Intertekstuaalisuuden ja ironian lajit ja ilmaisukeinot Mikko Lehtosen kolumneissa

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani intertekstuaalisuuden ja ironian lajeja ja ilmaisukeinoja Mikko Lehtosen Opettaja-lehteen ja Helsingin Sanomiin kirjoittamissa kolumneissa. Nämä saman kirjoittajan kahdelle eri foorumille kirjoittamat tekstit ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde niiden välillä selvästi havaittavan sävyeron vuoksi: Opettaja-lehden kolumneihin ei sisälly ironiaa. Sekä intertekstuaalisuutta että ironiaa tutkittaessa on kiistelty siitä, mitkä ilmaisukeinot kuuluvat niiden piiriin, mitkä taas eivät. Intertekstuaalisten suhteiden tarkastelun peruslähtökohtana tässä tutkielmassa on Norman Fairclough’n jaottelu avoimeen intertekstuaalisuuteen ja interdiskursiivisuuteen. Viittaan myös Vesa Heikkisen ja Ulla Tiililän näkemyksiin intertekstuaalisuudesta. Työni kannalta relevantteja ironianselityksiä ovat Toini Rahdun koherenssiselitys ja siihen sisältyvä komponenttimääritelmä sekä Dan Sperberin ja Deidre Wilsonin ironian kaikuteoria. Mikko Lehtosen yleisimmin käyttämiä avoimen intertekstuaalisuuden ilmaisukeinoja ovat intertekstien suora nimeäminen, niiden referointi ja kuvailuesitys. Jonkin verran esiintyy myös lainausmerkkien käyttöä sekä sekaesitystä, joka rikkoo kirjakieleen vakiintuneita suoran ja epäsuoran esityksen normeja. Näillä keinoilla Lehtonen viittaa muun muassa erilaisiin mediateksteihin sekä tieteen ja koulutuksen teksteihin. Avointen tekstiviittausten avulla voidaan osittain luokitella myös ne diskurssit, joihin Lehtosen Opettaja-lehden kolumnit kytkeytyvät. Diskurssien hahmottamiseen vaikuttavat myös sananvalinnat. Alustavan hypoteesini mukaisesti intertekstuaalisuus on osoittautunut myös yhdeksi ironian ilmaisukeinoksi Lehtosen Helsingin Sanomien kolumneissa. Intertekstuaalisuuden lisäksi Mikko Lehtosen HS:n kolumneissa käyttämiä ironian ilmaisukeinoja ovat falskit illokuutiot, kärkevät väitteet, vähättely ja liioittelu. Liioittelun ja kärkevien väitteiden havaitsemista edistävät sananvalinnat, jotka kolumnien kokonaiskontekstissasaavat ironisen sävyn.

Deskriptiivisten ja onomatopoeettisten verbien kääntämisestä. Tarkasteltavana Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani ja Stefan Mosterin siitä laatima saksannos Tütenbierroman

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on deskriptiivisten ja onomatopoeettisten verbien kääntäminen, johon syvennytään tutkimalla Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa (2004) ja sen nimellä Tütenbierroman (2007) ilmestyneessä, Stefan Mosterin laatimassa saksannoksessa esiintyviä deskriptiivisiä ja onomatopoeettisia verbejä sekä niitä läheisesti muistuttavia, tyylillisesti sävyttyneitä verbejä. Tarkoituksena on selvittää, löytyykö näille verbeille saksan kielestä yhtä ilmeikkäitä vastineita, millaisia strategioita kääntäjä on läheisten vastineiden puutteessa käyttänyt ja missä määrin omaperäiset sananvalinnat ovat säilyneet kohdetekstissä. Tutkimuksen painopiste on kääntäjän käyttämissä yleisstrategioissa. Käännösratkaisut jaotellaan pääasiassa sen mukaan, onko käytetyn vastineen merkitys konteksti huomioon ottaen lähellä alkuperäistä vai eroaako vastine keskeisiltä merkityspiirteiltään olennaisesti alkutekstin verbistä, sekä sen mukaan, ovatko sananvalinnat tekstiyhteyteen nähden odotuksenmukaisia vai päinvastoin omaperäisiä. Tarkasteltavaksi on otettu noin kymmenesosa romaanin pituudesta. Mosterin käännöksessä on usein päädytty alkutekstiä värittömämpiin sananvalintoihin, ja varsinkin deskriptiivisten verbien käännösvastineet poikkeavat usein kontekstin kannalta keskeisiltä merkityspiirteiltään alkutekstin ilmaisuista. Useimmiten verbit on kuitenkin käännetty yhdellä verbillä; selittäviin määreisiin ja täydennyksiin on turvauduttu vain harvoin. Omaperäiset sananvalinnat on onnistuttu säilyttämään hyvin. Tutkimus osoittaa, että niin deskriptiivisten, onomatopoeettisten kuin muidenkin tyylillisesti sävyttyneiden verbien kääntäminen voi olla haastavaa. Kaikissa näissä ryhmissä käännösvastineet vaihtelevat deskriptiivisistä täysin neutraaleihin verbeihin. Mosterin käännöksessä tyyliltään täysin neutraalit vastineet ovat kuitenkin harvinaisia, ja tutkittujen tapausten perusteella näyttääkin siltä, että verbeille on yleensä mahdollista löytää toimiva, sekä tyylinsä että merkityksensä suhteen tyydyttävä käännösvastine. Myös saksan kielessä on paljon deskriptiivisiä, onomatopoeettisia ja muita tyylillisesti sävyttyneitä verbejä, joskin ne ilmaisevat monesti hieman eri asioita kuin suomenkieliset.

