussion on the rituals of production and interpretation, which can be treated as visual extensions of textual transitivity. The concept of agency is the key object of analysis. From the perspective of leadership, Strategic Communication is essentially a leadership model through which the organization defines itself, its aims and legitimacy. This dissertation arrives to the conclusion that Strategic Communication is used not only as a concept for managing Public Relations and information operations. It is an esse ntial asset in the inter-organization management of its members. The current developments indicate that the concept is developing towards even heavier measures of control. From the perspective of language and discourse, the key narratives of Strategic Communication are advocated with the intrinsic values of democracy and technological progress as the prerequisites of ethics and justice. The transitivity patterns reveal highly polarized agency. The agency of the Self is typically outsourced to technology. Further, the transitivity pa tterns demonstrate how the effects-centric paradigm of warfare has created a lexicon that is ideologically exclusive. It has led to the development of two mutually exclusive sets of vocabulary, where the desc riptions of legitimate ac tion exclude Others by default. These ideological discourses have become naturalized in the official vocabulary of strategic planning and le adership. Finally, the analysis of the images of the captures and deaths of Saddam Hussein, Osama bin Laden and Muammar Gaddafi bring the discussion back to the themes of the Enlightenment by demonstrating how democracy is framed to serve political purposes. The images of democracy are essentially images of violence. Contrary to the official, instrumental and humanitari an narratives of Strategic Communication, it is the grammar of expressive, violent rituals that serve as the instrument of unity.