Tieten taiten väestönterveydestä

Kirjallisuusarvostelu

Arkistoluettelo 627: Mikko Heiniö

Luettelo Kansalliskirjastossa olevan Mikko Heiniön arkiston sisällöstä

Ulrich Beck ja Jürgen Habermas kosmopoliittisen Euroopan aikalaispropagoijina : sosiologi Mikko J. Virtasen haastattelu

1/2014 on lehden EU-erikoisnumero.

Elokuvaa hetkestä : dokumentaarin ilmaisukeinot

Opinnäytetyössä pohditaan elokuvan keinoja kuvata hetkeä. Tavoitteena on tarkastella elokuvaa ilmaisumuotona, joka ei kerro tarinoita vaan välittää tunteita ja ajatuksia kuvan avulla. Tutkielmassa vertaillaan kahta erilaista elokuvakäsitystä, jotka on nimetty tarinaelokuvaksi ja kuvaelokuvaksi. Tarinaelokuvaa edustaa amerikkalainen Hollywood-elokuvan perinne ja kuvaelokuvaa erityisesti venäläisen Andrei Tarkovskin tuotanto. Havaintoja näistä suhteutetaan dokumentaariseen elokuvaan. Kirjallisuuden ja elokuvien tutkimisen lisäksi työssä käydään läpi elokuvantekoprosessi, jonka tuloksena syntyi dokumentaari enneN. Elokuvan aiheena on odotus: miltä tuntuu juuri ennen tärkeää tapahtumaa. Siinä on kolme episodia, joista ensimmäisessä seurataan abiturientin odotusta koululla ennen ylioppilaskirjoituksia, toisessa näyttelijän valmistautumista ensi-iltaan ja kolmannessa ihmistä sairaalassa ennen leikkausta. Jokainen episodi päättyy kun odotus on ohi, eli elokuvassa ei näytetä mitä tapahtuu sen jälkeen. Sisällöllisenä työhypoteesina on, että odottaminen on olemisen pelkistetty muoto. Opinnäytteessä esitetään, että elokuvaa kannattaa ajatella kuvallisena välineenä eikä pelkästään päähenkilövetoisen ja loppuunsaatetun toiminnan kautta. Elokuvassa voi näyttää myös elämän hitautta ilman, että elämys menetetään. Samastuminen voi tapahtua siten, että katsojalle annetaan vapaus tulkita näkemäänsä omista lähtökohdistaan, ja tekemällä kuvia, jotka koskettavat katsojaa suoraan, ilman tarinallista pohjustusta. enneN-dokumentaarin keskeiset ilmaisukeinot ovat pitkäkestoiset kuvat ja kunkin episodin päättäminen juuri ennen tapahtumaa niin, että katsoja havahtuu nyt-hetkeen. Elokuvan peruskuvat ovat sellaisia, että ne ilmaisevat itsensä ilman selityksiä. Muutamat avainkuvat kiteyttävät odottamisen luonteen. Kuvan ytimessä on tarkka havainto ja ajan näyttäminen. Dokumentaarinen kuvaelokuva luottaa kuvaan ja katsojaan. Jos tarinaelokuvan katsoja miettii, mitä tapahtuu seuraavaksi, kuvaelokuvan katsoja pohtii, millaista elämää näen nyt.